Aate

”Antikristus”

Tällaista sanaa käytetään kirkollisissa piireissä nykyään varsin usein, kysymyksen ollessa ns. toisinajattelevista ja erityisesti itsenäisistä tutkijoista, jotka esittävät näkemyksensä kristillisen jumaluusopin suhteesta teosofiseen filosofiaan. Tällaisen tutkijan ei tarvitse lausua montakaan sanaa innokkaalle kirkkokristitylle, kun saa kuulla, että hänessä on ”antikristuksen henki”. Meneepä joku niinkin pitkälle, että suorastaan sanoo häntä ”antikristukseksi”. Miten on tällainen käsite syntynyt ja mitä sillä tarkoitetaan?

Uudessa testamentissa esiintyy antikhristos ainoastaan kohdissa 1 Joh. 2:18,22 sekä 2 Joh. 7. Ensimmäinen raamatunkohta kuuluu raamatunkäännöksen mukaan: ”Lapsukaiset, nyt on viimeinen aika. Ja niin kuin te olette kuulleet, että antikristus tulee, niin onkin nyt monta antikristusta ilmaantunut; siitä me tiedämme, että nyt on viimeinen aika.” Saman luvun 22. jakeessa sanotaan: ”Se on antikristus, hän, joka kieltää Isän ja Pojan.” Ja 2. Joh. kirjeen 7. jakeessa sanotaan: ”Sillä monta villitsijää on lähtenyt maailmaan, jotka eivät tunnusta Jeesusta Kristukseksi, joka oli lihaan tuleva; tämä tämmöinen on päävillitsijä ja antikristus.”

Aluksi sopii huomauttaa, että ”villitsijän” sijasta olisi ollut parempi käyttää ”eksyttäjä” tai ”pettäjä”, koska alkukielessä on ”planos”. Nyt herää kysymys, mitä kirjoittaja – olkoon kuka tahansa – tarkoittaa ”viimeisellä ajalla” ja ”antikristuksella” eli ”päävillitsijällä”. On huomattava, ettei alkukielessä – kreikassa – ole käytetty ”khronos”-sanaa, joka merkitsee ”aika” yleensä, vaan ”hoora”, joka merkitsee ilmastosuhteiden tai kasvamisen aiheuttamaa ajanmuutosta, kuten kevättä, kesää, syksyä ja talvea sekä nuoruutta, vanhuutta jne. Vanhojen kreikkalaisten ”kello” eli esimerkiksi aurinkokello oli ”hoorologion”. Mainitussa raamatunpaikassa tarkoitetaan siis sellaista ajanmuutosta, jolloin ”ho planos” eli ”antikhristos” voi esiintyä. Ja kirjoittaja sanoo, että ”antikhristos” on se, joka ”kieltää isän ja pojan” (kreikassa näitä sanoja ei ole kirjoitettu isolla alkukirjaimella).

Jos mainitut raamatunpaikat tahdotaan ymmärtää kirjaimellisesti, on samalla välttämätöntä edellyttää, että ne on kirjoitettu myöhemmin, toisin sanoen roomalaiskatolisen kirkon jo ollessa olemassa. Ei voikaan olettaa, että kukaan mystikko olisi ”isällä”, ”pojalla” ja ”antikristuksella” tarkoittanut sitä, mitä nykyinen kristillinen kirkko noilla käsitteillä ymmärtää. Jos nämä kolme käsitettä kuuluvat ”aikojen viisauden” sanastoon, on teosofisen lukijan helppo ymmärtää niiden merkitys ainakin pääpiirteissään. ”Isä” on ehdoton eli absoluuttinen elämä. ”Poika” on henkimaailma, josta ”pyhän hengen” toiminnalla syntyy aistillinen elämä eli ilmennyt oleminen.

”Planos” eli eksyttäjä on sellainen olento, joka ei tunnusta ehdotonta olemista ja henkimaailmaa vaan ainoastaan aistimaailman. Materialistinen elämänymmärrys oli jo ”vanhassakin maailmassa” edustettuna. Niinpä olivat kreikkalaisen filosofin Epikuroksen ja juutalaisen papin Saddokin kannattajat materialisteja. On mahdollista, että tällaisia materialisteja oli päässyt aikaisempiin kristillisiin salakouluihin. Mutta koska he nähtävästi olivat pyrkineet niihin uteliaisuudesta, he erosivat niistä ja pysyivät uskollisina entiselle materialistiselle elämänkäsitykselleen. Tällaisen otaksuman voi tehdä, koska Uudessa testamentissa (1 Joh. 2:19) sanotaan: ”He ovat meistä lähteneet, mutta meikäläisiä he eivät ole olleet.”

Klassisessa kreikassa ei ole ”antikhristos”-sanaa. Sen sijaan on siinä koko joukko yhdyssanoja, joissa ”anti” on määräsanana. Mutta sellainen yhdysperäinen sana, jossa ”anti” on edellisenä, ei suinkaan välttämättä merkitse mitään pahaa klassisessa kreikassa. Esimerkiksi ”antidooron” merkitsee ”vastalahja”, ”antidoton” ”vastarohto” ja ”antikheir” on ”peukalo”.

