V. H. V.

Äidinpalvelus

Katselkaamme aina pelolla ja kunnioituksella tätä suurta prakritia (luontoa). Ehkä me hänen kauttansa voisimme oppia tuntemaan Korkeimman Herran.
– Itämaalainen viisas

Kristinuskossa Jumala on säilyttänyt juutalaiset piirteensä ja pysynyt miehenä, sotapäällikkönä ja kuninkaana. ”Taivaallinen Isäkin” on miessukuinen. Monen mieleen tämä aate on niin lujasti tarttunut, että olisi häpeällistä ajatella Jumalaa naisellisena.

Ja kuitenkin tiedämme, että monissa kansoissa Jumalaa palveltu naisellisessa muodossa, ja näin tehden hurskaat ovat kohonneet jumalalliseen näkemykseen ja korkeimpaan autuuteen. Jopa kristinuskossakin on äidinpalvelus kehittänyt mitä kauneimpia hartauden kukkia ja antanut yhtä paljon lohtua kärsiville kuin konsanaan miehinen jumala. Kuinka tämä onselitettävissä?

Esoteerisen opin mukaan ei jumaluudessa voi olla sukupuolta. Se on yhtä suvuton kuin se on muodoton; se on universaali, rajaton olemassaolo. Jos siinä olisi jotain, joka edes viittaisi sukupuoleen, niin se olisi rajoitettu ja kaipaisi heti täydennyksekseen toisen Jumalan, joka olisi vastakkaista sukupuolta. Ihmisten kannalta Jumaluus on ikuinen Isä-Äiti.

Ne muodot, joita ihmiset ovat Jumalinaan palvelleet, ovatkin heidän itsensä luomia jättiläismäisiä heijastuksia, kirkkaalle, äärettömälle taivaanlaelle heitettyjä varjokuvia, joita he turhaan koettavat saattaa pysyväisiksi. Ihmisten jumalat ilmaisevat niitä ihanteita ja mielikuvia, jotka heidän sielussaan milloinkin elävät, ja ne vaikuttavat heihin takaisin, kuten jokainen ajatus palaa tekijänsä luokse.

Koska ihmisluonnossa ja maailmassa hänen ympärillään ilmenee kaksi sukupuolta, niin hänen Jumalansakin ovat milloin miehisiä ja milloin naisellisia riippuen siitä, mihin ominaisuuksiin hän milloinkin kääntää huomionsa ja palvontansa.

Kuitenkaan tämäkään ei ole täysin mielivaltaista. Tajunnassakin vaikuttavat tietyt lait, jotka johtuvat sisäisistä vaistoista, ja sen tähden huomaammekin eri kansojen ryhmittävän aina samalla tavalla miehiset ja naiselliset jumalansa.

Miehinen jumala – Jehova, Baal, Zeus, Osiris, Ukko ym. – esiintyy käskijänä, ehdottoman oikeuden vaatijana, oikeamielisyyden herrana. Hän on antanut lakinsa ihmisten sydämiin ja vaatii, että sitä toteltaisiin. Hyväntekijöille hän on armollinen mutta leppymätön niille, jotka tekevät vääryyttä. Näin hän opettaa palvelijansa itsenäisiksi, saattaa heitä hallitsemaan omaa luontoaan ja Isän Poikina toteuttamaan hänen tahtonsa maan päällä. Hänelle ja hänen lapsilleen kuuluu ”valtakunta, voima ja kunnia”.

Myöhemmin uskonnon kehityksessä esiintyy toinenkin miehinen jumala, jolla on inhimillisemmät piirteet. Se on Dionysos, Adonis, Herkules, Krishna, Kristus, Lemminkäinen. Tämä on Rakastaja, joka lempensä taikavoimalla vetää ihmisiä luokseen. Hän on ystävä, veli, kumppani. Hän kärsii ihmiskunnan mukana ja on yhtä heidän kanssaan. Hän ei ole ihmisten Herra, vaan on itse ”ihmisen poika”.

