Rudolf Steiner

UNI  JA  KUOLEMA

   Valvetietoisuuden luonnetta ei voida ymmärtää tarkastelematta unitilaa. Eikä voida päästä selville elämän olemuksesta ottamatta huomioon kuolemaa.
   Monessa ihmisessä herättää epäilyksiä hengentiedettä kohtaan se tapa, millä siinä käsitellään unta ja kuolemaa. Voidaan kyllä arvostaa niitä vaikuttimia, joista nämä epäilyt ovat lähtöisin. Eräs sellainen vaikutin on näkemys, että ihmisen tarkoitus on elää aktiivista elämää ja että hänen saavutuksensa riippuu siitä tarmosta ja innosta, millä hän antautuu työhönsä. Sellaisten ilmiöiden pohtiminen kuin ovat uni ja kuolema johtaa vain turhiin kuvitelmiin. Niiden torjumista pidetään helposti terveen mielen ilmauksena ja antautumista sellaisiin "turhiin kuvitelmiin" sairaalloisuutena, johon lankeavat henkilöt, joilta puuttuu elämänvoimaa ja jotka eivät kykene "todelliseen työhön".
   On väärin pitää tällaista arvostelua ilman muuta perusteettomana. Siihen sisältyy neljännestotuus, jota kolmen muun neljänneksen osalta on täydennettävä. Kieltämällä se herätetään vain epäluuloa niissä, jotka ymmärtävät hyvin tuon yhden neljänneksen, mutta joilla ei ole aavistustakaan kolmesta muusta.
   On nimittäin myönnettävä, että unen ja kuoleman ongelman tutkiminen on sairaalloista, jos se heikentää ihmistä ja vierottaa hänet todellisesta elämästä. Kaikkina aikoina on ollut oppeja, jotka nimittävät itseään salatieteeksi ja joilla on epäterve, elämänvastainen luonne. Mutta tämä epäterve luonne ei ole lähtöisin todellisesta yliaistisesta tiedostamisesta.
   Yhtä vähän kuin ihminen voi jatkuvasti valvoa, yhtä vähän hän voi suoriutua elämän todellisista tehtävistä ilman sitä, mitä hän saa henkisestä maailmasta. Elämä jatkuu ihmisen nukkuessa, ja ne voimat, jotka toimivat valvetilan aikana, ammentavat vahvistusta ja vireyttä unitilasta. Tämän voi havaita ulkoisessakin elämässä. Mutta maailma on laajempi kuin tämä havaintokenttä. Tätä on täydennettävä ja hedelmöitettävä sillä, mitä voidaan tietää näkymättömästä maailmasta. Ellei ihminen yhä uudelleen saisi unesta tuoreita voimia ehtyneiden tilalle, hänen täytyisi ennen pitkää menehtyä. Samoin täytyy maailmankatsomuksen, jota henkinen tieto ei hedelmöitä, päätyä lopulta tyhjyyteen. Näin on myös kuoleman suhteen. Elolliset olennot kuolevat, jotta voisi syntyä uutta elämää. Juuri henkinen tieto tekee ymmärrettäväksi Goethen lauseen: "Luonto on keksinyt kuoleman luodakseen paljon elämää." Niin kuin tavallisessa mielessä ei voisi olla elämää ilman kuolemaa, ei voi olla aistittavan maailman todellista tiedostamista ilman tietoa yliaistisesta maailmasta. Aistittavaa koskevan tiedon on aina uudelleen ammennettava yliaistisesta voidakseen kehittyä. Yliaistinen tieto elävöittää ulkoisen tiedon. Se ei milloinkaan heikennä elämää, kun se esiintyy todellisessa muodossaan. Se vahvistaa elämää ja tervehdyttää sen yhä uudelleen, kun elämä itsensä varaan jätettynä käy heikoksi ja sairaaksi.
   Ihmisen vaipuessa uneen hänen olemuspuoltensa keskinäinen suhde muuttuu. Siihen osaan nukkuvaa ihmistä, joka lepää vuoteessa, sisältyy fyysinen ruumis ja eetteriruumis, mutta ei astraaliruumista ja "minää". Koska eetteriruumis pysyy unenkin aikana fyysisen ruumiin yhteydessä, elintoiminnot voivat jatkua. Siitä erillään täytyisi fyysisen ruumiin hajota. Sen sijaan puuttuu ajattelun ja tietoisten tunteen- ja tahdonilmausten mahdollisuus unen aikana. Sielunelämän kantaja on astraaliruumis. Ennakkoluulottomasti ajatellen ei voida päätellä, että astraaliruumis iloineen ja suruineen, ajatus- ja tahdonmaailmoineen olisi hävinnyt. Se on olemassa, vaikka toisessa tilassa. Jotta "minä" ja astraaliruumis voisivat tietoisesti kokea sielunelämän sisällön, on tarpeen, että astraaliruumis on fyysisen ruumiin ja eetteriruumiin yhteydessä. Näin on laita ihmisen valvoessa, mutta ei unitilassa. Silloin astraaliruumis on toisenlaisessa tilassa kuin ollessaan fyysisen ja eetteriruumiin yhteydessä. Hengentieteen tehtävä on tutkia tätä astraaliruumiin tilaa.
   Ulkomaailman kannalta katsoen näyttää astraaliruumis unitilassa häviävän. Henkisen tutkimuksen on seurattava sen elämää tässä tilassa. Unitilan todellisen luonteen ymmärtämiseksi tarvitaan yliaistisia havaintoja. Mutta kun tuodaan julki, mitä tällä tavoin voidaan todeta, ennakkoluuloton ajattelu saattaa sen ilman muuta käsittää. Sillä yliaistisen maailman tapahtumat ilmenevät vaikutuksina näkyvässä maailmassa. Kun huomataan, miten henkisen tutkimuksen tulokset vasta tekevät aistittavat ilmiöt ymmärrettäviksi, tämä elämän antama vahvistus on juuri sen laatuinen todistus, jota henkisen tiedon suhteen voidaan vaatia. Vaikka ei haluaisi käyttää myöhemmässä luvussa esitettäviä menetelmiä henkisen havainnon saavuttamiseksi, voi kuitenkin tehdä seuraavan kokemuksen. Voidaan soveltaa henkisen tutkimuksen tuloksia aistittaviin ilmiöihin ja tällä tavoin havaita, että elämä tulee siten ymmärrettävämmäksi. Tällainen tarkastelija tulee sitä vakuuttuneemmaksi, mitä tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin hän tarkastelee tavallista elämää.
   Vaikka astraaliruumis ei unen aikana tietoisesti koe mielikuvia, iloa ja surua, se ei kuitenkaan ole toimeton. Se toimii juuri unitilassa erityisen vireästi. Tähän toimintaan sen on rytmisesti palattava yhä uudelleen palveltuaan välillä fyysistä ruumista ja eetteriruumista. Samoin kuin heilurin, joka on lyönyt vasemmalle ja palannut keskiasemaan, täytyy tämän liikkeen voiman vaikutuksesta heilahtaa oikealle, on astraaliruumiin ja sen yhteydessä olevan minän — toimittuaan jonkin aikaa fyysisessä ja eetteriruumiissa — tämän toiminnan seurauksena elettävä seuraava aika ruumiittomana sielullis-henkisessä ympäristössä. Normaalisti ihminen tulee tiedottomaksi astraaliruumiin ja "minän" siirtyessä ruumiittomaan tilaan, koska tämä on valvetilassa (fyysisen ruumiin ja eetteriruumiin yhteydessä) kehitetyn tietoisuustilan vastakohta, kuten heilurin oikeanpuoleinen liike on vasemmanpuoleisen vastakohta. Tämän tiedottomuuteen vajoamisen tarpeen ihmisen henkis-sielullinen olemus kokee väsymyksenä. Väsymys on ilmaus siitä, että astraaliruumis ja minä valvetilassa hajoittavat sen, mitä puhtaasti orgaaninen — tiedoton — muototoiminta on rakentanut fyysisessä ja eetteriruumiissa unitilan aikana. Tämä tiedoton muototoiminta ja se, mitä ihmisessä tapahtuu valvetilassa, ovat vastakohtia, joiden tulee rytmisesti seurata toisiaan.
   Ihmisen fyysinen ruumis voi saada sille kuuluvan muodon ainoastaan eetteriruumiin ansiosta. Tämän ihmismuodon voi fyysiselle ruumiille antaa vain sellainen eetteriruumis, joka puolestaan saa tarvittavat voimat astraaliruumiilta. Eetteriruumis on fyysisen ruumiin muovaaja, arkkitehti. Mutta se voi muovailla oikealla tavalla vain saamalla astraaliruumiilta siihen virikkeen. Astraaliruumiissa ovat esikuvat, joiden mukaan eetteriruumis antaa fyysiselle ruumiille muodon. Ihmisen valvetilassa astraaliruumis ei kuitenkaan sisällä näitä esikuvia ainakaan riittävässä määrin. Valvetilan aikana ihmissielu asettaa omat kuvansa näiden esikuvien tilalle. Kun ihminen suuntaa aistinsa ulkomaailmaan, hänen havaintonsa muodostuvat hänessä kuviksi, jotka ovat ulkomaailman jäljennöksiä. Nämä jäljennökset peittävät niitä kuvia, jotka antavat eetteriruumiille virikkeen fyysisen ruumiin ylläpitämiseen. Vain silloin ne eivät olisi haitallisia, jos ihminen voisi omalla toiminnallaan antaa astraaliruumiille sellaisia kuvia, jotka vaikuttavat oikealla tavalla eetteriruumiiseen. Mutta juuri nämä häiriöt esittävät tärkeää osaa ihmiselämässä. Tämä ilmenee siten, että esikuvat eivät valvetilan aikana vaikuta täydellä voimallaan. Astraaliruumis suorittaa valvetehtävänsä fyysisen ruumiin sisäpuolella; unen aikana se vaikuttaa siihen sen ulkopuolelta.
   Kuten fyysinen ruumis tarvitsee esim. ravitsemuksessa ulkomaailmaa, joka on sen kanssa saman laatuista, samoin on laita myös astraaliruumiin. Kuvitelkaamme fyysistä ihmisruumista eristettynä ympäröivästä maailmasta. Sen täytyisi tuhoutua. Se ei voi olla olemassa ilman fyysistä ympäristöään. Maan täytyy tosiaan olla juuri sellainen kuin se on, jotta fyysiset ihmisruumiit voisivat olla olemassa. Ihmisruumis on itse asiassa vain maan osanen, laajemmassa mielessä osa koko fyysistä maailmankaikkeutta. Sen suhde tähän on samankaltainen kuin sormen suhde koko ihmisruumiiseen. Jos sormi irrotetaan kädestä, se ei enää ole mikään sormi. Se kuihtuu. Samoin menehtyisi ihmisruumis jos se irrotettaisiin siitä ruumiista, jonka osa se on, niistä elämänehdoista, jotka maa sille tarjoaa. Jos se nostettaisiin kyllin korkealle maanpinnan yläpuolelle, se tuhoutuisi niin kuin sormi, joka on irrotettu kädestä. Ihminen huomaa tämän seikan vähemmän fyysisestä ruumiista kuin sormesta, koska sormi ei voi käyskennellä ruumiin pinnalla niin kuin ihminen maan pinnalla, joten sen riippuvuus on helpommin havaittavissa.
   Samoin kuin fyysinen ruumis kuuluu fyysiseen maailmaan, asettuu myös astraaliruumis omaan maailmaansa. Valvetilassa se on irtautunut siitä. Tätä voi selvittää vertauksen avulla. Kuvitelkaamme astiaa, jossa on vettä. Tässä vesimäärässä ei pisara ole mitään erillistä. Mutta otamme pienen sienen, joka imee itseensä pisaran tästä vesimäärästä. Tämän suuntaista tapahtuu astraaliruumiille ihmisen herätessä. Unen aikana se on itsensä laatuisessa maailmassa, johon se tavallaan kuuluu. Ihmisen herätessä fyysinen ruumis ja eetteriruumis imevät sen itseensä. Ne täyttyvät sillä. Ne sisältävät ne elimet, joiden avulla astraaliruumis havaitsee ulkomaailman. Mutta voidakseen tehdä näitä havaintoja sen täytyy poistua omasta maailmastaan. Ainoastaan tästä omasta maailmastaan se voi saada ne esikuvat, jotka se tarvitsee eetteriruumista varten.
