Rudolf Steiner

HENGENTIETEEN  LUONNE

   Tämän kirjan sisällöstä käytetään vanhaa ilmaisua "tiede salatusta" tai "tiede kätketystä". Tämä ilmaisu voi nykyajan ihmisessä herättää sekavia tunteita. Monista se on vastenmielinen, toisissa se herättää säälivää hymyä. Oletetaan että ajatustapa, joka esiintyy sellaisella nimellä, ei voi pohjautua muuhun kuin kuvitteluun ja että sellaiseen kuviteltuun tieteeseen kätkeytyy vain pyrkimys elvyttää kaikenlaiset uskomukset, joita "tosi tieteellisyys" ja "rehellinen tiedonpyrkimys" oikeutetusti vieroksuu. Toiset taas katsovat sen viittaavan sellaiseen tietoon, mitä ei voida muuta tietä saavuttaa ja mihin heitä vetää syvä sisäinen tiedonjano tai korkeamman laatuinen uteliaisuus. Näiden vastakkaisten asenteiden välillä on kaikenlaisia kielteisiä ja myönteisiä asteita sen mukaan, mitä kukin kuvittelee kuullessaan sanan "salatiede".
   Tämä sana voi herättää myös taikuuteen viittaavia mielikuvia. Halutaan tietää sellaisista hämäristä asioista, joista ei päästä selville luonnollisella tavalla. Sillä monet ihmiset eivät halua tyydyttää syvintä pyrkimystään selvällä tiedolla. He uskovat että sen tiedon lisäksi minkä ihminen voi saavuttaa, täytyy maailmassa olla sellaista, mikä ei ole inhimillisen tiedon ulottuvilla. Merkillisen ristiriitaisesti he sisimmässä tiedonkaipuussaan torjuvat kaiken, mikä on "yleisesti tunnettua", ja hyväksyvät vain sellaisen, mikä ei ole millään luonnollisella tavalla tutkittavissa. "Salatieteestä" puhuttaessa on hyvä pitää mielessä, että väärinkäsitykset tulevat usein juuri tämänkaltaisen tiedon kannattajien taholta. He eivät oikeastaan pyri tietoon vaan johonkin sen vastakohtaan.
   Tämä kirja on tarkoitettu ennakkoluulottomille lukijoille, joita ei järkytä se että jokin sana erilaisista syistä herättää ennakkoluuloja. Tässä ei ole kysymys sellaisista tiedoista, jotka olisivat jossakin suhteessa "salaisia" ja vain muutamien kohtalon suosimien saavutettavissa. Tämän sanan käytöstä voi saada oikean käsityksen miettimällä, mitä Goethe tarkoitti puhuessaan maailman ilmiöiden "avoimista salaisuuksista". Mikä näissä ilmiöissä fyysisillä aisteilla ja niihin nojaavalla järjellä tutkittaessa jää "salaiseksi", selittämättömäksi, katsotaan tässä henkisen tiedon kohteeksi. On sanottu ettei ilmaisua "salatiede" — siten kuin tämän kirjan tekijä on sitä käyttänyt jo edellisissä painoksissa — voida hyväksyä siitä syystä, ettei tiede voi olla keneltäkään "salattua". Huomautus olisi oikeutettu, jos sanalla tarkoitettaisiin jotakin salattua. Mutta niin ei asia ole. Yhtä vähän kuin luonnontiedettä voidaan sanoa "luonnolliseksi" tieteeksi siinä mielessä, että se olisi kaikille luonnostaan ominaista, yhtä vähän tekijä tarkoittaa "salatieteellä" salaista tiedettä, vaan hän tarkoittaa sellaista tiedettä, joka kohdistuu maailman ilmiöiden piilevään, "salaiseen" puoleen, tiedettä "salatusta". Salaista tämä tiede ei ole kenellekään, joka etsii sen sisältämiä tietoja asianmukaisella tavalla. Jos joku hyväksyy tieteeksi vain sellaista, mikä ilmenee fyysisten aistien ja niihin pohjautuvan järjen avulla, ei hänelle tietenkään tässä tarkoitettu tiede voi olla mitään tiedettä. Jos tällainen henkilö kuitenkin haluaisi ymmärtää itseään, hänen olisi pakko myöntää, ettei hän torju tätä tiedettä pätevien perustelujen nojalla vaan puhtaasti persoonallisen tunteen voimasta. — Tämän ymmärtämiseksi on tarkasteltava, millä tavalla tiede syntyy ja mikä merkitys sillä on ihmiselämässä.
