Armas D. Siimes

Hieman totuuksista

Jos joku tulee hyvin lämpöisestä huoneesta esimerkiksi viileään eteiseen, hän sanoo helposti: "Täällähän on kylmä". Mutta jos joku toinen tulee ulkoa, sanokaamme pakkasesta, samaan eteiseen, hän sen sijaan sanoo: "Kylläpä täällä on lämmin." Nyt voi tulla kiistelyä siitä, onko eteinen lämmin vai kylmä. Kiistely on kuitenkin turhaa, sillä lämpömittarin avulla voidaan havaita, montako astetta lämmintä on. Nämä kaksi eri mielipidettä edustaa ns. subjektiivista totuutta.

Edellä selostetut totuudet ymmärtää jokainen subjektiivisiksi. Mutta mikä totuus sitten on se mittarin näyttämä totuus? Onko se objektiivinen? — On ja ei. Objektiivinen se on siinä mielessä, että mittari mielipiteistä huolimatta tosiaan näyttää esimerkiksi +15 astetta Celsiusta. Mutta mikä totuus sitten on tuo 15 astetta? Se on ihmisen itse keksimän mitan osoittama arvo: alkujaan Celsius itse merkitsi veden sulamispisteen nollalla. Lämpötila voidaan tietenkin mitata myös muunlaisilla asteikoilla, ja niin tehdäänkin, mutta siitä ei päästä mihinkään, että ensin on tehty mittari ja sitten saavutettu "objektiivinen totuus". Tätä asiaintilaa koskettaa hieman myös kasku, jonka mukaan eräs neitonen, jolle tähtientuntija esitteli tähtitaivasta, sanoi, että hän ymmärtää kaiken muun, mutta ei voi käsittää, miten ihmiset ovat saaneet tietää noiden tähtien nimetkin. Miten ne todella onkaan selville saatu?

Mutta täytyy olla myös sellaisia totuuksia, jotka eivät riipu meidän omista mitoistamme, asteikoistamme tai mielipiteistämme. Ellei sellaisia olisi, kaikki ns. tieteellinen tutkimustyö olisi ei ainoastaan tarpeetonta, vaan mieletöntä. Tämä on hyvä muistaa kaikkien niiden, jotka väittävät, että totuudet ovat suhteellisia. Ne eivät ole suhteellisia, mutta saavutettu tieto totuudesta sen sijaan usein on suhteellinen.

Kaikki ei ole tietoa, mikä tiedolta näyttää, ja varsin usein me sekoitamme tiedon, luulon ja vakaumuksen, niin että ne käytännössä peittävät toisensa. Vakaumus koskee aina asioita, joista ei ole varmaa tietoa: nämä totuudet ovat sekä suhteellisia että subjektiivisia. Siitä huolimatta ne vaikuttavat niitä omaksuneen yksilön elämään ja myös monien hänen kanssaan kosketuksiin joutuvien ihmisten kohtaloihin. Ns. elämänkatsomukselliset asiat kuuluvat vakaumuksen maailmaan, ja luvalla sanoen ne ovat nimenomaan tärkeimmiltä osiltaan subjektiivisia. Ehkä uskaltaisi sanoa, että verraten harvat ihmiset haluavat edes tarkistaa, ovatko heidän vakaumuksensa sopusoinnussa todistettavasti selvien tosiasioiden kanssa, ja on paljon asioita, joista viimeisimmän totuuden selville saaminen on hyvin työläistä, vaikkapa haluaisikin siihen pyrkiä.

Edellä olevasta käynee jo välillisesti selville, että jokin totuus, joka on totuutena selvä jollekulle henkilölle, voi olla vain vakaumuksen asia toiselle. Vakaumuksemme voi syntyä esimerkiksi päättelemisen avulla kokemuksesta tai tiedosta tai uskomalla siihen, mitä toiset sanovat tai kirjoittavat. Mutta mistä sitten johtuu, että monet voivat uskoa aivan päättömiä asioita, sellaisia, jotka lapsikin — jos se on käynyt muutaman vuoden koulua — ymmärtää hölynpölyksi. Tämä johtuu ihmisille ominaisesta herkkäuskoisuudesta, mikä on tunteen asia. Elleivät ihmiset olisi herkkäuskoisia — mikä toisaalta edustaa myös tuoreutta — koko maailma olisi aivan toisenlainen kuin se on. Kaikki poliittiset silmänkääntötemput ja muut niihin verrattavat konstit onnistuvat vain sillä edellytyksellä, etteivät ihmiset tarkista tunteitaan.

Tunteet juuri muovaavat meidän totuutemme ja antavat niille epäpätevän sisällön. Ihmisen on paljon helpompi yleensä omaksua uusia käsityksiä kuin muuntaa tunteensa uusien käsitystensä edellyttämälle linjalle. Tämän voi tietoisesti kokea jokainen, joka viitsii seurata omien mielenliikkeittensä leikkiä: sanon leikkiä, sillä mieli on aina valmis kepposiin eikä suinkaan tee kepposia vain lähimmäisillemme, vaan usein — ehkä tavallisimmin — itsellemme. Mieli voi rasittua tai intoutua verraten vähäpätöisistä asioista, etenkin elämyksistä, niin paljon, ettei yksilö pysty lainkaan reagoimaan elämään terveesti. Kun näin käy, mielemme muodostelee vain subjektiivisia totuuksia, jotka joskus ovat niin kaukana todellisuudesta, ettei niillä ole muita kuin näennäisiä yhteyksiä, jotka nekin "pätevät" vain kysymyksessä olevan subjektin kannalta. Pahinta on, että ne asianomaisen mielestä — kuten näyttää — tuntuvat aivan todistettavilta seikoilta.

Totuudenetsijää vaanii alituisesti suuret vaarat. Pahimpia niistä on se, että luulemme jo saavuttaneemme sen, mihin vasta pyrimme tai mitä vasta osaamme kunnioittaa. Aina olisi muistettava ainakin seuraavat "totuudet":

Omilla ja itse keksimillämme mitoilla saatu totuus ei välttämättä edusta objektiivista totuutta;

Vakaumus ja tieto on aina erotettava toisistaan;

Tunteita, jotka säätelevät vakaumuksiamme, täytyy myös tarkistaa, jotta ne eivät estäisi totuuden näkemistä.

Emme kuitenkaan voita mitään sillä, että tukahdutamme tunteemme, voitamme enemmän, jos viljelemme niitä ja annamme niille oikeata kasvuainesta tiedoistamme ja kokemuksistamme.

Kokemus on seikkailua, siitä ei koskaan tiedä, mihin se johtaa. Mutta jos johtotähtenämme on totuuden kunnioittaminen, niin kokemus — oli se mitä laatua tahansa — on aina totuuden löytämisen ja löytymisen kannalta myönteinen asia. Jos totuus tuntuu "pahalta", on vika tunteissamme, mutta ei totuudessa eikä tosiasioissa.

elonpyörä – 1962 n:o 2


Etusivu Artikkelit