Rudolf Steiner

   Kun tarkastellaan ihmistä henkisen tiedostamisen kannalta, pitää paikkansa mitä edellä on yleisesti sanottu hengentieteestä. Tämä tarkastelu perustuu siihen, että tajutaan ihmisen olemuksessa piilevä "avoin salaisuus". Aistit tavoittavat vain osan siitä, minkä henkinen tutkimus käsittää ihmisen olemukseksi, nimittäin fyysisen ruumiin.
   Tämän fyysisen ruumiin käsitteen valaisemiseksi on suunnattava ensin huomio arvoitukselliseen ilmiöön, joka kohdataan kaiken elollisen tarkastelussa: kuolemaan ja sen yhteydessä ns. elottomaan luontoon, mineraaliseen maailmaan, joka on itsessään jotakin kuollutta. Näihin tosiasioihin voi vain henkinen tutkimus tuoda selvyyttä. Aluksi esitetään eräitä yleisiä suuntaviivoja.
   Fyysinen ruumis on ihmisessä yhteistä mineraalisen maailman kanssa. Fyysistä ruumista ei ole se, mikä ihmisen erottaa mineraalista. Ennakkoluulottomalle tarkastelijalle on tärkeä se tosiasia, että kuolema tuo esiin ihmisolemuksesta sen mikä siinä on yhtäläistä mineraalisen maailman kanssa. Ruumis on kuoleman jälkeen pelkästään niiden prosessien alainen, jotka vallitsevat kivennäismaailmassakin. Kuolleessa ruumiissa vaikuttavat samat aineet ja voimat kuin mineraalisessa luonnossa. Tämä ilmenee siinä, että kuoleman jälkeen alkaa fyysisen ruumiin hajoaminen. Mutta on perusteltua myös todeta: tosin fyysisessä ihmisruumiissa vaikuttavat samat aineet ja voimat kuin kivennäisessä, mutta elämän aikana ne ovat korkeamman laatuisten voimien alaisia. Vasta kuoleman jälkeen ne vaikuttavat samalla tavalla kuin mineraalisessa maailmassa. Silloin vasta ne esiintyvät sellaisina kuin niiden oman olemuksensa mukaisesti täytyy esiintyä, nimittäin ruumiin fyysisen muodon hajoittajina.
   Ihmisessä on siten erotettava näkyvä näkymättömästä. Elämän aikana tuo näkymätön hallitsee ja säätelee fyysisen ruumiin aineita ja voimia. Kun tämä säätely päättyy, alkavat mineraaliset voimat vaikuttaa. — Tämän selvittämiseksi on tarpeen henkinen tutkimus. Sen on löydettävä tuo säätelevä voima, jota aistihavainto ei tavoita. Millä tavoin tämä piilevä voima tulee ihmiselle yhtä ilmeiseksi kuin aistittavat ilmiöt ovat tavalliselle silmälle, siitä puhutaan tämän teoksen myöhemmässä luvussa. Tässä esitetään henkisen tutkimuksen tuloksia.
   Edellä jo sanottiin, että kuvauksella henkisen näkemiseen vievästä tiestä on ihmiselle merkitystä vasta sitten, kun hän on tutustunut siihen, mitä henkinen tutkimus tuo esiin. Sillä ihminen voi käsittää tällä alalla sellaistakin, mitä hän ei itse vielä havaitse. Oikea tie näkemiseen lähteekin käsittämisestä.
   Vaikka sen voiman, joka fyysisessä ruumiissa toimii hajautumista vastaan, tavoittaa vain henkinen havainto, saattaa ulkoiseen havaintoon rajoittuva arvostelukyky todeta sen vaikutukset. Nämä vaikutukset ilmenevät muotona tai hahmona, miksi mineraaliset aineet ja voimat ovat järjestyneet fyysisessä ruumiissa. Tämä muoto häviää vähitellen kuoleman jälkeen, ja fyysinen ruumis muuttuu mineraalisen maailman osaksi. Henkinen havaintokyky toteaa ihmisolemuksen toiseksi osaksi sen, mikä elämän aikana estää fyysisiä aineita ja voimia kulkemasta omia teitään ja siten tuhoamasta fyysistä ruumista. Nimitämme tätä ihmisluonnon osaa eetteriruumiiksi tai elämänruumiiksi.
   Ettei heti syntyisi väärinkäsityksiä, on tämän toisen olemuspuolen suhteen otettava huomioon kaksi seikkaa. Eetteri-nimitystä käytetään tässä toisessa merkityksessä kuin vanhassa fysiikassa. Tässä sanan käyttö rajoittuu edellä esitettyyn merkitykseen. Sitä käytetään sellaisesta, mikä on ainoastaan henkisesti havaittavissa. Aistihavainto voi todeta vain sen vaikutukset, koska se antaa fyysisen ruumiin aineille ja voimille tietyn rakenteen ja muodon. Myöskään "ruumis"-sanaa ei pidä käsittää väärin. Näiden käsitteiden ilmaisemiseen on käytettävä tavallisen kielen sanoja, jotka ensi kädessä tarkoittavat vain jotakin aistittavaa. "Eetteriruumis" ei tarkoita mitään aineellista, miten hienoksi aineellinen ajatellaankin. Käyttämällä ilmaisuja "eetteriruumis" ja "elämänruumis" ei pyritä uudistamaan vanhaa, luonnontieteen hylkäämää "elämänvoimaa".
   Kun hengentieteellisessä esityksessä puhutaan "eetteriruumiista" eli "elämänruumiista", se välttämättä herättää vastaväitteitä monien nykyisten ajatustapojen taholta. Ihmishengen kehityksen nykyvaiheessa katsotaan tällaisesta ihmisolemuksen osasta puhuminen epätieteelliseksi. Materialistinen ajattelu on päätynyt käsitykseen, ettei elävä ruumis ole muuta kuin samojen aineiden ja voimien koostuma, jotka esiintyvät myös niin sanotuissa elottomissa olioissa, mineraaleissa. Elollisissa olioissa on aineen rakenne vain monimutkaisempi kuin elottomissa.
