Aate

Miksi uskon teosofiaan?

I

Vakava kysymys, johon odotetaan yhtä vakavaa vastausta.

Jaan vastaukseni neljään osaan ja tunnustan uskovani teosofiaan sen tähden, että

1. Se ratkaisee elämän arvoituksen.

2. Se sovittaa äärimmäiset vastakohdat, kuten "heikkouden" ja "voimakkuuden", "köyhyyden" ja "rikkauden", "kylmän järjen" ja "heikon tunteen", "tyhmyyden" ja "viisauden", "saastaisuuden" ja "puhtauden" jne.

3. Se ei tee minkäänlaista ennakkopäätöstä eikä siis ole mikään kirkkokunta, lahko tai puolue.

4. Se vetoaa ja perustuu ehdottomaan, persoonattomaan oikeuteen.

Koska tahdon käsitellä tätä vakavaa kysymystä sekä yleisesti että yksityiskohtaisesti, on tarpeen esittää neljässä osassa vastaus kysymykseen, miksi uskon teosofiaan.

Tarkastelemme ensin, miten teosofia täyttää ensimmäisen tehtävänsä eli ratkaisee elämän arvoituksen.

Ihmisolennossa, joka ei ole sillä kehitysasteella, että kuluttaisi jonkin kokonaisen ruumiillisen elämänsä pelkästään aineellisessa ahertamisessa, herää usein kysymys, mikä on tämän elämän tarkoitus. Yksinäisyydessä ollessani olen usein kysynyt itseltäni: "Kuka minä olen, mistä minä olen tullut ja mikä on lopullinen kohtaloni?"

Vuonna 1894 tilasin Berliinistä "Nicolaische Buchhandlung" -kirjaluettelon. Sitä selaillessani sattui silmiini erään kirjan nimi, joka herätti huomiotani. Kirja oli '"Das Rätsel des Daseins und seine Lösung im Christentum". Sen tekijä oli eräs Hugo Lubenow -niminen pappi.

Tilasin mainitun kirjan – jonka nimi suomeksi olisi "Olemisen arvoitus ja sen ratkaisu kristinopissa" – ja luin sen suurella mielenkiinnolla. Suomensinkin sitä hieman toivoen voivani julkaista sen suomeksi. Mutta kääntämistä en jatkanut. Suomennoshaluni, merkillistä kyllä, loppui kesken. Vääräoppisuuden "paha henki" vaivasi tietämättäni minua kaiketi jo silloin.

Mainitun kirjan nimi oli suurenmoinen. Lupasihan teos selittää olemisen arvoituksen. Mutta kirjan luettuani en suoraan sanoen ollut yhtään viisaampi kuin ennen sen lukemistakaan. Olemassaolo oli minusta edelleenkin arvoitus.

Kun nyt 14 vuoden kuluttua kysyn, missä vika oli, niin teosofinen elämänymmärrys tarjoaa minulle hyvin selvän ja yksinkertaisen vastauksen. Kirjan tekijä käsitteli elämää, joka on sama kuin avaruus, yksinomaan muodollisen kristinopin kannalta.

Kristillinen kirkko on samoin kuin muutkin muodolliset uskontokunnat ikään kuin lohkaissut itselleen pienen palan ilmenneestä elämästä. Tämän palan kannalta se yrittää selittää ja määritellä koko rajatonta elämää. Näin tehdessään se on menetellyt suhteellisesti yhtä taitamattomasti kuin henkilö, joka ostaisi ja aitaisi esimerkiksi 100 neliömetrin laajuisen maa-alan tutkiakseen koko maapallon pintaa.

Koskaan ei voi minkään erityisen perusteen kannalta saada tajunnalleen selväksi edes elämän "ääriviivoja" siitä yksinkertaisesta syystä, ettei rajattomuutta voi mitata. Ei ole mitään mittayksikköä, jota voitaisiin sellaisessa työssä käyttää.

Teosofia ratkaisee elämän arvoituksen käyttämättä minkäänlaista mittayksikköä ja eroaa siksi jyrkästi kaikista muista viisausopillisista suunnista ja järjestöistä.

On selvä asia, että mittaaja ei ole sama kuin mitattava ala ja ettei tutkija ole sama kuin tutkittava asia. Mittaajan ja tutkijan täytyy välttämättä olla eri olio kuin tehtävä työ ja siinä käytetyt välineet.

