Aate

Voidaanko lakia rikkoa?

Arkisen sanonnan mukaan lakia rikotaan alinomaa ja lainrikkojia rangaistaan. Sellaiset toimijat kuin poliisit, tuomarit ja vankilaviranomaiset ovat olemassa lainrikkomusten estämiseksi ja lainrikkojien rankaisemiseksi. Mutta on toinen kysymys, tapahtuuko todella lainrikkomusta vai onko koko tuo suurimittainen asia pelkkää aistien harhaa. Riippuu siitä, mitä lailla ymmärretään. Mitä sitten on ”laki”?

”Laki”-sana on lainattu suomen kieleen ruotsalaisesta ”lag”-sanasta. Viimeksi mainittu taas johtuu latinaisesta ”leg ”-juuresta, joka luetaan: ”lex” (legs). Ruotsalainen ”läsa”, ”lukea”, on alkuaan ollut ”leg-sa”, saksalainen ”lesen” on ollut ”legsen”. Ranskalainen ”lire” on lyhennys latinaisesta ”legere”-sanasta. Latinainen ”legere” ja kreikkalainen ”legein” merkitsevät ”poimia”, ”noukkia”, ”eritellä”. Myöhempi merkitys on ”lukea”, so. poimia silmillään kirjaimia. Kun yksityisiä esineitä on poimittu jokin määrä, voidaan ne panna yhteen läjään. Silloin tulee ”legere” merkitsemään ”läjittämistä”, ”ryhmittämistä”. Ruotsalaiset ”ligga” ja ”lägga”, saksalaiset ”liegen” ja ”legen”, englantilainen ”lie” ja ”lay” jne. johtuvat latinalaisesta ja kreikkalaisesta ”leg”-juuresta.

Tämän erittelyn perusteella ”laki” on siis sellainen toiminta, että kansansielun astraalisia pyyteitä koetetaan noukkia jokin määrä siellä, toinen täällä ja soveltaa siten noukitut sielulliset tarpeet fyysiseen maailmaan. ”Laki” on siis tavallisen jokapäiväisen käsityksen mukaan toisiinsa suhtautuvien yksilöjen tarve-elämän eri tekijöiden poimimista ja läjittämistä. Kun sanotaan, että jokin asia on laissa määrätty, tarkoitetaan tuollaista ennen tehtyä poimimista ja ryhmitystyötä.

Mutta astraalisfyysisen lain luontoa kuvaa eräs seikka, joka yleensä jää ihmisiltä huomaamatta. Ei missään painetussa laissa kehoteta eikä käsketä tekemään mitään, vaan siinä luetellaan monia niin sanotun rikkomuksen muotoja ja sanotaan, miten niistä on rangaistava.

Ihmisten se tekojen poiminta- ja ryhmityskokoelma, jota sanotaan ”laiksi”, on yksinomaan kielteinen. Mikään ihmiselimen laki ei käske minua esimerkiksi ottamaan yösijan ja ravinnon tarpeessa olevaa kulkijaa huoneeseeni. Mutta jos minä olen jonkun sellaisen todistettavasti ajanut yön selkään ja jos hänet aamulla löydetään kuoliaaksi paleltuneena, niin voidaan minua jollakin tavalla rangaista. Tuomareiden on vain löydettävä sellainen pykälä, joka soveltuu heidän mielestään tähän rikkomukseen. Laissa ei käsketä eikä kielletä mitään, ja kuitenkin ihmisten sanotaan voivan ”rikkoa” lakia.

Jos tavallinen laki edes muodollisesti olisi aiottu pidättämään ihmisiä jostakin teosta, niin siinä olisi mainittava ensin kaikki ihmiselle mahdolliset teot ja sitten lueteltava ne, joita ei saa tehdä ensiksi salassa, toiseksi julkisesti. Maallinen laki ei tiedä mistään muusta kuin rankaisemisesta. Ja rankaisemisen tarkoituksena tuntuu olevan pelolla vaikuttaa rangaistuksen kärsineeseen niin, ettei hän enää julkisesti uudistaisi tekoaan. On selvä asia, että ne teot, joiden tekijää rangaistaan, ovat olleet hänelle mieleisiä. Mutta lain rikkomista ei ole mikään myöhemmin rangaistava teko, koska laki ei kyennyt kokonaan estämään sellaista tekoa.

