Aate

Muuttuvaisuuden kautta muuttumattomuuteen

Vuodenvaihteessa ovat ihmiset tottuneet tekemään tiliä tavallisesta jokapäiväisestä elämästään. Liikkeenharjoittajat "päättävät" kirjansa, kunnat julkaisevat väkilukumuutokset, sanomalehtien kustantajat ohjelmansa, joko entisen tai muuttuneen jne. Lyhyesti sanoen toimelias ihmiskunta sanoo jäähyväiset vanhalle ja valmistautuu ottamaan vastaan uutta vuotta.

Uskonnolliset seurat ja yhdistykset teroittavat jäsentensä mieliin elämän katoavaisuutta, kehottaen aloittamaan uutta ajanjaksoa yhä suuremmalla luottamuksella jumalaan ja entistä pyhemmillä päätöksillä.

Kristityt kansat alkavat vuoden tammikuulla eivätkä maaliskuulla kuten vanhat roomalaiset. Tammikuun roomalainen nimi oli mensis januarius eli lyhennettynä paljas januarius. Januarius ja februarius (helmikuu) otettiin Rooman valtakunnassa vasta Numa Pompiliuksen [753–673 eKr.] aikana käyttöön. Siihen asti oli roomalainen vuosi sisältänyt ainoastaan 10 kuukautta, joista martius (maaliskuu) oli ensimmäinen.

Januarius johtui Janus-sanasta. Janusta pidettiin Jumalana, ja tämä kuvattiin kaksilla kasvoilla, joista toiset olivat pään etu-, toiset takapuolella, joten hän saattoi katsella menneisyyttä ja tulevaisuutta samalla kertaa. "Janna" – ovi – on epäilemättä samasta juuresta, joten kaksikasvoinen Janus oli samalla menneisyydestä tulevaisuuteen vievä ovi.

Suomalainen "tammikuu" johtunee – sivumennen sanottuna – "tammesta", koska pohjoismaissa tässä kuussa on kovimmat pakkaset, jotka verrannollisesti vastaavat tammen kovuutta.

Kun me siis tiedämme Januksen merkityksen ja alamme vuotemme Januksen kuukaudella, niin on paikallaan uutta vuotta aloittaessamme esittää muutamia mietteitä muuttuvaisesta elämästä ja sen merkityksestä.

Janus-jumalalla oli Roomassa temppeli, joka oli avoinna yöt päivät kaikkina vuodenaikoina paitsi yleisen rauhan aikana, kuten keisari Marcus Aureliuksen hallitessa. Tämä seikka valaisee sitä suurenmoista aatetta, jota Janus edusti. Aikana, jona huolet, ahdistukset ja pelko voivat tehdä ihmisen alakuloiseksi, oli kansalla tilaisuus mennä milloin tahansa Januksen temppeliin rukoilemaan henkimaailman apua maallisten melskeitten voittamiseksi. Temppelin keskellä seisovan Januksen kuvapatsaan toiset kasvot katsoivat rauhattomaan menneisyyteen, toiset taas rauhaa lupaavaan tulevaisuuteen. Mutta yleisen rauhan aikana ei ollut asiaa tähän temppeliin, koska – kuvaannollisesti – oli saatu, mitä oli toivottu. Januksen temppeli olikin suljettuna koko Marcus Aureliuksen pitkän hallitusajan 121–180 jKr. eli siis 59 vuotta. Tämä Rooman keisari kantaa historiassa "filosofin" nimeä, mutta hän oli suurempi kuin tavallinen filosofi. Hän oli adepti valtaistuimella. Tämän "kultaisen" keisarin hallitusaika, jolloin laajassa Rooman valtakunnassa ei käyty ainoatakaan sotaa, muistutti viidennen juurirodun suuren Manun "kultaista aikaa".

Vuodenvaihe on omiaan herättämään ihmisrinnassa muuttavaisuuden haikean tunteen. "Vuosi vanhan vanhentaa, kaksi lapsen kasvattaa", sanoo sananlaskukin. Vanhuuden ja kuoleman hiljainen läheneminen onkin ihmisten pahin pelko. Muuttuvaisuus parempaan päin, nuoruuden virkeyteen ja uusien aistillisten nautintojen tarjoutumiseen olisi tavalliselle ihmiselle kovin tervetullutta. Mutta voi sitä kokemusta, jonka ajan rientävä virta tuo mukanaan! Vanhuus lähenee hitaasti mutta varmasti, tuoden tullessaan vaivat, jotka ovat kuoleman enteitä.