   Tavallisenkin tieteen piirissä ajateltiin aikoinaan toisin. Useat 1800-luvun alkupuolen luonnontutkijat tajusivat, että elävässä luonnossa on jotakin muuta kuin elottomassa. Puhuttiin eräänlaisesta "elämänvoimasta". Tällä ei tosin ymmärretty samaa kuin edellä kuvatulla "elämänruumiilla", mutta taustalla oli kuitenkin jokin aavistus sellaisen olemassaolosta. "Elämänvoiman" kuviteltiin elävässä ruumiissa liittyvän fyysisiin aineisiin ja voimiin suunnilleen siten kuin magneettinen voima liittyy rautaan. Sitten tuli aika, jolloin "elämänvoima" poistettiin tieteellisestä sanastosta. Pyrittiin selittämään ilmiöt pelkästään fyysisten ja kemiallisten syiden pohjalta. Nykyään on monien luonnontieteilijöiden ajattelussa havaittavissa jälleen eräänlainen vastavirtaus. Myönnetään, ettei jonkinlaisen "elämänvoiman" olettaminen ole mieletöntä. Mutta tuskin nekään tutkijat, jotka myöntävät tällaisen mahdollisuuden, yhtyvät tässä esitettyyn käsitykseen "elämänruumiista". On tuloksetonta käydä henkisen tiedostamisen kannalta keskustelemaan tällaisten käsitysten edustajien kanssa. Täytyy ymmärtää, että materialistinen ajatustapa on aikamme suuren luonnontieteellisen edistyksen välttämätön sivutuote. Tämä edistys johtuu siitä, että aistihavainnon välineet ovat valtavasti kehittyneet. Ja ihmiselle on kerta kaikkiaan ominaista, että hän kehittää tiettyjä kykyjä kerrallaan toisten kustannuksella. Tarkka aistihavainto, joka on kehittynyt niin merkittävään mittaan luonnontieteessä, on työntänyt syrjään niiden kykyjen viljelyn, jotka johtavat henkiseen maailmaan. Mutta on tullut jälleen aika, jolloin niiden viljely on välttämätöntä. Tietä henkiseen maailmaan ei avata siten, että taistellaan sen kieltämisestä johtuvia päätelmiä vastaan, vaan siten, että henkinen asetetaan oikeaan valoon. Silloin ne, jotka ovat siihen kypsyneet, tunnustavat sen olemassaolon. — Tämä täytyi todeta, ettei luulla "elämänruumiin" käsitteen pohjaavan luonnontieteellisten katsomusten asiantuntemattomaan sivuuttamiseen.
   Elämänruumis on siis ihmisolemuksen toinen jäsen. Henkiselle tiedostamiselle se on todellisempi kuin fyysinen ruumis. Sen välitön kuvaus voidaan esittää vasta tämän teoksen myöhemmissä osissa, kun on selvinnyt, miten sellaiset kuvaukset on ymmärrettävä. Toistaiseksi riittää kun todetaan, että elämänruumis läpäisee fyysisen ruumiin ja toimii eräänlaisena fyysisen ruumiin arkkitehtina. Fyysiset elimet säilyttävät muotonsa ja hahmonsa elämänruumiin virtausten avulla. Fyysisen sydämen perustana on "eetterisydän", fyysisten aivojen perustana ovat "eetteriaivot" jne. Elämänruumis on jäsentynyt samoin kuin fyysinen ruumis, se on vain laadultaan toisenlainen. Siinä vallitsee elävä yhteinen virtailu, kun taas fyysisen ruumiin osat ovat enemmän erillisiä.
   Elämänruumiin osalta ihminen on sukua kasvimaailmalle samoin kuin fyysisen ruumiin osalta mineraaliselle maailmalle. Kaikella elollisella on elämänruumis.
   Elämänruumiista henkinen tutkimus etenee ihmisolemuksen kolmanteen jäseneen. Jotta voisi saada käsityksen ihmisen tästä olemuspuolesta, on puhuttava unen ilmiöstä, samoin kuin elämänruumiin kohdalla on viitattava kuolemaan. Ulkoinen inhimillinen toiminta tapahtuu valvetilassa. Tämä toiminta perustuu kuitenkin siihen, että ihminen saa unitilasta jatkuvasti uusia voimia kuluneiden voimien tilalle. Ajattelu ja toiminta, tuska ja ilo häviävät tiedottomuuteen. Kuin salaperäisestä lähteestä nousevat tietoisuuden voimat jälleen esiin, kun ihminen herää unesta. Sama tietoisuus, joka ihmisen vaipuessa uneen häviää hämäriin syvyyksiin, kohoaa hänen herätessään jälleen esiin.
   Se mikä tiedottomuuden tilasta yhä uudelleen herättää elämän tietoisuuteen, on ihmisolemuksen kolmas jäsen. Hengentieteessä sitä nimitetään sieluruumiiksi eli astraaliruumiiksi. Kuten pelkkä fyysinen ruumis ei kykene säilyttämään muotoaan, ellei sen aineita ja voimia läpäise elämänruumis, eivät pelkät elämänruumiin voimat voi saavuttaa tietoisuuden valoa. Pelkän elämänruumiin täytyisi olla jatkuvassa unitilassa. Voidaan myös sanoa, että se elää fyysisessä ruumiissa pelkästään kasvinkaltaista elämää. Valvetilassa elämänruumiin valaisee sieluruumis. Kun ihminen vaipuu uneen, aistihavainnosta häviää sieluruumiin vaikutus. Sen sijaan henkinen havainto pystyy silloinkin tavoittamaan sieluruumiin, joka on irtautunut elämänruumiista ja vaikuttaa sen ulkopuolella. Aistihavainto ei tosin koskaan tavoita itse sieluruumista vaan pelkästään sen näkyvät vaikutukset. Unitilan aikana näitä vaikutuksia ei välittömästi ilmene.