Kumpi on hetkellisesti väkevämpi, rikkojako vai rikottava? Edellinen tietysti. Jos joku heittää kivellä ikkunan rikki, niin hän oli ikkunaa väkevämpi. Johtopäätös on siis se, että laki, joka sanoo itsensä rikotuksi, on heikompi kuin sen oletettu rikkoja. Mutta kuinka sitten heikompi kykenee rankaisemaan väkevämpää?

Muodollinen laki on syntynyt niiden ihmisten toimesta, jotka ovat materialismin labyrintissa eli umpisokkelossa, mistä siellä olevat eivät pääse ulos vaan tönivät ja sysivät lakkaamatta toisiaan. Suuressa väentungoksessa on nähtävänä astraalisfyysisen lain selvä kuva. Ihmiset sysivät toisiaan. Se, jota toinen sysää, suuttuu lähimmälle sysääjälleen, tämä taas naapurilleen jne. Mutta kukaan ei saa selville alkuperäistä sysäyksen alkuunpanijaa. Täytyyhän kunkin sysätä toista fysiikan ”lain” pakosta, koska häntä itseään sysätään. Labyrintissa vallitseva pimeys ja sekasorto synnyttävät sen pakokauhun, joka ilmenee muodollisen lain liikehtimisenä. On yhtä asiatonta istuttaa henkilöä vankilassa jostakin teosta kuin suuttua naapurilleen siitä, että tämä astuu hänen varpailleen suuressa väentungoksessa. Osoitukseksi siitä, että muodollinen laki on tuollaista labyrinttitoimintaa, mainittakoon se seikka, että rikoslain pykälissä sanotaan: ”Joka vasten parempaa tietoaan” jne. Mistä joku tietää, että toinen ihminen on tehnyt jotakin vasten parempaa tietoaan? Ja mikä sitten olisi se ”parempi tieto”?

Asian valaisemiseksi mainitsen oman pienen kokemukseni. Kun marraskuun 13. pnä 1912 olin Helsingin raastuvanoikeudessa vastaamassa ”Lemmen Salaisuudet” -kirjastani, joka oli otettu takavarikkoon, ehätti yleinen syyttäjä, joka sanoi vaativansa minulle rangaistusta, huomauttamaan, etten kuitenkaan kirjaa kirjottaessani ollut tehnyt ”vasten parempaa tietoani”. Mistä hän sellaisen asian tiesi? Minulla oli monenlaisiakin tiedonkuvia siitä asiasta, joka kirjassa esiintyy, mutta en vieläkään tiedä, mikä niistä olisi ollut toistaan parempi tai huonompi. Sukupuoli-irstautta vastaan kirjoittaessani toimin todella erästä ”paremman” tietoni joukkomuotoa vastaan, nimittäin sitä, että ”yleinen mielipide” suosii sellaista irstailemista, kunhan vain sen seuraukset katsotaan pysyvän salassa.

Mikäli maallinen laki voitaisiin todella rikkoa, se menettäisi rankaisuvoimansa. Sen sijaan laki pyrkii rikkomaan rangaistuksen alaiseksi joutuneen henkilön astraalisen toimintarakenteen, sisäisen eheyden. Näin rikkoja tehdään ainakin astraalitasolla "raajarikoksi", ja laki itse pysyy täysin koskemattomana.

Olen kai jo nuoruudestani asti ajatellut maallisen lain rangaistuksesta aivan toisin kuin ”suuri yleisö”. Kannattaisin mielelläni kovaakin rangaistusta siinä tapauksessa, että rikos tulisi tekemättömäksi rangaistuksen kautta. Jos murhattu heräisi henkiin eikä hänen ruumiissaan olisi pienintäkään vammaa, niin olisi murhaajaa rankaisemalla todella tehty suuri palvelus entiselle murhatulle. Jos minkä tahansa rikoksentekijän pahat työt tulisivat yhtä tekemättömiksi kuin ne olivat fyysisesti ennen hänen syntymäänsä, niin olisi rangaistuksella todellakin suurenmoinen merkitys.

Mutta luonto ei näy tässäkään suhteessa käyvän käsi kädessä maallisen lain kanssa. Koska rangaistus ei voi tehdä rikosta tapahtumattomaksi, se ei mitenkään ”paranna asiaa”. Se selitys taas, että rangaistuksen kärsinyt ei mahdollisesti enää tee samaa rikosta, ei ole yhtäpitävä maallisen lain hengen ja käyttötavan kanssa. Se laki ei näet rankaise ketään ennakolta, jostakin vastaisuudessa tapahtuvasta pahasta vaan yksinomaan jo tehdystä.

