Aate

Mestari Jeesuksen dharma

Niillä suurilla aurinkokuntamme logoksen läheteillä, joita kutsutaan viisauden mestareiksi, on kullakin oma erikoinen tehtävänsä ihmiskunnan "lunastustyön" taloudessa. Jos vertaa esimerkiksi Gautama Buddhaa ja Jeesuksen lähetystyötä toisiinsa, huomaa selvän eron. Kumpikin oli kyllä suuri "säälin mestari", mutta he esittivät ulkoisessa toiminnassaan jumalallista oppiaan eri tavalla. Buddha opetti ihmisiä kehittämään lohduttajaa, pelastajaa ja auttajaa heidän omasta sisimmästä itsestään. Tällainen opetus edellytti erittäin selvän ja terävän järjen käyttämistä. Sen tähden on "siunatun" – se on Buddhan suuri arvonimi – opetus jumalallisen rakkauden hehkua mitä puhtaimman järjen alalla. Ei yksikään myöhemmän ajan filosofi ole voinut ajatuksen selvyydessä kohota Buddhan tasalle. Buddhan logiikka on rakkaus puhtaan järjen valossa kuvattuna. Tämä logiikka on merkillinen siitä, että se synnyttää uudesti luovaa, taivaallista rohkeutta ja itseluottamusta. Ei kukaan, joka syventyy Buddhan opetuksiin, tunne itseään "vaivaiseksi syntiseksi" vaan iloiseksi "jumalan pojaksi". Mestari Jeesuksen dharma oli toisenlainen. Sivumennen sanottuna merkitsee sanskritinkielinen "dharma"-sana yksilöllistä ulospäistä velvollisuutta eli sitä siveellistä vakaumusta, joka on yksilön elämäntehtävän perustana.

Jos sanomme, että Buddha edustaa järkeä, niin voimme sanoa, että Jeesus edustaa tunnetta. Omasta kokemuksestamme tietänemme, että opettaja, jonka koko elämä puhuu tunnekieltä, saa suurta kannatusta länsimaissa. Kun opettaja kaikissa koetuksissa osoittautuu puhdassydämiseksi, vilpittömästi rehelliseksi ja kaikkien hyvää kasvattavaksi, niin hän vetää sankat joukot luokseen.

Mestari Jeesus ei ollut tavallinen tunteellinen opettaja. Hän ei ollut "arkielämässään" kylmä ja välittämätön, kuten esimerkiksi useat nykyajan "hyvät" saarnaajat ovat. Koko hänen yksilöllisyytensä oli hänen lähetystyönsä kuvastin. Hän ei tuntenut väsymystä saadessaan palvella avuntarvitsijoita. Hänen "joutohetkensä" eivät olleet ruumiillista lepoa varten, vaan hän käytti ne palavaan rukoukseen ja seurusteluun taivaallisen Isänsä kanssa.

Mitä Jeesus sitten rukoili, ja mitä hän tahtoi? Evankeliumien kertomuksista saamme vastauksen tähän kysymykseen. Hän olisi tahtonut ottaa kaikkien kärsivien ja onnettomien taakan kantaakseen. Hän ikään kuin pyysi Isältään lupaa saada kärsiä, alinomaa kärsiä, että muut saisivat iloita. Jeesuksen dharma oli todellakin hehkuva innostus ja vilpitön halu saada "kantaa maailman synnit."

Mestari Jeesus oli siitä merkillinen olento, että hän mitä palavimmalla rakkaudella olisi tahtonut ottaa kaikkien ihmisten "pahan" kuorman omille hartioilleen ja kantaa sitä ilolla. Mutta onnistuiko hän tässä suuressa ihanteessaan? Ei. Miksi ei? Sen tähden, että kaikkiallinen elämän laki oli häntä suurempi. Jeesuksen sallittiin koettaa, onko yksilön mahdollista puuttua toisen kuormaan niin, että voisi itse kärsiä sen, mikä on toisen kärsittävä. Mutta hänen myöhempi kokemuksensa osoitti, ettei sellainen "maailman syntien kantaminen" ole lainmukainen. Ainoastaan Ehdoton voi sen tehtävän täyttää. "Rakkaus on lain täyttymys", sanotaan raamatussa. Eikö siis toisen olennon jumalallinen, vilpitön, uhrautuva rakkaus voi hävittää toisen kärsimystä tuottavaa kuormaa? Ei suinkaan. Toisen rakkaus voi ainoastaan rohkaista toista kantamaan omaa kuormaansa ilolla ja nurkumatta. Missään tapauksessa se ei voi hävittää hänen karmallisen kärsimyksensä sisällystä.

