Antti Savinainen
Jumalasta ihmiseksi — ihmisestä Jumalaksi
Esitelmä 7. Pekka Ervast -seminaarissa Espoon Hanasaaressa
la 10.5.2003.
Johdanto
Esitelmän aihe on hämmästyttävän laaja ja syvä, koska se oikeastaan pitää sisällään kaiken. Esitykseni on siis väistämättä hyvin luonnoksenomainen. Tarkoituksenani on luoda katsaus ns. manvantaroihin ihmisen kehityksen kannalta, esittää miten olemme teosofian, erityisesti Pekka Ervastin teosofian, mukaan saavuttaneet ihmisen kehitysasteen. Yritän myös joissakin kohdissa valaista mahdollisia yhteyksiä teosofian ja tieteellisten käsitysten välillä. Sen jälkeen pyrin hahmottamaan esitelmän ja tämän seminaarin aiheen jälkimmäistä puoliskoa — prosessia ihmisestä Jumalaksi.
Joskus saattaa kuulla esitettävän myös teosofien
taholta, että manvantaroista on turha puhua ja niiden miettiminen on miltei
ajan hukkaa. On tietysti totta, että kyse on arkiajattelun kannalta
kaukaisista, jopa mielikuvituksellisista asioista. Ja kuitenkin teosofiset ja
antroposofiset opettajat ovat niistä paljonkin puhuneet. Vastauksia tähän
voi löytää parikin. Ensiksikin teosofisen ihmiskäsityksen ymmärtäminen
jää vaillinaiseksi, jos ei ole perillä ihmisen kehityksestä. Toiseksi
manvantaroiden pohtiminen auttaa ymmärtämään kehityksen ideaa ja
erityisesti kaiken läpäisevää, sanoisinko kosmista avunannon periaatetta.
Jumalasta ihmiseksi: manvantarinen kehitys
Ihminen Jumalan Poikana
"Alussa oli Sana". Tässä ilmaisu "alussa" voi tarkoittaa "ennen kuin ilmennys alkoi". Sitten ehdottomassa, äärettömässä elämässä tapahtuu rajoitus, siinä herää minuus, joka synnyttää itsestään uusia minuuksia. Teosofisessa kirjallisuudessa puhutaan ensimmäisestä yleismaailmallisesta Logoksesta. Se on yhtä ilmenemättömän Jumalan, Absoluutin kanssa. Ilmaisu "Sana" tarkoittaa kolminaisen Logoksen toista ilmennystä: Jumalan poikaa eli Kosmillista Kristusta, joka on olemassaolon täydellisyyskuva.
Logoksilla tarkoitetaan myös aurinkokuntien ja omankin aurinkokuntamme Logosta, kuvaamattoman korkealle kehittyneitä olentojoukkoja. Aurinkokuntamme Logos ei kuitenkaan ole aurinkokuntamme luoja merkityksessä persoonallinen Jumala. Ihmisetkin ovat yleismaailmallisesta Logoksesta syntyneitä — ei siis luotuja — monadeja, jotka muodostavat Kosmillisen Kristuksen ruumiin. Aurinkokuntamme logoksen muodostamat olennot ovat joskus olleet ihmisen asemassa, ja ovat siten kehityksen tulosta. Olemme syntyneet samasta lähteestä kuin kaikki muutkin elävät olennot. Sen vuoksi kaikki ilmenneet jumalat, enkelit ja mestariolennot ovat veljiämme ja vertaisiamme, vaikkakin kehityksessä meitä edellä. PE sanoo, ettei ole niin korkeata olentoa Universaalin Logoksen alapuolella, joka ei olisi meidän vertaisemme. Tämä on upea visio kaiken olemassaolon perimmäisestä ykseydestä.
Voi tietysti kysyä, miksi tarvitaan kehitystä, jos ihminenkin on sisimmältä olemukseltaan jo osa täydellistä Kosmillista Kristusta. Teosofian vastaus on, että monadit tai jumalanpojat ovat täydellisiä vain omassa tajunnantilassaan, siinä missä ne ovat syntyneet. Ne eivät vielä osaa hallita elämän eri ilmennystasoja ja ainetta.
Monadien kehitys tapahtuu teosofiassa puhutuissa seitsemässä maailmassa tai tasolla (Rudolf Steiner käyttää hieman eri nimityksiä). Ihmisessä on seitsemää tasoa vastaavat olemuspuolet, joiden takana on siis monadi. Ylemmän kolminaisuuden muodostavat aatma, buddhi ja ylempi manas. Alemman nelinäisyyden muodostavat alempi manas eli järki, astraaliruumis, eetteriruumis ja fyysinen ruumis.