Materialistisuudessaan menevät ihmiset niinkin pitkälle, että luulevat jonkun voivan rikkoa ns. luonnonlakejakin. On aivan yleinen se sanonta, että luonto rankaisee lakiensa rikkojat. Olisinpa halukas näkemään sellaisen olennon, joka on pystynyt noin suurenmoiseen rikokseen. Joku voi huomauttaa: ”Katso esimerkiksi alkoholistia tai noita muotinukkeja, jotka korsetilla puristavat vyötärön kapeaksi. Eivätkö he riko luonnonlakeja?” Käsittääkseni eivät. Jos he näet voisivat rikkoa luonnonlakeja, täytyisi heidän itsensä olla luonnon ulkopuolella. Vasta sieltä voisivat he antaa luonnolle iskuja. Alkoholisti ja muotinukke tottelevat luonnonlakeja yhtä kuuliaisesti kuin nekin ihmiset, jotka eivät eläessään ole nauttineet väkijuomia ja jotka ovat pitäneet vaatteita, jotka sallivat vyötärön laajeta.

Luonto on läsnä kaikilla mahdollisilla tasoilla, jokaisessa pisteessä ja läpi kaikkien aikojen. Kyse on vain siitä, millaisia hyödyllisiä ilmenemismuotoja tajunnankeskus kullakin hetkellä käyttää. Alkoholisti tavoittelee suurinta hyötyä väkijuomia nauttimalla. Ollessaan juovuksissa hän ei vaihtaisi osaansa kenenkään kanssa. Miksi ei? Siksi, että hän päihdyttäviä juomia nauttimalla pääsee tilapäisesti astraalitasolle, jolla hän unohtaa fyysisen ympäristönsä tarjoamat ikävyydet. Muotinukke taas pääsee siihen astraaliseen tunnevirtaan, että hän on kaunis ja ihailtu. Ja se tunne on todella suurenmoinen persoonalliselle olennolle.

Näin eläessään esimerkkeinä mainitut henkilöt tottelevat juuri astraalimaailman lakia. On aivan toinen asia, vaikuttaako tällainen lainkuuliaisuus lamaannuttavasti fyysiseen ruumiiseen. Sellaisen havainnon tehtyään he kyllä voivat olla pahoillaan, koska he olisivat suoneet fyysisen ruumiinsa pysyvän terveenä voidakseen nauttia siinä elämästään vielä kauan. Mutta voivathan he vielä loppuikänään alistua vuorostaan enemmän tottelemaan sitä lakia, joka edistää fyysisen ruumiin terveyttä, ja niin suureksi osaksi sanoutua irti entisestä astraalisen lain kuuliaisuudesta. Tällaisessa muutoksessa lisääntyy heidän kokemuksensa.

Seuraavassa fyysisessä ruumiillistumassa he voivat olla mallikelpoisen fyysisen terveyden vaalijoita. He eivät voi eivätkä halua rikkoa lakia missään olosuhteissa. Se elämäntapa, jonka toinen näkee rikkomuksena, on todellisuudessa täydellistä lainkuuliaisuutta jonkin toisen tarpeen alueella. Kuinka on maallisen lain suhteen laita? Se sanonta, että ”laki on muutettava laillisessa järjestyksessä”, ei ole asiallinen, koska se virallinen toimenpide, joka otaksutaan vanhentuneen lain kumoajaksi ja uuden tekijäksi, on pelkkä ulkokuori. Kansan syvissä riveissä kytevä tyytymättömyys joihinkin maallisen lain muotoihin on ainoa sellaisen lain kirjaimen ja pykälien muuttaja, kun ei oteta lukuun korkeampia elämäntasoja, joista tuo tyytymättömyys tulee heijastuksena astraalitason kautta.

Esimerkiksi Ruotsissa ja Suomessa saivat ne henkilöt, jotka eivät alistuneet viemään lapsiaan papin kastettavaksi, vielä noin viisikymmentä vuotta sitten maistaa nimismiesten ruoskasta. Laki ei suojellut sellaista ”kerettiläisyyttä”. Nyt se jo suojelee. Keiden toimesta? Niidenkö, jotka edelleenkin ovat pysyneet valtiokirkolle uskollisina? Ei suinkaan. Lainmuutoksen ovat saaneet aikaan juuri ne, joita pidettiin lainrikkojina. Kun vääräoppisuutta ei voitu ajaa ruoskalla pois, kääntyi monien intellektuellien huomio siihen. Syntyi sellainen hiljainen mielipide, että lakia on muutettava niiden eduksi, jotka eivät voi olla valtiokirkon helmassa. Jatkuvan uppiniskaisuuden takia on muodollinen laki tässä suhteessa saatu muuttumaan. Tällaisen uppiniskaisuuden tulos on muiden muassa niin sanottu eriuskolaislaki.