   Niin kuin fyysinen ruumis saa ravintoa ulkomaailmasta, saa astraaliruumis unen aikana kuvia sitä ympäröivästä maailmasta. Se elää silloin tosiasiallisesti fyysisen ruumiin ja eetteriruumiin ulkopuolella maailmankaikkeudessa, samassa maailmankaikkeudessa, josta koko ihminen on syntynyt. Siellä on myös niiden kuvien lähde, joiden mukaan ihminen saa muotonsa, Hän on sopusointuisesti jäsentynyt tähän maailmankaikkeuteen. Tästä suuresta sopusoinnusta hän irtautuu valvoessaan voidakseen tehdä ulkoisia havaintoja. Unitilassa hänen astraaliruumiinsa palaa takaisin maailmankaikkeuden sopusointuun. Ihmisen herätessä se tuo sieltä ruumiille niin paljon voimia, että se voi jonkin aikaa olla poissa tuosta sopusoinnusta. Astraaliruumis palaa unitilassa takaisin kotimaahansa ja ammentaa sieltä uusia voimia elämää varten. Ulkoinen oire siitä lahjasta, jonka astraaliruumis tuo kerallaan, on virkistävä tunne, jonka terve uni antaa. Tulemme myöhemmin näkemään, että tämä astraaliruumiin kotimaa on paljon laajempi kuin se fyysinen ympäristö, johon fyysinen ruumis ahtaammassa mielessä kuuluu. Ihminen on fyysisenä olentona osa maasta, mutta hänen astraaliruumiinsa kuuluu maailmoihin, joissa on muitakin taivaankappaleita kuin maa.
   Pitäisi olla tarpeetonta mainita eräästä näiden seikkojen yhteydessä esiintyvästä väärinkäsityksestä. Nykyisenä aikanamme, jolloin tietyt materialistiset katsomukset ovat vallalla, väitetään että tieteellisesti voi unen ilmiötä tutkia vain sen fyysisten edellytysten perusteella. Vaikka tutkijat eivät vielä ole yksimielisiä unen fyysisistä syistä, niin eräs asia heidän mielestään on varma: fyysiset toiminnat aiheuttavat tämän ilmiön. Yliaistinen tutkimus ei ole ristiriidassa tämän väitteen kanssa. Se tunnustaa unen fyysiset edellytykset, samoin kuin sen, että aineellista taloa rakennettaessa on liitettävä tiili toiseen ja että talon valmistuttua sen rakenne voidaan selittää puhtaasti mekaanisten lakien mukaan. Mutta talon syntymiseen on rakentajan ajatus välttämätön. Sitä ei voida löytää, jos tutkitaan pelkästään fyysisiä ehtoja. Samoin kuin niiden fyysisten ehtojen takana, jotka tekevät talon ymmärrettäväksi, ovat sen rakentajan ajatukset, niin on sen taustalla, mitä fyysinen tiede aivan oikein esittää, se maailma mistä henkinen tieto puhuu. Tätä vertausta käytetään usein osoittamaan, että on oikeutettua puhua maailman henkisestä perustasta. Sitä voidaan pitää kuluneena vertauksena. Mutta näissä asioissa ei ole kysymys siitä, ovatko tietyt käsitteet tuttuja, vaan siitä että annamme niille oikean merkityksen. Esteenä voi olla se, että vastakkaiset käsitykset vaikuttavat liian voimakkaasti arvosteluumme voidaksemme oikein tajuta tuota merkitystä.
   Valvetilan ja syvän unen välillä ovat unet. Unielämykset näyttävät kirjavan kuvamaailman aaltoilulta, johon kuitenkin kätkeytyy tiettyjä sääntöjä ja lakeja. Unielämässä ihminen on irtautunut valvetietoisuuden laeista, jotka kytkevät hänet aistihavaintoon ja ajattelun sääntöihin. Unen salaperäisissä säännönmukaisuuksissa on sellaista, mitä ihminen aavistaa ja mikä vetää häntä puoleensa. Tämä on syvin syy siihen, että mielellämme vertaamme unennäköön sitä mielikuvituksen leikkiä, joka on taiteellisen tajun pohjana. Kun muistaa joitakin kuvaavia unia, tulee tästä vakuuttuneeksi. Joku näkee esim. unta, että hän ajaa luotaan koiran, joka häntä ahdistaa. Hän herää ja huomaa työntävänsä syrjään peitettä, joka on joutunut epätavalliseen kohtaan hänen yllään ja tuntuu siksi epämukavalta. Mitä on uni tässä tehnyt aistittavasta tapahtumasta? Tavalliset aistihavainnot uni jättää kokonaan tiedottomuuteen. Mutta se säilyttää olennaisen, nimittäin sen tosiseikan, että ihminen haluaa torjua jotakin. Ja tästä se punoo kuvamaisen tapahtuman. Kuvat sinänsä ovat valve-elämän jälkikaikua. Uni olisi samasta aiheesta voinut loihtia toisenlaisiakin kuvia. Mutta ne ilmaisevat vertauskuvallisesti tunnetta, että ihmisen on torjuttava jotakin. Uni luo vertauskuvia, se on symbolisti. Myös sisäiset tapahtumat voivat muuttua tällaisiksi unisymboleiksi. Joku uneksii, että tuli rätisee hänen vieressään ja että hän näkee liekkejä. Hän herää ja tuntee, että hänellä on liiaksi peittoja, että hänen on liian kuuma. Liiallisen lämmön tunne ilmenee vertauskuvana. Unessa toteutuu sangen dramaattisiakin kohtauksia. Joku näkee unta, että hän seisoo kuilun partaalla. Hän näkee lapsen juoksevan kuilua kohti. Hän kokee kaikki tuskat ajatellessaan: kunpa lapsi ei olisi tarkkaamaton ja putoaisi syvyyteen. Hän näkee lapsen putoavan ja kuulee kumean jysähdyksen ruumiin saavuttaessa pohjan. Hän herää ja huomaa, että jokin esine on irtautunut huoneen seinästä ja pudotessaan aiheuttanut tuon kumean äänen. Tämän yksinkertaisen tapahtuman uni ilmaisee jännittävin kuvin. — Tässä ei ole syytä pohtia sitä, mistä johtuu, että viimeisessä esimerkissä esineen kumea jysähdys aiheutti kokonaisen tapahtumasarjan, joka tuntuu kestävän jonkin aikaa. Riittää, kun muistamme, että uni muuttaa kuvaksi sen mitä aistihavainto tarjoaisi.
   Näemme miten ihmisen luovat voimat pääsevät valloilleen heti kun aistien toiminta lakkaa. Nämä samat luovat voimat vaikuttavat myös unikuvattomassa syvän unen tilassa, joka on valveisen sieluntilan vastakohta. Jotta tämä kuvaton unitila syntyisi, täytyy astraaliruumiin irtautua eetteriruumiista ja fyysisestä ruumiista. Se on unennäön aikana vain sen verran erillään fyysisestä ruumiista, ettei se ole enää yhteydessä aistimiin, mutta eetteriruumiiseen sillä on vielä tietty yhteys. Se että astraaliruumiin tapahtumia voidaan havaita kuvina, johtuu tästä yhteydestä eetteriruumiiseen.
   Samalla hetkellä kun tämäkin yhteys katkeaa, häipyvät kuvat tajuttomuuden pimeyteen ja ihminen vaipuu kuvattomaan unitilaan. Mutta sekavat ja useinkin tolkuttomat unikuvat johtuvat siitä, että astraaliruumis irtauduttuaan fyysisen ruumiin aistimista ei pysty yhdistämään kuviaan oikeisiin esineisiin ja tapahtumiin ulkoisessa ympäristössään. Tätä tosiasiaa selventävät erinomaisesti sellaiset unet, jolloin minä tavallaan jakautuu. Joku näkee unta, että hän ei osaa vastata kysymykseen, mutta heti sen jälkeen opettaja itse vastaa oikein. Koska uneksija ei voi käyttää fyysisen ruumiinsa havaintoelimiä, hän ei pysty yhdistämään näitä molempia toimintoja samaan ihmiseen, itseensä. Jotta ihminen tuntisi itsensä pysyväksi "minäksi", hänellä täytyy olla ulkoiset havaintoelimensä. Vain jos ihminen olisi saavuttanut kyvyn tulla tietoiseksi "minästään" muulla tavoin kuin ulkoisten havaintoelimien avulla, hän saattaisi havaita pysyvän "minänsä" myös fyysisen ruumiinsa ulko-puolella. Sellaisia kykyjä on yliaistisen tietoisuuden pyrittävä saavuttamaan, ja tässä kirjassa tullaan esittämään, miten siihen voidaan päästä.
   Kuolema ei merkitse muuta kuin että ihmisen olemuspuolten keskinäinen yhteys muuttuu. Mitä yliaistinen havainto voi tässä suhteessa todeta, siitä ovat ulkomaailmassa näkyvissä seuraukset. Ennakkoluulottomasti arvostellen ulkoisen elämän havainnot vahvistavat tässäkin yliaistisen tutkimuksen tuloksia. Tässä tapauksessa ei näkymättömän ilmeneminen näkyvässä ole kuitenkaan yhtä selvää. On vaikeampi tajuta koko todellisuudessaan sitä, mikä ulkoisen elämän ilmiöissä vahvistaa kuolemaa koskevia yliaistisia tutkimustuloksia. Näiden tietojen leimaaminen mielikuvituksen tuotteiksi on helppoa, jos ei haluta tietää mitään siitä, millä tavoin aistittavassa ilmenee yliaistinen.
   Kun unitilaan siirryttäessä vain astraaliruumis irtautuu eetteriruumiista ja fyysisestä ruumiista, jotka jäävät toistensa yhteyteen, erkanevat kuolemassa myös fyysinen ruumis ja eetteriruumis toisistaan. Fyysinen ruumis jää omien voimiensa varaan ja sen täytyy tällöin hajota. Eetteriruumis joutuu kuoleman jälkeen tilaan, missä se ei syntymästä kuolemaan ole milloinkaan ennen ollut — lukuunottamatta tiettyjä poikkeustiloja, joista puhutaan myöhemmin. Se on nimittäin nyt astraaliruumiin yhteydessä fyysisen ruumiin ulkopuolella, sillä eetteriruumis ja astraaliruumis eivät eroa heti kuoleman jälkeen. On olemassa voima, joka sitoo ne joksikin aikaa toisiinsa. Jos tätä voimaa ei olisi, ei eetteriruumis voisi irtautua fyysisestä ruumiista. Sillä ne pysyvät muuten yhdessä: sen osoittaa unitila, jossa astraaliruumis ei kykene erottamaan niitä toisistaan. Tämä voima alkaa vaikuttaa kuoleman hetkellä. Se irroittaa eetteriruumiin fyysisestä ruumiista, niin että se pysyy astraaliruumiin yhteydessä. Henkinen havainto osoittaa, että tämä yhteys on erilainen eri ihmisillä. Se kestää muutamia päiviä. Tästä vaiheesta mainitsemme tässä vain lyhyesti. — Myöhemmin astraaliruumis irtautuu eetteriruumiistaankin ja jatkaa matkaansa ilman sitä. Niiden yhdessäolon aikana ihminen on tilassa, jolloin hän voi havaita astraaliruumiinsa kokemuksia. Niin kauan kuin fyysinen ruumis on jäljellä, täytyy astraaliruumiin heti irtauduttuaan aloittaa ulkopuolinen työskentelynsä: kuluneiden elimien elvyttäminen. Mutta kun fyysinen ruumis on poissa, ei tätä työtä enää tarvita. Voima, jota käytettiin ihmisen nukkuessa, on kuitenkin jäljellä kuoleman jälkeen, ja sitä voidaan nyt käyttää toisiin tarkoituksiin. Sen ansiosta käyvät astraaliruumiin omat toiminnat havaittaviksi.