   Tieteen synnyssä ei olennaisinta ole kohde, jota se käsittelee, vaan tieteellisessä pyrkimyksessä ilmenevä sielullisen toiminnan laatu. On kiinnitettävä huomio siihen, millainen sielullinen asenne vallitsee tieteellistä toimintaa harjoitettaessa. Jos tätä toiminnan laatua tottuu käyttämään vain silloin, kun on kysymys fyysisesti aistittavista ilmiöistä, tulee helposti siihen käsitykseen, että aistittavat ilmiöt ovat tieteellisessä toiminnassa olennaisinta. Tietty sielun toiminta kohdistuu silloin ainoastaan aistittaviin ilmiöihin. Ihminen voi kuitenkin vapautua tästä rajoituksesta ja tarkastella tieteellisen toiminnan luonnetta siitä riippumatta, mihin se kulloinkin kohdistuu. Siksi voidaan sanoa myös henkisen maailmansisäl lön tutkimista "tieteelliseksi". Näihin maailmansisältöihin pyrkii inhimillinen ajatus tunkeutumaan samalla tavalla kuin luonnontieteellisiin maailmansisältöihin.
   Hengentiede irrottaa luonnontieteellisen tutkimustavan ja tutkimusasenteen, joka pitäytyy aistittaviin tosiasioihin, tästä yhteydestä, mutta säilyttää sen ajatuksellisen luonteen. Hengentiede puhuu henkisistä tosiasioista samalla tavalla kuin luonnontiede aistittavista tosiasioista. Kun luonnontieteellinen tutkimustapa pysähtyy aistittavaan, pitää hengentiede tätä luonnon suhteen tehtyä työtä eräänlaisena ihmissielun itsekasvatuksena ja käyttää sen tulosta henkisellä alueella. Se pyrkii menetelmään, jonka nojalla se voi puhua henkisistä maailmansisällöistä samalla tavalla kuin luonnontiede aistittavista ilmiöistä. Se pitää kiinni luonnontieteellisen tutkimustavan perusasenteesta, siitä mikä kohottaa luonnon tuntemisen luonnontieteeksi. Siksi sillä on oikeus sanoa itseään tieteeksi.
   Luonnontieteen merkitys ihmiselämässä ei ole pelkästään tietojen saamisessa luonnosta. Sillä tämä tieto ei voi koskaan johtaa muun kuin sellaisen tajuamiseen, mitä ihmissielu itse ei ole. Sielu ei elä siinä, mitä ihminen luonnosta tietää, vaan se elää tiedostamisen tapahtumassa. Luontoon kohdistuvassa henkisessä toiminnassa sielu kokee itsensä. Mitä ihminen tässä toiminnassa luovalla tavalla saavuttaa, on muutakin kuin tietoa luonnosta. Se on luonnon tutkimisen avulla tapahtuvaa itsensä kehittämistä. Tämän itsensä kehittämisen tuloksen hengentiede soveltaa todellisuuden alueeseen, joka on pelkän luonnon yläpuolella. Hengentutkija ei väheksy luonnon tiedettä vaan antaa sille vielä suuremman arvon kuin luonnontieteilijä itse. Hän tietää, ettei hän voi perustaa mitään tiedettä ilman sellaista ankaran täsmällistä ajattelutapaa, joka on ominaista luonnontieteelle. Hän tietää myös, että saavutettuaan tämän täsmällisyyden luonnontieteellisen ajattelun avulla hän voi säilyttää sen ja käyttää sitä muilla todellisuuden alueilla.