Mitä on elämä? Se on monen järkeilyjärjestelmän mukaan lakkaamattomassa liikkeessä olevaa, eri hienousasteisiin jakautuvaa, määrättyjen lakien hallitsemaa ainetta. Mutta on hyvin ymmärrettävää, että minkä tahansa määritelmän tekijä seisoo ikään kuin itseoikeutettuna määritelmänsä ulkopuolella. Kun koulupoika kirjoittaa esimerkiksi aineen "ristiretket", niin hän vaistomaisesti erottaa itsensä – oman persoonansa – tästä aiheesta. Jos ei hän tekisi niin, hän ei tietäisi mitään tuosta asiasta, huolimatta siitä, että hän on historian oppikirjasta lukenut siitä yhtä ja toista.

Tämä huomautukseni voi monesta tuntua "paradoksilta" eli kaiken tunnustetun asiallisuuden rajojen sisäpuolelta poistumiselta. Mutta ns. paradoksit ovatkin kaikkein tärkeimpiä teosofian kieliasun muotoja.

Otetaan selventävä esimerkki.

Opettaja selittää koululuokalle ihmisruumiin rakennetta. Hän on tuonut mukanaan ihmisen luurangon, jonka eri osia hän esittelee oppilaille. Kukin oppilas tietää yhtä hyvin kuin opettajakin, että hänen sisässään on tuollainen luuranko, jota hän, kun sen omistaja on vainaja, katselee jonkinlaisella kammolla. Mutta jos joku oppilas ikään kuin huomaamattaan sattuu kuvittelemaan, että hänen oma luurankonsa seisoo joskus koululuokassa nuorten, "elämänhaluisten" oppilaiden uteliaiden katseitten kohteena, niin hän tuntee kammoa. Minkä tähden? Sen tähden, että hän uskoo, ettei "häntä enää ole" silloin, kun hänen luurankonsa mahdollisesti on koulussa katseltavana. Hän pitää siis itseään luurangostaan erillään olevana sellaisena aikana, jolloin muut pitävät häntä kuolleena, mutta lukee luurankonsa omaan itseensä kuuluvaksi niin kauan kuin hän itsekin uskoo "elävänsä".

Ero on juuri siinä, että tutkijan tajuntakeskus kaikissa muissa järkeilyjärjestelmissä pitää välttämättömänä katsoa elämää ikään kuin ikkunasta, kun taas teosofia kasvattaa tajuntakeskusta sulattamaan itseensä kaiken sen maailman, jota tajuntaa rajoittava olento tahtoo tutkia.

Teosofian kannalta elämä ei ole mikään arvoitus juuri siitä syystä, ettei ole elämän vastakohtaa. Mutta kun myös teosofian tutkijat ovat persoonallisia olentoja, persoona on tietysti suhteessa muuhun eristettyyn elämään, ja persoonallisuuden kannalta voi siis teosofikin puhua "elämän arvoituksesta".

Mutta miksi sitten elämää on ruvettu pitämään arvoituksena? Siksi että tällaisen määritelmän tehnyt ihmisolento on tuntenut ja edelleen tuntee, että häntä ympäröivä aistillinen maailma – jota länsimaissa luullaan yksinomaan elämänilmaukseksi – ei vastaa hänen todellisuusihannettaan. Kun rusottavat tulevaisuuden toiveet eivät toteudu ja kun paraskin kuviteltu "onni" tuo mukanaan pettymystä, kärsimystä ja kaihomieltä, niin monessa pitkään eläneessä ihmisessä herää se vakaumukseksi pyrkivä tunne, ettei elämä ole sitä, mitä siltä odotetaan. Ja koska tavalliset kansanomaiset arvoitukset ovat ainoa vertauskuvakieli, jota länsimainen ymmärrys sallii ja voi selittää, niin on tuntunut varsin sopivalta nimittää aistielämää suureksi yhteiseksi arvoitukseksi.

Tavallisia arvoituksia voidaan selittää useammalla eri tavalla, vaikka niiden sanamuodon laatijoiden tajunnassa onkin ollut yksi ainoa tosiasia. Ilmenneen elämän "selityksiä" on lukemattomia, mutta yksikään selittäjä ei arvaa täysin oikein eikä siis saa ensi palkintoa, kuten tavallisten arvoitusten selittämisessä tapahtuu. Mutta miksi ei sitten kukaan osaa elämän arvoitusta selittää oikein? Siksi että kukin selittäjäkokelas on ilmenneen elämän lakien alainen eli "kuolevainen" olento. Opettajasta täytyy hänen opettamansa asia olla voitettu kanta ennen kun hän on pätevä muita opettamaan, so. hänen ei enää tarvitse oppia sitä siinä muodossa, jossa hän sitä muille esittää. Mutta kenestä "kuolevaisesta" on ilmennyt elämä voitettu kanta? Ei ainoastakaan.