   Jos pysähdytään tarkastelemaan ainoastaan elämän ulkopintaa, voidaan kylläkin sanoa: nuo kaikki ovat väitteitä, jotka ovat ilmeisiä sellaisille, joilla on yliaistisen näkemisen lahja, mutta muilla ihmisillä ei ole mitään mahdollisuuksia tarkistaa niiden todenperäisyyttä. Asia ei kuitenkaan ole näin. Mitä yliaistinen tutkimus tällä tavalliselle näkemiselle niin etäisellä alueella voi havaita, sen voi, kun se kerran on löydetty, tavallinen arvostelukyky tajuta. Arvostelukyvyn on vain oikealla tavalla ymmärrettävä ne elämänyhteydet, jotka esiintyvät ulkomaailmassa. Ajatus, tunne ja tahto ovat sellaisessa suhteessa toisiinsa ja niihin kokemuksiin, joita ihmisellä on ulkoisessa elämässä, että niitä ei voida ymmärtää, ellei niiden näkyvää toimintatapaa pidetä näkymättömän ilmauksena. Tämä näkyvä toiminta käy ymmärrettäväksi vasta kun se fyysisen ihmiselämän kuluessa voidaan katsoa sen tulokseksi, minkä yliaistinen tutkimus havaitsee ei-fyysiseksi toiminnaksi. Ihminen on kuin pimeässä huoneessa ilman valoa tarkastellessaan tätä toimintaa ilman yliaistista tietoa. Samoin kuin näemme ympärillämme olevia esineitä vasta valossa, niin käy se, mitä ihmisen sielunelämässä tapahtuu, selväksi vasta yliaistisen tiedon avulla.
   Ihmisen ollessa fyysisen ruumiinsa yhteydessä heijastuu ulkoinen maailma hänen tietoisuuteensa kuvina. Kun tämä ruumis on poissa, käy havaittavaksi, mitä astraaliruumis kokee, kun se ei enää ole minkäänlaisten aistimien välityksellä yhteydessä ulkomaailmaan. Eetteriruumis, johon se vielä on kytketty, estää sitä kokemasta mitään uutta. Mutta kuluneen elämän muistot ovat jäljellä. Eetteriruumis levittää nämä nyt nähtäväksi laajana, eloisana tauluna. Tämä on ihmisen ensimmäinen kokemus kuoleman jälkeen. Hän näkee elämänsä syntymästä kuolemaan kuvien sarjana. Elämän aikana muisti toimii vain valvetilassa ihmisen ollessa fyysisen ruumiinsa yhteydessä. Se toimii ainoastaan sikäli kuin ruumis sallii. Sielulta ei mene hukkaan mitään, mikä on elämän aikana tehnyt siihen vaikutuksen. Jos fyysinen ruumis olisi tässä suhteessa täydellinen väline, sen täytyisi kyetä joka hetki loihtimaan oma menneisyytensä sielun nähtäväksi. Ihmisen kuollessa tämä este häviää. Niin kauan kuin eetteriruumis pysyy koossa, muisti on tavallaan täydellinen. Se häviää kuitenkin sitä mukaa kuin eetteriruumis menettää sen muodon, joka sillä oli ollut fyysisen ruumiin yhteydessä, jonka kaltainen se oli. Tästä syystä astraaliruumis jonkin ajan kuluttua erkanee eetteriruumiista. Se voi olla tämän yhteydessä vain niin kauan kuin tämän fyysistä ruumista vastaava muoto säilyy. Syntymän ja kuoleman välillä voi eetteriruumis irtautua ainoastaan poikkeustapauksissa ja vain lyhyeksi ajaksi. Jos esimerkiksi ihmisen jokin jäsen joutuu puristukseen, voi osa eetteriruumiista irtautua fyysisestä ruumiista. Silloin sanotaan, että jäsen on "puutunut". Siitä aiheutuva omituinen tunne johtuu eetteriruumiin irtautumisesta. (Materialistinen ajatustapa voi tietysti tässäkin kieltää näkymättömän vaikutuksen näkyvässä ja väittää, että kaikki johtuu vain puristuksen aiheuttamasta fyysisestä häiriöstä.) Yliaistinen havainto voi tällaisessa tapauksessa todeta, miten vastaava eetteriruumiin osa irtautuu fyysisestä ruumiista. Jokin aivan poikkeuksellinen säikähdys tai muu vastaava tila voi vaikuttaa, että eetteriruumis suurelta osalta hetken ajaksi irtautuu fyysisestä ruumiista. Tällaista tapahtuu silloin, kun ihminen äkkiä huomaa olevansa kuolemanvaarassa, esim. hukkumaisillaan tai syöksymäisillään rotkoon. Tällaista kokeneiden ihmisten kertomukset ovat lähellä totuutta, ja yliaistinen havainto voi ne vahvistaa. He sanovat, että heillä tällaisina hetkinä oli koko elämänsä edessään kuin suurena muistikuvana.
   Monista esimerkeistä, joita tässä voitaisiin esittää, mainittakoon vain yksi, koska sen on kertonut henkilö, jonka ajatustapansa mukaan täytyy pitää pelkkänä mielikuvituksena kaikkea, mitä tällaisista asioista sanotaan. Sille joka jo on ottanut joitakin askeleita henkisen havainnon tiellä, on varsin hyödyllistä tutustua sellaisten henkilöiden kuvauksiin, jotka pitävät tällaista tiedettä mielikuvituksena. Näistä kuvauksista ei voida yhtä helposti väittää, että ne olisivat ennakkokäsitysten sanelemia. (Hengentutkijoiden tulisikin suuressa määrin ottaa oppia niiltä, jotka pitävät heidän pyrkimyksiään mielettömyytenä. Heidän ei tulisi välittää siitä että he eivät saa näiden taholta mitään vastakaikua. Henkinen havainto ei itsessään tarvitse tällaisia tosiasioita tuloksiensa vahvistukseksi. Näiden viittausten tarkoituksena ei ole todistaa vaan valaista asiaa.) Erittäin etevä kriminaaliantropologi ja muillakin luonnontieteen aloilla merkittävä tutkija Moritz Benedict kertoo muistelmissaan, että hän ollessaan kerran uintimatkalla hukkumaisillaan näki kuin yhtenä ainoana kuvana muistissaan koko elämänsä. Jos jotkut muut kertovat samantapaisessa tilanteessa nähneensä toisenlaisia kuvia, vieläpä sellaisia, joilla näennäisesti ei ole mitään yhteyttä heidän menneisiin kokemuksiinsa, se ei ole ristiriidassa edellä sanotun kanssa, sillä näin epätavallisessa tilassa syntyneiden kuvien suhde elämään — eetteriruumiin irtautuessa fyysisestä ruumiista — ei aina ole ilman muuta selvitettävissä. Vastaväitteeksi ei liioin kelpaa, että joku hukkumaisillaan ollut ei ole kokenut mitään tällaista. On muistettava, että näin voi tapahtua ainoastaan silloin, kun eetteriruumis on todella irtautunut fyysisestä ruumiista, mutta pysyy kuitenkin astraaliruumiin yhteydessä. Jos säikähdyksen vaikutuksesta myös eetteriruumiin ja astraaliruumiin välinen yhteys höltyy, tämä kokemus jää tulematta, koska ihminen silloin vaipuu kuvattoman unen täydelliseen tiedottomuuteen.
   Mennyt elämä tulee heti kuoleman jälkeen näkyviin eräänlaisena muistojen kuvaelmana. Irtauduttuaan eetteriruumiista astraaliruumis jatkaa yksin matkaansa. Ei ole vaikea ymmärtää, että astraaliruumiiseen on jäänyt kaikki, niitä se omalla toiminnallaan on saavuttanut ollessaan fyysisessä ruumiissa. "Minä" on muovannut tiettyyn mittaan henki-minän, elämänhengen ja henki-ihmisen. Sikäli kuin ne ovat kehittyneet, ne eivät ole olemassa ruumiin elimien vaan "minän" ansiosta. Ja tämä "minä" on olemus, joka ei tarvitse mitään ulkoisia havaintoelimiä. Se ei tarvitse niitä myöskään säilyttääkseen omanaan sellaista, minkä se on itseensä yhdistänyt. Voidaan kysyä: Miksi ei unessa havaita näitä kehittyneitä henki-minää, elämänhenkeä ja henki-ihmistä? Siksi, että "minä" on syntymästä kuolemaan kytkeytynyt fyysiseen ruumiiseen. Vaikka se unen aikana onkin astraaliruumiin keralla fyysisen ruumiin ulkopuolella, se on kuitenkin kiinteässä yhteydessä tähän. Sillä astraaliruumiin toiminta suuntautuu fyysiseen ruumiiseen. Sen vuoksi jää "minän" havaintokentäksi vain ulkoinen aistimaailma, eikä se siis pysty vastaanottamaan hengen ilmauksia välittömässä muodossa. Vasta kuolemassa nämä ilmaukset paljastuvat "minälle", koska se silloin on vapautunut yhteydestään fyysiseen ja eetteriruumiiseen. Toinen maailma voi kirkastua sielulle, kun se on irtautunut fyysisestä maailmasta, johon sen toiminta on sidottu elämän aikana. — Tietyistä syistä ei nytkään kaikki yhteys ulkoiseen aistimaailmaan katkea. Vielä ovat näet jäljellä sellaiset halut, jotka ylläpitävät tätä yhteyttä. Nämä halut ihmisessä syntyvät sen kautta, että hän on tietoinen "minästään", neljännestä olemuspuolestaan. Ne halut ja toiveet, jotka nousevat kolmesta alemmasta olemuspuolesta, voivat vaikuttaa vain ulkoisen maailman piirissä, ja kun nämä ruumiit ovat poissa, ne sammuvat. Nälän aiheuttaa ulkoinen ruumis. Se vaikenee niin pian kuin minä ei enää ole sen yhteydessä. Jos "minällä" ei nyt olisi mitään muita haluja kuin ne, jotka ovat lähtöisin sen omasta henkisestä olemuksesta, se saisi kuoleman jälkeen täyden tyydytyksen henkisestä maailmasta, johon se on joutunut. Mutta elämä on herättänyt siinä muitakin pyyteitä. Se on sytyttänyt siinä halun sellaisiin nautintoihin, jotka, voi tyydyttää ainoastaan fyysisten elimien avulla, vaikka ne eivät olekaan peräisin näiden elimien olemuksesta. Eivät ainoastaan nuo kolme ruumista kaipaa tyydytystä fyysisen maailman kautta, vaan myös minä saa tässä maailmassa nautintoja, joiden kokemiseen ei henkisessä maailmassa ole minkäänlaista välinettä.
   "Minällä" on elämässä kahdenlaisia toiveita. Sellaisia, jotka syntyvät ruumiillisista olemuspuolista ja ovat siis tyydytettävissä niiden avulla, mutta jotka häviävät näiden ruumiiden hajotessa. Lisäksi on sellaisia, jotka lähtevät "minän" henkisestä luonnosta. Niin kauan kuin "minä" elää ruumiillisissa verhoissaan, voidaan nämäkin tyydyttää ruumiin elimien avulla. Sillä ruumiin elimien ilmauksissa vaikuttaa piilevänä henkinen. Ja kaikesta, mitä aistit havaitsevat, ne vastaanottavat samalla henkistä. Tämä henkinen säilyy myös kuoleman jälkeen, vaikka toisessa muodossa. Kaikki henkinen, mitä "minä" aistimaailmassa haluaa, jää sille, vaikka aistit ovat poissa. Ellei näihin kahteen toivelajiin liittyisi vielä kolmaskin, merkitsisi kuolema vain siirtymistä sellaisista haluista, jotka voidaan tyydyttää aistien avulla, sellaisiin, jotka saavat täyttymyksensä henkisen maailman ilmauksista. Tämä kolmas toivelaji on sellainen, jonka "minä" on hankkinut eläessään aistimaailmassa ja tuntiessaan siitä mielihyvää, vaikka siinä ei ilmenekään mitään henkistä.
   Alimmatkin nautinnot saattavat olla hengen ilmaisua. Nauttimalla ravintoa saavutetaan jotakin, minkä puutteessa henkinen ei tietyssä suhteessa voisi kehittyä. Mutta "minä" voi ylittää tässä suhteessa välttämättömän nautinnon. Se voi haluta herkullista ruokaa siitä palveluksesta riippumatta, minkä ravinnon nauttiminen tekee hengelle. Näin tapahtuu muissakin suhteissa aistimaailmassa. Täten syntyy haluja, joita ei aistimaailmassa olisi milloinkaan esiintynyt, ellei "minä" olisi jäsentynyt siihen. Mutta sellaiset halut eivät liioin herää "minän" henkisestä olemuksesta. Aistinautintoja "minän" täytyy saada niin kauan kuin se elää ruumiissa, myös sikäli kuin se on henkinen. Sillä aistillisessa ilmenee henki, ja "minä" ei nauti muuta kuin henkeä, kun se aistimaailmassa antautuu sellaiselle, jonka kautta hengen valo loistaa. Ja se jatkaa tämän valon nauttimista silloinkin, kun aistiminen ei enää ole se välittäjä, jonka kautta hengen säteet kulkevat.