Neljä ensimmäistä manvantaraa
Kuulijoille on varmasti tuttu nykytieteen käsitys elämän synnystä. Siinä oletetaan, että elämä on sattumalta syntynyt elottomista, orgaanisista molekyyleistä. Sen jälkeen on luonnon valinta alkanut toimia, ja kaikki ilmennyt biologinen elämä on kehittynyt yksinkertaisista elämän muodoista monimutkaisempiin. Maapallon ikä arvioidaan muutamaksi miljardiksi vuodeksi. Koko evoluutioprosessi elottomasta nykyiseen monimuotoiseen elolliseen luontoon on siis tapahtunut tässä ajassa. Jotkut varsin arvovaltaiset tiedemiehet ovat esittäneet myös ns. panspermia periaatteen, jonka mukaan elämän alku olisi tullut ulkopuolelta, avaruudesta. Tämä ei ole kuitenkaan saanut laajaa kannatusta osakseen.
Teosofian vastaus poikkeaa nykytieteen käsityksestä, jossa tieteen omienkin kriteerien mukaan on monia vahvistamattomia hypoteeseja. Teosofian mukaan maapallon elinikä ei ole riittävä sille, että koko nykyinen luonto ja ihminen olisivat ehtineet kehittyä. Teosofiassa esitetään, että kehitys ei ole sattumanvaraista, vaan päinvastoin hyvin viisaiden olentojen suunnittelema ja myös ohjaama prosessi. Tieteessä ei tunneta mitään luonnon teleologista periaatetta; ainoastaan luonnon valinta ja viime kädessä fysiikan lait. Siis vaikka teosofia antaa oleellisen edun evoluution kehittymiselle tieteeseen verrattuna, aikaa ei siltikään ole ollut riittävästi!
Teosofian mukaan maapalloa on edeltänyt kolme aikaisempaa kehitysvaihetta, joita nimitetään manvantaroiksi. Tieteen kannalta ne tietysti ovat yhdentekeviä ja spekulatiivisia. Mutta teosofian ja antroposofian mukaan niistä voidaan tehdä tarkkoja havaintoja henkisin menetelmin. Huomautan sivumennen tässä, että en tee tässä esityksessä eroa ilmaisujen teosofia ja antroposofia välille, vaikka ne eivät olekaan identtisiä; molemmat ilmaisut voisi korvata myös ilmaisulla hengentiede.
Manvantaroiden tutkiminen edellyttää kykyä lukea tapahtumia maailmojen muistista eli akaashasta. Tässä on PE:n ja Steinerin välillä mielenkiintoinen pieni näkemysero. PE:n mukaan akaashaa on luettava Salaisen opin valossa, joka sisältää aikain viisauden sirpaleita erityisesti rivien välissä. Aikain viisaudella tarkoitetaan Salaisen Veljeskunnan vuosimiljoonien aikana keräämää ja tarkistamaan tietoa; siis eräänlaista henkisen tiedeyhteisön konsensusta. Salainen oppi siis sisältää jonkinlaisia linkkejä akaashisiin aikakirjoihin niille, jotka kykenevät näitä linkkejä seuraamaan. Steiner edusti tässä asiassa toista kantaa. Hänen mukaansa akaashisia aikakirjoja voi luotettavasti tulkita, jos vaadittavat kyvyt ovat oikealla tavalla kehittyneet. Toisaalta Steinerkin piti hyödyllisenä henkisiin havaintoihin tutustumista ja ajattelemista jo ennen kuin varsinaiset kyvyt ovat kehittyneet.
Ohimennen voi todeta, että PE käsittelee ihmisen kehityshistoriaa useissa esitelmäsarjoissa, jotka hän piti noin 25 vuoden aikana. Nämä esitelmäsarjat avaavat mielenkiintoisen ikkunan PE:n näkemysten kehittymiseen. Varhainen Enkelein lankeemus -teos perustuu pitkälle silloisten teosofisten auktoriteettien esityksiin. Myöhemmät teokset, erityisesti Ihmisen synty, edustaa selkeästi PE:n omaa okkulttista tietoa.
Tarkastelen seuraavaksi joitakin manvantaroiden eli Maan kehityskausien piirteitä ihmisen kehityksen kannalta. Manvantaroiden nimet ovat samoja kuin joillakin aurinkokuntamme taivaankappaleilla. Ne eivät kuitenkaan tarkoita, että niillä olisi suoraa yhteyttä keskenään.
