V. T. Aaltonen
Muutamia poimintoja teoksesta
MIKSI EN KUULU KIRKKOON
[1953]
Monella ihmisellä ei liene erityistä tarvetta vakavasti ja itsenäisesti pohtia uskonnollisia tai yleensä maailmankatsomuksellisia kysymyksiä. Kaikilla ei ole sellaiseen aikaakaan, puhumatta siitä, että tällaisten asioiden mietiskely edellyttää yksinäisyyttä ja sitä koettavat monetkin mieluimmin paeta. Kun kerran kysyin eräältä virkaveljeltäni, mitä hän ajatteli uskonnosta, hän sanoi jättävänsä sellaiset asiat pappien hoidettaviksi. Toiselta puolen on taas sellaisiakin ihmisiä, joilla on suorastaan pakottava tarve selvittää suhdettaan elämän peruskysymyksiin, ts. päästä johonkin enemmän tai vähemmän selväpiirteiseen maailmankatsomukseen.
On sanottu "ken ymmärtää, ei tuomitse" ja "älkää tuomitko, jotta teitä ei tuomittaisi", enkä halua väittää, ettei ihminen voisi elää onnellisena ja kuolla rauhassa ilman selvää käsitystä elämän peruskysymyksistä, mutta luulen kuitenkin, ettei kukaan voi välttyä niitä ainakin joskus ajattelemasta. Oli miten oli, joka tapauksessa toivoisin lukijan kysyvän itseltään:
Mikä on maailmankatsomukseni?
Mistä olen saanut sen?
Mihin perusteisiin se nojautuu?
Mistä syistä uskon siihen?
Harkitessani näitä kysymyksiä omalta kohdaltani olen tullut mm. siihen tulokseen, etten voi omaksua kristillistä maailmankatsomusta. Ja koska katson, että kirkkoon voi kuulua vain kristitty, olen eronnut kirkosta.
Miksi sitten en voi olla kristitty?
Ennen kuin vastaan tähän kysymykseen haluan kysyä, mitä on olla kristitty ts. mitä ihmiseltä vaaditaan, jotta hän olisi kristitty. Tätä kysymystä voidaan pitää tarpeettomana ja turhana, mutta itse asiassa on niin, että harvoja sanoja käytetään niin monimielisessä merkityksessä kuin sanoja kristitty ja kristinusko.
Jos olette epätietoinen asiasta ja käännytte joidenkin "sielunpaimenten" puoleen, toiset heistä saattavat pitää pääasiana uskoa, toiset tekoja.
Ja toiset saattavat vaatia teiltä uskoa moniin ehkä kaikkiinkin uskonkappaleisiin, toiset taas saattavat selittää vähemmänkin uskon riittävän. Jotkut saattavat selittää kristittynä olemisen merkitsevän, että on "kokenut Kristuksen", "särkynyt Kristukselle", "pesty Karitsan veressä" jne.
Kun itse kysyin eräältä helsinkiläiseltä papilta, mitä minun olisi uskottava ollakseni kristitty, hän selitti mm., ettei kristityn tarvitse uskoa persoonalliseen Jumalaan, ts. että kristitty voi olla panteistikin. Kun kysyin samalta sielunpaimenelta, uskoiko hän esim. Jeesuksen "neitseelliseen syntymiseen", hän vastasi kieltävästi. Jeesuksen ylösnousemusta hän sanoi itse pitävänsä historiallisena tapahtumana, mutta ei katsonut muilla olevan mitään pakkoa uskoa samalla tavalla. Kun tuli puhe ruumiin ylösnousemuksesta ja toisesta elämästä, puhuttelemani kirkonmies viittasi parapsykologian tuloksiin ja spiritististen istuntojen todistukseen. Ja vaikka olin luullut papin valan velvoittavan papin pysymään kirkon "tunnustuksissa", niin kysymyksessä oleva seurakunnan pappi sanoi, ettei hän ollut sidottu mihinkään kirkkomme uskontunnustuksiin.
Olen parissa yleisessä keskustelutilaisuudessa pyytänyt läsnäolleilta papeilta suoraa ja selvää vastausta kysymykseeni: kun en voi uskoa Jeesuksen ylösnousemukseen, menenkö siis helvettiin? En ole saanut vastausta. Pappi vetäytyy tällaisissa tapauksissa teologin "savuverhoon" selittäen, että kristinusko ei ole järjen asia, vaan jonkinlainen tunne yhteydestä Kristukseen, tunne, joka ei kysele mitään. Minulle saatetaan sanoa niinkin, että on sopimatonta ja halpamielistä esittää tuollaisia kysymyksiä.