   Mutta sellaisia haluja, jotka eivät jo aistimaailmassa pyri henkiseen, ei voida tyydyttää henkisessä maailmassa. Kuoleman jälkeen on tällaisten halujen tyydyttäminen mahdotonta. Hyvästä ruuasta voi nauttia vain niin kauan kuin on siihen tarvittavat fyysiset elimet: kitalaki, kieli ym. Fyysisen ruumiin puuttuessa ei näitä enää ole. Jos "minä" vielä tuntee tällaisen nautinnon tarvetta, se täytyy jäädä tyydyttämättä. Sikäli kuin tämä nautinto on hengen mukaista, esiintyy sitä vain niin kauan kuin fyysiset elimet ovat olemassa. Mutta jos "minä" on sen synnyttänyt palvelematta sillä henkeä, se jää haluksi, joka turhaan kaipaa tyydytystä. Mitä ihminen silloin tuntee, siitä voi saada käsityksen kuvittelemalla polttavaa janoa kärsivää vaeltajaa seudulla, missä ei ole saatavissa vettä. Näin tapahtuu, jos "minässä" elää vielä haluja ulkoisen maailman nautintoihin, vaikka elimet, joiden avulla niitä voi tyydyttää, ovat hävinneet. Tämän polttavan janon, johon "minän" kuoleman jälkeistä tilaa voidaan verrata, on ajateltava kasvavan äärimmilleen ja ulottuvan kaikkiin vielä jäljellä oleviin pyyteisiin, joiden tyydyttämiseen ei ole mitään mahdollisuutta.
   Seuraavassa vaiheessa "minän" on irtauduttava näistä ulkoisen maailman siteistä. "Minän" on tässä suhteessa puhdistuttava ja vapauduttava. Siitä on karsittava kaikki ruumiillisuudesta johtuneet pyyteet, joilla ei ole kohdetta henkisessä maailmassa. Niin kuin tuli tarttuu esineeseen ja polttaa sen, niin hajoaa ja häviää tämän pyyteiden maailma kuoleman jälkeen. Näin avautuu näkymä siihen maailmaan, jota yliaistinen tieto nimittää "hengen kuluttavaksi tuleksi". Tähän tuleen joutuu halu, joka on laadultaan aistillinen, mutta siten, että tämä aistillinen ei ole hengen ilmausta. Voi näyttää pelottavalta, että toiveen, jonka tyydyttämiseksi ovat tarpeen fyysiset elimet, täytyy kuoleman jälkeen muuttua toivottomuudeksi, halun, jonka vain aineellinen maailma täyttää, kidut tavaksi kaipaukseksi. Näin voi ajatella vain kunnes oivaltaa, että toiveet ja halut, joihin kuoleman jälkeen "kuluttava tuli" pystyy, eivät korkeammassa mielessä ole elämää edistäviä vaan elämää tuhoavia voimia. Sellaiset voimat kytkevät "minän" aistimaailmaan lujemmin sitein kuin olisi tarpeen, jotta "minä" ammentaisi siitä kaiken sen, mikä sille on hyödyksi. Aistimaailma on siinä piilevän henkisen ilmausta. "Minä" ei voisi milloinkaan tulla osalliseksi hengestä siinä muodossa, missä se voi ilmetä ainoastaan ruumiillisten aistimien välityksellä, ellei se haluaisi käyttää näitä nauttiakseen henkisestä aistittavassa. "Minä" etääntyy kuitenkin maailman todellisesta henkisyydestä siinä määrin kuin se haluaa aistimaailmasta sellaista, missä ei ole henkeä. Kun aistinautinto on hengen ilmausta, se merkitsee "minän" kasvamista, kehittymistä. Nautinto, joka ei ole hengen ilmausta, köyhdyttää, autioittaa "minää". Jos tällainen halu tyydytetään aistimaailmassa, sen tuhoisa vaikutus jää "minään". Tämä tuhoisa vaikutus ei kuitenkaan tule näkyväksi ennen kuolemaa. Siksi saattaa tällaisten halujen tyydyttämisestä seuraava nautinto synnyttää uusia samankaltaisia pyyteitä elämän kuluessa. Ihminen ei kuitenkaan huomaa, että hän itse vetää ylleen "kuluttavan tulen" vaipan. Kuoleman jälkeen tulee vain näkyväksi se, mikä häntä tosiasiassa ympäröi jo elämän aikana, ja samalla käy ilmi sen parantava vaikutus. Jos rakastaa toista ihmistä, ei kiinny häneen vain sen nojalla, mitä fyysiset aistit voivat kokea. Mutta vain tämä häviää kuolemassa näkyvistämme. Rakastamastamme ihmisestä tulee silloin näkyväksi juuri se, minkä havaitsemiseen fyysiset elimet olivat pelkästään välineenä. Ainoa, mikä estää tätä täyttä havaitsemista, ovat sellaiset pyyteet, jotka voidaan tyydyttää vain fyysisten elimien avulla. Jos nämä pyyteet eivät häviäisi, ei rakastettua ihmistä voisi kuoleman jälkeen lainkaan tietoisesti havaita. Tältä kannalta katsoen muuttuu se pelottava mielikuva, minkä voi saada kuolemanjälkeisten kokemusten kuvauksista, syvästi tyydyttäväksi ja lohdulliseksi.
   Lähimmät kokemukset kuoleman jälkeen ovat toisessakin suhteessa erilaisia kuin elämän aikana. Puhdistuksen aikana ihminen elää tavallaan taaksepäin. Hän käy läpi vielä kerran kaiken, mitä syntymästään lähtien on elämänsä aikana kokenut. Hän lähtee välittömästi kuolemaansa edeltäneistä tapahtumista ja elää taaksepäin kulkien elämänsä uudelleen aina lapsuuteen saakka. Tällöin hänelle näyttäytyy henkisesti kaikki, mikä elämän aikana ei ole lähtenyt "minän" henkisestä luonnosta. Mutta hän kokee tämän vastakkaisella tavalla. Henkilö, joka on kuollut esim. kuusikymmenvuotiaana ja joka neljänkymmenen ikäisenä on tuottanut toiselle ruumiillisia tai henkisiä kärsimyksiä, elää tämän tapahtuman uudelleen tullessaan kuolemanjälkeisessä kokemisessaan neljännen vuosikymmenensä kohdalle. Mutta nyt hän ei tunne sitä tyydytystä, minkä tuo teko tuotti hänelle hänen eläessään, vaan sen sijaan sen tuskan, minkä hän tuotti tuolle toiselle ihmiselle. Edellä esitetystä käy samalla ilmi, että ainoastaan sellaisia kuolemanjälkeisiä elämyksiä voidaan pitää tuskallisina, jotka johtuvat "minän" pelkästään fyysiseen maailmaan kuuluvista haluista. Todellisuudessa "minä" tällaista halua tyydyttäessään ei vahingoita ainoastaan toista vaan myös itseään. Tämä vaurio jää vain elämän aikana näkymättömäksi. Kuoleman jälkeen paljastuu "minälle" tämä tuhoisa halujen maailma. "Minä" tuntee vetoa kohteeseen, joka herätti tämän halun, jotta "kuluttava tuli" polttaisi sen pois samalla tavalla kuin se on syntynytkin.
   Vasta kun ihminen taaksepäin kulkiessaan on saapunut syntymähetkeensä, on "kuluttava tuli" hävittänyt kaikki tämänlaatuiset halut. Nyt ei mikään estä häntä täysin antautumasta henkiseen maailmaan. Hänelle alkaa uusi tila. Samoin kuin hän kuollessaan jätti fyysisen ruumiinsa ja pian sen jälkeen eetteriruumiinsa, hajoaa nyt se astraaliruumiin osa, joka saattaa elää ainoastaan fyysisen maailman tietoisuudessa. Hengentiede puhuu siis kolmesta kuolleesta ruumiista, fyysisestä, eteerisestä ja astraalisesta. Voimme päätellä, milloin ihminen on irtautunut viimeisestä ruumiistaan tietäessämme, että puhdistus kestää suunnilleen kolmanneksen syntymän ja kuoleman välisestä elämästä. Kun myöhemmin tarkastellaan ihmisen elämänkulkua hengentieteen valossa, käy vasta selville mistä tämä johtuu. Hengentutkija havaitsee ympäröivässä maailmassa astraaliruumiita, jotka ihminen on jättänyt siirtyessään puhdistustulesta korkeampaan tilaan. Tämä on vastaavaa kuin fyysisesti kuolleiden ruumiiden näkeminen siellä, missä ihmisiä on elänyt.
   Puhdistuksen jälkeen "minä" joutuu täysin uuteen tietoisuustilaan. Kun ennen kuolemaa täytyi havaintojen virrata siihen ulkoapäin, jotta ne tulisivat tietoisuuden piiriin, tulvii nyt ikäänkuin sisältäpäin tietoisuuteen uusi havaintomaailma. Myös syntymän ja kuoleman välillä "minä" elää tässä maailmassa, mutta se verhoutuu aistien ilmauksiin. Vain silloin, kun "minä" sivuuttaa kaikki aistihavainnot ja havaitsee itsensä, näyttäytyy välittömässä muodossaan se, mikä muuten kätkeytyy aistimaailman verhon taakse. Niin kuin oman "minän" havaitseminen ennen kuolemaa tapahtuu ihmisen sisimmässä, ilmenee kuoleman ja puhdistuksen jälkeen sisästä käsin henkinen maailma koko täyteydessään. Tämä tapahtuu oikeastaan heti eetteriruumiin irtauduttua, mutta sen eteen levittäytyy pimentävän pilven tavoin se halujen maailma, joka vielä suuntautuu ulkoista maailmaa kohti. Vaikuttaa siltä kuin henkisten elämysten maailmaan sekaantuisi mustia demonisia varjoja, jotka syntyvät "kuluttavassa tulessa" palavista pyy teistä. Eivätkä nämä halut suinkaan ole pelkkiä varjoja vaan todellisia olentoja. Tämä käy ilmi heti kun "minältä" ovat fyysiset elimet hävinneet ja se voi siten havaita sellaista, mikä on henkisen laatuista. Nämä olennot ovat kuin irvikuvia, karikatyyrejä siitä, mitä ihminen on aistiensa avulla oppinut tuntemaan. Tästä puhdistustulen maailmasta täytyy hengentieteen sanoa, että sen kansoittavat olennot, joiden ulkomuoto voi olla henkiselle silmälle kammottava ja tuskallinen. Niiden nautinto näyttää olevan tuhoaminen ja niiden halut suuntautuvat sellaiseen pahuuteen, jonka rinnalla aistimaailmassa esiintyvä paha tuntuu vähäpätöiseltä. Ihmisten tähän maailmaan tuomat edellä kuvatut halut näyttävät olevan näille olennoille eräänlaista ravintoa, josta ne saavat jatkuvasti uutta voimaa ja vahvistusta.