Manvantarat ja ihmisen olemuspuolet
Maapallon aiempia kehityskausia voi kuvata myös maapallon aikaisempina inkarnaatioina ihmisen jälleensyntymisen tapaisesti. Ensimmäistä manvantaraa kutsutaan saturnusmanvantaraksi. Siellä oli myös kivi-, kasvi- ja eläinkunta edustettuna. Nykyinen ihmiskunta (me!) oli silloin kivikunnan asemassa. Nämä luonnonvaltakunnat eivät tietenkään olleet samanlaisia kuin nykyisin, koska maapallon alin prinsiippi oli laskeutunut vasta eetteritasolle ns. tulielementtiin asti. Fyysisille aisteille tai mitta-laitteille ei olisi kyseisessä avaruuden kohdassa paljastunut mitään. Hengentieteen tutkijalle elämä esiintyy saturnuskaudella lämpönä, lämpötilan vaihteluina ja ääninä, ei kuitenkaan fysiikan mielessä, vaan sielullisena kokemuksena kuten Steiner tähdentää.
Ihmiseen laskettiin saturnusmanvantarassa fyysisen ruumiin siemen tai alkukuva; fyysinen ruumis on siis käyttövälineistämme vanhin. Tämän siemenen meille lahjoittivat rosenkreutsilaisen nimityksen mukaan thronoi- eli valtaistuimet-enkelijärjestö. He hallitsivat fyysisen aineen täydellisesti, tai oikeastaan fyysisen aineet syntysanat, koska elämä ei ollut lainkaan vielä näkyvällä tasolla. He myös herättivät meidän monadimme, jonka seurauksena meissä aktivoitui aatmaa, ilmennyksen tahto. Aatmaan ja fyysisen ruumiin siemenen välillä ei ollut vielä mitään yhteyttä.
Saturnuskautta seurasi lepokausi, jonka jälkeen maapallo inkarnoitui uudelleen ns. aurinkomanvantarassa. Siinä maapallo laskeutui ilmaelementtiin, jota voisi verrata nykyisen kaasun tai höyryn olomuotoon. Nykyinen ihmiskunta oli edistynyt kasvikuntaa vastaavalle asteelle. Silloin saimme eetteriruumiin siemenen kyriotes-herrauksilta. Sen seurauksena 'lämpö' alkoi loistaa. Samalla herätettiin monadeissamme buddhista olemuspuolta kherubien — harmonian herrojen taholta.
Seuraavassa eli kuumanvantarassa saimme astraaliruumiin siemenen eli tunnekyvyn dynameis- mahdit enkelikunnalta. Sen tähden sanotaan, että olimme kuumanvantarassa eläinkuntana, emme kuitenkaan nykyisen kaltaisena eläinkuntana. Elämä oli laskeutunut vesielementtiin saakka. PE huomauttaa, että vesielementillä ei pidä ymmärtää "H2O:ta", vaan ainetta yleensä juoksevassa tilassa. Kuumanvantarassa herätettiin ajatus eli järki, manas. Sen tekivät serafim — rakkaudenherrat. Tämä oli minuuden heräämiselle välttämätöntä. Suuressa osassa ihmiskuntaa heräsi minuus kuumanvantaran aikana, mutta ei kaikissa.
Tarkempia kuvauksia manvantaroista voi lukea esimerkiksi PE:n Ihmisen synty -kirjasta ja Steinerin Antroposofinen hengentiede -kirjasta. Tästäkin esityksestä käy ilmi, että koko nykyisen ihmiskunnan ja muidenkin luomakuntien kehitys on tapahtunut viisaiden olentojen auttamisen kautta. Voi vain kuvitella, kuinka mittaamattoman pitkän kehityksen tulosta olemme nykyisessä neljännessä maapallon kehityskaudessa, maamanvantarassa. Maamanvantaraa seuraa vielä kolme manvantaraa: Jupiter, Venus ja Vulkanus.
Pahan ongelma
Pahan olemassaolosta voimme tehdä havaintoja itsestämme ja ympäröivästä maailmasta. Teologian klassinen ongelma on miksi kaikkivaltias Jumala sallii pahan. Teosofian vastaus on — enkä usko, että teosofia on ainoa ajattelusuunta tässä: paha ei ole mikään sattuma maailmankaikkeudessa eikä mitään ehdottomasti olevaa, vaan sekin kuuluu jumalalliseen suunnitelmaan. PE esittää asian niin, että Jumala — Universaali Logoksen ja omankin aurinkokuntamme Logoksen kolminaisuuden Isä-ilmennys — todellakin on niin ääretön, iankaikkinen rakkaus, että hän voi käyttää kärsimystä ja pahaa olemassaolon suunnitelmassa. Paha on kuitenkin siinä mielessä harhaa, että se on ajallista, ei ikuista. Ainoastaan pahan mahdollisuus on ikuisesti olemassa. Sillä jos ei olisi pahan mahdollisuutta, ei olisi ilmennyttä hyvääkään.