Kuten muuan kreikkalainen ajattelija aikoinaan sanoi käsitysten hyvistä ja huonoista tavoista vaihtelevan, niin voisi siten kristinuskostakin sanoa: jos annettaisiin ihmisten asettaa yhteen läjään kaiken, minkä he katsovat kuuluvan kristinuskoon ja sitten kukin heistä saisi ottaa läjästä pois sellaisen, mikä hänen mielestään ei kuulu kristinuskoon, niin ei jäisi jäljelle mitään.
Joka tapauksessa on käsitykseni se, että kristityn on uskottava ainakin Kristukseen, että siis Jeesus on kärsimisellään, kuolemallaan ja ylösnousemisellaan pelastanut meidät ihmiset synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta. Ja huolimatta erilaisista käsityksistä siitä, mitä ihmiseltä oikeastaan vaaditaan, jotta hän olisi kristitty, jokainen pappimme julistaa saarnatuolista, että kristinuskon kaikki dogmit ovat tosia. Näin meille opetetaan jo lapsesta pitäen. Lisäksi kaikki mitä opetetaan, on uskottava iankaikkisen kadotuksen uhalla.
Ihmistä, joka nykyään yrittää puhua järjen puolesta, pidettänee kylläkin vanhanaikaisena ja hölmönäkin, mutta tästä huolimatta en voi uskoa mihinkään sellaiseen, jonka totena pitämiseen ei ole mitään järjellisiä syitä, ja kun tässä mielessä ajattelen kristinuskoa ja sen opinkappaleita, en voi omaksua kristillistä maailmankatsomusta enkä siten ole kristitty. Kun erosin kirkosta, ilmoitin syyksi uskon puutteen. Kristitty saattaa sanoa minulle, että käsitän kristinuskon väärin suhtautuessani siihen järjen pohjalta, mutta kuten sanottu, oman maailmankatsomukseni täytyy olla järjellisesti perusteltavissa. Ja minä olen oikeutettu omaksumaan tämän kantani aivan yhtä hyvin kuin kristitty omansa.
Ajatelkaamme sitten vaikka sitä kristinuskon perustotuutta, että on olemassa
PERSOONALLINEN JUMALA
Tämä on hyvin tärkeä dogmi tämäkin, sillä uskonoppimme sanoo, että Jumalan tunteminen on ihmisen kallein asia. Kysymys Jumalasta on elämämme pääkysymys, niin meille opetetaan. Kuten muistettaneen, Jumalasta sanotaan, että hän on salattu, kaikkialla läsnä oleva henki. Me ihmiset emme voi nähdä häntä silmillämme emmekä ymmärtää ajatuksillamme. Lisäksi tästä Jumalasta ilmoitetaan, että hän on persoonallinen olento, ei ruumiillinen, vaan henkinen persoonallisuus.
Nyt on selvää, että jos kerran puhutaan persoonasta, siihen täytyy kuulua rajallisuus aikaan ja paikkaan nähden. Persoonan täytyy toisin sanoen olla tiettynä aikana jossakin tietyssä paikassa. Kun on näin, niin kaikkialla aina läsnä oleva henki ei voi olla mikään persoona eli olento. Mutta Jumalasta kerrotaan, että hän näkee ja kuulee, vihaa ja rakastaa jne. Ja kun ihminen rukoilee, hän kääntyy persoonallisen Jumalan puoleen. En ainakaan omasta puolestani ymmärrä ollenkaan, minkälainen olento tuo persoonallinen Jumala oikeastaan on. Ilmankos muuan pappimmekin kirjoittaa, että persoonallinen Jumala on vaikea kysymys ja ettei kirkolla ole mitään syytä peitellä tämän kysymyksen tuskallisuutta. Tässä joutuvat näet vastakkain pakanauskontojen panteistinen (että siis Jumala on kaikessa olevaisessa) ja kristinuskon persoonallinen jumalakuva. Mutta kysymyksessä oleva pappikaan ei osaa sanoa muuta kuin että kirkon on tämän kysymyksen edessä ahdistettava nykyajan ihminen käsittämään, että vain persoonallinen Jumala voi tarjota pohjan siveyslaeille. Luonnosta emme voi löytää sellaisia lakeja. Lyhyesti sanoen, persoonallinen Jumala on papeillekin aivan hämärä käsite. Ei tiedetä, onko sellaista olemassa vai ei, mutta ihmisille on vakuutettava, että sellainen on olemassa, koska muuten 10 käskyä jäisivät roikkumaan ilmaan.