   Tässä esitetty kuvaus yliaistisesta maailmasta voi tulla ymmärrettävämmäksi, jos ennakkoluulottomasti tarkastelee erästä eläinkunnan osaa. Mitä on henkiselle katseelle julma, vaaniva susi? Mitä ilmaisee suden aistihavainto? Se ilmaisee sielun, joka elää tietyssä halussa ja toimii sen pakottamana. Suden ulkoista hahmoa voidaan sanoa tietyn halun ruumiistumaksi. Ja vaikka ihmisellä ei olisi aistimia tämän hahmon havaitsemiseen, hänen täytyisi kuitenkin tajuta tällaisen olennon olemassaolo, kun sen halujen vaikutukset ilmenisivät näkymättömästi — kun silmälle näkymättömänä ympärillämme vaanisi olento, joka aiheuttaisi kaiken sen mitä näkyvä susi tekee. Nämä puhdistustulen olennot eivät ole aistitietoisuuden ulottuvilla, mutta niiden vaikutukset ovat ilmeiset: "minä" turmeltuu, kun se antaa niille ravintoa. Nämä vaikutukset käyvät selvästi esiin silloin kun itsessään oikeutettu nautinto paisuu ylenmääräiseksi. Sen, mitä aistit havaitsevat, tulisi tyydyttää "minää" vain sen verran kuin nautinto vastaa sen olemusta. Eläin haluaa ulkomaailmasta vain sen, mitä sen kolme ruumista vaativat. Ihmisellä on korkeampia nautintoja, koska hänellä kolmen olemuspuolen lisäksi on neljäs, "minä". Mutta kun "minä" haluaa sellaista tyydytystä, mikä ei ole tarpeen sen säilymisen ja kehityksen kannalta, vaan joka turmelee sen, ei tällainen halu voi olla lähtöisin noista kolmesta ruumiista eikä sen omasta luonnosta vaan olennoista, joiden todellinen hahmo jää aistein näkymättömäksi. Ne voivat kuitenkin lähestyä "minän" korkeampaa luontoa ja herättää siinä haluja, jotka eivät kuulu aistittavan piiriin mutta jotka voidaan tyydyttää vain aistittavan avulla. Tietyt olennot käyttävät ravinnokseen haluja, jotka ovat pahempaa laatua kuin eläimen himot, koska ne eivät kohdistu aistimaailmaan vaan tavallaan tarttuvat henkeen ja vetävät sen aistimaailmaan. Henkiselle katseelle tällaisten olentojen hahmo on rumempi ja vastenmielisempi kuin minkään eläimen. Eläimessä ruumiillistuvat vain sellaiset halut, jotka kohdistuvat aistittavaan. Mainittujen olentojen tuhoavat voimat ylittävät rajattomasti näkyvän eläinmaailman voimat. Henkisen tiedon täytyy tällä tavoin avartaa ihmisen katsetta näkemään maailma, jonka olennot tietyssä mielessä ovat alempia kuin näkyvän maailman tuhoisimmat eläimet.
   Läpäistyään kuoleman jälkeen tämän piirin ihminen joutuu laadultaan henkiseen maailmaan, joka herättää hänessä vain sellaista haluamista, minkä henki voi tyydyttää. Mutta täälläkin ihminen erottaa sen, mikä kuuluu hänen "minäänsä", siitä, mikä muodostaa "minän" ympäristön — voisi myös sanoa sen henkisen ulkomaailman. Mitä hän tässä ympäristössä kokee, virtaa häneen samalla tavalla kuin häneen ruumiillisen elämän aikana virtasi oman "minän" havainto. Kun siis ulkomaailma syntymän ja kuoleman välisen elämän aikana puhui hänelle ruumiin elinten välityksellä, tunkeutuu uuden ympäristön kieli suoraan "minän" sisimpään. Ihmisen ympäristö ilmenee nyt olennoiksi, jotka ovat samanlaatuisia kuin hänen oma "minänsä", sillä vain "minä" voi lähestyä toista "minää". Samalla tavalla kuin kivennäiset, kasvit ja eläimet ympäröivät ihmistä aistimaailmassa ja muodostavat tämän maailman, niin ympäröi ihmistä kuoleman jälkeen maailma, joka on koostunut henkistä laatua olevista olennoista.
   Ihminen tuo kuitenkin tähän maailmaan mukanaan sellaista, mikä ei kuulu tähän ympäristöön — nimittäin sen, mitä "minä" on kokenut aistimaailmassa. Tämä kokemusten summa ilmeni heti kuoleman jälkeen, eetteriruumiin ollessa vielä "minän" yhteydessä, laajana muistojen kuvasarjana. Eetteriruumis itse tosin irtautuu myöhemmin, mutta muistojen kuvasarjasta jää osa minän pysyväksi omaisuudeksi. Se mikä jää jäljelle, on kuin kaiken syntymän ja kuoleman välillä koetun ja eletyn yhteenveto, tiivistymä. Se on elämän henkinen tulos, sen hedelmä. Tämä tulos on henkistä laatua. Se sisältää kaiken sen henkisen, mikä on ilmennyt aistien välityksellä. Mutta se ei olisi voinut syntyä ilman aistimaailmassa vietettyä elämää. Tämän aistimaailman hedelmän "minä" tuntee kuoleman jälkeen omaksi sisäiseksi maailmakseen. Sen hän vie kerallaan siihen maailmaan, jonka olennot ilmentävät itseään samalla tavalla kuin vain hänen "minänsä" voi ilmetä itselleen hänen syvimmässä sisäisyydessään. Mutta niin kuin siemen, joka on tavallaan kasvin tiivistynyt tulos, voi kehittyä ainoastaan joutuessaan multaan, samoin kehittyy sekin, minkä "minä" tuo mukaan, kuin siemen, johon sen haltuunsa ottanut henkinen ympäristö vaikuttaa. Hengentiede voi tosin esittää vain kuvina, mitä tässä "hengenmaassa" tapahtuu. Mutta nuo kuvat ovat sellaisia, että yliaistinen tietoisuus tajuaa ne todellisiksi seuratessaan näitä ilmiöitä.
   Havainnollistaaksemme sen, mistä nyt on puhe, voimme ottaa vertauskohdaksi aistimaailman. Sillä vaikka se on täysin henkistä laatua, sillä on tietyssä suhteessa yhtäläisyyttä aistimaailman kanssa. Kuten jonkin esineen vaikuttaessa silmään näemme sen värin, niin kokee "minä" hengenmaassa ikään kuin värinä sen, miten joku olento vaikuttaa siihen. Tämä elämys syntyy samalla tavalla kuin syntymän ja kuoleman välillä muodostuu "minän" havainto ihmisen sisimmässä. Se ei tapahdu siten kuin valo lankeaisi ihmiseen ulkoapäin, vaan kuin toinen olento vaikuttaisi välittömästi minään ja aiheuttaisi värin mielikuvan. Siten ilmenevät kaikki "minän" ympäristössä olevat olennot säteilevässä väriloistossa. Henkisen maailman värielämykset ovat tietenkin toisen luontoisia kuin fyysisen maailman värielämykset. Samaa on sanottava muistakin aistimaailman vaikutelmista. Eniten muistuttavat aistivaikutelmia henkisen maailman äänet. Mitä enemmän ihminen eläytyy tähän maailmaan, sitä enemmän se muuttuu hänelle elämäksi äänissä ja soinnuissa. Hän ei kuitenkaan tajua näitä ääniä ulkoapäin itseensä virtaavina vaan voimana, joka virtaa hänen "minänsä" kautta maailmaan. Ääni ilmenee hänelle samalla tavoin kuin hänen oma puheensa tai laulunsa aistimaailmassa. Henkisessä maailmassa hän vain tietää, että nämä hänen kauttaan virtaavat äänet ovat toisten olentojen sanomia, jotka hänestä leviävät maailmaan. Henkisessä maailmassa esiintyy vieläkin korkeampi ilmaisu muoto, kun ääni muuttuu "hengen sanaksi". Silloin ei minään virtaa ainoastaan toisen henkisen olennon elämänilmaus, vaan tämä toinen olento ilmaisee oman sisimpänsä "minälle". Ja kun "henkinen sana" virtaa "minän" kautta, silloin elää kaksi olentoa toisissaan ilman sitä erottavaa rajaa, mikä aistimaailmassa välttämättä on ihmisten välillä. Tällaista on "minän" kanssakäyminen toisten olentojen kanssa kuoleman jälkeen.
   Henkinen tietoisuus havaitsee hengenmaassa kolme eri aluetta, joita voi verrata aistimaailman kolmeen alueeseen. Ensimmäinen alue on tavallaan henkisen maailman "mannermaa", toinen alue on sen "meret ja virrat" ja kolmas sen "ilmakehä". Mikä maan päällä kiteytyy fyysisiksi muodoiksi, niin että fyysiset elimet voivat sen havaita, sen henkinen olemus esiintyy "hengenmaan" ensimmäisellä alueella. Esim. kristallista näkyy se voima, joka antaa sille muodon. Täällä ilmenee tavallaan sen vastakohta, mikä esiintyy aistimaailmassa. Tila, minkä kristallin kivimassa täyttää, näkyy täällä eräänlaisena tyhjiönä, jonka ympärillä havaitsee sen voiman, joka antaa kivelle muodon. Kiven aistimaailmassa näkyvän värin tajuaa vastavärinä. Punainen kivi näyttää hengenmaasta katsottuna vihertävältä, vihreä kivi punertavalta. Niin kuin kivet ja maamassat muodostavat aistimaailmaan kiinteän osan, mantereen, muodostavat edellä kuvatut hahmottumat henkisen maailman "kiinteän maan".
   Kaikki aistimaailman elämä on henkisen maailman "merialuetta". Fyysinen silmä näkee elämän ilmaukset kasveissa, eläimissä ja ihmisissä. Henkinen silmä näkee elämän virtaavana olemuksena, joka meren ja virtojen tavoin levittäytyy yli hengenmaan. Osuvampaa on verrata sitä veren kiertokulkuun ruumiissa. Sillä meret ja virrat esiintyvät aistimaailmassa säännöttömästi jakautuneina, kun taas hengenmaassa elämän virtailu on tietyllä tavalla säännönmukaista ja muistuttaa siten verenkiertoa. Juuri tuon "virtailevan elämän" voi samalla tajuta henkisinä sointuina.
   Hengenmaan kolmas alue on sen "ilmakehä". Se mitä aistimaailmassa sanotaan tunnoksi, läpäisee hengen alueen samalla tavalla kuin maan päällä ilma. On kuviteltava eräänlaista virtailevien tunteiden merta. Kärsimys ja tuska, ilo ja riemu liikehtivät tällä alueella kuin tuuli ja myrsky maan ilmakehässä. Ajatelkaamme maan päällä tapahtuvaa taistelua. Siinä eivät ole vastakkain vain näkyvät ihmisolennot, vaan tunteet ovat tunteita, intohimot intohimoja vastassa. Tuskat täyttävät taistelukentän yhtä paljon kuin ihmisolennotkin. Kaikki, mikä siellä on intohimoa, tuskaa, voitonriemua, ei ole olemassa vain fyysisesti havaittavin vaikutuksin. Henkiselle tietoisuudelle ne esiintyvät hengenmaan ilmakehän tapahtumina. Tällainen tapahtuma on hengenmaassa kuin ukonilma fyysisessä maailmassa. Sen havaitsemista voisi verrata sanojen kuulemiseen fyysisessä maailmassa. Sen vuoksi sanotaankin: samoin kuin ilma ympäröi ja läpäisee maan olennot, niin myös "hulmuavat henkiset sanat" ympäröivät hengenmaan olennot ja ilmiöt.
   Henkisessä maailmassa on myös sellaista, mitä voisi verrata fyysisen maailman lämpöön ja valoon. Ajatusten maailma läpäisee kaiken samalla tavalla kuin lämpö läpäisee fyysiset kappaleet ja olennot. Täällä koetaan ajatukset eläviksi, itsenäisiksi olennoiksi. Se minkä ihminen fyysisessä ruumiissa tajuaa ajatuksena, on kuin hengenmaassa elävän ajatusolennon varjo. Kuvitelkaamme ihmisessä olevaa ajatusta hänestä erillisenä toimivana olentona, jolla on oma sisäinen elämä, silloin meillä on heikko kuva siitä, mikä täyttää hengenmaan neljännen alueen. Ihmisen fyysisessä maailmassa syntymän ja kuoleman välillä tajuamat ajatukset ovat vain ajatusmaailman ilmauksia sellaisina kuin ne ruumiin välinein voivat muodostua. Mutta kaikki ihmisen ajatukset, jotka rikastuttavat fyysistä maailmaa, ovat lähtöisin tältä alueelta. Tällöin ei tarvitse ajatella ainoastaan suurten keksijöiden, nerokkaiden yksilöiden ideoita, vaan voi todeta että jokainen ihminen voi saada oivalluksia, jotka eivät ole kotoisin ulkomaailmasta vaan joiden avulla hän itse muuntaa ulkomaailmaa. Tunteet ja pyyteet, jotka saavat alkunsa ulkomaailmasta, kuuluvat hengenmaan kolmannelle alueelle. Mutta kaikki se, mikä elää sielussa siten että se tekee ihmisestä luovan olennon, joka vaikuttaa ympäristöönsä muovaten ja hedelmöittäen, ilmenee olennaisimmassa muodossaan henkisen maailman neljännellä alueella. — Viidennellä alueella ilmenee sellaista, mitä voi verrata fyysiseen valoon. Olennaisimmassa muodossaan se on ilmenevää viisautta. Olennot, jotka levittävät ympärilleen viisautta niin kuin aurinko valoaan fyysisille olennoille, kuuluvat tähän alueeseen. Mihin tämä viisauden valo osuu, sen oikea tarkoitus ja merkitys henkiselle maailmalle käy ilmi samalla tavalla kuin fyysisen olennon väri tulee näkyviin valon osuessa siihen. — On olemassa vieläkin korkeampia hengenmaan alueita, joista puhutaan myöhemmin.