   Tässä kohdataan kuitenkin tiettyjä vaikeuksia. Luontoa tarkasteltaessa ohjaa kohde tarkastelua paljon suuremmassa määrin kuin jos tarkastellaan henkisiä ilmiöitä. Tällöin täytyy tarkastelijalla olla paljon enemmän sisäisestä totuudellisuudesta lähtevää kykyä noudattaa tieteellisen ajattelun periaatetta. Koska monet ihmiset uskovat, että tätä periaatetta voidaan noudattaa ainoastaan ulkoisten luonnonilmiöiden antaman tuen varassa, he ovat taipuvaisia ilman muuta päättelemään, että niin pian kuin tämä tuki jätetään, tutkija hapuilee tieteellisine menetelmineen tyhjyydessä. Nämä ihmiset eivät ole selvillä tieteellisen menetelmän yleisestä laadusta. He muodostavat arvostelunsa erheiden perusteella, jotka johtuvat siitä että tieteellinen asenne ei ole ensin luonnonilmiöiden tutkimisessa kylliksi lujittunut, ennen kuin se kohdistuu ei- aistittaviin, henkisiin ilmiöihin. Silloin syntyy epätieteellistä puhetta ei-aistit tavasta maailmansisällöstä. Sellaisessa tapauksessa puuttuu luonnonhavainnon avulla saavutettavaa tieteellistä itsekasvatusta.
   Jos haluaa puhua hengentieteestä, on varottava kaikkia niitä erheitä, jotka syntyvät lähestyttäessä maailman "avoimia salaisuuksia" ilman tieteellistä asennetta. Ei hyödyttäisi kuitenkaan mitään, jos heti hengentieteellisen esityksen alussa ryhtyisimme puhumaan kaikenlaisista harhautumista, jotka vain saattavat tämänluontoisen tutkimuksen huonoon valoon ennakkoluuloisten ihmisten silmissä. Heidän ennakkoluulonsa mukaan on tällainen pyrkimys turha. Koska tieteellisesti suuntautuneiden arvostelijoiden kielteinen asenne hengentieteeseen yleensä johtuu sellaisen ennakkoluulon auktoriteetista ja vetoaminen harhautumiin on vain tekosyy, keskustelu tällaisten vastustajien kanssa lienee toistaiseksi hedelmätön. Etukäteen ei voida ratkaista, onko sillä, minkä he luulevat olevan alun alkaen harhateillä, todella edellä kuvattu vankka tieteellinen pohja. Sen vuoksi hengentieteen tutkija vain yksinkertaisesti esittää, mitä hän katsoo voivansa sanoa. Hänen oikeutustaan siihen saattavat arvostella ainoastaan sellaiset henkilöt, jotka auktoriteeteista piittaamatta pystyvät paneutumaan hänen tapaansa esittää maailman avoimia salaisuuksia. Hengentutkijan on tietenkin osoitettava, millä tavoin hänen selityksensä suhtautuvat muihin saavutuksiin tieteen ja käytännön alalla, millaiset vastaväitteet ovat mahdollisia ja missä määrin välitön elämänkokemus vahvistaa hänen havaintonsa. Hän ei saisi pyrkiä vaikuttamaan kaunopuheisuudella vaan esityksensä sisällöllä.
   Hengentieteellisistä teoksista sanotaan usein, että ne eivät todista väitteitään; ne vain esittävät yhtä ja toista ja sanovat: hengentutkimus on sen todennut. Seuraavat esitykset ymmärretään väärin jos luullaan, että ne on kirjoitettu tässä mielessä. Tässä pyritään kehittämään eteenpäin sitä tiedostamista, mikä on saavutettu luon nontieteellisessä toiminnassa, ja osoittamaan, että ihmissielu tällaisen kehityksen tuloksena kohtaa henkisiä tosiasioita. Tällöin edellytetään että jokainen lukija, joka astuu tämän tiedostamisen tielle, itse kohtaa nämä tosiasiat.