Kaikki tavalliset viisausopilliset järjestöt ovat kykenemättömiä selittämään elämän arvoitusta siitä yksinkertaisesta syystä, että niistä ilmiöelämä on ainoa tunnettu ja tunnustettu oleminen. Useat niistä kyllä olettavat, jopa tunnustavatkin jonkin hämäräperäisen, haaveellisen, tunteen suoman ja toivoman olemisen mahdollisuuden, mutta tällaiselle tavoittelulle nämä järjestöt eivät voi tunnustaa edes "tieteellistä" pätevyyttä. Sellainen olemisen mahdollisuus luetaan ns. subjektiivisuuden häilyvään maailmaan, ja ainoana todellisuutena pidetään vain fyysistä eli ruumiiseen suhteutuvaa aistielämää. "Olemme ja tulemme olemaan tietämättömiä", sanovat tällaisten järjestöjen pääedustajat muka kaikkien ihmisten nimissä. Ei siis ihme, että länsimaissa solmitaan läheisiä ystävyysliittoja ainoastaan "kuolemaan asti" ja että täällä luullaan "haudan tasoittavan kaiken".

Pulmallinen arvoitus on todellakin sellainen "elämä", jonka kestävyydestä itse eläjä ei tiedä mitään. Kiusalliselta tuntuu totisesti sellainen "olemassaolo", jota hävittäjä aina väijyy. Sen tähden lännen kansat ovat taipuvaisia jompaankumpaan kahdesta äärimmäisyydestä, joko sulkemaan tajuntakeskuksensa kaiken korkeamman elämän väreilyiltä ja tyytymään pelkkään aistilliseen nautintoon tai pitämään itseään jonkun yliolennon säälistä, suosiosta ja armahtavaisuudesta riippuvina, avuttomina olentoina. Edellistä kansanlajia on aihetta nimittää materialisteiksi, jälkimmäistä kirkkouskovaisiksi.

Muodollinen kristinoppi osoittaa, kuinka masentavan alhainen on länsimaisten kansojen elämänkäsitys silloinkin, kun se on kirkkouskovaisuuden kannalla. Virallinen kristillinen kirkko opettaa vielä tänä päivänä, että taivaassa palkitaan kaikki kristityn kärsimykset, että taivaselämä on loppumaton samoin kuin "tuomittujen" vaivakin, että kuolemassa suljetaan "armon ovi", so. poistetaan kaikki parannusmahdollisuus loppumattomiksi ajoiksi ja että jumala tosin on pitkämielinen ja "odottaa" kauan mutta että hän viimein "suuttuu" niin, ettei tunne enää lainkaan sääliä!

Kristillisen kirkon elämänkäsitys on siis moraalisesti alhaisempi kuin materialistinen maailmankatsomus. Edellinen pysyen persoonallisuuden kannalla tunnustaa itsekkään nautinnon korkeimmaksi, iankaikkiseksi onneksi, jälkimmäinen panee sentään kuolemassa esteen itsekkyyden eteen.

Kristillinen kirkko nykyisessä tilassaan ei voi tunnustaa persoonallista korkeampaa elämää enempää kuin materialismikaan. Kummastakin elämä on alituista aistimusta, jonka keskuksena on persoonallinen minä-tajunta. Koko muu elämä on ja sen tulee olla suhteessa tähän minään, joka paisuessaan "nauttii" ja kutistuessaan "kärsii".

Kun tällainen persoonallinen minä-elämä on sangen lyhyt nykyään, tuntuu koko elämän arvoitus joko aivan selittämättömältä tai olevan selitettävissä ainoastaan siten, että persoonallisella, maanpäällisellä elämällä on yhtä persoonallinen "ikuinen" jatkuvuus "haudan tuolla puolella". Mutta kun pelkkä järkeilykin, joka tahtoo aina tehdä johtopäätöksiä ja määritelmiä kokemusten perusteella, antaa säälimättä persoonallisuudesta sen lausunnon, ettei se voi "ikuisesti" jatkua, koska se ei ole "ikuisesti" ollutkaan, niin synnyttää kristillinen kirkko omasta helmastaan uskonluopioita eli "jumalankieltäjiä", joiksi sen lipunkantajat suvaitsevat nimittää ajattelijoita.