Palaan vielä takaisin manvantaroihin, joissa meitä auttoivat eri enkelikunnat. Saturnusmanvantaran ihmiskunta oli aurinkomanvantarassa enkelikuntana, kuumanvantarassa arkkienkelikuntana ja nykyisessä maamanvantarassa arkhai-enkelikuntana. Kehitys ei kuitenkaan etene kaavamaisesti. Vain osa ensimmäisen luomiskauden ihmiskunnasta todella saavutti enkelitason ja myöhemmissä manvantaroissa korkeampien enkelikuntien asteen. Nämä toimivat edelleen ihmiskunnan ja muiden luomakuntien auttajina. PE mainitsee, että angeloi olennot eli enkelit suojelevat meitä siten, että yksilöityneimmillä ihmisillä on oma enkelivartijansa ja vähemmän kehittyneillä ryhmävartijansa. On mielenkiintoista, että satujen antama kuva saa vahvistuksen okkulttiselta tutkimukselta. Kaikille lienee tuttu virsi "Maan korvessa kulkevi lapsosen tie" ja myös siihen liittyvä maalaus.
Saduissakaan kaikki enkelit eivät ole hyviä ja auttavaisia. Rosenkreutsilainen teosofia antaa näiden olentojen olemassaololle seuraavanlaisen selityksen. Manvantarisesssa kehityksessä tapahtui myös luokalle jäämistä, kaikki eivät edenneet kehityksessä yhtä nopeasti. Nämäkin olennot jatkoivat ja jatkavat kehitystään manvantarasta toiseen. He ovat meille kiusaajien asemassa; he tarjoavat vastuksia, jotta meillä olisi mahdollisuus kehittyä ja samalla he itse kehittyvät. Rosenkreutsilainen teosofia jakaa nämä kiusaajat jaetaan kolmeen luokkaan:
Asurat eli saatanat, jälkeenjääneet saturnusmanvantaran ihmiset. Minuuden eli ylemmän manaksen kiusaajat
Ahrimanit, jälkeenjääneet aurinkomanvantaran ihmiset. Älyn eli alemman manaksen kiusaajat.
Lusiferit, jälkeenjääneet kuumanvantaran ihmiset. Tunteen eli astraaliruumiin kiusaajat.
Kiusaajat liittyvät siten läheisesti eri olemuspuoliemme nykyiseen kehitykseen. PE käsittelee näiden olentojen vaikutusta ihmisiin erityisesti teoksessaan Pahan voittaminen. Myös Steiner puhuu näistä useissa teoksissa. Eräs ruusuristiveljeni huomautti, että Viisauden Mestarien kirjeissä ei puhuta pahan kolminaisesta ilmenemisestä mitään. Se ei toisaalta ole mitenkään hämmästyttävää, koska Viisauden Mestarien kirjeet ei ole mikään systemaattinen teosofian esitys. Tietääkseni myöskään Salainen oppi ei puhu asuuroista, ahrimaaneista ja lusifereista (ehkä joku paikalla oleva voi valaista asiaa).
Katsotaan seuraavaksi nykyisen maamanvantaran keskeisiä kehitysvaiheita, jotka kuuluvat vielä otsikon alkuosan — Jumalasta ihmiseksi — piiriin.
Lemuria ja Atlantis
Lemuriaa ja Atlantista edelsi kaksi varhaisempaa kehitysvaihetta — suurta aikakautta tai juurirotua, joista ei ole jäänyt mitään fyysisiä jälkiä (näitä nimitetään polaariseksi ja hyperborealaiseksi kausiksi). Ihmiskunnan fyysinen historia alkaa Salaisen opin mukaan Lemuria-mantereella noin 18 miljoonaa vuotta sitten. Ihminen pukeutui fyysiseen käyttövälineeseen, mutta hän ei ollut vielä ihminen sanan nykyisessä merkityksessä. Ensimmäisillä ihmisillä ei ollut järkeä, ja heillä oli alussa vain kuulo- ja tuntoaisti. Heillä oli kuitenkin tarujen kyklooppien tapaan yksi silmä, joka mahdollisti näkemisen näkymättömään maailmaan.
Lemurian aikana maapallolle tuli auttajia, korkeita olentoja Venukselta tai kuten joskus sanotaan: Merkurius-Venukselta. He muodostivat Valkoisen Veljeskunnan, joka vielä tänäkin päivänä on teosofian mukaan olemassa. Valkoisen Veljeskunnan johtajaksi tuli Sanat Kumara, joka Raamatussa tunnetaan nimellä Melkidesek. Nämä auttajaolennot olivat jumalien asemassa lapsi-ihmiskunnalle.