   Tietty ero luonnontieteellisestä tutkimustavasta ilmenee tosin astuttaessa henkisen tiedostamisen tielle. Luonnontieteessä tosiasiat ovat aistimaailman piirissä. Luonnontieteen esittäjä katsoo, että sieluntoiminta on toisarvoista aistittavien tosiasioiden ja niiden yhteyksien rinnalla. Hengentieteen esittäjän on asetettava sieluntoiminta etualalle, sillä lukija löytää henkiset tosiasiat vain mikäli hän oikealla tavalla käy tiedostavaan sieluntoimintaan. Nämä tosiasiat eivät ole samanlaisia kuin luonnontieteen tosiasiat, jotka ovat ihmisen havaittavissa myös ilman sisäistä sieluntoimintaa. Henkiset tosiasiat tulevat havaittaviksi vasta tämän sieluntoiminnan tuloksena. Hengentieteen esittäjä edellyttää, että lukija yhdessä hänen kanssaan etsii näitä tosiasioita. Hänen tulee esittää, miten nämä totuudet voidaan löytää, eikä esitystapa saa olla persoonallisesti mielivaltainen vaan siinä täytyy vallita luonnontieteellisesti koulitun tieteellisen ajatustavan. Sen vuoksi on tarpeen puhua myös niistä menetelmistä, joiden avulla opitaan havaitsemaan henkistä. Jos ihminen syventyy hengentieteellisiin esityksiin, hän huomaa ennen pitkää saavansa niistä mielteitä ja ajatuksia, joita hänellä ei aikaisemmin ollut. Hän saa myös uuden käsityksen siitä, mitä aikaisemmin tarkoitettiin "todistamisella". Hän oppii ym märtämään, että luonnontieteen alalla "todistaminen" tavallaan tulee ulkoapäin. Toiminta, joka luonnontieteellisessä ajattelussa kohdistuu todistamiseen, sisältyy hengentieteellisessä ajattelussa tosiasioiden etsimiseen. Niitä ei löydetä, ellei tie niihin ole todistusvoimainen. Jos on todella kulkenut tämän tien, on jo saanut todistuksen. Ulkoapäin tuleva todistus ei lisää siihen mitään. Monia väärinkäsityksiä syntyy sen vuoksi, ettei ymmärretä tätä hengentieteen erityisluonnetta.
   Hengentiede kasvaa kahdesta ajatuksesta, jotka voivat juurtua jokaisen ihmisen mieleen. Nämä ajatukset ilmaisevat tosiasioita, jotka voi omakohtaisesti kokea käyttämällä oikeita keinoja. Monen mielestä nämä ajatukset ovat tosin mitä epäilyttävimpiä väitteitä.
   Ensimmäinen ajatus on se, että aistittavan maailman takana on aisteille ja aisteihin sitoutuneelle ajatukselle saavuttamaton maailma. Ja toinen se, että ihminen saattaa tiettyjä kykyjään kehittämällä tunkeutua tähän maailmaan.
   Sellaista maailmaa ei ole, väitetään vastaan. Maailma, jonka ihminen havaitsee aisteillaan, on ainoa. Sen arvoitukset voidaan ratkaista siitä itsestään käsin. Vaikka ihminen ei vielä nykyään pysty vastaamaan kaikkiin olemassaolon kysymyksiin, tulee aika, jolloin aistikokemus ja siihen pohjaava tiede antaa nämä vastaukset.
   Ei voida varmasti väittää, ettei aistittavan maailman takana olisi ei-aistittava maailma, sanovat toiset, mutta inhimilliset tiedostamiskyvyt eivät ulotu tähän maailmaan. Niillä on ylittämättömät rajat. "Usko" voi suuntautua sellaiseen maailmaan, mutta tiede, joka pohjaa vain varmoihin tosiasioihin, ei voi sitä käsitellä.