Kärsivää lähimmäistämme auttaessamme ja lohduttaessamme emme poista niitä syitä, joista hänen kärsimyksensä johtuu, vaan rohkaisemme häntä huojennuksen tuottaman tilapäisen levon päätyttyä ryhtymään uusilla voimilla oman taakkansa kantamiseen. Tällainen rohkaisu merkitseekin paljon, se on nöyristävää ja voimistuttavaa rohtoa. Ei mikään rohto poista tautia, se on vain välineenä saattamassa potilaan tajunnan siihen tilaan, että hän voi olemuksensa alitajunnan kätköistä ottaa uutta voimaa, joka yksin parantaa hänet.

Mestari Jeesuksen merkillinen dharma ei ole ollut tuomatta seurauksia. Mitä ovat ne "tosiuskovaiset", jotka vielä tänä päivänä lapsellisella kiintymyksellä luottavat Jeesukseen? He ovat itsenäisyyttä vailla olevia ihmisiä. Heistä tuntuu "jumalanpilkalta" se ajatus, että ihmisen tulisi yksinomaan luottaa itseensä. He ymmärtävät ihmisen "itsellä" ainoastaan alempaa minää, persoonallista minätietoisuutta. He eivät ole saaneet tietää, että heidän oma sisin itsensä on voimallinen jumala, vaan pitävät itseään osattomina kaikissa asioissa, mitkä koskevat henkielämää.

Koko jumaluusopillisen kristinuskon läpi kulkee punaisena lankana se vakaumus, että ihminen on heikko, avuton, itseään pelastamaan kykenemätön olento, jonka tulee saada äidillistä hoitoa joltakin sivulliselta, jumalalliselta kasvattajalta. Kun uuden testamentin sanaa ymmärretään kirjaimellisesti, perustuu mainitunlainen avuttomuuden tieto "selvään Jumalan sanaan". Niinpä luetaan uudessa testamentissa Jeesuksen sanoina tällainen kehotus: "Tulkaa minun luokseni kaikki te, jotka työtä teette ja olette rasitetut, ja minä tahdon teitä virvoittaa." Jos mestari Jeesus on todella antanut tällaisen kehotuksen rasittuneille, niin sopii vakavassa hengessä kysyä, mitä hän tarkoitti. Kuka oli se "minä", jonka luo rasittuneet saisivat tulla virkistystä etsimään. Kristillinen jumaluusoppi vastaa: "Se oli Jeesus itse." Mutta jos niin olisi laita, täytyisi tuota miestä pitää, joko itserakkaana olentona tai intoilijana, joka kyllä tarkoitti ja tahtoi hyvää, mutta joka arvioi oman kykynsä liian suureksi. Eivät esimerkiksi ne mestarit, jotka ovat teosofisen liikkeen takana, ole missään antaneet tuollaista kehotusta. Nämä mestarit eivät anna tietää, että ihmiset yleensä ovat avuttomia ja heikkoja; päinvastoin he vakuuttavat, että ihminen löytää tarvitsemansa auttajan omasta sisimmästä itsestään.

Uudessa testamentissa luetaan, että eräs "publikaanien päämies" Sakkeus kiipesi puuhun nähdäkseen sieltä mestari Jeesuksen, joka oli tungeksivan kansanjoukon ympäröimänä. Huomattuaan miehen kutsui Jeesus hänet alas luvaten vielä samana päivänä olla hänen huoneessaan. Tästäkin kertomuksesta – jos sitä ymmärtää kirjaimellisesti – käy selville, että Jeesus otti heti huomioon kenen tahansa yksityisen henkilön halun ja toivomuksen päästä hänen lähelleen ja saada hänen siunauksensa.

Mestari Jeesuksen käytös – mikäli uuden testamentin sanaa ymmärretään kirjaimellisesti – eroaa suuresti esimerkiksi teosofisen liikkeen takana olevien mestarien käytöksestä. Kun mestari K. H. jokin aika sitten oli fyysisessä ruumiissaan matkalla Tiibetissä, jäi hän seisomaan eräälle pellolle ja lähetti oppilaansa jollekin asialle. Eräs varakas mies, joka sai tietää mestarin olevan lähellä, riensi hänen luokseen ja kutsui tätä huoneeseensa siunaamaan häntä. Mutta mestari vastasi tyynesti: "Minä voin tässä hyvin. Minun tehtäväni on siunata koko maailmaa."