Lemurialla oli ihmiskunnan alkuperäinen paratiisi. Ihmisten fyysinen näkökyky alkoi kehittyä, ja he tulivat tietoisiksi siitä, että elivät fyysisessä maailmassa. He alkoivat kokea nautintoa myös sukupuolisesta kanssakäymisestä. Tätä kutsutaan syntiinlankeemukseksi. Raamatussa tätä kuvataan paratiisin käärmeellä, joka vietteli Eevan ja Aadamin syntiin. Tällä symbolisella kertomuksella on vastineensa: edellä mainitsemani kuumanvantaran lusifer-olennot inspiroivat Lemurian ihmiskuntaa ja herättivät ihmisissä ajattelua ja nautinnonhalua. PE jopa kuvaa, kuinka silloinen ihminen tunsi ikään kuin käärme olisi tullut hänen selkärankansa ympärille, kun lusifeerinen olento tunkeutui sisään ihmisen tajuntaan ja ruumiiseen. Tämä tutustutti ihmiset pahaan ja sitä seuraavaan kärsimykseen. Samalla se myös joudutti ihmiskunnan kehitystä ajattelun heräämisen kautta.
Syntiinlankeemuksessa ihmiset erehtyivät sukupuolivoimien käytössä ja sekaantuivat eläimiin. Ihmiskunta sai tästä raskaan karman kannettavakseen. Ihmisten ja eläinten jälkeläisistä syntyivät apinat. Teosofian kanta on siis päinvastainen kuin biologian: ihminen ei ole kehittynyt apinasta, vaan apina ihmisestä! Olisi kiinnostavaa kuulla, mitä mieltä ennakkoluuloton biologi olisi tästä ajatuksesta.
Lemuriaa seurasi Atlantis, josta Platon puhuu Timaios- ja Kritias-teoksessaan. Platonin mukaan viimeisin Atlantis-mantereen osa tuhoutui 9000 vuotta sitten. Atlantiksen olemassaolosta on koetettu löytää todisteita, esimerkiksi pyramidien esiintyminen Egyptissä ja Etelä-Amerikassa, mutta tiedeyhteisön kannalta todisteet eivät ilmeisesti ole riittäviä. Atlantiksen ihmiskunnalla oli kehittyneempi näkökyky fyysiseen maailmaan kuin Lemurian aikaisella ihmiskunnalla. Heillä oli edelleen jäljellä myös atavistista selvänäköisyyttä. Atlantiksen alkuaikoja on vanhoissa traditioissa kuvattu ihmiskunnan kulta-aikana. Tämän kulta-ajan ihmiskunta oli saanut alkunsa lemurialaisen ihmiskunnan parhaimmistosta. Silloin ihmiskunta loi Valkoisen Veljeskunnan ohjauksessa sivistystä ja kulttuuria.
Atlantiksella ihmiskunnan joukkoon oli ruumistuneena aikaisempien kehityskausien olentoja: ahrimaaneja ja asuuroja, jotka menivät syvälle pahaan ja houkuttelivat vähempiälyistä ihmiskuntaa mukanaan. PE kuvaa kuinka Valkoinen Veljeskunta kävi sodan mustia maagikkoja vastaan. Nämä tuhoutuivat, minkä jälkeen Atlantis hävisi luonnonmullistuksissa, joita vanhoissa traditioissa kutsutaan vedenpaisumukseksi. Tämä opetus "pyhästä sodasta" painui syvälle ihmiskunnan tajuntaan, niin syvälle, että se jopa yllätti Valkoisen Veljeskunnan. Uskosta sodan pyhyyteen näemme miltei päivittäin esimerkkejä uutisissa.
Atlantiksen jälkeiset kulttuurikaudet
Suuria aikakausia tai juurirotuja on seitsemän. Nykyinen Atlantiksen jälkeinen aikakausi käsittää seitsemän kulttuurikautta (teosofiassa puhutaan myös alaroduista):
1) Muinaisintialainen
2) Muinaispersialainen
3) Assyrialais-babylonialais-kaldealais-egyptiläis-juutalainen
4) Kreikkalais-roomalainen
5) Länsieurooppalainen (nykyinen)
6) Venäläis-slaavilainen
7) Amerikkalainen
Aiemmilta kulttuurikausilta meillä on edelleen jäljellä suuret uskonnot. Viidennen aikakauden tai juurirodun vanhin uskonto on siten hindulaisuus.
Rosenkreutsilaisen teosofian mukaan ihmiskunta oli kehityksessään mennyt syvimmälle aineeseen kreikkalais-roomalaisella kulttuurikaudella. Toisaalta voi kysyä eikö nykyaika ole monessakin mielessä kaikista materialistisin? Ihmiskunta on oppinut hallitsemaan luonnon lakeja siinä määrin, että tekniikan kehittyminen ennennäkemättömiin mittoihin on tullut mahdolliseksi. Voinee sanoa, että sekä teoreettinen että käytännöllinen materialismi ovat voimissaan.