   Samassa mielessä kuin ihmisellä fyysinen ruumis on yhteistä mineraalin kanssa ja elämänruumis kasvin kanssa, hän on sieluruumiinsa osalta sukua eläimelle. Kasvit ovat tavallaan jatkuvassa unitilassa. Jos ei ole tarkoin ajatellut näitä tosiasioita, voi erehtyä luulemaan että kasveillakin on jonkinlainen tietoisuus kuten eläimillä ja ihmisillä. Tällöin ei ole muodostettu täsmällistä käsitystä tietoisuudesta. Viitataan siihen, että kasvi ulkoisen ärsytyksen vaikutuksesta tekee tiettyjä liikkeitä niin kuin eläin. Puhutaan tunneherkistä kasveista, joiden lehdet sulkeutuvat ulkoisesta kosketuksesta. Tietoisuuden tunnusmerkki ei kuitenkaan ole se, että jokin ärsytys aiheuttaa oliossa vastavaikutuksen, vaan se että olio kokee sisimmässään sellaista, mikä tulee pelkän vastavaikutuksen lisäksi. Muuten voitaisiin puhua tietoisuudesta myös raudankappaleen laajetessa lämmön vaikutuksesta. Tietoisuutta esiintyy vain silloin kun olio esim. lämmön vaikutuksesta tuntee tuskaa.
   Neljäs olemuspuoli, jonka hengentiede toteaa ihmiseen kuuluvaksi, ei ole yhteinen häntä ympäröivän ulkoisen maailman kanssa. Se erottaa ihmisen muusta luonnosta, ja sen perusteella häntä voidaan sanoa "luomakunnan kruunuksi". Hengentiede auttaa muodostamaan käsityksen tästä neljännestä olemuspuolesta osoittamalla, miten valve-elämäkin voi olla erilaatuista. Tietty erilaatuisuus käy ilmi kun ihminen huomaa, että hänellä valvetilassa on toisaalta pakonomaisesti tulevia ja meneviä elämyksiä ja toisaalta elämyksiä, jotka eivät ole tämän laatuisia. Tämä näkyy selvästi verrattaessa ihmisen ja eläimen kokemuksia. Eläin kokee erittäin säännönmukaisesti ulkomaailman vaikutukset ja tulee lämmön ja kylmyyden, kivun ja nautinnon sekä säännöllisten ruumiintoimintojen vaikutuksesta tietoiseksi nälästä ja janosta. Ihmiselämä ei rajoitu tällaisiin kokemuksiin. Ihmisessä herää toisen laatuisia haluja ja toiveita. Eläimen kohdalla voidaan aina osoittaa, mikä sen ruumiissa tai sen ulkopuolella on syynä sen tekoihin tai kokemuksiin. Ihmisen kohdalla on tilanne toinen. Ihmisessä syntyy toiveita ja haluja, joihin ei voida löytää riittävää syytä hänen ruumiistaan eikä sen ulkopuolelta. Näiltä toiveilla ja haluilla on erityinen lähde, jota hengentieteessä nimitetään ihmisen "minäksi". Tämä on ihmisolemuksen neljäs jäsen.
   Pelkästään sieluruumiin voimin ihminen kokisi kyllä ilon ja surun, nälän ja janon tunteita, mutta hänellä ei olisi kokemusta, että tässä kaikessa on jotakin pysyvää. Tätä pysyvää ei tässä tarkoiteta sanalla "minä" vaan sitä, mikä ihmisessä kokee tuon pysyvän. Tällä alueella on käsitteiden oltava erityisen täsmällisiä, jotta ei syntyisi väärinkäsitystä. Kun ihminen havaitsee vaihtuvissa sisäisissä kokemuksissaan jotakin pysyvää, silloin "minätunto" alkaa sarastaa. Se että olento kokee esim. nälkää, ei vielä anna sille minätuntoa. Nälän tunne syntyy, kun sen aiheuttavat syyt jälleen esiintyvät. Eläin iskee kiinni ravintoon, koska nämä uusiutuneet syyt vaikuttavat. Minätunto ilmenee, kun eivät pelkästään uusiutuneet syyt vie ravinnon ääreen, vaan kun tietoisuus nälän tyydyttämisen nautinnosta on säilynyt. Silloin ei ainoastaan tämänhetkinen nälän kokemus aja etsimään ravintoa vaan myös entinen nautinto. Samoin kuin fyysinen ruumis hajoaa, ellei elämänruumis pidä sitä koossa, ja samoin kuin elämänruumis vaipuu tiedottomuuteen, ellei sieluruumis sitä valaise, täytyisi sieluruumiin unohtaa menneisyys, ellei "minä" pelastaisi sitä nykyisyyteen. Mitä fyysiselle ruumiille on kuolema ja elämänruumiille uni, sitä on sieluruumiille unohdus. Voidaan myös sanoa: elämänruumiille on ominaista elämä, sieluruumiille tietoisuus ja minälle muisti.
