Aate

Miten oikeutta jaetaan

"Vielä kuoleman jälkeenkin ovat säätyerot voimassa”, sanoo moni ihminen nähdessään, kuinka eri tavoilla rikas ja köyhä haudataan.

Tuo käsitys johtuu juuri kirkon aisteihin nojautuvasta elämänymmärryksestä. Mutta todellisuudessa niin ei ole laita. Ulkopuoliset arvoerot jatkuvat niin sanotussa haudantakaisessakin elämässä. Luonto ei voisi jakaa oikeutta ilman sitä.

Jos tutkimme niitä arvoeroja, joista ihmiset ovat fyysisessä elämässään tietoisia, toiset niin sanoaksemme negatiivisesti, toiset positiivisesti, niin saamme selville niiden tosi olemuksen. Tietoinen käsitys arvoeroista on tunneruumiin lainehtimista fyysiselle ruumiille suopealla ja epäsuopealla tavalla.

Henkilö, joka ajaa kaksivaljakolla loistavissa ajopeleissä maantietä, tuntee ylemmyyttä silloin, kun hän kohtaa ajaessaan huonoissa vaatteissa olevia, taakkoja kantavia jalankulkijoita. Samalla nuo jalankulkijat tuntevat alemmuutta, väistyen syrjään, toiset nöyrinä, toiset hammasta purren herrakansalle.

Kun erilaisissa oloissa syntyneet ja kasvaneet ihmiset sitten luovuttavat kiinteän ruumiinsa maaemolle, jatkuu heidän erilaisuutensa haudan takanakin, koska se on juuri sieltä kotoisin eikä fyysiseltä tasolta.

Persoonallinen elämänarvokäsitys ja sen mukaan toimiminen määräävät ihmisten ulospäin näkyvät arvoasteet. Mutta tämä elämänarvokäsitys ei suinkaan häviä kuolemassa vaan päinvastoin voimistuu. Tavallisen ihmisen kunnianhimo on kuoleman jälkeen paljoa voimakkaampi kuin hänen ollessaan fyysisessä ruumiissa. Viimeksi mainittu näet vaikuttaa usein herpaisevasti kunnianhimoon. Rikas voi olla sairaalloinen. Tuo alituinen muistutus hänen kiinteässä ruumiissaan – oikeastaan eetteriruumiissa, vaikka hän ei asiasta tiedä – saattaa hänet joskus huokauksella ajattelemaan elämän turhuutta ja kaiken katoavaisuutta. Mutta kuoltuaan hän vapautuu raihnaisesta fyysisestä ruumiista ja on täysin vapaa temmeltämään siinä ruumiissa, jossa kunnianhimo – kaiken tietoisen suuruuden ydin – asuu.

Astraaliruumiissa saa kunniaa tavoitteleva ihminen nauttia kunnolla. Astraalimaailmassa on ihmisen ympäristö juuri sellainen, joksi hänen tunneruumiinsa sen haluaakin tehdä. Säätyerot ovatkin siellä paljon ankarampia ja kiihkeämpiä kuin fyysisessä maailmassa.

Elävät ihmiset lisäävät tietämättään niiden kunnianhimoa, jotka fyysisessäkin elämässä ovat saaneet siitä nauttia. Ajatelkaa, mitä merkitsee komea hautapatsas sille vainajalle, jonka kiinteä ruumis lepää sen alla. Sellainen muistomerkki on omiaan pitämään vainajan tajunnan kiinni materialistisissa elämänarvoissa.

Kristitty roomalainen runoilija Prudentius laulaa:

Quidnam sibi saxa cauata,
Quid pulchra volunt monumenta,
Res nisi quod creditur illis,
Non mortua sed data somno?

[Mitä merkitsevät ontoiksi kaiverretut kalliot,
mitä tahtovat kauniit muistomerkit sanoa
muuta kuin sitä, että niitten haltuun uskottavat
eivät ole kuolleet vaan uneen vaipuneet?]

Astraaliruumiissa elävä tajunta, jonka entinen fyysinen asunto lepää mahtavan hautapatsaan alla, on elävästi tietoinen säätyerostaan siihen hetkeen asti, jolloin ”toinen kuolema” hänet yllättää ts. kun hän siirtyy taivasmaailmaan. Mutta koska olento sielläkin on persoonallinen, esiintyy arvoero jossakin muodossa. Astraalinen himoelämä on kyllä täällä poissa, joten taivasmaailmassa ei voi olla ”positiivista” oman arvon tuntemista – mutta sen sijaan on siellä ”negatiivinen”, esiintyen nöyryytenä ja kiitollisuutena.