Kreikkalais-roomalaisen kulttuurin jälkeen kehityksen pyörä on taas kääntynyt henkisempään suuntaan. Sekä PE että Steiner pitävät Jeesus Kristuksen esiintymistä maan päällä erittäin tärkeänä taitekohtana ihmiskunnan kehityksessä. Sitä voi kutsua uuden liiton alkamiseksi, vaikka PE:n mukaan Buddha jo aloitti sitä. Palaan vielä uuteen liittoon esitykseni loppuosassa.
Atlantiksen jälkeistä suurta aikakautta seuraa vielä
kaksi aikakautta, jonka jälkeen nykyinen, neljäs kierros on tehty. Kuhunkin
manvantaraan kuuluu seitsemän kierrosta. Kutakin kierrosta seuraa lepokausi,
joka tarkoittanee, että elämä vetäytyy sen aikana korkeammille tasoille.
Yhteenvetona voi todeta, että elämme tällä hetkellä neljännen
manvantaran, neljännen kierroksen, viidennen suuren aikakauden viidennessä
kulttuurikaudessa.
3. Ihmisestä Jumalaksi — Vihkimyksen polku
Olemme tulleet ihmisiksi, mutta emme vielä ole täysiä ihmisiä. Meissä on vielä alempi luonto, eläintä jäljellä. Tosi ihmisyyteen tai inhimilliseen täydellisyyteen on vielä matkaa. Mistä tämä matka alkaa? Voisi sanoa, että elämä itse ohjaa ihmistä oikeaan suuntaan karman ja jälleensyntymisen avulla. Kuolemanjälkeinen elämä näyttää meille, missä olemme erehtyneet ja mikä on ihanteemme. Kehitys on kuitenkin hyvin hidasta, jos ihminen ei itse sitä tahdo. Ensimmäinen vaatimus onkin, että tulemme totuudenetsijöiksi, heräämme ajattelemaan elämää vakavammalta kannalta. Kolkuttavalle avataan, mutta jos ei kolkuta, ei voi päästä sisälle.
PE:n mukaan totuuden etsimisen ei tulisi rajoittua vain viiteen aistiin ja aivoihin sidottuun tajuntaan ja ajatteluun. Silloin olemme vielä materialisteja. Meidän pitäisi osata käyttää myös kahta muuta aistia, jotka eivät ole vielä ihmiskunnassa heränneet täyteen toimintaan. PE nimittää kuudetta aistia taiteelliseksi kauneusaistiksi. Tämän aistin herääminen mahdollistaa taiteellisen ihmettelyn ja ihailun. Ihminen osaa nähdä kauneutta kaikkialla eikä hän tuomitse ketään, vaan näkee jokaisessa ihmisessä veljen tai sisaren.
Seitsemättä aistia PE kutsuu filosofiseksi intuitioksi,
joka on mentaalisen käyttövälineen aisti. Sen avulla ihminen pääsee
selvään näkemykseen ja tuntemukseen siitä, että emme ole sisimmässä
itsessämme kuolevaisia vaan kuolemattomia olentoja. Filosofisen intuition
edellytyksenä on taiteellisen kauneusaistin herääminen. Tässä voisi
nähdä yhden perustelun Steiner-päiväkotien ja -koulujen taiteelliselle
kasvatukselle; se auttaa taiteellisen kauneusaistin heräämistä.
Puhdistuksen tie
Puhdistuksen tien edellytys on, että ihminen tulee totuudenetsijäksi. Hän alkaa siis etsiä vastauksia elämän kysymyksiin tutkimalla erilaisia filosofioita, uskontoja ja kenties myös teosofisen liikkeen opetuksia. Tällä en tahdo mitenkään väittää, että totuuden etsiminen olisi vain teosofisen liikkeen piirissä mahdollista. Kalevalassa tätä vaihetta kutsutaan kultaisen auran takomiseksi, ihminen rakentaa itselleen maailmankuvan parhaista (itselleen) mahdollisista käsitteistä. Kyseessä on järjen puhdistus ennakkoluuloista ja suvaitsemattomuudesta. Filosofisen intuition herääminen mahdollistaa totuuden näkemisen tai aavistamisen koko olemuksellamme, ei pelkästään älyllisesti.