   Niin kuin kasvilla kuvitellaan olevan tajuntaa, erehdytään helposti puhumaan eläimen muistista. Eikö ole kysymys muistista, kun koira tuntee isäntänsä, jota se ei ole nähnyt pitkään aikaan? Todellisuudessa tällainen tunteminen ei johdu muistista vaan aivan muusta. Koira tuntee isäntäänsä kohtaan eräänlaista vetovoimaa, joka lähtee isännän olemuksesta. Tämän olemuksen läheisyys tuottaa koiralle mielihyvää. Aina kun sen herra on läsnä, koira kokee uudelleen mielihyvää. Mutta muistista voidaan puhua vain silloin, kun olento ei pelkästään koe nykyhetken elämyksiä vaan myös säilyttää menneet elämykset. Tämän voi myöntää ja kuitenkin kuvitella, että koiralla on muisti. Sanotaan että koira suree, kun sen isäntä jättää sen; se siis muistaa isännän. Tämäkin on väärä päätelmä. Kun koira elää yhdessä herransa kanssa, tämän läsnäolo muuttuu sille tarpeeksi, ja sen puuttumisen koira kokee samalla tavalla kuin nälän. Jos ei havaitse tällaisia eroja, ei pääse selvyyteen elämän todellisista suhteista.
   Tiettyjen ennakkoluulojen perusteella voidaan edelleenkin väittää, että eläimillä on jotakin inhimillisen muistin kaltaista. Tällainen väite johtuu kuitenkin puutteellisesta havainnonteosta. Jos todella havainnoi, miten eläin suhtautuu kokemuksiinsa, huomaa kyllä oleellisen eron eläimen ja ihmisen käyttäytymisen välillä. Eläin käyttäytyy tavalla, mikä ei edellytä muistia. Henkinen tutkimus havaitsee sen välittömästi. Ja minkä henkinen tutkimus voi välittömästi havaita, sen voi aistihavainto todeta vaikutusten perusteella.
   Väärin on myös väittää, että ihminen tietää muististaan vain sisäisesti, sisäisen itsehavainnon perusteella, mikä hänelle ei ole mahdollista eläimen suhteen. Ihmisen tieto muistikyvystään ei perustu sisäiseen sielunhavaintoon vaan siihen, mitä hän kokee suhtautumisessa ulkomaailman ilmiöihin. Tällaisia kokemuksia hänellä on itsensä, toisten ihmisten ja myös eläinten suhteen. Ihminen erehtyy, jos hän luulee päättelevänsä muistin olemassaolon vain sisäisen havainnon kautta. Muistin perustana olevaa voimaa voidaan tosin sanoa sisäiseksi, mutta arvostelma tästä voimasta muodostetaan, myös ihmisen itsensä kohdalla, vain huomioimalla elämän yhteyksiä ulkomaailmassa. Näitä yhteyksiä voidaan arvostella sekä itsessä että eläimessä. Tällaisissa asioissa haittaavat tavallista psykologiaamme epätäsmälliset, virheellisten havaintojen harhauttamat käsitteet.
   Minälle merkitsevät muisti ja unohtaminen samaa kuin sieluruumiille valvominen ja nukkuminen. Niin kuin uni häivyttää päivän surut ja huolet, levittää unohdus verhonsa elämän kovimpien kokemusten ylle ja pyyhkäisee siten pois osan menneisyyttämme. Ja kuten uni on välttämätön ehtyneiden elinvoimien vahvistamiseksi, samoin on ihmisen häivytettävä muististaan osia menneisyydestään voidakseen vapaasti ja ennakkoluulottomasti kohdata uusia elämyksiä. Unohduksesta vahvistuu hänen kykynsä havaita uutta. Näin tapahtuu esimerkiksi silloin, kun opimme kirjoittamaan. Kaikki vaiheet, jotka lapsi kokee opetellessaan kirjoittamaan, unohtuvat. Jäljelle jää kirjoittamisen taito. Mitä tulisi kirjoittamisesta, jos meidän joka kerran kynään tarttuessamme täytyisi palauttaa mieleen kaikki vaiheet, jotka olemme kokeneet oppiessamme kirjoittamaan.
   Muistamisessa on monta tasoa. Sen yksinkertaisin muoto ilmenee silloin, kun ihminen jotakin kohdetta katseltuaan ja käännettyään katseensa siitä pois voi herättää itsessään mielikuvan tästä kohteesta. Tämän mielikuvan ihminen on muodostanut katsellessaan kohdetta. Hänen sieluruumiinsa ja minänsä välillä on silloin tapahtunut jotakin. Sieluruumis on tuonut tietoisuuteen kohteen ulkoisen vaikutelman. Tietoisuutemme siitä kestäisi kuitenkin ainoastaan niin kauan kuin se on näkyvissämme, ellei minä ottaisi sitä haltuunsa ja omaksuisi sitä. — Tässä kohden henkinen tarkastelu erottaa ruumiillisen sielullisesta. Puhutaan sieluruumiista, kun tarkoitetaan tietoisuuden syntymistä läsnäolevasta kohteesta. Sitä, mikä tekee tiedon pysyväksi, nimitetään sieluksi. Sanotusta käy samalla ilmi, miten kiinteässä yhteydessä ihmisen sieluruumis on sen sielunosan kanssa, joka antaa tiedolle pysyvyyden. Ne ovat tavallaan yhdistyneet yhdeksi ihmisolemuksen osaksi. Siksi voidaan myös tätä yhdistymää nimittää sieluruumiiksi. Jos pyritään täsmällisyyteen, voidaan kuitenkin erottaa sieluruumis ja siihen liittynyt tuntosielu tai aistimussielu.
   Minä kohoaa korkeammalle toiminnan tasolle muokatessaan ulkomaailmasta saamaansa tietoa. Tällöin minä irtautuu yhä enemmän havaitsemisen kohteesta kehittääkseen omaksumaansa ainesta. Sielunosaa, jolla on tämä tehtävä, voidaan nimittää äly- tai luonnesieluksi.