Moni vanhus huokaa tässäkin vuodenvaihteessa: "Kunpa saisin vielä nuoruudenpäiväni takaisin! Käyttäisin ne paremmin." Hän ei ymmärrä, mitä tuo toivomus sisältää. Jos hän tässä samassa ruumiissa voisi siirtyä hukattuun nuoruuteensa takaisin, käyttäisi hän sen yhtä huonosti, sillä kokemus olisi poissa. Ilman kokemusta ei ihminen voi vanhaa hylätä eikä uutta valita. Eivätkö nykyään nuoret elämänhaluiset ihmiset ole tämän tosiasian elävänä todistuksena? Välittävätkö he vanhusten nuhteista ja ojennuksesta? Eivätkö ne kaiu kuuroille korville? Miksi? Siksi, että heiltä itseltään puuttuu vanhusten masentavat kokemukset. Himoluonnon huumassa elävästä nuorisosta vanhusten katumuspuheet kuulostavat kaukaiselta hyminältä, jolla se ei anna itseään häirittävän.

Mutta vuosien vieriessä uudistuu sama sisäinen näky. Nuorista tulee vanhoja. Silloin he vuorostaan muistavat jo aikoja sitten kuolleitten vanhusten sanoja ja koettavat nyt varottaa aikansa nuoria. Turhaa työtä ja pettymystä! Heitä kohdellaan samalla tavalla, jolla he nuorina ollessaan kohtelivat vanhoja, ja niin jatkuu loputtomiin.

Voi muuttuvaisuutta! Mikä pelätty vihollinen sinä olet ihmisille, jotka eivät tunne elämän lakia. Sinä uhkaat säälimättä häviöllä olentoja, jotka eivät osaa uskoa olevan muuta todellisuutta kuin se elämä, jota he fyysisessä ruumiissaan viettävät. Voi sinua kuolemaa, jonka pelosta tutisevat vanhuksetkin huokaavat: "Enpä tahtoisi kuolla. Parempi päiväkin elettyä kuin kaksi kuoltua!"

Mitä katkeria tunteita herätätkään sinä kaksinaamainen Janus kuolevaisten rinnassa! Sinä kehotat heitä katsomaan menneisyyteen. Siellä he näkevät oman rusottavan nuoruutensa, iloiset kisailut, lumoavat lemmenasiat. Sinä kehotat heitä luomaan katseensa tulevaisuuteen. Mitä he voivat siellä nähdä? Kuka tietää tulevaisuudesta mitään? Mutta muiden esimerkit näyttävät, mitä tulevaisuudelta on odotettavissa. Ja mitä se on? – Oletteko lukeneet, ettei esimerkiksi Abdul Hamid ollenkaan sallinut ympäristönsä mainita "kuolema"-sanaa? Oletteko lukeneet tai kuulleet puhuttavan, kuinka Englannin kuningatar Elisabeth, Espanjan kuningas Filip II ym. kammosivat sellaista tulevaisuutta, joka päättyy – kuolemaan? Mutta tiedättekö, mitä teidän on tehtävä, kun jokainen uusi vuodenvaihde vastustamattomalla voimalla vetää teitä lähemmäksi kuolemaa? Ettekö osaa panna rikkaa ristiin sellaisen kammottavan kohtalon välttämiseksi, kohtalon, joka raastaa teidät pois elämän näyttämöltä? Vai koetatteko lohduttaa itseänne sillä materialistisella puheenparrella, että "kuollut on päässyt vaivoistaan"?

On selvää, että ihmiset käydessään toivotonta sisäistä taistelua muuttuvaisuutta vastaan haluavat vaistomaisesti muuttuvaisuuden vastakohtaa muuttumattomuutta, jossa himoluonto saisi väsymättä, huonoja seurauksia tuottamatta ikuisesti temmeltää. Voi suurta harhaa! Ei mikään tila, joka tuottaa persoonallista tyydytystä ja kärsimystä, voi olla pysyväinen. Himo kuluttaa omistajansa, se hävittää itsensä, ja se asiantila on suurin siunaus, mikä kuolevaista voi kohdata. Mutta kuinka se on siunaus, kun ei tiedä mistään paremmasta? Siinä on kysymys, johon eivät kirkko ja materialismi osaa vastata, tai jos tavallaan vastaavatkin, ei se vastaus tyydytä niiden aatteiden kannattajia. Vai mikä menettelyn korvaus on kaiken sen elämän ehdoton loppu, elämän, johon tajunta on kiinnitettynä? Eikö kuolema sellaiselle tajuntakeskukselle ole sama kuin armoton ryöstö? Parhaassa tapauksessa on olemassa se ainoa lohdutus, että on alistuttava välttämättömyyteen. Mutta tuollainen "lohdutus" ei täytä tajuntaa uudella, puhtaammalla elämänhalulla vaan välittämättömyyden tylsyydellä.