Sielunelämän virrassa kylpevät ihmiset eivät kykene luottamaan luonnon rangaistukseen. He eivät voi olettaakaan sellaista mahdollisuutta, että persoonaton ja yksilötön luonto pitäisi tiliä kaikenlaisen toiminnan tuloksista.

Roomalaiskirjeessä (12:19) sanotaan: ” Älkää ottako oikeutta omiin käsiinne, rakkaat ystävät, vaan antakaa sijaa vihalle.” Voidaan kysyä, eikö Paavalin aikana ollut tuomareita ja muita rangaistuskoneiston pyörittäjiä. Keitä sitten olivat ne ”rakkaat”, joiden hän ei olisi suonut ottavan itselleen oikeutta? He olivat hänen salakouluoppilaitaan, joille ei kuulunut tavallisen oikeuden puolesta taistelevan maailman menettelytapa vaan joiden tuli antaa sija vihalle. Mille vihalle? Vaikka Paavali viittaa samassa yhteydessä 5. Mooseksen kirjaan (32:25), missä sanotaan Herran sanovan, että kosto kuuluu hänelle, hän ei tietysti voinut tarkoittaa juutalaisten kansallisjumalaa Jahvehia. Mikä parempi oikeus olisi tällä kostaa? Sekö, ettei kukaan olisi muka pystynyt häntä vastustamaan?

Mistään oikeuden hankkimisesta tai kostosta ei ollut puhettakaan, vaikka Paavali joutui käyttämään kreikan kielen termejä, jotka ilmaisivat sielullisia kokemuksia, samoin kuin me teemme suomen kielellä. Jos näet kerran hankitaan oikeutta ja kostetaan, niin se puoli, jonka kustannuksella oikeuden hankita ja kosto on tapahtunut, jää taas hautomaan kostoa. Alkuperäinen, oletettu väärintekijä on näet omalta kannaltaan katsoen tehnyt tekonsa täydestä syystä, ja se syy on yhtä pätevä kuin sekin syy, jonka perusteella toinen kostaa hänelle. Jos nyt joku olento kostaisi vääryyttä kärsineen puolesta, niin hän tekisi uutta vääryyttä sille, jolle kostaa.

Niin tapahtuukin aistillisessa elämässä. Erilaiset kansan-, heimokunnan-, perheen- ja yksilönsielut säntäävät toisiaan vastaan, saaden aikaan ikuisen taistelun olemassaolosta. Mutta missä määrässä nuo hyökkääjät ovat kostonhengen innostamia, siinä määrässä juuri heidän oma kostonhimonsa kimpoaa takaisin heihin itseensä. Luonnonaines itsessään, joka joutuu koston hengessä kiivaisiin pyörteisiin, ei tahdo sitä eikä tätä. Se ei tiedä mistään ”oikeudesta” eikä ”vääryydestä”.

Jos materialistinen oikeuslaitos uskaltaisi edes pitää jälleensyntymistä mahdollisena, eivät sen palvelijat voisi pysyä virassaan, koska he ymmärtäisivät, että he kasaavat ”tulisia hiiliä” oman päänsä päälle sekaantumalla sivullisten riitelijöiden asioihin. Persoona ei näet voi tuomita toisen puolesta puolueettomasti. Jo se seikka, että tuomarin täytyy harkita, mikä lakipykälä milloinkin voisi soveltua johonkin oletettuun rikoksenmuotoon, osoittaa, että hän on epäröivällä kannalla. Vasta sitten kun hänen persoonallinen mielipiteensä tulee avuksi ja kun hän on yhdistellyt todistajien lausuntoja, alkaa hänen tajunnassaan häämöttää jonkinlainen rangaistuksen muoto. Mutta puolustusasianajajat taas haluaisivat – pitäen silmällä asiakkaansa heille maksamaa rahapalkkiota – saada tuomarin luopumaan kaikista rangaistusaikeista. Yleinen syyttäjäkin tahtoisi oman taloudellisen asemansa takia tehdä tyhjiksi puolustusasianajajien syyttömyystodisteet. Mutta tuomarin ja muiden oikeudenjäsenten on ratkaisun hetkellä tehtävä muodollinen päätös. Tämä päätös vastaa matemaattisesti heidän korkeinta aistillista hyötyään itse ratkaisun hetkellä. Näin syntyy sitten oikeuden päätös. Tappiolle joutuneet alkavat itsetiedottomasti koota alitajuntansa varastoihin sidotun vihan aineksia. Seuraavassa ruumiillistumassa voi käydä niin, että tuomari seisoo syytettynä sen edessä, jonka hän edellisessä ruumiillistumissaan tuomitsi. Välttämättä täytyykin näin tapahtua, koska astraalimaailmassakin vallitsee tasapainonlaki. Näennäiset lainrikkomukset ovat pelkkiä verhoja, joiden taakse kätkeytyvät vanhat astraaliset vihollissuhteet tullakseen esiin fyysisessä maailmassa.