   Sekä tuntosielulle että älysielulle on ominaista, että ne muokkaavat aistien välityksellä saatuja ja muistissa säilyneitä vaikutelmia. Ihmissielu on silloin suuntautunut sellaiseen, mikä sille on ulkopuolista. Sehän on saanut myös muistisisällöt ulkopuoleltaan. Mutta se voi kohota tämänkin tason yläpuolelle. Se ei ole pelkästään tunto- ja älysielu. Tästä kohoamisesta voidaan antaa käsitys viittaamalla erääseen yksinkertaiseen tosiasiaan, jonka laajakantoisuus on oivallettava. Kielessä on nimi, joka käytöltään oleellisesti eroaa kaikista muista nimistä. Tämä nimi on "minä". Kaikkia muita nimityksiä voi jokainen ihminen käyttää asiasta tai olennosta, jolle se kuuluu. Minä-sanalla on olennon nimityksenä merkitystä vain silloin, kun tämä olento tarkoittaa sillä itseään. Ihmistä ei voida koskaan ulkoapäin nimittää "minäksi"; vain hän itse voi käyttää sitä itsestään. "Minä olen minä ainoastaan itselleni, kaikille muille olen sinä, ja jokainen muu on minulle sinä."
   Tämä on merkittävän totuuden ilmaus. "Minän" olemus on kaikesta sen ulkopuolisesta riippumaton, ja siksi ei kukaan ulkopuolinen voi kutsua häntä tällä nimellä. Uskonnot, joissa on säilynyt tietoisuus ihmisen yhteydestä henkiseen, sanovat "minää" siitä syystä "Jumalan kätketyksi nimeksi". Juuri sellaiseen kätkettyyn viitataan, kun puhutaan "minästä". Millään ulkopuolisella ei ole pääsyä siihen ihmissielun osaan, josta tässä on kysymys. Se on sielun "salainen pyhäkkö". Sitä voi lähestyä ainoastaan olento, joka on samanlaatuinen kuin sielu itse. "Jumala, joka asuu ihmisessä, puhuu, kun sielu tajuaa itsensä minäksi." Kun tuntosielu ja älysielu elävät ulkomaailmassa, koskettaa sielun kolmas jäsen jotakin jumalallista havaitessaan oman olemuksensa.
   Tässä voi syntyä väärinkäsitys, että tällaisen katsomuksen mukaan minuus olisi yhtä kuin jumala. Kysymys ei ole kuitenkaan siitä, että minä olisi jumaluus, vaan että se on samaa laatua jumalallisen kanssa. Väittääkö kukaan, että merestä otettu vesipisara olisi meri, sanoessaan että pisara on samaa ainetta kuin meri? Jos halutaan käyttää vertausta, voidaan sanoa: minän suhde jumaluuteen on sama kuin pisaran suhde mereen. Ihminen voi löytää itsestään jumalallista, koska hänen perusolemuksensa on syntyisin jumaluudesta. Ihminen saavuttaa siten sielunsa kolmannen jäsenen, sisäisen tietoisuuden itsestään, niin kuin hän sieluruumiin välityksellä saavuttaa tiedon ulkomaailmasta. Siksi hengentiede nimittää tätä kolmatta sielunjäsentä tietoisuussieluksi. Tässä mielessä ihmisen sielullisuuteen kuuluu kolme jäsentä: tuntosielu, älysielu ja tietoisuussielu, samoin kuin ruumiillisuuteen kuuluu kolme jäsentä: fyysinen ruumis, elämänruumis ja sieluruumis.
   Psykologiset havaintovirheet, samankaltaiset, joista puhuttiin muistikyvyn yhteydessä, vaikeuttavat oikean käsityksen saamista minän olemuksesta. Voidaan ajatella joidenkin tunnetuiksi luultujen tosiseikkojen kumoavan edellä esitetyn, kun ne itse asiassa vahvistavat sitä. Näin on laita esim. Eduard von Hartmannin "minää" koskevien huomautusten teoksessa "Grundriss der Psychologie" (s. 55): "Itsetajunta on vanhempi kuin "minä"-sana. Persoonapronominit ovat verraten myöhäinen kielen kehityksen tuote, ja kieli käyttää niitä vain lyhenteinä. "Minä"-sana on puhujan oman nimen lyhennetty vastine, jota jokainen puhuja käyttää itsestään riippumatta siitä, millä nimellä toiset häntä puhuttelevat. Itsetajunta voi eläimillä ja opetusta vaille jääneillä kuuromykillä olla pitkälle kehittynyt sen kytkeytymättä mihinkään erisnimeen. Tietoisuus omasta erisnimestä voi täydellisesti korvata "minän" käytön. Tämä oivallus hälventää sen taikakehän, joka monen mielestä ympäröi tätä pientä sanaa "minä". Se ei lisää mitään itsetajunnan käsitteeseen vaan saa koko sisältönsä siitä." Tähän käsitykseen voidaan täysin yhtyä, siihenkin ettei "minä" -sanalle saa antaa mitään "taikakehää", mikä vain hämmentää asian selvää ymmärtämistä. Mutta asian olemukselle ei ole ratkaisevaa, millä tavoin sen kielellinen ilmaisu on muodostunut. Merkitsevää on juuri se, että itsetietoisuutena minän olemus on vanhempi kuin sana "minä" ja että ihmisen on käytettävä tätä sanaa siihen kuuluvine merkityksineen siitä, mitä hän vuorovaikutuksessa ulkomaailman kanssa kokee toisin kuin eläin. Yhtä vähän kuin kolmion olemus voidaan selittää osoittamalla, miten sana "kolmio" on syntynyt, merkitsee "minän" olemukselle se, mitä voidaan tietää "minä" -sanan käytöstä kielen kehityksen kuluessa.