   Tähän maailmaan "minä" astuu kuoleman jälkeen aistielämästä tuoduin tuloksin. Näihin tuloksiin liittyy lisäksi se astraaliruumiin osa, joka puhdistusajan lopussa on jäljellä. Vain se astraaliruumiin osa häviää, jonka halut ja toiveet ovat kuoleman jälkeen vielä suuntautuneet fyysiseen elämään. "Minän" tulemista henkiseen maailmaan — kaiken sen kera, mitä se on saavuttanut aistimaailmassa — voisi verrata siemenen peittymiseen hedelmälliseen multaan. Samoin kuin siemen ottaa itseensä aineita ja voimia ympäristöstään kehittyäkseen uudeksi kasviksi, samoin on kehittyminen ja kasvaminen olennaista henkiseen maailmaan istutetulle "minälle". — Siinä, mitä jokin elin aistii, piilee myös voima, joka on luonut tämän elimen. Silmä aistii valoa. Mutta ilman valoa ei olisi myöskään silmää. Pimeässä elävät olennot eivät kehitä minkäänlaista näköelintä. Siten on ruumiillinen ihminen muodostunut niistä voimista käsin, jotka sisältyvät siihen mitä ruumiillisten olemus puolten eri osien välityksellä voidaan havaita. Fyysinen ruumis rakentuu fyysisen maailman voimista, eetteriruumis elämänmaailman voimista, astraaliruumis on muodostunut astraalimaailmasta käsin. Tultuaan henkiseen maailmaan "minä" kohtaa ne voimat, joita fyysinen havainto ei tavoita. Ensimmäisellä alueella tulevat näkyviksi ne henkiset olennot, jotka ovat rakentaneet hänen fyysisen ruumiinsa. Fyysisessä maailmassa ihminen ei havaitse mitään muuta kuin niiden henkisten voimien ilmennyksiä, jotka ovat luoneet hänenkin fyysisen ruumiinsa. Kuoleman jälkeen hän on näiden muotoavien voimien keskellä, jotka nyt näyttäytyvät hänelle omassa hahmossaan. Kulkiessaan toisen alueen kautta hän on niiden voimien keskellä, joista hänen eetteriruumiinsa rakentuu. Kolmannella alueella häntä kohti virtaavat ne voimat, joista hänen astraaliruumiinsa on lähtöisin. Myös henkisen maailman korkeammat alueet vuodattavat häneen voimia, joista hän syntymän ja kuoleman välisessä elämässä on koostunut.
   Nämä henkisen maailman olennot toimivat nyt yhdessä sen kanssa, mitä ihminen on tuonut mukanaan edellisen elämänsä hedelmänä ja josta muodostuu uuden elämän aihe. Tämän yhteistyön tuloksena ihminen rakentuu uudelleen, aluksi henkisenä olentona. Unen aikana ovat fyysinen ruumis ja eetteriruumis edelleen olemassa. Astraaliruumis ja "minä" ovat tosin niiden ulkopuolella, mutta kuitenkin yhteydessä niihin. Niitä virikkeitä, joita nämä unitilassa saavat, voidaan käyttää pelkästään elvyttämään valvetilan aikana kuluneita voimia. Mutta sen jälkeen kun fyysinen ruumis ja eetteriruumis ovat hävinneet ja kun puhdistuskauden jälkeen ovat hävinneet myös fyysiseen suuntautuneet astraaliruumiin osat, vaikuttaa kaikki, mikä henkisestä maailmasta virtaa "minään", parantavasti ja uudestiluovasti.
   Tietyn ajan kuluttua, mistä tässä kirjassa puhutaan myöhemmin, on "minän" ympärille jäsentynyt astraaliruumis, joka jälleen voi elää sellaisessa eetteriruumiissa ja fyysisessä ruumiissa, jotka ovat ominaisia ihmiselle syntymän ja kuoleman välillä. Ihminen voi taas kulkea syntymän kautta ja saapua uuteen maiseen elämään, johon on jäsentynyt edellisen elämän hedelmä. Uuden astraaliruumiin muotoutumiseen saakka ihminen seuraa tätä uudelleen rakentumistaan. Koska henkisen maailman voimat eivät ilmene hänelle ulkoisten elinten välityksellä vaan sisältäpäin, kuten oma "minämme" ilmenee meille tietoisuudessamme, hän saattaa havaita tämän itsensä rakentamisen niin kauan kuin hänen mielensä ei vielä ole suuntautunut ulkoiseen havaintomaailmaan. Mutta siitä lähtien, kun astraaliruumis on saanut uuden muodon, huomio suuntautuu ulospäin. Astraaliruumis pyrkii nyt jälleen ulkoiseen eetteriruumiiseen ja fyysiseen ruumiiseen. Se kääntyy pois sisäisistä havainnoista. Sen vuoksi seuraa nyt välitila, jolloin ihminen vajoaa tiedottomuuteen.
   Tietoisuus voi herätä jälleen vasta fyysisessä maailmassa, kun fyysiseen havainnontekoon tarvittavat elimet ovat muodostuneet. Tähän aikaan, jolloin sisäisen havainnon valaisema tietoisuus häviää, alkaa uusi eetteriruumis jäsentyä astraaliruumiiseen, ja ihminen voi jälleen asettua fyysiseen ruumiiseen. Näihin molempiin tapahtumiin saattaisi osallistua tietoisesti vain sellainen "minä", joka olisi eetteri- ja fyysisessä ruumiissa kehittänyt elämänhengen ja henki-ihmisen luovia voimia. Niin kauan kuin ihminen ei ole näin pitkällä, täytyy häntä korkeampien olentojen johtaa tätä jäsentämistä. Nämä olennot ohjaavat astraaliruumiin jonkun ihmisparin luo, jotta hän voi saada vastaavan eetteriruumiin ja fyysisen ruumiin. Ennen eetteriruumiin liittymistä tapahtuu fyysiseen olemiseen astuvalle ihmiselle hyvin merkittävää. Hän oli edellisessä elämässään hankkinut kehitystään haittaavia voimia, jotka tulivat ilmi hänen kerratessaan kuoleman jälkeen elämänsä kulun. Palatkaamme aikaisemmin mainitsemaamme esimerkkiin. Ihminen on edellisessä elämässään nelikymmenvuotiaana aiheuttanut vihoissaan toiselle ihmiselle kärsimyksiä. Kuoleman jälkeen tämä toiselle tuotettu kärsimys tulee häntä vastaan voimana, joka estää hänen "minänsä" kehitystä. Ja samoin on kaikkien tämänlaatuisten elämäntapahtumien laita. Syntyessään jälleen fyysiseen elämään "minä" kohtaa uudelleen nämä kehityksen esteet. Samalla tavalla kuin "minällä" kuoleman jälkeen on vastassaan muistojen kuvasarja, ilmenee hänelle nyt tulevan elämän ennakkokuva. Jälleen ihminen näkee kuvasarjan, jossa ilmenevät kaikki esteet, jotka hänen on raivattava, jos hän haluaa kehittyä eteenpäin. Ja mitä hän tällöin näkee, tulee niiden voimien lähtökohdaksi, jotka ihmisen on otettava mukaansa elämään. Kuva kärsimyksestä, jonka hän on aiheuttanut toiselle, muuttuu voimaksi, joka herättää elämään astuvassa "minässä" halun hyvittää tuo kärsimys. Edellinen elämä vaikuttaa siis määräävästi uuteen elämään. Uuden elämän teot ovat tietyssä syy-yhteydessä edellisen elämän tekoihin. Tätä aikaisemman ja myöhemmän elämän välistä lainmukaista yhteyttä voimme sanoa kohtalon laiksi. Siitä käytetään myös itämaista nimitystä "karma".
   Uuden ruumiin rakentaminen ei kuitenkaan ole ihmisen ainoa tehtävä kuoleman ja uuden syntymän välillä. Tämän rakentamisen aikana ihminen elää fyysisen maailman ulkopuolella, mutta tämän maailman kehitys jatkuu. Verraten lyhyen ajan kuluessa maan kasvot muuttuvat. Miltä näyttivät joitakin vuosituhansia sitten seudut, jotka nyt kuuluvat Saksaan? Kun ihminen saapuu uudelleen maan päälle, se ei milloinkaan ole samanlainen kuin hänen edellisen elämänsä aikana. Se on monin tavoin muuttunut. Tähän maan kasvojen muuttumiseen vaikuttavat myös henkiset voimat. Ne tulevat siitä maailmasta, jossa ihminen on kuolemansa jälkeen. Ja hänen on itsensä osallistuttava tähän maan muuntamistyöhön. Hän voi tehdä sen vain korkeampien olentojen ohjaamana niin kauan kuin hän ei vielä ole kehittänyt itsessään elämänhenkeä ja henki-ihmistä ja siten saavuttanut selvää tietoisuutta hengen ja sen fyysisten ilmaisujen välisestä yhteydestä. Mutta hän on mukana työssä maan olosuhteiden muuttamiseksi. Voidaan sanoa, että ihmiset muuntavat kuoleman ja uuden syntymän välillä maan olosuhteita siten, että ne soveltuvat heissä itsessään tapahtuneeseen kehitykseen.
   Tarkastellessamme jotakin seutua tiettynä ajankohtana ja jälleen hyvin paljon myöhemmin täysin muuttuneena, löydämme tämän muutoksen aiheuttaneet perimmäiset voimat vainajien piiristä. Tällä tavoin he ovat myös kuoleman ja uuden syntymän välillä yhteydessä maahan. Yliaistinen tietoisuus näkee kaiken fyysisen olevan hengen ilmausta. Fyysiseltä kannalta katsottuna johtuvat maapallon muutokset auringon valosta, ilmaston vaihdoksista ym. Yliaistiselta kannalta katsottuna vallitsee valonsäteessä, joka auringosta virtaa kasvun, vainajien voima. Tällainen havainto osoittaa, miten vainajat työskentelevät maan muuntamiseksi. Ihminen ei kuoleman jälkeen suuntaudu pelkästään itseensä, ei ainoastaan uuden maisen elämänsä valmisteluun. Hänet on kutsuttu työskentelemään henkisesti myös ulkoisessa maailmassa, samoin kuin hänen syntymän ja kuoleman välillä on työskenneltävä fyysisesti.
   Mutta ihmisen elämä ei vaikuta ainoastaan henkisestä maailmasta fyysisen maailman olosuhteisiin, vaan myös fyysisessä maailmassa tapahtuva toiminta vaikuttaa vuorostaan henkiseen maailmaan. Voimme esimerkin avulla havainnollistaa, mitä tässä suhteessa tapahtuu. Äidin ja lapsen välillä on rakkauden side. Tämä keskinäinen vetovoima perustuu aistimaailman voimiin. Mutta aikaa myöten tämä rakkaus muuttuu. Aistillinen side tulee yhä henkisemmäksi. Ja tällä henkisellä siteellä ei ole merkitystä ainoastaan fyysisessä maailmassa vaan myös henkisessä. Samoin on muidenkin suhteiden laita. Sillä se, mitä henkiset olennot fyysisessä maailmassa tekevät, säilyy henkisessä maailmassa. Ystävät, jotka ovat kiintyneet toisiinsa, kuuluvat yhteen myös henkisessa maailmassa. Ja vapauduttuaan ruumiistaan he ovat vielä paljon läheisemmässä suhteessa toisiinsa kuin fyysisessä elämässä. Sillä henkinä heidän kanssakäymisensä on samanlaista kuin henkisten olentojen, jotka edellä kuvatulla tavalla sisimpänsä kautta ilmaisevat itsensä toisilleen. Ja side, joka on muodostunut kahden ihmisen välille, vie heidät yhteen uudessakin elämässä. Sanan todellisimmassa merkityksessä voidaan siis sanoa, että ihmiset löytävät toisensa kuoleman jälkeen.