Mutta Paavali ei Roomalaiskirjeessä tarkoita vihalla, jolle olisi annettava paikka, mitään tavallista oikeudenkäyntiä kaikkine siihen kuuluvine toimineen vaan sitä astraalista pyörrettä, joka syntyy sellaisen henkilön tunneruumiissa, joka on mielestään joutunut kärsimään vääryyttä toisen puolelta. Vihalle tilan antaminen on sellaista toimintaa, ettei se vastaa toisen olennon vihanpyörteeseen vaan sallii sen laajeta mahdollisimman suureksi. Se, joka vastaa suuttumukseen suuttumalla, kutistaa toisen astraalista toimintapiiriä ja saa hänet uusilla vihanpurkauksilla ryhtymään sen kasvattamiseen.

Paavali tahtoi siis sanoa salatieteilijätovereilleen, joissa oli huomannut vielä astraalisia aineksia:

”Sallikaa niiden, jotka tuntevat itsellään olevan syytä vihata teitä, vihata häiritsemättä, älkääkä asettuko heitä työssään vastustamaan.”

Samaa asiaa tarkoitti Jeesus sanoessaan: ”Rakastakaa vihollisianne.”

”Silmä silmästä, hammas hampaasta”-oppi kuuluu tavalliselle astraaliselle luonteelle. Vihalle kylväminen kuuluu ajatusmaailman kansalaiselle ja vihollisten rakastaminen vasta buddhisen tason yksilöille.

Nykyinen, vallalla oleva oikeuskäytäntö eli toisen puolesta rankaiseminen on väliaste, joka aikojen kuluessa on syntynyt siten, että ihmiskunnan voimakkaat ajattelijat ovat vaikuttaneet kansansielun ulkopintaan, joten tämä on omaksunut jotakin ajatusmaailman luonnosta. Oikeuskäytäntö on siis astraalista sisäisesti. Se on vain verhottu ajatusmaailman pukuun. Suoranainen, yksilöllinen rankaiseminen, ”silmä silmästä, hammas hampaasta”, on rehellistä. Sivistynyt oikeuskäytäntö, johon on sekoitettu ajatusmaailman aineksia, on epärehellistä, koska sen ainekset ovat enimmäkseen astraalisia. Kaikenlainen pahantekeminen kuuluu astraalimaailmaan ja nauttii sen lain suojaa. Rangaistus on uusi pahanteko, joka samaten nauttii astraalimaailman lain suojaa. Sijaissovitus ja sijaisrangaistus vastaavat toisiaan. Kumpikin on toisensa tarpeessa.

Se laki, joka sitoo yhteen kaikki elämäntasot eli tajuntatilat, ei tiedä mistään rangaistuksesta. Se laki on korkein ja pyhin sen tähden, ettei se tee vähintäkään vastarintaa minkäänlaiselle pyyteelle. Kaiken se peittää, kaikki uskoo, kaikki toivoo, kaikki kärsii. (1. Kor. 13:7) Se ei väsy koskaan. Tämä laki on rakkaus. Mutta rakkauden laki ei tiedä mistään ehdoista. Sen tarkoitus ei ole muuttaa tai parantaa ketään, eikä se siis rakasta vain silloin, kun kohde on korjattu tai parannettu. Se sulkee syliinsä kaikki sellaisenaan. Ei kukaan voi vastustaa rakkautta, koska se rakastaa kaikkea sitäkin, jota me pidämme vastustuksena. On siis mahdotonta kenellekään rikkoa todellista lakia – rakkautta.

Tietäjä — syyskuu 1914

Kieliasua on uudistettu sisältöön puuttumatta.