On olemassa maailmankatsomus, sisäiseen, omantakeiseen kokemukseen kehottava "oppi", jonka valossa kaikki ajan vaiheet, pelottavimmiltakin tuntuvat kriisit häviävät kuin usva nousevan auringon edestä. Se maailmankatsomus on teosofia, jota monet ymmärtämättömyydessään kutsuvat humpuukiksi.

Teosofia selittää ymmärryksenkin tajuttavaksi sen ihmisrinnassa kytevän salaisen halun, joka muuttuvaisuuden kautta toivoo muuttumattomuutta. Se, joka on tämän selityksen ymmärtämiseen kypsynyt, kohtaa sen varmasti oikeaan aikaan. Silloin vedetään hänen silmiltään verho, ja hän saa kaukaa so. yleiskatsauksena nähdä elämän todellisuuden.

Koko muuttuvainen elämä on ikään kuin yritys koettaa, miltä todellisuudella leikkiminen tuntuu. Kun lasten leikki keskeytetään, he itkevät ja ovat kovin onnettomia. Sellaista lastenleikkiä on tämä fyysinen ja vielä paljon korkeampikin elämä. Muuttuvaisuuden laki keskeyttää tämän leikin sen tähden, että ihmiset saisivat aihetta edes vähän ajatella ja arvostella aineessa vietettävän elämän merkitystä ja arvoa. Mutta leikkiä ei sillä lopeteta, vaikka lapsille annetaan tilapäisesti vähän toisenlaista työtä. Se aletaan uudelleen, kun tuo toisenlainen työ on taas päättynyt.

"Venient cito secula, cum iam
socius calor ossa reviset,
animataque sanguine vivo
habitacula pristina gestet",*

laulaa kristitty roomalainen runoilija Prudentius.


* Kylläpä tulevat ajat, jolloin ystävällinen lämpö taas palaa luihin, ja (ne) elävän veren elähdyttäminä kantavat entisaikaisia asuntojaan. – Tämä Prudentiuksen laulu on vanhassa suomalaisessa virsikirjassa virsi n:o 399.


Kun Prudentius tuon laulun sepitti, ei kristillinen kirkko vielä ollut "kironnut" jälleensyntymisen lakia. Mainitussa värssyssä tuo kristitty runoilija puhuu aivan kuin nykyajan teosofi. Tämän lain olemassaolon tietäminen on tulisoihtu, jolla valaistaan "haudantakaisen" elämän nykyään niin pimeät sopukat. Sen tulisoihdun valoa pakenevat ne nykyisen kristikunnan painajaiset, jotka ovat tehneet "kuoleman" nimellä käyvän sielun työnvaihdoskohdan niin pelottavaksi.

Sielun ystävällinen lämpö palaa jälleen fyysisiin luihin, ei samoihin, jotka on hautaan laskettu tai poltettu, vaan maan antaman ravinnon voimasta kasvaviin pikkulapsen luihin. Tuo ystävällinen lämpö on itse sielu, jälleensyntyvä minä, joka on kaikkien maallisen elämän vaiheiden yläpuolella.

Mikä siunattu laki onkaan jälleensyntyminen olennoille, jotka eivät vielä perinpohjaisesta kokemuksesta ole tulleet tietämään fyysistä elämää lastenleikiksi, harhaksi! Se laki on se jumalallinen takuu, ettei luonto tee väkivaltaa. Se laki päästää juomarin, irstailijan, takaisin persoonalliseen elämään niin monta kertaa, että alempi minä kokonaan vapautuu himoluonnosta ja riemulla yhtyy omaan jumalaansa, ylempään minään.

Ihminen kulkee hitaasti mutta varmasti muuttuvaisuuden kautta muuttumattomuuteen. Mitä enemmän hän tulee tietoiseksi muuttuvaisen elämän epäpätevyydestä, sitä suurempi muuttumattoman elämän jano hänessä herää. Mutta miten voi hänessä tämä jano herätä, koska jälleensyntymisen laki sallii elämään kyllästyneen vanhuksen hengen ottaa aikojen kuluttua taas nuoren, elonhaluisen ja himoissa vielä turmeltumattoman ruumiin työkalukseen?