Pelkkä älyllinen etsiminen ei vie kovin pitkälle. Totuutta pitää etsiä koko elämällään, muuten se on harrastelua. Puhdistuksen tie on erityisesti eettistä puhdistusta. Ajatuksien, tunteiden ja tekojen pitää muuttua vähitellen ihanteiden mukaisiksi. Monelle ihmisyyden syvimmät ihanteet näkyvät Jeesuksen Vuorisaarnassa. Joillekin ihanne saattaa avautua Buddhan opetuksissa tai jossakin muussa yhteydessä. Vuorisaarnassa Jeesus antaa mietiskelyohjelman, jota PE syvällisesti selittää Vuorisaarna ja Jeesuksen salakoulu teoksissaan. Nämä ohjeet ja ihanteet ovat varmasti kaikille hyvin tuttuja. Esitän ne tässä positiivisessa muodossaan:
Hyvyys. Kun ihmisellä on lempeä ja hyvä sydän, hänen ei tarvitse enää suuttua.
Ajatuksen ja tunteiden puhtaus.
Totuus. Tinkimätön rehellisyys itseä ja toisia kohtaan.
Rauha. Ihminen ei enää vastusta pahaa, hän on rauhan rakentaja niin näkyvässä kuin näkymättömässä maailmassa.
Rakkaus. Uskoakseni kaikki ihmiset sisimmässään tietävät, että tässä on elämän salaisuus.
Nämä ihanteet muodossa tai toisessa tulevat etsijälle
eteen jo puhdistuksen tien alussa. Ne ovat inhimillisen täydellisyyden
ihanteita, ja ne vievät ihmisen vihkimyksiä kohti.
Vihkimykset
Eettisten ihanteiden mietiskely ja eläminen tekevät ihmisestä taivasten valtakunnan jäsenen, ne pukevat hänet häävaatteisiin. Tämä prosessi liittyy ns. vihkimyksiin, joilla on PE:n mukaan kolme merkitystä:
Vihkimys liittyy tajunnan laajenemiseen, jota eri traditioissa kutsutaan valaistumiseksi. Tähän liittyy myös itsetietoisuus näkymättömässä maailmassa yhä korkeammilla tasoilla.
Vihkimys on merkki tai leima siitä, että on hankittu henkistä tietoa ja taitoa.
Vihkimys on jäseneksi ottoa johonkin veljeskuntaan, joka toimii näkymättömässä maailmassa.
Ruusuristiläisissä piireissä puhutaan vanhan ja uuden liiton vihkimyksistä. Ne eivät ole mitenkään ristiriidassa keskenään. On merkillepantavaa, että HPB:llä ei tiettävästi ollut edes uuden liiton käsitettä. Tätä voi ihmetellä, mutta PE antaa siihen vastauksen, joka on löydettävissä teoksesta Viidennen kulttuurin tehtävä. Hän kuvaa kuinka Valkoinen Veljeskunta piti ennen teosofisen liikkeen syntyä kokouksen, jossa nimenomaan länsimaisen ruurusistilooshin edustajat — Saint Germain ja englantilainen mestari — toivoivat, että teosofinen työ aloitettaisiin nimenomaan vanhan liiton merkeissä. Uudesta liitosta voisi puhua vasta sen jälkeen, kun vanhaa liittoa alettaisiin ymmärtää. PE kuvaa kokousta hämmästyttävän seikkaperäisesti, aivan kuin silminnäkijä. Tämä on PE:n antamaa tietoa, jota en ole nähnyt missään muualla esitettävän. Jostakin syystä Valkoinen Veljeskunta ei tietääkseni ole vielä julkaissut kokouspöytäkirjojaan J .
PE puhuu uuden liiton yhdeksästä psykologisesta kokemuksesta tai pienistä vihkimyksistä, jotka vastaavat vanhan liiton kolmea ensimmäistä vihkimystä. Ne jakautuvat päivätajunnan, unitajunnan ja salatajunnan kokemuksiin.
Päivätajunnassa
- yksinäisyyden ja huonouden kokeminen,
kehittyy mietiskelyn edetessä, pyrkijä jatkaa silti ponnistelujaan,
tämä tuo mieleen Ristin Johanneksen kuvauksen "pimeästä yöstä"
- nöyryys,
pyrkijä havaitsee myös muiden heikkoudet,
oppii veljeyden läksyn: toisilta ei saa vaatia, vain itseltään
- vapautuminen kärsimyksen pelosta,
tähän liittyy karman ymmärtäminen
Unitajunnassa
- ankaruus itseä kohtaan,
itsensä rehellinen tarkastelu myös unen aikana,
osattava olla yhtä voimakas unessa kuin päivätajunnassa
- auttaminen ja lujuus toisia kohtaan,
autettava toisia lankeamasta kiusauksiin esimerkillä, sanalla ja työllä
- rauhallinen mielentila,
ihminen säteilee rauhaa ympärilleen
Ihminen tulee tietoiseksi unitajunnassa, hän on siinä persoonallinen itsensä. On tärkeää, ettei ihminen pysähdy tähän tule astraaliseksi vaeltajaksi, joka uskoo, että unimaailma olisi fyysistä maailmaa todellisempi.