Kun ihminen on oppinut jumaloimaan näitä kaikkia ominaisuuksia, silloin on vielä jäljellä ilmiöelämän koko toinen puoli, jota hän ei käsitä eikä kunnioita. Se on jumaluuden naisellinen puoli, joka on yhtä välttämätön kuin miehinen. Miten tätä on palveltu? Se on esiintynyt Äitinä, se on luontoäiti, Kave, Isis, Maria, joka kantaa helmassaan kaikkea. Ja kun olemme tutustuneet salaisiin oppeihin, on hänenkin asemansa selvä. Hän edustaa ainetta, kuten miehinen jumala edusti henkeä, tajuntaa. Henki on luoja, aine on säilyttäjä ja monistaja. Edellinen on aatteiden ajattelija, jälkimmäinen niiden vastaanottaja, ilmaisija.

Äidilläkin on kaksi puolta uskonnollisessa vertauskuvastossa. Ensiksi hän on suuri syvyys, josta kaikki maailmat ja niiden lukemattomat oliot ovat tulleet ilmi. Sen temppelin päällä Plutarkhos luki sanat: ”Minä olen se, joka on ollut, on ja tulee olemaan. Kukaan kuolevainen ei ole huntuani kohottanut.” Tämä on se, joka yksin on olemassa silloin, kun kaikki ilmennys on levon tilassa. Sen tähden sanotaan Salaisen opin alussa, kun kuvataan Brahmaan yötä:

”Ikuinen Äiti verhottuna alati näkymättömiin vaippoihinsa oli taas levännyt seitsemän ikuisuutta.”

Voisimme sanoa, että se on avaruuden aine meille tuntemattomassa tilassa, ennen kuin siinä mitään ilmennystä on tapahtunut. Se on tällöin täydellisesti abstraktinen aate, jota ei voi edes mielikuvituksessa personoida olennoksi. Se on iäti salattu äidinhelma, ääretön, tutkimaton.

Ilmiöelämässä taas esiintyy Äiti toisessa muodossa. Tässäkin se on aine, olemassaolon ulkokohtainen puoli, mutta tässä aine ei ole enää ”neitseellinen” eli kylmä, eloton, hedelmätön, vaan se on nyt täynnä sykähtelevää voimaa ja on alituisessa liikkeessä kautta aikojen. Hyvin kummallisesti tämä aate esiintyy uskontojen vertauskuvastossa. Mme Blavatsky on Salaisessa opissa näyttänyt, kuinka äiti ensin synnyttää pojan, mutta sitten esiintyykin tämän pojan puolisona. ”Poika” so. uusi maailmanilmennys lähtee Ikuisen Äidin helmasta, mutta tässä uudessa ilmennyksessä vallitsee ikuinen avioliitto: henki ja aine, miehinen ja naisellinen prinsiippi käyvät aina käsi kädessä ja kuuluvat yhdessä kuhunkin olioon. Mulaprakriti (”juuriaine”) on nyt tullut prakritiksi eli luonnoksi. Tämä on se Äiti, josta sanotaan Hiljaisuuden Äänessä:

”Auta luontoa ja työskentele sen kanssa. Ja se avaa sinulle portit salaisiin kammioihinsa ja paljastaa kätketyt aarteensa puhtaan neitseellisen povensa sisimmissä syvyyksissä.”

Luonto ympärillämme on kokonaan elävä. Siihen on kätkettynä kaikki jumalajatuksen salaisuudet, ja näitä meidän tulee tutkia ja tuoda ilmi. Ihmisen tulee itsetietoisilla ponnistuksilla etsiä esille Äidin salaisuudet, sillä itsestään ei luonto anna mitään. Se on aina passiivinen ja vastaanottavainen ja odottaa kärsivällisesti vaikka ikuisuuksia, kunnes Henki ryhtyy tutkimaan sitä ja käyttämään sen voimia.