Mutta niin kauan kuin tietoinen nöyryys ja kiitollisuus jostakin hyvästä on olemassa, lepää tietoinen suoruus ja ylpeys odottaen tilaisuutta päästä astraalitasolle.

Taivaselämä onkin vain ylimenotila, jossa tajunta lepää positiivisesta suoruudentunteesta kylpien ”negatiivisessa”.

Mainitut Prudentiuksen sanat tarkoittavat tavallisia jälleensyntymän ja kuoleman lakiin sidottuja ihmisiä. Nämä ”nukkuvat” vuorottain fyysisessä, vuorottain astraalisessa ja taivasmaailmassa. Niillä tajuntatiloilla, jotka ovat jälleensyntymän ja kuoleman laista vapautuneet, ei ole enää ”nukkumisen” mahdollisuutta. Ne ovat alituisesti ”hereillä”, täysin itsetietoisina, sillä ne ovat ”patsaita Jumalan huoneessa”.

Niin kauan kuin ihminen on ”oikeuden” tarpeessa, on hän kuoleman lakiin sidottu, ja karman laki jakaa hänelle kullakin kolmella tasolla oikeutta hänen ansioittensa perusteella.

Kun katselee ja kuuntelee esimerkiksi sitä ”oikeutta”, jota niin sanotut tuomioistuimet jakavat fyysisellä tasolla, se ei parhaassakaan tapauksessa tyydytä ajattelevaa järkeä. Mutta se, joka on tutkinut elämän ns. salaista puolta, ymmärtää, miksi tällainen oikeudenjako on olemassa.

Kaikki maallinen oikeus on karmallisten syiden kiteytymistä astraalisiksi muodoiksi fyysisellä tasolla. Esimerkiksi kirjailija voi teoksessaan esittää asioita mitä jaloimman hyvänsuopuisen, puhtauden ja ylevyyden kannalta, mutta jos hänen karmallisissa ”velkakirjoissaan” on menoeriä, jotka on merkitty esimerkiksi jonkin kansansielun aikanaan käyttäneen suuren tunneruumiin tappiopuolelle, maksetaan tuo velka jossakin tämän kirjailijan fyysisessä ruumiillistumassa niin, että mekaaninen, valmiina oleviin kaavoihin ja säädöksiin nojautuva oikeuslaitos tuomitsee hänet edesvastuuseen sellaisesta työstä, joka hänen tajunnassaan on palvelus hänen omille aikalaisilleen fyysisellä tasolla.

”Oikeutta” jaetaan suuressa kokonaisuudessa katsottuna täysin puolueettomasti, mutta ihmisolennon lukemattomina fyysisen elämän kausina on tapahtunut niin, että hänen voitto- ja tappiotiliinsä on jäänyt jonkin päättymättömän luvun murto-osia. Toisessa ruumiillistumassa täytyy jättää pieni osa maksamatta, toisessa taas maksetaan vähän liikaa.

Jos minä olen saamassa esimerkiksi kolmasosan markasta, niin minulle on maksettava joko 33 tai 34 penniä. Edellisessä tapauksessa saan liian vähän, jälkimmäisessä liian paljon. Suhteellisesti samanlaisia epätasaisuuksia on karmallisissa tilikirjoissani, ja sen tähden täytyy minun toisinaan saada liian ”väärä”, toisinaan liian ”oikea” tuomio. Mutta kolminaismaailma ei pääse lopulliseen eroon minusta ennen kuin se maksaa minulle jonkin ”saatavani” pienimmätkin murto-osat. Yhtä tarkasti minun täytyy maksaa sille velkani.

Vasta sitten kun tajuntakeskus on hankkinut itselleen oikeuden astua buddhisen tason ”kynnyksen” yli, lakkaa kaikenlainen saatavien velkominen ja samalla ”oikeudenjako”. Kristuselämässä ei ole mitään eristettyä oikeuden muotoa. Siinä olemisen tilassa on tajuntakeskus tiedostamattomasti velkaa kaikille olioille. Se velka ei ole virallista vaan alituisesti yksityistä.

Kaikenlainen oikeudenjako päättyy buddhisen elämäntason kynnykselle. Laki on täytetty ja oikeuden vaatimus tyydytetty.

Tietäjä − tammikuu 1913

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.