Tietenkin minulle sanotaan, että käsitettä "persoonallinen" ei ole tässä yhteydessä otettava kirjaimellisesti. "Persoonallinen Jumala" on vain symboli, vertauskuva, jolla pyritään ilmaisemaan, että me ihmiset voimme lähestyä jumalaa ja olla yhteydessä häneen samalla tavalla kuin kysymyksen ollessa persoonasta lähimmäistemme muodossa tässä "inhimillisessä" maailmassa. Tuloksena kaikesta kuitenkin on, että tavallinen ihminen kuvittelee Jumalan ihmisen kaltaiseksi olennoksi, joka jostakin "taivaasta" käsin hoitelee tämän maailman menoa, ja valistuneelle ihmiselle "persoonallinen Jumala" on täysin hämärä käsite. — Sivumennen sopii mainita, että esim. nykyajan kuuluisin tiedemies prof. Einstein pitää persoonallista Jumalaa "suorastaan lapsellisena" ja huomauttaa, että uskonnon opettajilla pitäisi olla ryhtiä hyljätä oppi tällaisesta Jumalasta.
Jumala-uskoon kuuluu edelleen, että Jumala on kaikkihyvä, kaikkiviisas ja kaikkivoipa.
Puhutaan Jumalan äärettömästä rakkaudesta, hyvyydestä ja anteeksiannosta. Ajatteleva ihminen ei voi olla kysymättä, miten tämä sopii yhteen sen tunnetun opin kanssa, että ihmistä vielä kuolemansakin jälkeen piinataan mitä hirveimmällä tavalla. Rangaistuksen vielä voisi ymmärtää, mutta tässä on kysymyksessä täysin järjetön kosto ja vielä meitä äärettömästi rakastavan Jumalan taholta. Kristityt puhuvat aina siitä, miten kristinusko antaa suuren arvon ihmiselle, inhimillisyydelle ja oikeudenmukaisuudelle, ja he ovat valmiit mm. tuomitsemaan "maallisten" diktaattorien epäinhimilliset ja häikäilemättömät menettelytavat, mutta itse asiassa näiden julmuutta ei voi verratakaan siihen kohteluun, joka ihmisen osalle tulee kristittyjen Jumalan taholta. Ajateltakoon vain, että "maallinen" terrori uhrin kohdalta päättyy ainakin kuolemaan ja hautaan, mutta että "sielujen" kidutus vasta oikein alkaa kuoleman jälkeen ja jatkuu ikuisesti. Jos huomautatte tästä kristitylle, hän sanoo vain, että Jumala on "vanhurskas". Toivoisin lukijan todella ajattelevan, miten kammottavaa tällainen opetus on. Kaiken lisäksi on ilmeistä, että
SUURIN OSA IHMISISTÄ MENEE HELVETTIIN
Jos sanotaan, ettei sitä helvettiä enää tarvitse ottaa niin vakavalta kannalta kuin esim. keskiajalla, on tähän sanottava, että oppi helvetistä ja sen esimiehestä kuuluu raamatun pääoppeihin. Kirjoittihan muuten muuan evankeelinen pappimmekin hiljakkoin näin: "Muistakaamme Jeesuksen julistusta! Palvelijan Herra tulee päivänä, jota hän ei arvaa, ja hakkaa hänet kappaleiksi ja määrää hänelle saman osan kuin uskottomille. Menkää pois te kirotut siihen iankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleilleen". Tällaisia raakuuksia ei voi kirjoittaa muu kuin tyypillinen sadisti! En totisesti ymmärrä, miten kaikkihyvä ja ihmisiä äärettömästi rakastava Jumala voi näin pirullisella tavalla piinata omia luotujaan. Ja kuitenkin meidän on rakastettava tätä Jumalaa yli kaiken, kaikesta sielustamme ja sydämestämme! Tulen epätoivoiseksi ajatellessani, että kansamme hyväksyy kirkon tällaiset järjettömät ja barbaariset opetukset. Mutta kukaan ei puhu mitään, jotta ei vain joutuisi "jumalattomien kirjoihin"!
Jos Jumala on luonut tämän maailman, miksi hän ei luonut parempaa maailmaa? Hänhän on kaikkihyvä, kaikkiviisas ja kaikkivoipa. Mistä ja miksi on paha tullut maailmaan? Jos Jumala on tahtonut, että pahan piti tulla maailmaan, silloin hän ei voi olla hyvä. Jos taas paha tapahtuu vastoin Jumalan tahtoa, silloin Jumala ei ole kaikkivaltias.
Etusivu Artikkelit