Mutta millä tavalla voi oppia äidin luontoa tuntemaan? Ensimmäinen ehto on, että käsitykset hyvästä ja pahasta täytyy jättää. Äiti ei tunne näitä käsitteitä, luonto antaa kummallekin yhtäläisen suojan. Ihmisellä täytyy olla täydellinen puhtaus ja himottomuus, ennen kuin hän voi ymmärtää luontoa. Mutta vielä enemmän: hänen itsensä täytyy osata rakastaa kaikkea, kuten luonto rakastaa kaikkea. Sen tähden Äidinpalvelus muodostaa kaikkein korkeimman ja viimeisimmän jumaloimisen muodon. Joka osaa ihannoida luonnon elämää sen kaikissa muodoissa, hän ei enää tarvitse mitään uskontomuotoja.

Moni luulee, että tämä on helppo tehtävä. Mutta tämä on itse asiassa kaikkein vaikeinta. Siksipä Hiljaisuuden Äänessä on ennen äsken toistamiamme sanoja lauseet:

”Älä pyydä mitään. Älä napise karmaa, äläkä luonnon muuttumattomia lakeja vastaan.”

Näin yksinkertaiset sanat, mutta niiden ajatteleminenkin kauhistuttaa heikkoa ihmislasta. Kun hän käsittää, että kaikkeus – sekä näkyväinen että näkymätön – on vain suuri koneisto, jossa jokainen liike tapahtuu ”muuttumattomien lakien” mukaan –hänen täytyy olla vahva hengessään, jottei hän menetä jumaluuden tuntoa ja tule materialistiksi.

Siksipä onkin Äiti tässä muodossaan usein esiintynyt pelottavana, kauhistuttavana olentona. Ihminen katsoo luonnon kauniin ulkopinnan taakse ja näkee, että luonnossa ei ole minkäänlaista sääliä tai armoa. Jos heitän kiven ilmaan ja asetun alle, putoaa se päähäni ilman sääliä. Jos pistän käteni liekkiin, se polttaa, jos heittäydyn veteen, hukun. Ei ole mitään pakopaikkaa, ei vähintäkään poikkeusta luonnon vääjäämättömistä laeista.

Ja vielä enemmän. Samalla huomaankin, ettei luontoäiti lupaa mitään kuolemattomuutta. ”Laineiden värähdys sen suurella pinnalla saattaa miljoonat olennot häviöön.” Ihminen on luonnon koneistossa samanarvoinen kuin hyttynen. Milloin tahansa tauti, tapaturma tai varmasti kulkeva aika hänet tappaa.

Hindulaisuudessa tätä aatetta palvellaan ”Kalina”, kauhistuttavana. Kali esiintyy ulkopuoliselle silmälle pahan demonina, kuolemana, hävittäjänä. Hänen tunnustajansa sanovat: ”Sydämen täytyy tulla polttorovioksi. Ylpeyden, itsekkyyden ja himon täytyy palaa tuhkaksi. Vasta silloin Äiti siinä tanssii... Täytyy tuntea Äiti yhtä vaistomaisesti pahassa, surussa, kuolemassa kuin siinä, mikä tuottaa suloa ja riemua.” Samaten suomalaisetkin kutsuivat maammotarta, luontoäitiä syöjättäreksi, sillä se oli heistä kaiken syöjä. Kreikkalaisilla oli Nemesis, jumalia ja ihmisiä korkeampi laki, josta sanotaan: ”Hän oli tasapainon jumalatar, joka vihaa ja hävittää kaiken liiallisuuden ihmisten oloissa. Hän piti huolta siitä, ettei itserakkaana kukaan kuolevainen kohottautuisi itsensä yli ja unohtaisi ne rajat, jotka Jumala on pannut ihmisen kyvyille ja onnelle. Hän oli täten koston jumalatar ja alkuyöstä syntynyt ennen kaikkia jumalia ja ihmisiä. Huomaamme, kuinka omaperäisen värityksen kreikkalaiset antoivat tälle aatteelle itsenäisessä luomishalussaan. He uhmasivat mutta samalla pelkäsivät luonnon ehdottoman lakisiteisyyden mahtia.