   Mitä ihmiselle on tapahtunut syntymästä kuolemaan ja siitä jälleen uuteen syntymään, toistuu. Ihminen palaa aina uudelleen takaisin maan päälle, kun fyysisen elämän hedelmä on kypsynyt henkisessä maailmassa. Mutta tämä toistuminen ei ole ilman alkua ja loppua, vaan ihminen on kerran siirtynyt toisenlaisista olemassaolon muodoista nykyiseen, siirtyäkseen tulevaisuudessa jälleen uuteen olemassaolon tilaan. Käsityksen näistä siirtymävaiheista voimme saada, kun myöhemmin kuvaamme maailmankaikkeuden kehitystä ihmisen kehityksen yhteydessä.
   Kuoleman ja uuden syntymän väliset tapahtumat ovat aistihavainnolle luonnollisesti vieläkin saavuttamattomampia kuin se henkinen, mikä on näkyvän taustalla syntymän ja kuoleman välillä. Aistihavainto voi tästä henkisen maailman puolesta nähdä vain ne vaikutukset, jotka ilmenevät fyysisessa maailmassa. Herää kysymys, voiko ihminen tuoda mukanaan fyysiseen maailmaan mitään siitä, mitä hengentiede kertoo kuoleman ja uuden syntymän välisistä kokemuksista.
   Kun joku löytää simpukankuoren, jossa ei ole jälkeäkään eläimestä, hän tietää, että kuoren on saanut aikaan eläin, eikä luule sitä vain fyysisten voimien rakentamaksi. Samoin voi huomioidessaan toista ihmistä havaita sellaista, mikä ei voi olla lähtöisin tästä elämästä ja mikä järjellisesti ajatellen selittyy vain sillä, mistä hengentiede puhuu. Tällä tavoin voivat jo ajattelevan tarkastelun perusteella näkyvien seurausten näkymättömät syyt käydä ymmärrettäviksi. Ja jos tarkastelee elämää täysin ennakkoluulottomasti, voi jokainen uusi havainto vahvistaa tämän oikeaksi. On vain löydettävä oikea näkökohta, miltä elämässä ilmeneviä vaikutuksia tarkastellaan. Missä ovat esim. vaikutukset siitä, mitä ihminen henkisen tiedon mukaan kokee puhdistusaikana? Miten ilmenevät seuraukset puhdistusajan jälkeisistä täysin henkisellä alueella koetuista elämyksistä?
   Vakavalle, syvälliselle elämäntarkastelulle tarjoutuu tässä suhteessa runsaasti ongelmia. Voi nähdä jonkun ihmisen syntyvän köyhyyteen ja kurjuuteen, vieläpä hengenlahjoiltaan vajavaisena. Näyttää siltä kuin hän olisi jo ennalta määrätty sangen surkeaan elämään. Toinen joutuu jo olemassaolonsa ensi hetkestä hellien käsien ja sydänten hoivaamaksi. Hänessä kehittyy loistavia kykyjä, hänellä on edellytyksiä hedelmälliseen, tyydyttävään elämään.
   Tällaisiin kysymyksiin voi suhtautua kahdella tavalla. Toinen katsomustapa pysyttelee siinä, mitä aistit voivat havaita ja aisteihin sidottu äly voi käsittää. Jos toinen ihminen syntyy onneen, toinen onnettomuuteen, ei se ole näin ajattelevalla mikään ongelma Vaikka hän ei tahtoisikaan käyttää sanaa "sattuma", hän ei kuitenkaan halua edellyttää mitään lainmukaisia yhteyksiä, jotka saisivat tällaista aikaan. Ja mitä lahjoihin ja taipumuksiin tulee, tällainen käsitystapa selittäisi niiden johtuneen "periytymisestä" vanhemmilta, isovanhemmilta jne. Ei myönnetä, että syyt olisi etsittävä henkisistä tapahtumista, jotka ihminen — esivanhempien periytymisketjun ulkopuolella — on ennen syntymäänsä kokenut ja joiden kuluessa hänen taipumuksensa ja lahjansa ovat muovautuneet. Toista ajatustapaa tällainen käsitys ei tyydytä. Se sanoo: Eihän näkyvässäkään maailmassa tietyssä paikassa ja tietyssä ympäristössä tapahdu mitään, millä emme edellyttäisi olevan syynsä. Vaikka ihmiset eivät ehkä monissa tapauksissa ole vielä selvittäneet noita syitä, ne ovat silti olemassa. Alppikukka ei kasva tasangolla. Sen luonnossa on jotakin, mikä johtaa sen alppiseudulle. Samoin täytyy ihmisessä olla jotakin, mikä saa hänet syntymään määrätyssä ympäristössä. Fyysisessä maailmassa ilmenevät syyt eivät riitä. Syvemmin ajattelevasta tämä tuntuisi samalta kuin jos ihmisen lyödessä toista sen selitettäisiin johtuvan vain käden mekaanisesta liikkeestä. — Yhtä vähän tyydyttää tällaista ajatustapaa taipumusten ja lahjakkuuden selittäminen pelkästään "perinnöllisyyden" pohjalta. Voidaan tosin todeta, miten tietyt taipumukset esiintyvät suvuissa. Kaksi ja puoli vuosisataa esiintyivät musikaaliset taipumukset Bach-suvussa. Bernoullin suvusta syntyi kahdeksan matemaatikkoa. Vaikka eräät heistä oli määrätty kokonaan toisille aloille, "perityt" taipumukset johtivat heidät kuitenkin suvun ammattiin. Tutkittaessa perusteellisesti jonkun henkilön esivanhempien sarjaa saattaa käydä ilmi, miten tämän henkilön lahjakkuus tavalla tai toisella näyttäytyy esivanhemmissa ja että se niin muodoin olisi vain perittyjen taipumusten yhteistulos. Toisen ajatustavan kannattaja ei tietenkään jätä ottamatta huomioon tällaisia tosiseikkoja. Mutta hänelle ne eivät voi merkitä samaa kuin sellaiselle, joka selityksessään haluaa nojautua ainoastaan aistimaailman ilmiöihin. Hän huomauttaa, että perityt taipumukset voivat yhtä vähän itsestään koostua kokonaispersoonallisuudeksi kuin kellon metalliosat voivat itsestään rakentua kelloksi. Ja jos väitetään, että vanhempien yhteisvaikutus saattaa aiheuttaa taipumusten kokonaisuuden, siis tavallaan esittää kellosepän osaa, niin hän vastaa: Katselkaa ennakkoluulottomasti sitä täydellisesti uutta, mikä esiintyy jokaisen lapsen persoonallisuudessa. Se ei voi olla peräisin vanhemmilta, koska heissä ei sitä sellaisena ole.
   Epäselvä ajattelu voi saada paljon sekavuutta aikaan tällä alalla. Pahinta on, jos ensin mainitun asenteen edustajat leimaavat toiset "varmojen tosiasioiden" vastustajiksi. Näiden tarkoitus ei kuitenkaan ole kieltää tällaisten tosiasioiden merkitystä. He myöntävät täysin, että tietyt henkiset taipumukset voivat jatkua jossakin suvussa ja että sellaiset taipumukset yhdistyneinä voivat tehdä jostakin jälkeläisestä huomattavan persoonallisuuden. He voivat myös olla samaa mieltä kun sanotaan, että sellaisen suvun merkittävin nimi harvoin on sen alussa vaan useimmiten lopussa. Mutta heidän täytyy muodostaa tästä toisenlaisia ajatuksia kuin ne, jotka tahtovat pysytellä pelkissä aistittavissa tosiasioissa. Näille voidaan sanoa: Tietenkin ihmisessä ilmenee ominaisuuksia esivanhemmiltaan, sillä se sielullis-henkinen, joka syntymässä astuu uuteen elämään, rakentaa ruumiillisuutensa siitä, mitä perinnöllisyys voi sille antaa. Tällä ei ole sanottu muuta kuin että olennossa on sen aineen ominaisuuksia, johon se on uppoutunut. Voimme käyttää vertausta, joka ehkä on kovin arkinen, mutta jonka osuvuutta ennakkoluulottomasti ajatteleva ei kiellä: se että ihmisolento ilmenee verhoutuneena esivanhempiensa ominaisuuksiin, todistaa hänen persoonallisten ominaisuuksiensa alkuperästä yhtä vähän kuin hänen sisäisestä luonnostaan todistaa se, että kastuu pudottuaan veteen. Ja edelleen voidaan sanoa: Kun suvun huomattavin nimi on sukupolvisarjan lopussa, se osoittaa vain että nimen kantaja on tarvinnut tätä perinnöllisyyttä rakentaakseen sellaisen ruumiin, joka oli hänelle välttämätön hänen kokonaispersoonallisuutensa kehittymiseen. Mutta se ei todista vähääkään, että itse persoonallisuus olisi "peritty" — terveelle logiikalle se todistaa suorastaan päinvastaista. Jos nimittäin omakohtaiset lahjat periytyisivät, niiden täytyisi ilmetä sukupolvisarjan alussa ja sieltä periytyä jälkeläisille. Koska ne kuitenkin ovat lopussa, se osoittaa että ne eivät periydy.
   Myös ne, jotka puhuvat henkisistä syy-yhteyksistä elämässä, voivat saada aikaan yhtä paljon sekavuutta. Usein puhutaan liian ylimalkaisesti, liian epämääräisesti. Monien henkistä maailmaa koskevien väitteiden sisältö on samanlainen kuin jos joku sanoisi: Kellon metalliosat eivät voi liittyä sillä tavoin yhteen, että osoittimet sen ansiosta liikkuvat, täytyy siis olla jotain henkistä, joka liikuttaa niitä. Tähän voidaan aiheellisesti sanoa: En välitä sellaisista "mystisistä" olennoista, jotka liikuttavat osoittimia. Haluan oppia tuntemaan ne mekaaniset yhteydet, jotka saavat aikaan osoittimien liikkeen. — Ei riitä sen tietäminen, että jonkin mekaanisen laitteen, esim. kellon takana on henkistä (kelloseppä), vaan tärkeätä on oppia tuntemaan ne kellosepän ajatukset, jotka johtivat kellon valmistamiseen. Nämä ajatukset voi löytää tuosta koneistosta.
   Haaveilu henkisistä asioista aiheuttaa pelkästään sekaannusta. Vastustajat ovatkin oikeassa sanoessaan, että ylimalkainen puhe henkisistä asioista ei vähääkään edistä tosiasioiden ymmärtämistä. Tällaiset vastustajat voivat tosin sanoa samaa hengentieteen täsmällisistäkin väitteistä. Hengentiede osoittaa, miten henkisten syiden seuraukset ilmenevät näkyvässä elämässä.
   Myös vastustaja voisi kerran olettaa, että olisi totta, mitä henkinen tutkimus havaintojensa perusteella väittää todenneensa — että ihminen on kuolemansa jälkeen elänyt puhdistuskauden ja silloin sielullisesti kokenut, millainen este hänen kehitystiellään on tietty teko, jonka hän on tehnyt edellisessä elämässään. Tämän kokiessaan hänessä heräsi halu korjata tämän teon seuraukset. Tämän halun hän tuo mukanaan uuteen elämään, ja se muodostaa sellaisen voiman hänen olemuksessaan, että se sijoittaa hänet paikalle, josta käsin korjaaminen on mahdollista. Kun tarkastelee tällaisia vaistoja kokonaisuutena, löytää syyn siihen, miksi ihminen syntyy ja hakeutuu tiettyyn ympäristöön.
   Samaa voi sanoa toisestakin olettamuksesta. Olettakaamme hengentieteen olevan oikeassa väittäessään, että kuluneen elämän hedelmät jäsentyvät ihmisen henkiseen ytimeen ja että henkisessä maailmassa, jossa ihminen elää kuoleman ja uuden syntymän välillä, nämä hedelmät kypsyvät seuraavan elämän taipumuksiksi ja kyvyiksi, edellisen elämän saavutusten seurauksina. — Jos tällaisista edellytyksistä tarkastelee ennakkoluulottomasti elämää, voi tunnustaa kaikkien aistittavien tosiasioiden täyden merkityksen, samalla käy ymmärrettäväksi myös kaikki sellainen, minkä pelkästään aistittaviin tosiseikkoihin pitäytyvälle täytyy jäädä käsittämättömäksi. Ennen muuta häviää sen kaltainen epäjohdonmukaisuus, mistä aikaisemmin oli puhe: koska sukupolvisarjan merkitsevin nimi on sen lopussa, täytyy sen kantajan olla perinyt lahjakkuutensa. Hengentieteen kuvaamat henkiset tosiasiat tekevät elämän loogisesti ymmärrettäväksi.