   Vasta tietoisuussielun tasolla paljastuu minän todellinen luonne. Tunto- ja älysielun tasolla ihmissielu eläytyy ulkoiseen maailmaan, kun taas tietoisuussieluna se tavoittaa oman olemuksensa. Tietoisuussielu havaitsee minän ainoastaan tietynlaisen sisäisen toiminnan avulla. Mielikuvat ulkoisista ilmiöistä muodostuvat sitä mukaa kuin ilmiöt tulevat ja menevät, ja nämä mielikuvat kehittyvät älyn piirissä omalla voimallaan. Mutta jos minän on havaittava itsensä, ei riitä pelkkä vastaanottaminen. Sen täytyy sisäisellä toiminnalla kohottaa omista syvyyksistään olemuksensa tullakseen siitä tietoiseksi. Minän havaitsemisesta — itsetajunnasta — alkaa minän sisäinen toiminta. Tämän toiminnan ansiosta on minän havaitsemisella tietoisuussielussa ihmiselle aivan toinen merkitys kuin kaiken sen havaitsemisella, mikä ilmenee ihmissielulle kolmen ruumiillisen olemuspuolen ja sielun kahden muun jäsenen välityksellä. Voima, joka ilmenee minän havainnossa, on laadultaan sama, mikä ilmenee kaikkialla maailmassa. Ruumiissa ja sielun alemmissa jäsenissä se ei kuitenkaan esiinny välittömästi vaan ainoastaan asteittaisina vaikutuksina. Sen alin ilmeneminen tapahtuu fyysisessä ruumiissa. Sitten se kohoaa asteittain siihen, mikä täyttää älysielun. Voidaan sanoa, että jokaisella tasolla putoaa yksi sitä ympäröivä verho. Siinä, mikä täyttää tietoisuussielun, se astuu verhottomana sielun sisimpään. Siellä se kuitenkin on vain kuin pisara henkisyyden merestä. Mutta tämä henkisyys ihmisen on ensin tavoitettava itsessään. Hänen täytyy tiedostaa se itsessään, sitten vasta hän voi löytää sen ilmaukset maailmassa.
   Sitä tekijää, mikä pisaran tavoin tulee tietoisuussieluun, hengentiede nimittää hengeksi. Siten on tietoisuussielu yhteydessä henkeen, joka sisältyy kaikkeen havaittavaan maailmaan. Jos ihminen haluaa tavoittaa ulkoisissa ilmiöissä piilevän hengen, sen täytyy tapahtua samalla tavalla kuin hän tavoittaa tietoisuussielussa minän. Toiminta, joka on johtanut minän havaitsemiseen, on suunnattava ulkoiseen maailmaan. Siten ihminen kehittää samalla olemuksensa korkeammalle tasolle. Hänen ruumiinsa ja sielunsa toimintaan tulee jotakin uutta. Seuraava askel on, että hän kehittää sitä mikä piilee hänen alemmissa sielunjäsenissään. Tämä on minän työtä sielussa.
   Millä tavoin tämä työskentely tapahtuu, käy selville, kun vertaa alempien pyyteiden, aistillisten halujen vallassa olevaa ihmistä kypsyneeseen ihmiseen. Jälkimmäinen kehittyy edellisestä, kun tämä luopuu tietyistä alemmista taipumuksistaan ja kääntyy kohti korkeampaa. Hän on silloin minästään käsin vaikuttanut jalostavasti ja henkistävästi sieluunsa. Minä on tullut sielunelämän valtiaaksi. Tämä voi mennä niin pitkälle, ettei mikään vietti tai halu voi saada sijaa sielussa ilman että minän voima sen sallii. Tällä tavoin koko sielu muuttuu minän ilmennykseksi, mitä aikaisemmin oli vain tietoisuussielu. Kulttuurielämä ja ihmisten henkinen pyrkimys onkin pohjimmiltaan toimintaa, joka tähtää tällaiseen minän herruuteen. Jokainen nykyään elävä ihminen on tahtoen tai tahtomattaan mukana tässä toiminnassa siitä riippumatta, onko hän siitä tietoinen vai ei.
   Tällä tavoin toimien ihmisolemus kohoaa korkeammalle tasolle. Siten ihminen kehittää itsessään uusia olemuspuolia. Nämä piilevät ihmisessä mahdollisuuksina. Työskennellen minästä käsin sielussaan ihminen ei ainoastaan ala hallita sielunelämäänsä ja saada esiin siihen sisältyviä mahdollisuuksia, vaan hän voi myös laajentaa tätä tietoista toimintaansa. Hän voi ulottaa sen sieluruumiiseen. Siten minä tavallaan valtaa sieluruumiin ja yhdistyy sen piilevään olemukseen. Minän tällä tavoin valtaamaa ja muuntamaa sieluruumista voidaan nimittää henkiminäksi tai henki-itseksi (itämainen nimitys "manas"). Henkiminä on korkeampi ihmisolemuksen osa, joka piilee siinä ikäänkuin ituna ja tulee esiin sitä mukaa kuin ihminen kehittää itseään.