Eräs sanomalehtitoimittaja kirjoitti äskettäin: ”Ihmistä ei voi tuntea, ennen kuin hän seisoo joko Kristuksen tai atomin edessä.” Tässä piilee suuri totuus: ihminen mitataan siitä, mihin suhteeseen hän asettuu joko tajunnan tai aineen täydellisimpään ilmaukseen nähden. Kristusta hän ehkä osaa kunnioittaa, mutta entä atomia? Hän on itse kuitenkin luonnossa vain yksi atomi, ja hänen ainoa pelastuksensa on siinä, että jokainen atomi on elävä olento, jonka voimat ovat mittaamattomat. Ei ole mitään kykyä muuttaa rukouksilla ja hurskailla toivomuksilla atomia toiseksi, vaan sen täytyy tapahtua järjestelmällisenä työllä ja ottamalla huomioon kaikkia elämän lakeja. Sen tähden sanotaan: ”Auta luontoa ja työskentele sen kanssa.”

Eräs nykyaikainen hindulainen mystikko sanoo: ”Suuri todella on prakriti [Ilmiöelämän aineellinen puoli]. Vaikea on tässä valtameressä säilyttää tasapainoaan. Alistumalla sävyisästi prakritille ja etsimällä alituisesti sen johtajaa, Maailman Herraa, voi ehkä löytää turvallisen maaperän. Missä muodossa tahansa, metsän pedossa, linnussa, madossa tai hyönteisessä, on prakriti ilmenneenä, ja meidän täytyy sitä katsoa kunnioituksella... Tämän suuren prakritin kanssa Krishna, tajunnassa ilmennyt ainoa Henki on ikuisesti leikkimässä. Leikillä ei ole alkua eikä loppua. Brahmaa ja Shivakin ovat heittäytyneet tähän ajatusmereen ratkaistakseen leikin merkityksen. Ei kukaan ole sitä saavuttanut paitsi Sri Krishna.”

Näillä sanoilla hän tarkoittaa, että rakastamalla kaikkea olevaista Krishna, henki, saattaa käsittää kaikkea. ”Kaikki on prakritia (so. ainetta)”, ja hän sanoo toisessa paikassa: ”vaikka kuinka paljon ihastelisin itseäni sillä ajatuksella, että olen Ihminen, niin todellisuudessa olen vain prakritia enkä muuta”.

Toinen suuri nykyaikaien hindulainen, Swami Vivekananda, joka niin suurella mielenkiinnolla tutki eri uskontoja, ei elämänsä loppupuolella voinut käyttää jumaluudesta muuta kuin Äidin nimeä. Hän käsitti syvästi, kuinka itsekäs oli länsimaalaisten ja osaksi hänen omankin kansansa uskonto, mikäli se palveli Jumalaa hyväntahtoisena kaitselmuksena. ”Se on pelkkää itsekkyyttä, kaupantekoa Jumalan kanssa”, hän sanoi. Ehdottomasti kaikki, mikä on olemassa, on lähtenyt siitä lähteestä, ja sen tähden täytyy yhtä paljon palvella jumaluuden ilmennystä maanjäristyksessä, rutossa, tapaturmassa, kuolemassa, kaikessa maailman surussa ja hädässä, sillä Siinä ei ole mitään eroa. Hän sanoi oman Mestarinsa jättäneen hänelle perinnöksi tämän uskonnon, mutta se oli ollut hänestä kaikkein inhottavin ja kuusi vuotta hän taisteli lakkaamatta sitä vastaan.