On hyvin todennäköistä, että mestari Jeesus olisi ottanut tällaisen kutsun vastaan. Menipä hän fariseuksen huoneeseenkin, vaikka hän siellä tosin nuhteli isäntää.

Jeesus oli etupäässä köyhien ja avuttomien ystävä. Hän oli ottanut tehtäväkseen persoonallisen auttamisen ja lohdutuksen. Eikö hän siis ollut suurempi kuin nykyaikaiset viisauden mestarit, joiden dharma näyttää olevan kaikkien auttaminen eli persoonaton palvelus? Kristillinen jumaluusoppi vastaa myöntävästi tähän kysymykseen. Se menee vielä niinkin pitkälle, että uskaltaa väittää Jeesuksen olevan Jumalan ainosyntyinen poika, koko ihmiskunnan vapahtajaksi ja "maailman syntien kantajaksi."

Kuuluiko mestari Jeesuksen dharmaan tällaisen harhan aiheuttaminen? Tiesikö hän, että hänen vertauskuvakielensä ymmärrettäisiin kirjaimellisesti ja että hänen henkisestä opetuksestaan muodostuisi kristillinen jumaluusoppi, joka on ottanut suojaansa verenvuodatukset ja heikkojen sortamisen? Epäilemättä on niin laita. Näkeehän mestari kauas tulevaisuuteen. Tietysti Jeesus näki kauemmaksikin tulevaisuuteen kuin parin tuhannen vuoden päähän. Mutta tulee ymmärtää, että suuri "lunastustyö" tapahtuu lukemattomin keinoin. Eri aikoina tulee saman mestarinkin käyttää erilasia työtapoja. Ilmennyt maailma ei ole milloinkaan siinä tilassa, että se voisi kestää ehdottoman totuuden säteitä. Sen tähden ne täytyy peittää ja verhota eri aikakausina luonnonmukaisilla keinoilla, kuten ihmisten täytyy suojella päiväntasaajan seuduilla auringonsäteiltä erityisesti päätään. Ehdoton totuus on "kaiken kuluttava tuli". Ei mikään olevainen voisi kestää sitä sellaisenaan. Totuutta ei voi yksikään mestari kertoa vaan esitellä ainoastaan totuuden erilaisia peitteitä. Nekin ovat jo suurenmoisia. Näidenkin läpi häämöttää Ehdottoman kirkkaus, toisien selvemmin toisien himmeämmin.

Epäilemättä Jeesuksen tuskaan Getsemanessa vaikutti – kun sekin kertomus ymmärretään kirjaimellisesti – hänen dharmansa eli lähetystyövelvollisuutensa. Ei voi olettaa, että häntä olisi pelottanut ristinkuolema vaan juuri hänen dharmansa seuraukset, jotka hän näki hengensilmillään. Sitten on vielä huomattava, että tuo tuska koski ainoastaan ihmistä Jeesusta. Kristus, joka hänessä asui, ei tietänyt siitä mitään.

Ajatellaan vain pelkän inhimillisen "hyvä"-käsityksen kannalta asiaa. Otaksutaan, että joku meidän aikamme ihminen pyhittää koko nykyisen persoonallisuutensa muiden valistamiseen ja auttamiseen sekä puheessa että työssä. Hän saarnaa rakkauden ja armeliaisuuden oppia ja vahvistaa saarnansa omalla esimerkillään. Kansanjoukot seuraavat häntä ja kysyvät häneltä neuvoja, joita hän antaa sydämen halusta. Pelosta ja kateudesta tuomitsee viimein maan hallitus hänet kuolemaan. Vuosisatojen kuluttua hänen kuolemansa jälkeen korottaa uusi, silloinen hallitus hänet "jumalaksi." Kun tieto tuon jumalallisen ihmisen hyvyydestä ja rakkaudesta on säilynyt sukupolvesta toiseen suullisena, rohkeana traditiona, on uuden hallituksen helppo saada kansan kannatusta itsekkäille pyyteilleen tuon henkilön pyhässä muistossa säilyneeseen nimeen vetoamalla. Hänen nimessään aletaan vuodattaa verta virtanaan. Hänen nimessään "siunataan" veritöihin lähtevät sotajoukot. Uudet sukupolvet eivät enää tunne tuon suuren ihmisen moraalia eikä niitä vaikuttimia, joiden johtamana hän toimi.