Tämä herääminen tapahtuu sielun vielä nuorena ollessa – persoonallisten – kärsimysten kautta. Kun katsomme tavallisia vanhoja ihmisiä, joiden ruumis on riutunut ja jotka köyhyytensä tähden eivät voi antaa sille tarpeellista hoitoa, huomaamme heidät elämään kyllästyneiksi, kuten on tapana sanoa. He eivät tahtoisi – niin he vakuuttavat – enää tulla tähän pahaan maailmaan. Mutta jos heille sattuu jokin "onni", jos he odottamattaan saavat periä esimerkiksi ulkomailla tapaturmaisesti kuolleen, vähän varoja ansainneen lapsensa, niin huomataan heissä tuntuva muutos. Elämään kyllästyminen häviää, ja sen sijaan tulee halu saada vielä elää kauan. Mistä tällainen muutos johtuu? Siitä, että asianomaiset vanhukset ovat nuoria sieluja, jotka ainoastaan pakollinen heidän persoonallisesta tahdostaan riippumaton kärsimys on vieroittanut maailmasta. Maailma, on hylännyt heidät mutta he eivät maailmaa. Mutta kun eivät he enää voi nuorten tavalla riehua maailmassa, tahtovat he ikään kuin maailmalle kostaakseen uskotella siitä vieraantuneensa.

Mutta kun itse sielu tulee vanhaksi, on maailmaan kyllästyminen persoonallisuuden kannalta katsoen vapaaehtoista. Sellainen sielu, vaikka hän asuu nuoressa, fyysistä terveyttä uhkuvassa ruumiissa, pysyy vieraana kaikelle himoluonnon palvelusta koskevalle toiminnalle. Kaikki se, mikä fyysisessä elämässä pidetään tärkeänä ja tavoiteltavan arvoisena, on hänestä voitettu kanta. Hän ei voi kohdata mitään sellaista onnea, joka saisi hänen sydämensä riemastumaan aistillisen nautinnon toivossa. Hän on niin sanoaksemme positiivisella kannalla himoluontoon nähden, kun taas nuori sielu on negatiivisella, so. on nauttimatta sen tähden, ettei ole tilaisuutta nauttia.

Eri uomiin joutuneitten himojen palvelushalu osoittaa, että niin on laita. On ihmisiä, jotka kaukana maaseudulla asuessaan eivät vuosikausiin näekään esimerkiksi väkijuomia ja jotka siis pysyvät raittiina sen tähden, ettei heillä ole tilaisuutta saada juopua. Näihin sopii rukous: "Älä johdata meitä kiusaukseen." On toisia ihmisiä, jotka asuvat suurkaupungissa, joilla on aina rahaa taskussa mutta jotka eivät koskaan osta eivätkä huoli muidenkaan tarjoamaa väkijuomaa. He eivät voi juopua sen tähden, ettei heillä ole halua juopua. Eikä tämä haluttomuus useinkaan johdu siitä, että olisivat tässä elämässä saaneet kovasti kärsiä juopottelun seurauksista vaan että he lapsesta pitäen ovat inhonneet väkijuomia. Tuo haluttomuus on kotoisin edellisten persoonallisten elämänkausien kokemuksesta.

Vanha sielu kyllästyy kaikkeen aistilliseen elämään yhtä perusteellisesti kuin keski-ikäiset sielut muutamiin nautintoihin, joista he aikoja sitten – monien kuolemien porttien takana – ovat saaneet kovasti kärsiä.

Mestarin sielu on voittanut kaikki persoonalliset himot. Hänellä ei ole itsellään onnea eikä onnettomuutta. Hän iloitsee muiden onnesta, suree muiden onnettomuutta.

Mestarien suuruus ei ole lahja. Se on pitkällisen, vaivoja ja ponnistuksia kysyneen työn tulos. Se on muuttuvaisessa elämässä lukemattomina miljoonina vuosina sielun "muistikirjaan" merkittyjen tapausten keskiarvo, se "elämänneste", jonka omaaja on kohonnut kuolemattomuuden tasolle, päässyt elämänvirtaan, joka – ollen loppujuoksullaan hyvin vuolas – kuljettaa hänet muuttumattomuuden ihmeelliseen elämään, siihen olemistilaan, jonka heikoinkin heijastuma kuolevaisen tajuntaan on "paratiisin esimakua".

Sellaiseen tilaan olemme me kaikki matkalla tämän maallisen elämän ja paljoa korkeampienkin muuttuvaisuustilojen kautta.

Tietäjä − tammikuu 1910

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.


Etusivu Artikkelit