”Anti” merkitsee myös ”sijaan”, ”puolesta”, eikä ainoastaan ”vastaan”. Esimerkiksi ”Antitheos” on ”jumalankaltainen”. Tällä sanalla on siis hyvin ylevä merkitys. ”Anti” merkitsee ”vastapäätä”, ja esimerkiksi ”antithyron” merkitsee ”ovea vastapäätä”. Ei siis ole välttämätöntä ymmärtää ”antikhristoksella” kristoselämän tietoista vastustamista. Päinvastoin voi se kuvata sellaista kehitystilaa, ettei siinä olija voi olla tietoinen mistään erityisestä kristoselämästä vaan että hän tajunnassaan panee sen sijaan aistillisen elämän, joka vastaa hänen sielullisia tarpeitaan.

Jos aiemmin mainitut raamatunpaikat kuuluvat aikain viisauden sanastoon, niin tarkoittaa ”antikhristokselta” varottaminen juuri sitä salakoulussa välttämättä esiintyvää kriittistä kohtaa, missä oppilas pannaan sille koetukselle, joka ratkaisee hänen jatkamisensa koulussa tai palaamisensa tavalliseen jokapäiväiseen elämään. Jos oppilas ei kestä koetusta, hän eroaa koulusta ja on ”antikhristos”, so. hän ei tajunnassaan voi sulautua ykseyteen vaan haluaa panna eristäytymisen sen sijaan.

”Monta on kutsuttu, mutta harvat ovat valittuja”, sanoo Jeesus. Mutta ne, jotka eivät jonakin ajankohtana voi olla kelvollisia tullakseen valituksi, eivät ole vielä hylättyjä. Heidän valintansa tapahtuu myöhemmin. Sitä odottaessaan ovat he ”antikristuksia”. On selvää, ettei yksikään olento voi vastustaa ”korkeinta hyvää”. Päinvastoin kaikki etsivät sitä mutta hieman eri tavalla.

Teosofisen filosofian valossa voisi hyvällä syyllä kutsua ”antikristukseksi” jokaista ihmistä, joka ei voi itselleen todeta sitä tosiasiaa, että kristuselämä on aistimaailmana kiteytynyt aistilliseksikin aineeksi, toisin sanoin, että Kristus on tullut (havaittavaksi) ”lihassa” (en sarxi). ”Liha” (sarx) -sanaa käytetään Uudessa testamentissa näet kuvaannollisesti merkitsemään aistillista olemista.

”Antikhristoksen” voisi selittää vielä siinä yleisessä valossa, että se on sama kuin ”kristoksellinen” eli ”kristosta täynnä oleva”, ja vastaavasti ”antitheos” on ”jumalankaltainen”. Tämän selityksen kannalta saisi se kirjoittajan pahoitteleva sävy, että ”antikristus” kieltää sekä isän että pojan, aivan toisen taustan. Jos näet ”antikristus” tässä merkityksessä on sama kuin ”antitheos” eli jumalankaltainen, niin johtuisi mainittu kielto siitä tosiasiasta, että ”antikhristos” toteaisi itsensä yhdeksi koko kristuselämän kanssa, joten hän ei voisi ottaa huomioonsa ”isää” eikä ”poikaa”, koska nämä edustavat kolminaismaailman tajunnan kannalta kehitystilojen rajoja eli eristäytymistilannetta.

Tämä viimeinen selitystapa tuntuukin asiallisimmalta, koska ”antikhristoksen” yhteydessä puhutaan ”viimeisestä ajasta” (eskhatee hoora). Viimeinen aika voi näet merkitä ”mustan aikakauden” (kali jugan) vaihtumista ”valkoiseksi”, jolloin aistillisessa suhteessa eristetty olentokin voi luottamuksella todeta itsensä ykseyselämäksi, jonka kuvastin on juuri kristustaso. Tämän selityksen tueksi lukija voisi poimia vanhasta pakanallisesta klassillisesta kirjallisuudesta. Mainittu kirjallisuus on täynnä mitä ihanimpia lausuntoja ihmisen jumalankaltaisuudesta. Esimerkiksi roomalainen runoilija Virgilius puhuu siitä luottamuksella. Samoin tekee roomalainen puhuja Cicero. Hän sanoo esimerkiksi näin: ”A deorum natura libatos animos habemus”, so. meillä on jumalien luonnon koskettamat sielut.

Me olemme kaikki matkalla kohti sitä tulevaisuutta, jossa yhä lisääntyvä jumalan kaltaisuus läpäisee myös aistilliseen olemukseemme yhdistetyn tajunnan siinä määrin, että kristuselämä pääsee meissä yhä enemmän vaikuttamaan ja meidän kauttamme ilmenemään. Eipä siis olisi väärin sanoa tällaisesta tulevaisuuden ihmisestä: ”Khristos elabe anti khristuu”, so. hän on saanut kristoksen kristoksen vastineeksi, toisin sanoin hän on saanut suuremman kristosmäärän sen tähden, että on ilmentänyt ympäristöönsä pienempää kristosmäärää.

Tietäjä – huhtikuu 1915

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.