Ainoastaan hänen nimensä suurenmoinen kaiku huumaa heitä. Tuon nimen he vaistomaisesti tunnustavat auktoriteetiksi. Sananselittäjille ovat jo edelliset sukupolvet luovuttaneet tekojen ja toimintojen moraalin esittelyoikeuden. Kansa on alentunut "rahvaaksi", joka ei voi puuttua sellaisiin asioihin.

Seuraus on se, että tuon suuren, pyhän opettajan nimellä leimataan teot, joita hänen sielunsa kauhistui.

Noin on käynyt mestari Jeesuksen nimen ja muiston. Tuollainen oli hänen raskas dharmansa, joka vakavina hetkinä, jolloin hän katsoi tulevaisuuteen, pusersi verikyyneliä hänen silmistään, niistä silmistä, joiden katseesta uhkui pohjaton jumalallinen sääli ja armahtavaisuus. Eikö tuollainen dharma ollut raskas itse Jeesukselle? Mutta kun Kristus puhui hänelle buddhalaisen tason kielellä, niin hän lausui ilosta värähtelevällä äänellä: "Sinun tahtosi, jumalani, teen minä mielelläni." Kristuksena Jeesus jaksoi kantaa ilolla raskaan dharmansa. Kristuksena hän ymmärsi, että ne myöhempien aikojen ihmisolennot, jotka sylilapsen turvanhakuvaistolla tarttuisivat hänen nimeensä ja ummistaisivat silmänsä elämän viisaudelle, tulisivatkin pitkiksi ajoiksi tarvitsemaan sivullisen huolenpitoa. Kristuksena Jeesus myös tiesi, että nuo samat ihmiset yhä uudestaan maan päälle ruumiillistuneina alkaisivat tuntea tarvetta kulkea omin jaloin, hoitaa itseään ja katsoa sielullisia vaaroja pelkäämättä silmästä silmään. Sen tähden olikin Jeesuksen raskas dharma hänen Kristuspuolensa kannalta "sovelias ies" ja "keveä kuorma".

Avuttomuustila on itsensäauttamiskyvyn salassa puhkeava ja kasvava siemen. Jeesuksen dharma oli kehittää yksilöllinen avuttomuuden tunne äärimmilleen. Hän tiesi Kristuksena, että siitä siemenestä kasvaisi kerran mahtava, "vuoret siirtävä usko" so. elävä itsetietoisuus "minä olen"-käsitteen ikuisesta alkuperästä.

Jeesuksen nimi sekä verenvuodattajain että verenvuodatustyön uhreina kaatuneitten huulilla kuuluu erään merkillisen magian lajiin. Se voi pintapuolisesti katsoen näyttää "mustalta" ainakin mitä verenvuodattajiin tulee. Mutta logoksen neuvoskunnassa on hyväksytty tällainenkin menettelytapa niiden lopulliseksi auttamiseksi, jotka eivät määrätyllä kehitysasteellaan voi palvella suurta, yhteistä asiaa muulla kuin raa'alla voimalla.

Mestari Muhammedin dharma on myös ollut raskas. Koraani on puhtaasti allegorinen viisauden aarrekokoelma, mutta myöhemmät sukupolvet ovat suuren profeetan nimessä myös vuodattaneet verta.

Mestari Gautama Buddhan dharma ei ole sisältänyt aihetta ainoaankaan verityöhön. Sen tähden eivät "siunatun" nykyisetkään materialistiset vastustajat voi sumentaa hänen muistoaan. Buddha ei näytä olleen enää lainkaan velkaa astraalisille himoelementaaleille, kuten Jeesus ja Muhammed, näiden raskaasta dharmasta päätellen.

Kaikkiviisauden valossa on näennäisesti raskaimman dharman kantaja suuren korottamisen alainen. Jeesuksen nimellä ja muistolla onkin aivan erikoinen moraalinen kantavuus. Hänen raskaan dharmansa "siunaus" esiintyy nykyään kaikissa kristityissä maissa tavattoman vilkkaana aineellisena toimintana, jollaista ei tunneta buddhalaisissa eikä edes muhamettilaisissa maissa. Kun tämä aineellinen vilkkaus on tyhjentänyt työkykynsä loppuun, koittaa kristityissä maissa aika, jolloin mestari Jeesuksen dharman henkinen puoli tulee täydellä voimallaan näkyviin. Silloin nähdään käytännössä "Jeesuksen sydämen elämä", joka on sama kuin buddhisen tason valo sellaisena kuin se voi paistaa fyysiselle tasolle.

Tietäjä − tammikuu 1912

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.