   Eräät taas pitävät jonkinlaisena julkeutena, että ihminen tahtoo tiedostaen tunkeutua alueelle, jolla tulisi tyytyä vain uskoon. Tämän asenteen edustajat pitävät vääränä ihmisen pyrkimystä tiedostaa maailmaa, jonka tulisi kuulua pelkästään uskonnolliselle elämälle.
   Väitetään myös, että vain aistimaailman tosiasioiden tietäminen voi olla kaikille ihmisille yhteistä — yliaistisen maailman asioista voi vallita ainoastaan henkilökohtainen mielipide. Mikään yleispätevä tieto ei ole mahdollinen. Ja väitetään paljon muutakin.
   Kun tarkastelemme aistittavaa maailmaa, kohtaamme arvoituksia, joita emme koskaan voi ratkaista tämän maailman tosiasioiden pohjalta. Niitä ei voida tältä pohjalta ratkaista, vaikka tiede edistyisi miten pitkälle tahansa. Sillä aistittavat tosiasiat viittaavat sisäisellä olemuksellaan aistien takaiseen maailmaan. Jos ei oivalla tätä, sulkee silmänsä arvoituksilta, jotka nousevat eteemme aistimaailman tosiasioista. Sellainen henkilö ei halua nähdä tiettyjä ongelmia ja luulee siksi, että kaikkiin kysymyksiin voidaan vastata aistittavien ilmiöiden pohjalta. Niihin kysymyksiin, jotka hän haluaa asettaa, on todella mahdollista vastata niiden tosiseikkojen perusteella, jotka hän arvelee keksittävän joskus tulevaisuudessa. Miksi odottaisi vastauksia, jos ei edes tee kysymyksiä! Henkiseen tietoon pyrkivälle tällaiset kysymykset ovat luonnollisia. Ne ovat ihmissielun oikeutettu ilmaus. Eikä tiedettä saa aidata sellaisiin rajoihin, että kielletään ihmistä tekemästä ennakkoluulottomia kysymyksiä.
   Väitteeseen, että ihmisen tiedolla on rajansa, joita hän ei voi ylittää ja jotka sulkevat häneltä yliaistisen maailman, on vastattava seuraavaa. Pitää paikkansa, että nykyisen tieteen tiedostusmenetelmin ei voida tunkeutua yliaistiseen maailmaan. Jos pitää tätä tiedostamistapaa ainoana mahdollisena, ei tule muuhun käsitykseen kuin että ihmiseltä on suljettu pääsy mahdolliseen korkeampaan maailmaan. Mutta voidaan ajatella myös seuraavalla tavalla. On ehkä mahdollista kehittää toisenlainen tiedostamistapa, joka pystyy ylittämään korkeamman maailman rajat. Jos tällaista tiedostamistapaa ilman muuta pidetään mahdottomana, näyttää kaikki puhe yliaistisesta maailmasta mielettömältä. Tällaisen käsityksen perusteena on pelkästään se että näin ajatteleva ei tunne tuota toista tiedostamistapaa. Mutta kuinka voi arvostella sellaista, mitä ei tunne? Ennakkoluuloton ajattelu arvostelee vain sellaista, minkä se tuntee, eikä tee arvostelmia sellaisesta, mitä se ei tunne. Kukaan ei ole oikeutettu selittämään mahdottomaksi sellaista, mitä hän ei tiedä eikä haluakaan tietää. Jokaisella on tietysti oikeus olla välittämättä henkisistä asioista, mutta kellään ei ole pätevää perustetta julistaa sitä, mitä hän voi tietää, kaikkia koskeviksi "inhimillisen tiedon rajoiksi".
   Kun pyrkimys henkiseen selitetään eräänlaiseksi julkeudeksi, täytyy hengentieteellisen esityksen saada huomaamaan, että tämä pyrkimys on perusteltu ja että tehdään laiminlyönti, jos annetaan inhimillisten kykyjen jäädä kehittämättä ja käyttämättä.