Teosofia eli "aikojen viisaus" tai oikeammin jumalviisaus tunnustaa elämän yhdeksi ainoaksi kokonaisuudeksi, joka täyttää koko avaruuden, jos niin sopimatonta sanaa kuin "täyttää" ensinkään sopii käyttää. Teosofian kannalta ei maailmaa tai maailmoja ole koskaan luotu, ei luoda eikä tulla luomaan. Kaikilla muodoilla – kuten ns. taivaankappaleilla – on kyllä alkunsa ja loppunsa, mutta niiden "syntyminen" ja "häviäminen" avaruudessa ei ole mitään luomista vaan itse avaruuden väreilyä tai miksi sitä sopisi nimittää. Muuttumaton elämä henkii lakkaamatta "ulos" ja "sisään". Tämän henkimisen seurauksena on lukemattomien elämänmuotojen "synty" ja "häviö". Se muuttumattoman elämän "uloshengitys", joka on kauimmin ollut "ulkona", so. muodollisuuden alaisena, kehittyy "eläväksi" olennoksi, persoonallisuudeksi, yksilöllisyydeksi, suureksi hengeksi, jumalaksi jne., kunnes se oltuaan äärettömät ajanjaksot luomis-, palvelus- ja uhrautumistyössä palaa takaisin "isän huoneeseen", mistä se aikanaan lähti vaeltamaan.

Tällaisia muuttumattomasta elämästä lähteneitä, lähteviä ja siihen palaavia hengitysmuotoja on lukemattomia. Vanhimmat niistä ovat suuria jumalia, aurinkokuntien hallitsijoita, meistä katsoen rajattomia tiedossa ja viisaudessa. Mutta niin korkeita ja suuria kuin nämä tajuntakeskukset ovatkin, täytyy niitä sittenkin pitää "tomuna ja tuhkana" siihen hirvittävään, aina käsittämättömään "pimeyteen" verrattuna, jolle ei voi antaa minkäänlaista nimeä ja joka ei ole mikään ja on samalla kaikki.

Näistä suurista jumalista, joilla on "kaikki voima taivaassa ja maan päällä" alaspäin laskeuduttaessa, on taas ääretön joukko kaikenasteisia tajuntakeskuksia, käsittäen ihmisolennot, eläimet, kasvit jne. aina atomeihin ja niiden lukemattomiin alajaotuksiin asti.

Ihmisolento on ikään kuin tomuhiukkanen mittaamattomassa avaruudessa, mutta hän on kehitykseensä nähden päässyt jo pitkälle sillä tiellä, joka loppuu persoonattomaan jumaluuteen – ikitietoon ja rajattomaan viisauteen. Mutta kaikki eri ihmisolennot ovat vuorostaan eri-ikäisiä henkisessä suhteessa. Ihmiskunnan nykyiset maanpäälliset jumalat ovat niitä pyhiä olentoja, todellisia ihmismajesteetteja, valkeuden enkeleitä, joiden on mahdotonta elää itselleen, – olentoja, joita kutsutaan viisauden mestareiksi. Heidän lakkaamatonta uhrautumistaan saa nykyinenkin ihmiskunta kiittää siitä, että fyysinen elämä on edes tällaista kuin se nykyään on.

Ottakaamme selvyyden vuoksi tällainen majesteetti – viisauden mestari – esimerkiksemme, kun tahdomme tutkia meitä ympäröivää ilmiöelämää. Kun katselemme eläimiä, emme tiedä, mitä niiden mielessä liikkuu. Mutta viisauden mestari voi milloin tahansa asettua kaikkien eri eläinten kannalle. Hän voi tuntea, mitä ne tuntevat, lyhyesti sanoen olla kuin yksi niistä. Samoin voi hän tehdä kasveihin nähden, aina molekyyleihin ja atomeihin asti. Hän pitelee ja muovaa ainetta aivan kuin me tavalliset ihmiset pehmeää savea. Sellaiset olennot pitävät silmällä ja suojelevat meitä olemalla näkymättöminä luonamme. Mutta heitäkin hallitsee laki, jolle he kumartavat. Hekään eivät voi "pelastaa" ihmiskuntaa muulla tavalla kuin palvelemalla sitä ja uhrautumalla sen hyväksi.