On hyvin opettavaa huomata, kuinka kristinuskossakin täytyi aivan kuin pakosta syntyä äidinpalvelus, kun mystikot olivat ratkaisseet pahan arvotuksen ja huomanneet, ettei sitä ole. Eräs kuuluisa mystikko, Juliana Norwichilainen taisteli vuosikausia tuon arvoituksen kanssa, onko olemassa pahaa ja kadotusta, ja samalla kun hän oivalsi sen mahdottomuuden, hän alkoi puhua Äidistä. ”Korkea Isämme, Jumala kaikkivaltias, joka on olemassaolo, tunsi ja rakasti meitä aikojen alusta. Ihmeellisessä armossaan ja ennalta näkemisessään Hän tahtoi, että toinen persoona pyhässä kolminaisuudessa tulisi meidän Äidiksemme. Ja siten Jeesus on meidän totinen äitimme luonnossa. Kaikki äitiyden kaunis toiminta ja luonnollinen suloisuus kuuluu toiselle persoonalle, sillä hänessä on tämä jumalallinen tahto kokonaisena ja loppumattomana. Minä käsitän kolme tapaa Jumalan äitiyden katselemisessa: ensimmäinen on meidän luontomme luominen; toinen on sen ottaminen päälleen – ja siinä alkaa armon äitiys; kolmas on työskentelyn äitiys – ja siinä on saman armon leviäminen pituudelta, leveydeltä, korkeudelta ja syvyydeltä. Ja kaikki on yhtä rakkautta.”

Hän siis näkee äidillisen ominaisuuden olleen mukana jumalallisen ilmennyksen kaikissa kolmessa asteessa. Ja edempänä hän puhuu yhä useammilla sanoilla samasta asiasta:

”Äidinpalvelus on läheisin, helpoin ja suurin. Läheisin, se on itse luonnosta; helpoin, koska se on rakkaudesta; ja varmin, koska se on totuudesta. Tätä tehtävää ei kukaan olisi voinut eikä voisi täyttää vain Hän yksin. Me tiedämme, että äitimme meitä kantaa kärsimykseen ja kuolemaan. Ja mitä on tämä muuta kuin että totinen Äitimme, Jeesus – universaali rakkaus – kantaa meitä iloon ja loppumattomaan elämään, siunattu olkoon hän!”

Toinen ehkä vielä suurempi ja laajanäköisempi mystikko, Tauler, mainitsee usein puheissaan siunatun neitsyeen, ja aina sillä tavalla, että huomaa hänen pitäneen silmiensä edessä aatetta eikä mitään persoonaa. Sillä hän oli oppinut mies ja tiesi, ettei mikään ihminen voinut edustaa neitsyeen täydellistä ihannetta, jollei hän ollut jo ihmistä korkeampi. Hän sanoo:

”Tämä ihana neitsyt vietti koko elämänsä niin täydellisessä Jumalan rakkaudessa, asuen sydämensä sisäisessä temppelissä, ettei hän koskaan rakastanut mitään luontokappaletta paitsi Jumalaa. Eikä hänen tajuntaansa tullut mitään ajatusta, joka olisi asettunut hänen ja rakkautensa välille Jumalaa kohtaan. Hänen rakkautensa Jumalaa kohtaan oli jakamaton, ja kaikkia olentoja hän rakasti Jumalassa. Kaikkine voimineen hän seurusteli itsensä kanssa sydämensä syvyyksissä, missä jumalallinen kuva oli kätkettynä. Hän oli niin yhtynyt Jumalaan sydämensä syvyydessä, että jos joku olisi osannut siihen katsoa, hän olisi nähnyt siinä Jumalan kaikessa kunniassaan ja Hänen Poikansa ja Pyhän Hengen.”

Jos vielä tästä voisi luulla hänen puhuneen yksilöllisestä olennosta, niin on mahdotonta sitä ajatellakaan, kun Tauler alkaa puhua neitsyeen elämänlaadusta. Hän itsekin sanoo tämän olevan ”niin jumalallista ja yli-inhimillistä, niin korkeata ja mittaamatonta, että se käy yli ihmisten ja enkelien ymmärryksen”. Hän kertoo yksityiskohdittain, miten neitsyt vietti päivänsä, mitkä olivat kunakin hetkenä hänen ajatuksensa ja rukouksensa. Hän selittää, kuinka Jumala tahtoi hedelmöittyä ja syntyä hänestä kolmella tavalla: Hänen hengessään, Hänen sielussaan ja Hänen ruumiissaan. Ja hän lopettaa sanomalla: ”Tämä on ikuinen syntymä Mariassa. Kun luomaton valo nousee, ei mikään luotu valo voi kestää; sielun luotu valo muuttuu ikuisuuden valoksi.”