   Jos taas sanotaan, että henkistä maailmaa koskevat käsitykset kuuluvat pelkästään henkilökohtaisten mielipiteiden tasolle, kielletään se, mikä on yhteistä kaikille ihmisille. On totta että jokaisen on omakohtaisesti päästävä selvyyteen näistä asioista. On myös tosiasia, että kaikki, jotka pääsevät kyllin pitkälle, tulevat henkisestä maailmasta samoihin, eivät erilaisiin tuloksiin. Eroavuutta esiintyy vain silloin, kun ihmiset eivät kulje tieteellisesti varmaa tietä vaan lähestyvät korkeimpia totuuksia persoonallisen mielivallan pohjalta. Kysymykseen, onko hengentieteellinen tie oikea, voidaan saada vastaus vain kulkemalla tätä tietä.
   Tien hengentieteeseen voi aikanaan löytää jokainen ihminen, joka tajuaa tai vain aavistaakin että näkyvässä piilee näkymätöntä, että tiedostamisen kykyjä voidaan kehittää ja että tuo näkymätön saattaa siten tulla havaittavaksi. Tultuaan tätä sisäistä tietä hengentieteeseen ihminen ei pelkästään saa vastauksia tiedonpyrkimyksensä kysymyksiin, vaan hän lisäksi voittaa itsessään sellaista, mikä on rajoittanut ja heikentänyt hänen elämäänsä. Jos ihmisen täytyy torjua tai kieltää henkinen maailma, se merkitsee tietyssä korkeammassa mielessä elämän heikentymistä, vieläpä sielullista kuolemaa. Joissakin tapauksissa ihminen saattaa joutua epätoivoon, jos hän menettää luottamuksen siihen, että todellisuuden 'kätketty' puoli voisi koskaan hänelle paljastua.
   Sellainen sisäinen kuolema ja toivottomuus ovat monissa muodoissaan hengentieteellisen pyrkimyksen sielullisia vastustajia. Ne esiintyvät ihmisen menettäessä sisäisen voimansa. Silloin hänen täytyy saada elämänvoimansa ulkoapäin. Hän havaitsee aistittavia olentoja ja tapahtumia, ja hän erittelee niitä älyllään. Ne tuottavat hänelle iloa ja tuskaa ja ajavat hänet toimintaan. Tämä voi jatkua jonkin aikaa, mutta lopulta hän tulee vaiheeseen, jossa hän sisäisesti kuolee. Sillä vähitellen ehtyy se mitä ihminen tällä tavoin voi ammentaa maailmasta.
   Tämä väite ei perustu jonkun yksilön henkilökohtaisiin kokemuksiin vaan ennakkoluulottomaan ihmiselämän tarkasteluun. Ihmisen sisäisen voiman säilyttää yhteys henkiseen, joka piilee ilmiöiden syvyydessä. Jos ihmisessä lamautuu kyky kohottaa näistä syvyyksistä uutta elinvoimaa, eivät mitkään ulkoiset asiat enää edistä elämää.
   Mutta tässä ei ole kysymys pelkästään yksityisestä ihmisestä, hänen henkilökohtaisesta onnestaan tai onnettomuudestaan. Hengentieteellinen tutkimus antaa ihmiselle varmuuden siitä, että korkeammalta kannalta yksityisen ihmisen onni tai onnettomuus on läheisessä yhteydessä koko maailman kehitykseen. Ihminen alkaa ymmärtää, että hän vahingoittaa koko maailmaa ja kaikkia sen olentoja, ellei hän kehitä kykyjään oikealla tavalla. Jos ihminen autioittaa elämänsä menettämällä suhteen henkiseen, hän ei ainoastaan hävitä omassa sisimmässään sellaista, minkä puuttuminen lopulta saattaa viedä hänet epätoivoon, vaan hänen heikkoutensa muodostaa esteen sen maailman kehitykselle, jossa hän elää.