Kaikki tutkimusjärjestelmät tavoittelevat ja etsivät suurinta hyvää, vapautusta orjuutuksesta ja täydellistä sopusointua. Mutta kun ne ovat kadottaneet kaksi tärkeintä maailmankysymyksen ratkaisuun tarvittavaa avainta, päättyvät niiden neuvot ja opetukset aina puolitiehen. Tuntuu katkeralta ivalta, kun vaaditaan yhtymään siihen länsimaissa yleisesti esiintyvään sanontaan, että "kukin on oman onnensa seppä". Aineellisen menestyksen huipulla oleva pohatta voi sanoa raatajalleen: "Auta itseäsi, kuten minäkin olen tehnyt. Kukin on oman onnensa seppä." Mutta nyt pitäisi pelkän jokapäiväisen järjenkin kannalta ymmärtää, etteivät kaikki voi tietyssä asiassa toimia samalla tavoin. Ihmisillä ei ole edes samoja edellytyksiä. On siis mieletöntä sanoa, että ihminen tässä yhdessä ainoassa elämässä voisi saada aikaan, mitä hän vain tilapäisesti tahtoo. Mutta kun pidetään silmällä ihmisen kokonaisikää, joka jakautuu lukemattomiin persoonallisen elämän kausiin, niin silloin hän totisesti on "oman onnensa seppä".

Kun mitkään muut tutkimusjärjestöt eivät usko karman lakiin ja jälleensyntymiseen, elämän arvoituksen tutkijat ovat niitä seuratessaan aivan kuin sokkosilla. Sen tähden järki täytyy niissä "panna penkin alle", jos mielii antaa sijaa oikeudentunnolle, ja päinvastoin kohdella tunnetta samalla tavalla, jos ei tahdo joutua mielettömyyden uhriksi.

Teosofinen maailmankatsomus on tietääkseni ainoa, joka ei joudu milloinkaan ristiriitaan itsensä kanssa, – vaara, jota eivät voi mitkään muut viisausopilliset suunnat ja kirkkokunnat välttää, kun niiden oppeja aletaan todenteolla erittelemään.

Kun tunteikas ihminen kääntää talvella katseensa Pohjolan kirkkaalle tähtitaivaalle ja sydänkesällä matkustaa esimerkiksi Savon ihanien järvimaisemien läpi, hänet valtaa lumouksen tunne, joka on pikemmin masentava kuin rohkaiseva. Luonto puhuu mahtavaa kieltä. Mutta minä tiedän omasta entisestä kokemuksestani, kuinka musertavan vaikutuksen kirkas tähtitaivas ja kesäpuvussaan oleva mainen luonto tekivät sieluuni silloin, kun en tuntenut teosofiaa. Tiesin, että nuo lukemattomat tähdet, jotka silmä näkee, ovat suuria, ihania maailmoja. Olisin halunnut päästä taikavoiman avulla tutkimaan niitä, mutta tiesin olevani maahan sidottu. Kun uskoin fyysisen elämäni kertakaikkiseksi, minut valtasi sanomaton katkeruuden tunne, joka sanoi, että kun kuolema painaisi silmäni kiinni, en saisi edes täältä kaukaa katsella tähtiä, enkä nauttia jumalan ihanan auringon suloutta. Minun teki mieleni kirota jumalaa ja kysyä: "Miksi heitit syötin näkyviin, kun et kumminkaan anna maistaa siitä?"

Katkeruuden tunteeni mittaa lisäsi vielä moni maanpäällinenkin asia. Muistin esimerkiksi historian oppikirjasta lukeneeni, että kuningas Kserkses tarkastaessaan miljoonista sotilaista koostuvaa sotajoukkoaan itki katkerasti sen tunteen painostamana, ettei tuosta joukosta olisi sadan vuoden kuluttua jäljellä ainoatakaan.

Tuollaista masennusta en tähtitaivasta ja ihanaa luontoa katsellessani ole enää koskaan tuntenut sen jälkeen, kun olen sisäistänyt jälleensyntymisen ja karman lain niiksi kahdeksi sinetiksi, joilla koko ilmenneen elämän salaisuus on lukittu. Ja minun sydämellinen haluni olisi saada huutaa kaikille samanlaista kääntymystä tänä päivänä tunteville veljilleni ja sisarilleni:

"Muuttakaa mielenne ja uskokaa teosofian evankeliumiin, sillä se antaa teille horjumattoman rauhan ja levon, koska se selittää elämän arvoituksen."

Jatkuu...

Tietäjä – heinä-elokuu 1908

Kieliasua on uudistettu sisältöön puuttumatta.


Etusivu Artikkelit