   Samoin kuin ihminen valtaa sieluruumiinsa siten, että hän tunkeutuu siinä piileviin voimiin, hän kehityksen kuluessa valtaa myös elämänruumiin. Elämänruumis vaatii kuitenkin voimakkaampaa kehittämistä, sillä sen voimat ovat tavallaan kahden verhon takana, kun sieluruumiin voimat ovat vain yhden verhon takana. Käsityksen niiden kehittämisen erilaisuudesta voi saada tarkastelemalla tiettyjä muutoksia, joita ihmisessä tapahtuu hänen varttuessaan aikuiseksi. Tietyt sielunominaisuudet kehittyvät, kun minä alkaa vaikuttaa sielussa. Halut ja pyyteet, ilo ja tuska saattavat silloin muuttua. Ihmisen tarvitsee vain muistaa lapsuuttaan. Mistä hän iloitsi? Mistä hän kärsi? Mitä hän on oppinut sen lisäksi, mitä hän lapsena osasi? Kaikki tämä muuttuminen on ilmausta siitä, että minä on vallannut alaa sieluruumiissa, joka on ilon ja surun, riemun ja murheen tyyssija. Verratkaamme tähän, miten vähän eräät toiset ihmisen ominaisuudet muuttuvat vastaavana aikana, esim. temperamentti ja luonteenpiirteet. Ihminen, joka lapsena on äkkipikainen, säilyttää yleensä tämän piirteen myöhempäänkin ikäänsä. Monet kiistävät kokonaan mahdollisuuden, että ihmisen perusluonne voisi muuttua. He ovat sitä mieltä, että se säilyy samana koko elämän ajan, ilmenee vain eri puolilta. Tämä käsitys pohjaa kuitenkin puutteelliseen havainnointiin. Jos pystyy näkemään tällaisia asioita, huomaa että myös ihmisen temperamentti ja luonne muuttuvat minän vaikutuksesta. Tämä muuttuminen on kuitenkin hidasta verrattuna edellä mainittujen ominaisuuksien muuttumiseen. Voimme verrata näiden molempien muuttumisten suhdetta kellon tuntiviisarin ja minuuttiviisarin liikkeiden suhteeseen. Voimat, jotka tuottavat luonteen ja temperamentin muuttumisen, ovat peräisin elämänruumiin alueelta. Ne ovat samanlaatuisia kuin voimat, jotka vallitsevat elämäntapahtumissa: kasvun, aineenvaihdunnan ja suvunjatkumisen voimat. Tämän kirjan myöhemmät esitykset valaisevat vielä näitä kysymyksiä.
   Minä ei siis vaikuta sieluruumiissa silloin, kun ihminen antautuu ilon ja surun, riemun ja tuskan valtaan, vaan silloin kun nämä sielunominaisuudet kehittyvät. Samalla tavalla toiminta kohdistuu elämänruumiiseen, kun minä alkaa kehittää luonteenominaisuuksiaan ja temperamenttiaan. Jokainen ihminen osallistuu tietoisesti tai tiedottomasti tähänkin muutokseen. Voimakkaimmin vaikuttavat tavallisessa elämässä tähän suuntaan uskonnolliset virikkeet. Kun ihminen yhä uudelleen syventyy, sellaisiin virikkeisiin, niistä muodostuu voima, joka vaikuttaa aina elämänruumiiseen saakka. Heikommat virikkeet saavat aikaan sieluruumiin muuttumista. Ne tulevat oppimisesta ajattelusta ja tunteiden kehittämisestä ja riippuvat suuresti elämän vaihtuvista tilanteista, kun taas uskonnolliset tunnot antavat ajattelulle, tuntemiselle ja tahdolle yhtenäisen luonteen. Ne levittävät yhtenäistä valoa koko sielunelämään. Ihminen ajattelee ja tuntee tänään yhtä, huomenna toista. Se johtuu mitä erilaisimmista syistä. Mutta jos uskonnollisen tuntemisen avulla saa aavistuksen jostakin sellaisesta, mikä säilyy elämän vaihteluissa, kokee kaikkien sielunelämysten taustalla tietyn pysyvän perustunnon. Uskonnolla on siten koko sielunelämää läpäisevä merkitys. Jatkuvasti toistuvina sen virikkeet vaikuttavat ihmiseen yhä syvemmin. Sen vaikutus ulottuu elämänruumiiseen saakka. Samanlainen on todellisen taiteen vaikutus ihmiseen. Kun hän taideteoksen ulkoisen muodon, värin tai sävelen kautta, tunteella ja ajatuksella tunkeutuu sen henkisiin perustoihin, vaikuttavat minän siten saamat virikkeet aina elämänruumiiseen asti. Kun ajattelee tämän ajatuksen loppuun saakka, ymmärtää miten valtava merkitys taiteella on koko inhimilliselle kehitykselle.
   Tässä on esitetty vain eräitä näkökohtia elämänruumiiseen vaikuttavista virikkeistä. Ihmiselämässä on tosiasiassa paljon sellaisia virikkeitä, jotka eivät kuitenkaan ole niin helposti havaittavissa kuin tässä kuvatut.
   Edellä sanotusta käy ilmi, että ihmisessä piilee toinenkin olemuspuoli, jota minä kehittää esiin. Sitä voidaan pitää hengen toisena olemuspuolena ja nimittää elämänhengeksi (itämaisen viisauden mukaan "buddhi"). Nimitys "elämänhenki" on sille osuva siitä syystä, että siinä ilmenevät samat voimat kuin elämänruumiissa. Jälkimmäisessä ei kuitenkaan vaikuta inhimillinen miinus. Ilmetessään elämänhenkenä elämänruumiin voimat ovat minän täyttämiä.
   Ihmisen tiedollinen (intellektuaalinen) kehitys, tunteiden ja tahdonilmausten puhdistuminen ja kypsyminen merkitsee hänen sieluruumiinsa muuntumista henki-itseksi. Hänen uskonnolliset elämyksensä ja eräät muut kokemuksensa vaikuttavat elämänruumiiseen ja muuntavat sen elämänhengeksi. Tavallisessa elämässä tämä tapahtuu enemmän tai vähemmän tiedottomasti. Ns. vihkimys tarkoittaa, että ihminen ottaa tietoisesti käsiinsä henki-itsen ja elämänhengen kehittämisen. Siitä puhutaan myöhemmässä luvussa. Tässä on tarkoitus osoittaa, että ihmisessä sielun ja ruumiin ohella vaikuttaa henki. Myöhemmin voimme todeta, että tämä henki kuuluu ihmisen ikuiseen luontoon katoavan ruumiin vastakohtana.