   Mutta ihminen helposti pettää itseään. Hän voi uskotella itselleen, ettei mitään kätkettyä ole — että siinä, mikä ilmenee aisteille ja järjelle, on kaikki olemassaoleva. Sellainen usko on kuitenkin mahdollinen vain tietoisuuden pinnalla, ei sen syvyydessä. Tunne ja toiveet eivät siihen alistu. Ne kaipaavat aina jollakin tavalla henkiseen todellisuuteen. Jos tämä niiltä kielletään, ihmisen valtaa sisäinen epävarmuus ja toivottomuus. Tiedostaminen, joka tuo piilevän todellisuuden päivänvaloon, voittaa toivottomuuden, ahdistuksen ja epävarmuuden, lyhyesti sanoen kaiken, mikä heikentää elämää ja estää sitä palvelemasta maailman kokonaisuutta.
   Henkisen tiedon hedelmä onkin siinä, että se antaa voimaa ja lujuutta elämälle eikä pelkästään tyydytä tiedonhalua. Lähde, josta sellainen tieto tuo voimaa työhön ja luottamusta elämään on ehtymätön. Jos on todella löytänyt tämän lähteen, saa siitä yhä uudelleen voimaa.
   On ihmisiä, jotka eivät halua tietää mitään sellaisesta tiedosta, koska he pitävät edellä esitettyä jollakin tavoin epäterveenä. Nämä ihmiset ovat tavallaan oikeassa, jos katsotaan elämän ulkoista puolta. He eivät halua ulkoisen elämän jäävän vähemmälle. He näkevät heikkoutta siinä, että ihminen kääntyy pois tästä todellisuudesta ja hakee tyydytystä henkisestä maailmasta, joka heidän käsittääkseen on pelkästään haavetta ja mielikuvitusta.
   Ellei henkisen tiedon etsimisessä haluta päätyä elämälle vieraaseen haaveiluun, on myönnettävä, että tällaiset vastaväitteet ovat osittain oikeutettuja. Ne perustuvat terveeseen arvosteluun, joka kuitenkin vie vain puolitotuuteen, koska se ei tunkeudu asian pohjaan asti. Jos pyrkimys henkiseen tietoon todella heikentäisi elämää ja vieroittaisi ihmisen todellisuudesta, olisivat tällaiset vastaväitteet täysin päteviä.
   Hengentieteellinen pyrkimys ei suhtaudu tällaisiin väitteisiin oikealla tavalla, jos se tahtoo tavallisessa mielessä "puolustautua", väitellä vastaan. Tässä voi puhua vain sen oma, jokaiselle ennakkoluulottomalle ihmiselle tajuttava arvo — kun kävi ilmi, että se tosiasiassa lisää niiden ihmisten elämänvoimaa, jotka eläytyvät siihen oikeassa mielessä. Nämä pyrkimykset eivät tee ihmistä maailmalle vieraaksi uneksijaksi. Ne vahvistavat ihmistä sen elämänlähteen voimin, josta ihmisen henkinen olemus on peräisin.
   Monilla ihmisillä on vielä muitakin esteitä, jotka vaikeuttavat hengentieteen ymmärtämistä. Hengentieteellisissä teoksissa esitetään sisäisen kehityksen suuntaviivoja, joita seuraamalla jokainen voi itse havaita maailman henkistä sisältöä. Kuitenkin moniin henkisiin havaintoihin, joita lukijalla ei itsellään ole ollut, hänen on ensin tutustuttava toisten kuvaamina. Muu ei ole mahdollista, ja siinä on myös tämän kirjan tarkoitus. Tässä esitetään, mitä tekijä katsoo tietävänsä ihmisen olemuksesta, sen suhteesta syntymään ja kuolemaan ja sen ruumiittomasta tilasta henkisessä maailmassa. Lisäksi kuvataan maan ja ihmiskunnan kehitystä. Voi näyttää siltä kuin eräät tiedot esitettäisiin opinkappaleina, edellyttäen, että niihin uskotaan tekijän auktoriteetin nojalla. Niin ei asia kuitenkaan ole. Tieto henkisestä todellisuudesta on sen esittäjässä elävää sielun sisältöä; jos tähän sisältöön syventyy, se herättää lukijan omassa sisäisyydessä voimia, jotka johtavat vastaaviin henkisiin kokemuksiin. Hengentieteellisen teoksen lukeminen vaikuttaa toisin kuin aistittavan ulkomaailman asioista lukeminen. Kun lukee kuvauksia aistittavista tosiasioista, silloin vain lukee niistä. Mutta kun lukee oikeassa mielessä kuvauksia henkisistä tosiasioista, eläytyy henkisen olemassaolon virtaan. Syventymällä henkisen tutkimuksen tuloksiin löytää samalla oman sisäisen tiensä niihin.