Salatajunnassa
Salatajunta on tavallisella ihmisellä unetonta unta. Ihminen saavuttaa objektiivisuuden astraalisessa merkityksessä. Tämän vaiheen kokemuksiin kuuluvat:
- eriytyminen fyysisestä minä-persoonallisuudesta,
ihminen osaa arvioida persoonallisuutensa vikoja ja hyveitä objektiivisesti, aivan kuin kuoleman hetkellä
- lempeys ja tyyneys,
ihminen tekee työtä näkymättömässä maailmassa sodan aiheiden poistamiseksi,
tämän mukana tulevat monet yliaistiset kokemukset
- ihminen on kirkas olento, enkeli,
olemus on totuutta, rakkautta ja rauhaa,
heijastuu fyysiseen persoonallisuuteen
Nämä pienemmät vihkimykset voivat kestää useita ruumistuksia. Niiden jälkeen ihminen on valmis astumaan ahtaasta portista, kulkemaan kohti Golgataa. Uuden liiton 1. vihkimys on vanhan liiton 4. vihkimys eli Mars-vihkimys. Se merkitsee persoonallisuuden ja itsekkyyden kuolemaa ja samalla ylösnousemusta, jumalallis-inhimillisen minän syntymistä. Vanhassa liitossa arhat vapautuu jälleensyntymisen pakosta. Hän voi päättää haluaako jäädä maapallolle vai jatkaako kehitystä muualla. On mielenkiintoista todeta, että buddhalaisuuden boddhisattva-ihanne tulee erittäin lähelle uuden liiton kristus-ihmisen ihannetta. Boddhisattva lupaa syntyä yhä uudelleen, kunnes "viimeisinkin ruohonkorsi on valaistunut".
Uudessa liitossa on joitakin eroja vanhan liiton menetelmään. Uuden liiton pienissä vihkimyksissä ihminen ei tarvitse opettajaa samassa mielessä kuin vanhan liiton oppilas-mestari suhde. Ihminen on Jeesuksen ohjattavana sisäisesti. Hän ei myöskään tule teknillisesti vihityksi Salaiseen Veljeskuntaan näkymättömässä maailmassa kuten vanhan liiton pyrkijät. Uuden Liiton vihitty kokee kaiken päivätajunnassaan tässä fyysisessä maailmassa.
Mars-vihkimyksessä uuden ja vanhan liiton tiet yhtyvät ja ihminen käy kohti mestariutta, Jupiter-vihkimystä. Mestarivihkimyksen jälkeen seuraa muita vihkimyksiä, joista teosofisissa teoksista voi lukea; PE puhuu pienistä ja suurista vihkimyksistä teoksessaan Tähtikoulut.
PE:n mukaan tässä neljännessä manvantarassa ihmiskuntamme tulisi saavuttaa mestariaste, siis kaikki viisi ensimmäistä astetta. Nämä vihkimykset on otettava näiden kolmen kierroksen aikana. Ensimmäinen vihkimys olisi saavutettava viimeistään viidennen kierroksen aikana, toinen, kolmas ja neljäs vihkimys viimeistään kuudennen kierroksen aikana ja viides vihkimys seitsemännen kierroksen aikana. Seuraavassa manvantarassa ihmiskunnalla on tehtävänään toimia nykyisen eläinkunnan eli tulevan ihmiskunnan enkeleinä. Ehkä me voisimme aloittaa tehtävämme hyvissä ajoin suhtautumalla eläinkuntaan lempeämmin. Tämä eläinsuojelun inspiraatio, jonka PE sanoo olevan Buddhan vaikutusta, on kyllä nähtävissä ajassamme.
Aikaisempien kehitysvaiheiden valossa on ilmeistä, että
kaikki eivät ihmisyyden päämäärää jäljellä olevien kierrosten aikana
saavuta. Kierrosten kestosta minulla ei ole tietoa, mutta ne kestävät kyllä
hyvin, hyvin pitkän ajan. Vielä ei siis kannata huolestua, jos vihkimykset
ovat hiukan kesken J.
4. Lopuksi
Olen koettanut kuvata manvantarisen kehityksen menneisyyden, myös hieman tulevaisuutta ja vihkimyksen polkua. Ihminen on tullut kehityksessä vaiheeseen, jossa häntä ei enää johdeta korkeampien voimien taholta samalla tavalla kuin ennen. Se on kriittinen kohta, jossa ihmisen pitää itse tehdä valinta; ihanteena on tulla ihmiskunnan ja samalla koko luomakunnan palvelijaksi.