Näillä sanoilla hän osoittaa puhuvansa valosta, jonka täytyy syntyä jokaisessa ihmissielussa, kun se tulee puhtaaksi neitsyeksi.

Me näemme tässä esimerkin, kuinka jumala-käsitteet syntyvät ja miksi Kristus korotettiin Jumalaksi. Se ei tapahtunut minkään personaan korottamiseksi muiden persoonien yläpuolelle vaan persoonattoman ihanteen esittämiseksi kaikille ihmissieluille.

Kristikunnassa Marian-palvelus pysyi sillä lapsellisella asteella, missä sielu vain pyytää luontoäidin suojelusta ja hoivaa eikä tiedä sillä olevan muita salaisuuksia. Täten hän ei milloinkaan saa uusia voimia vaan pysyy aina alaikäisenä. Sitä vastoin hindulaiset olivat paljon metafyysisempiä luonteeltaan. Esimerkiksi hyvin kuuluisassa Ananda Laharissa löydämme täydellisen salatieteellisen esityksen luonnon naisellisen puolen ominaisuuksista. Kirja alkaa sanomalla:

”Shiva kykenee luomaan ainoastaan silloin, kun hän on yhdistynyt shaktiin (naiselliseen voimaan); ilman häntä ei Jumala voi liikkuakaan. Brahmaa on luonut tämän maailman ainoastaan äärettömän pienellä tomuhitusella sinun (shaktin) jaloistasi... Kaikki jumalat ojentavat kätensä suojellakseen palvelijoitaan pelolta ja täyttääkseen heidän halunsa. Sinä et ole sellainen. Mutta sinun jalkasikin ovat kylliksi, oi maailman suojelija, tekemään saman ja vielä enemmänkin. Oi Himalajan tytär, saatuaan vähäisen suosiollisen syrjäsilmäyksen sinun autuaista silmistäsi kykenee ruumiiton Rakkaudenjumala voittamaan koko maailman kukkasista tehdyllä jousella. Ainoastaan muutamat onnelliset ihmiset sinua palvelevat. Etkö sinä nytkin leikittele herrasi Sahadevan kanssa salatussa paikassa, kuljettuasi kaikkien kuuden tattvan ja niiden tsakrojen läpi silmien väliin jne.”

Huomattakoon, että shakti, josta tässä puhutaan, on avaruuden äärettömyydessä piilevä voima, jonka lukemattomat maailmat ovat vain jalkojen tomua. Se ei anna mitään ilmaiseksi palvelijoilleen vaan antaa kaikki kyvyt vasta, jos he osaavat herättää ne itsessään. Koko kirjotus sisältää sitten mitä yksityiskohtaisimman kuvauksen, miten tämä voima korkeimmassa ilmennyksessään alkaa toimia joogin ruumiissa käärmetulena. Tästä tulesta (kundaliinista) puhutaan esimerkiksi Hiljaisuuden Äänessä, missä sitä myöskin kutsutaan ”maailmanäidiksi”, ja sen sanotaan olevan ”suuren alkuvoiman, joka on kaiken elollisen ja elottoman aineen perustana”. Tämä ihmisen ruumiissa piilevä voima on kaikkein viimeinen, mikä hänessä herää, ja silloin se tekee hänet jumalalliseksi. Se on kaikkein vaarallisin ja kauhistuttavin ihmisen salaisista voimista, ja monet ovat ne ihmiset nykyaikanakin, jotka ovat ennenaikaisesti herättäneet sen ja valmistaneet siten itselleen turmion.

Voisimme sanoa, että nimityksessä ”maailmanäiti” on avain, joka näyttää tämän voiman salaisuuden. Ennen kuin ihmisen sydän on tullut maailmanäidiksi ja sulkee itseensä kaiken olevaisen kuten äiti, hänellä ei ole oikeutta lähestyä sitä salaista voimaa, joka on aineellisen luonnon perustana.

Tietäjä – joulukuu 1912

Kieliasua on uudistettu sisältöön puuttumatta.