   Mutta minän työskentely ei pääty sieluruumiiseen ja elämänruumiiseen. Se ulottuu myös fyysiseen ruumiiseen. Aavistuksen minän vaikutuksesta fyysiseen ruumiiseen voi saada kun havaitsee, miten eräät elämykset aiheuttavat esim. punastumista ja kalpenemista. Tässä minä aiheuttaa tietyn ilmiön fyysisessä ruumiissa. Kun minän vaikutuksesta fyysisessä ruumiissa tapahtuu muutoksia, minä on tosiasiallisesti yhteydessä fyysisen ruumiin voimiin. Voidaan silloin sanoa, että minä muovaa sellaisen toiminnan avulla fyysistä ruumista. Tätä ilmaisua ei saa ymmärtää väärin. Se ei merkitse, että tämä toiminta olisi millään tavalla aineellista. Mikä fyysisessä ruumiissa näyttää aineelliselta, on vain sen ulkoinen puoli. Tämän taustalla ovat laadultaan henkiset voimat. Kysymys ei ole minän toiminnasta fyysisen ruumiin aineellisessa puolessa, vaan sen näkymättömissä voimissa, jotka vaikuttavat sen rakentumisessa ja tuhoutumisessa. Tavallisessa elämässä ihminen voi olla vain hyvin vähän tietoinen tästä minän toiminnasta fyysisessä ruumiissa. Täyden selvyyden hän voi saavuttaa vasta kun hän yliaistisen tiedon pohjalta ottaa tietoisesti tämän tehtävän omiin käsiinsä. Silloin käy ilmi, että ihmisellä on vielä kolmaskin henkinen olemuspuoli, jota fyysisen ihmisen vastakohtana voidaan nimittää henki-ihmiseksi (itämaisen viisauden mukaan "atma").
   Henki-ihmisen suhteen harhautuu helposti siitä syystä, että fyysistä ruumista pidetään ihmisen alimpana olemusosana. Siksi on vaikeata ymmärtää, että ihmisolemuksen korkein jäsen saavutettaisiin työskentelemällä tässä fyysisessä ruumiissa. Mutta juuri siksi että fyysinen ruumis kätkee siinä vaikuttavan hengen kolmen verhon taakse, on korkeimman laatuinen inhimillinen toiminta tarpeen, jotta minä voisi yhdistyä fyysisen ruumiin piilevään henkeen.
   Hengentieteen mukaan ihminen muodostuu erilaatuisista olemuspuolista. Ruumiillisia ovat laadultaan fyysinen ruumis, elämänruumis ja sieluruumis. Sielullisia ovat tuntosielu, älysielu ja tietoisuussielu. "Minä" levittää valoaan sieluun. Henkisiä ovat laadultaan henkiminä, elämänhenki ja henki-ihminen. Edellisistä esityksistä käy selville, että tuntosielu ja sieluruumis jäsentyvät läheisesti yhteen ja muodostavat tietyssä mielessä kokonaisuuden. Samalla tavalla ovat tietoisuussielu ja henkiminä tietty kokonaisuus, sillä henki syttyy tietoisuussielussa säteillen sieltä muihin ihmisluonnon osiin. Näin ollen voidaan ihminen jäsentää seuraavasti. Sieluruumis ja tuntosielu voidaan katsoa yhdeksi olemuspuoleksi, samoin tietoisuussielu ja henkiminä. Älysielua voidaan yksinkertaisesti sanoa "minäksi", koska se on osallinen minäluonnosta ja tavallaan jo "minä", joka ei ole vielä tietoinen henkisestä olemuksestaan. Siten saadaan seitsemän ihmisolemuksen jäsentä (1) fyysinen ruumis, (2) eetteri- eli elämänruumis, (3) astraali- eli sieluruumis, (4) minä, (5) henkiminä, (6) elämänhenki, (7) henki-ihminen.
   Materialistisesti ajattelevalle ei tämän seitsenlukuun perustuvan ihmisolemuksen jäsennyksen pitäisi olla "hämärää taikauskoa", jos hän pysyy edellä esitetyn puitteissa eikä itse lisää siihen taika uskoa, kuten usein tapahtuu. Näistä ihmisen seitsemästä olemuspuolesta voidaan puhua henkisen tutkimuksen näkökannalta, samoin kuin puhutaan valon seitsemästä väristä ja ääniasteikon seitsemästä sävelestä (jolloin oktaavia pidetään perussävelen kertauksena). Niin kuin valo ilmenee seitsemänä värinä ja ääni seitsemänä sävelasteena, ilmenee yhtenäinen ihmisluonto edellä kuvattuina seitsemänä olemuspuolena. Yhtä vähän kuin seitsenluku äänen ja värin tarkastelussa on "taikauskoa", on niin laita ihmisolemuksen jäsennyksen suhteen. (Eräässä tilaisuudessa, jossa tämä ajatus esitettiin suullisesti, väitettiin vastaan, että värien suhteen ei päde seitsenluku, koska punaisen ja violetin tuolla puolen on vielä värejä, joita silmä ei voi havaita. Mutta tässäkin suhteessa vertaus väreihin on paikallaan, sillä ihmisolemus jatkuu toisaalta yli fyysisen ruumiin ja toisaalta yli henki-ihmisen; tämä jatkuminen on vain "henkisesti näkymätöntä", kuten punaisen ja violetin ulkopuolella olevat värit ovat fyysiselle silmälle näkymättömiä. Tämä huomautus oli tehtävä, koska syntyy helposti käsitys, että henkinen tarkastelu ei olisi luonnontieteellisen ajattelun tavoin täsmällistä. Jos todella perehtyy siihen, missä tässä on tarkoitettu, voi todeta sen olevan sopusoinnussa aidon luonnontieteen kanssa — sekä silloin, kun luonnontieteellisiä tosiasioita käytetään havainnollistamaan esitystä, että myös silloin, kun välittömästi viitataan luonnontutkimukseen.)

Etusivu Antroposofia