   Tunnollinen totuudenetsijä, joka ilman omakohtaisia kokemuksia henkisestä maailmasta haluaa perehtyä sen tosiasioihin, voi esittää vielä erään vastaväitteen. Voidaan nimittäin huomauttaa, ettei ole luvallista olettaa mitään vain siitä syystä, että siten voi selittää muuten selittämätöntä. Tällainen vastaväite on merkityksetön sellaiselle, joka tuntee vastaavat tosiasiat henkisen kokemuksen perusteella. Tämän kirjan myöhemmissä osissa kuvataan tietä, jota kulkien voi omakohtaisesti tutustua tässä esitettyihin tosiasioihin ja niiden henkisiin syy-yhteyksiin. Mutta sellaiselle, joka ei halua astua mainitulle tielle, on tämä vastaväite merkityksellinen. Mitä sen suhteen voidaan sanoa, on arvokasta myös sille, joka on päättänyt lähteä mainitulle tielle. — On täysin oikein olla olettamatta mitään vain siitä syystä, että siten voidaan selittää muuten selittämätöntä. Mutta mainittujen henkisten tosiasioiden suhteen asianlaita on toinen. Niihin syventymisellä ei ole vain se seuraus, että elämä käy ymmärrettäväksi, vaan ihminen kokee itsessään vielä muutakin.
   Kuvitelkaamme seuraava tapaus. Ihmiselle sattuu tuskallinen tapahtuma. Hän voi suhtautua siihen kahdella tavalla. Hän voi kokea tapauksen vain tuskaa tuottavana ja antautua tämän tuskallisen tunteen valtaan. Mutta hän voi suhtautua toisellakin tavalla. Hän saattaa sanoa: tosiasiassa olen itse aikaisemmassa elämässäni luonut voiman, joka on tuonut tielleni tämän tapahtuman. Todellisuudessa olen itse aiheuttanut sen itselleni. Ja hän voi nyt herättää itsessään kaikki tunteet, jotka syntyvät tällaisesta ajatuksesta. Tällaiseen ajatukseen on syvennyttävä mitä vakavimmin, jotta sillä olisi seurauksia tunne-elämässämme. Näitä seurauksia voidaan parhaiten kuvata vertauksen avulla. Olettakaamme, että kaksi henkilöä saavat kumpikin lakkatangon käteensä. Toinen miettii tangon "sisäistä luonnetta". Nämä mietteet saattavat olla hyvin älykkäitä. Ellei tämä "sisäinen luonne" millään tavalla ilmene, toinen voi sanoa hänelle, että ne ovat mielikuvitusta. Toinen taas hankaa lakkatankoa kankaankappaleella, ja silloin ilmenee, että tanko vetää puoleensa pieniä ainehiukkasia. On oleellinen ero näiden henkilöiden ajatusten välillä. Ensimmäisen ajatukset eivät johtaneet mihinkään tosiasialliseen tulokseen, mutta toisen ajatukset saivat esiin havaittavan voiman. — Samoin on laita ihmisen oivaltaessa, että hän on itse edellisessä elämässä juurruttanut itseensä voiman, joka vie hänet tiettyä tapahtumaa kohti. Tämä ajatus herättää hänessä todellisen voiman, jonka ansiosta hän voi kohdata tuon tapahtuman aivan toisella tavalla kuin jos hänellä ei olisi ollut tätä ajatusta. Hänelle selviää tapahtuman välttämättömyys. Muuten hän olisi pitänyt sitä vain sattumana. Ja hän tajuaa välittömästi: ajatukseni oli oikea, koska sen voimasta minulle paljastui tämä tosiasia.
   Yhä uudelleen toistettuina tällaiset sisäiset toiminnat tuottavat tietyn sisäisen voiman ja niiden hedelmällisyys osoittaa, että ne ovat oikeita. Tämä käy vähitellen selvästi ilmi. Ne vaikuttavat henkisesti, sielullisesti, vieläpä fyysisestikin tervehdyttävästi ja elämää edistävästi. Ihminen havaitsee, että hän suhtautuu oikealla tavalla elämänsä yhteyksiin. Tällainen tieto tekee ihmisen sielullisesti vahvemmaksi. Varmuuden henkisistä syy-yhteyksistä voi ihminen tosin vain omassa sisäisessä elämässään hankkia. On luonnollista että sellaiseen, mikä niin kokonaan kuuluu ihmisen sisimmän olemuksen yhteyteen, voi ainoastaan sisäinen elämys antaa vahvistuksen. Mutta tie, jolla tämän kokemuksen voi saavuttaa, on yhteinen kaikille ihmisille.
   Edellä kuvatun kaltaisten ajatusten elämää edistävä voima on — tietenkin yliaistisia havaintoja lukuunottamatta — ennakkoluulottomalle ajattelulle todistus niiden puolesta. Muutkin perustelut ovat tietenkin merkittäviä, mutta niihin voidaan aina esittää vastaväitteitä. Jos on oppinut tarkastelemaan ilmiöitä ennakkoluulottomasti, on esimerkiksi ihmisen kasvatettavuus eräs todiste siitä, että ihmisessä henkinen olemus pyrkii toteutumaan ruumiillisissa verhoissa. Eläimellä esiintyvät sen olennaiset kyvyt ja ominaisuudet aivan määrätyllä tavalla jo syntymässä. Tämä osoittaa, miten se on perinnöllisyyden määräämä ja kehittyy ulkomaailman vaikutuksesta. Kananpoika suorittaa syntymästään lähtien elintoimintojaan määrätyllä tavalla. Mutta ihmisen kohdalla kasvatus asettuu hänen sisäisen elämänsä kanssa suhteeseen, mikä voi olla riippumaton hänen perinnöllisyydestään. Ja hänelle on mahdollista omaksua näitä ulkopuolisia vaikutteita. Kasvattaja tietää, että ihmisen sisäisten voimien täytyy tulla ulkoisia vaikutteita vastaan, muuten on kaikki koulutus ja kasvatus merkityksetöntä. Ennakkoluuloton kasvattaja näkee jopa sangen selvästi rajan perittyjen taipumusten ja niiden sisäisten voimien välillä, jotka kuultavat näiden taipumusten läpi ja ovat peräisin edellisistä elämistä. Tällaisista tosiasioista ei tosin voida esittää yhtä 'painavia' todisteita kuin eräistä fysiikan tosiasioista vaa'an avulla. Mutta ne ovatkin elämän sisäisiä tosiasioita. Jos ihmisellä on niihin tajua, ne ovat hänelle jopa vakuuttavampiakin kuin kouriintuntuva todellisuus. Se että eläimiäkin voidaan kouluttaa ei ole mikään vastaväite sille, joka pystyy näkemään asian ytimen. Puhumatta siitä, että maailmassa esiintyy aina välimuotoja, eivät eläimen koulutuksen tulokset sulaudu läheskään samalla tavalla sen olemukseen kuin ihmisellä. Väitetään että ihmisten kotieläimille opettamat taidot jopa periytyvät, vaikuttavat siis lajinomaisesti, eivät yksilöllisesti. Darwin kertoo, että koirat voivat noutaa heitetyn esineen, vaikka niitä ei ole siihen opetettu eivätkä ne ole ennen nähneet sellaista. Kuka väittäisi sellaista ihmisen kasvatuksesta?
   Eräät ajattelijat ovat havaintojensa perusteella ylittäneet sen käsityksen, että ihminen olisi pelkästään ulkoisten, perittyjen voimien tulos. He ovat päässeet oivallukseen, että ruumiillista olemassaoloa on edeltänyt ja muodostanut henkinen olemus, ihmisen yksilöllisyys. Mutta monet näistäkään ajattelijoista eivät ole voineet käsittää, että ihmisyksilöllisyydellä on toistuvia maisia elämiä ja että niiden välisessä edellisen elämän hedelmät ovat vaikuttavia voimia. Eräs näistä ajattelijoista on Immanuel Hermann Fichte, suuren Fiehten poika. Hän on teoksessaan "Antropologie" (s. 528) tiivistänyt havaintonsa seuraavaksi väitteeksi: "Vanhemmat eivät ole varsinaisessa mielessä lapsen luojia. He antavat lapselle orgaanisen aineen, eivätkä vain sitä, vaan myös tietyn sielullisen puolen, joka ilmenee mm. temperamenttina, luonteenlaatuna ja tiettynä viettirakenteena. Näiden yhteinen lähde on "fantasia" laajemmassa, edellä osoitetussa merkityksessä. Kaikissa näissä persoonallisuuden aineksissa on havaittavissa vanhempien perinnöllisyyden yhdistelmä. On siksi täysin perusteltua pitää näitä ominaisuuksia suvunjatkamisprosessin tuloksena, varsinkin koska käsityksemme mukaan tämä on todellinen sielullinen tapahtuma. Mutta tästä puuttuu vielä persoonallisuuden varsinainen, lopullinen keskipiste, sillä syvällisempi havainto osoittaa, että myös nämä sielulliset ominaisuudet ovat vain verho ja välikappale, jota ihmisen varsinaiset henkiset taipumukset käyttävät ja joka pystyy joko edistämään tai estämään niiden kehittymistä, eivät milloinkaan niitä luomaan." Ja myöhemmin hän sanoo: "Jokainen on ollut ennen syntymää olemassa henkisenä perusmuotona, sillä henkisesti ei ainoakaan yksilö ole toisen kaltainen, yhtä vähän kuin jokin eläinlaji on muiden lajien kaltainen." (s. 532)
   Nämä ajatukset menevät vain niin pitkälle, että myönnetään henkisen olemuksen ilmenevän ihmisruumiissa. Mutta koska sen muotoavia voimia ei johdeta edellisten elämien luomista edellytyksistä, täytyisi joka kerta persoonallisuuden muodostuessa tällaisen henkisen olemuksen syntyä jumalallisesta alkuperustasta. Mutta tässä tapauksessa ei olisi mahdollista selittää sitä sukulaisuutta, mikä vallitsee ihmisen sisimmästä kehkeytyvien taipumusten ja sen välillä, mitä hän ulkoisesta ympäristöstä elämän aikana kohtaa. Ihmisen sisimmän olemuksen, joka kaikilla ihmisillä olisi lähtöisin jumalallisesta alkuperustasta, täytyisi olla täysin vieras sille, mikä häntä elämässä kohtaa. Mutta tosiasiassa ihmisen sisäinen olemus on jo ollut ulkoisen yhteydessä, koska se ei elä siinä ensimmäistä kertaa. Ennakkoluuloton kasvattaja voi tehdä havainnon: opetan kasvatilleni maisen elämän saavutuksista sellaista, mikä tosin on vierasta hänen perityille ominaisuuksilleen, mutta minkä hän kuitenkin kokee niin kuin hän olisi itse ollut mukana työssä, jonka tuloksia nämä saavutukset ovat. Vain toistuvat maanelämät yhdessä niiden tosiasioiden kanssa, joita henkinen tutkimus esittää elämien välisestä henkisestä tilasta, antaa nykyajan ihmiselle tyydyttävän selityksen elämästä. — Sanomme nimenomaan "nykyajan" ihmiselle. Sillä henkinen tutkimus osoittaa, että maisten elämien kiertokulku on kerran alkanut ja että siihen aikaan olosuhteet olivat toisenlaiset kuin nykyaikana ruumiillisiin verhoihin astuvalle ihmisen henkiselle olemukselle. Seuraavissa luvuissa käsitellään tätä ihmisolennon alkutilaa. Kun hengentieteen tulosten pohjalta osoitetaan, millä tavoin ihminen on maankehityksen yhteydessä saanut nykyisen muotonsa, voidaan myös tarkemmin kuvata, miten ihmisen henkinen ydin yliaistisesta maailmasta asettuu ruumiillisiin verhoihin ja miten muodostuu henkinen syiden laki, "ihmisen kohtalo".

Etusivu Antroposofia