   On totta, ettei lukija aluksi huomaa sitä. Hän luulee että henkiseen maailmaan astuminen muistuttaa enemmän aistikokemusta ja hänestä tuntuu että henkisestä maailmasta lukeminen on vielä "pelkkää ajatusta". Mutta kun ihminen todella ajatuksellaan syventyy lukemaansa hän jo tosiasiassa elää tässä maailmassa. Hänen on vain tultava tietoiseksi, että hän on huomaamattaan kokenut sellaista, mistä hän luuli omaksuneensa vain ajatuksia.
   Täyden selvyyden tämän kokemuksen luonteesta saa vasta kun on käytännössä kulkenut tämän kirjan viimeisessä osassa kuvattua henkisen tiedon tietä. Voidaan helposti 1uulla päinvastaista järjestystä oikeaksi: ensin olisi kuvattava tämä tie. Niin ei asia kuitenkaan ole. Jos tutustumatta tiettyihin henkisen maailman tosiasioihin ryhtyy suorittamaan "harjoituksia", päästäkseen välittömään henkisen maailman kokemiseen, tämä maailma jää sekavaksi, hämmentäväksi kaaokseksi. Tähän maailmaan eläytyy oikealla tavalla, kun ensin saa tietää siitä tiettyjä tosiasioita. Vasta sen jälkeen on selvitettävä itselleen, millä tavoin voi täysin tietoisesti saavuttaa niitä kokemuksia, joita on kuvattu. Kun syventyy hengentieteellisiin kuvauksiin, vakuuttuu että tämä on varma tie henkiseen tie toon. Silloin ymmärtää myös perusteettomaksi luulon, että tämä tieto olisi omaksuttava opinkappaleina tavallaan suggestiivisesti. Sillä tämän tiedon sisältö saavutetaan sellaisen sisäisen asenteen vallitessa, mikä torjuu kaiken suggestiivisen vaikutuksen. Ja kun näitä tietoja esitetään toiselle ihmiselle, ne vaikuttavat samalla tavalla kuin kaikki totuudet, jotka vetoavat hänen terveeseen arvostelukykyynsä. Syynä siihen, ettei hengentieteellisen esityksen vastaanottaja itse heti tiedosta elävänsä henkisessä maailmassa, on lukiessa saadun henkisen kokemuksen hienosäikeisyys.
   Kun tutustuu tämän kirjan ensimmäisen osan kuvauksiin, oppii aluksi ikäänkuin oppaan johdolla tuntemaan henkistä maailmaa. Kun sitten käytännössä suorittaa toisessa osassa esitettyjä harjoituksia, oppii myös itsenäisesti tiedostamaan tätä maailmaa.
   Mitä tämän tutkimuksen yleiseen luonteeseen tulee, ei aito luonnontutkija voi löytää ristiriitaa oman aistimaailman tosiasioihin perustuvan tieteensä ja sen tavan välillä, millä tässä tutkitaan yliaistista maailmaa. Luonnontutkija käyttää tiettyjä välineitä ja menetelmiä. Nämä välineet hän valmistaa siitä, mitä "luonto" hänelle tarjoaa. Henkinen tiedostaminen käyttää myös tiettyä välinettä, joka on ihminen itse. Tämäkin väline on ensin valmistettava korkeampaan tutkimustyöhön. Luonnon ihmiselle antamat kyvyt ja voimat on kehitettävä korkeammalle tasolle. Siten ihminen saattaa itse muodostaa itsensä henkisen maailman tutkimisen välineeksi.


Etusivu Antroposofia