Antti Savinainen

Karman kahdet kasvot

Tarkastelen tässä esityksessä karman lakia hyvityskarman ja kehityskarman näkökulmista, jotka uskonnonfilosofian ja teologisen etiikan dosentti Leo Näreaho tuo esille artikkelissaan Karman rautaiset lait teoksessa "Guruja, joogeja ja filosofeja". Näreahon analyysi koskee lähinnä intialaisia ja buddhalaisia karman tulkintoja (ja sivuaa myös new age –ajattelua), mutta se on relevantti myös teosofian näkökulmasta. Hän esittää osuvaa kritiikkiä karman kumpaakin tulkintaa kohtaan. Vastaan osaan Näreahon esittämästä kritiikistä teosofian antamilla perusteilla. Teosofialla tarkoitan tässä yhteydessä luonnollisesti omaa tulkintaani teosofisista lähteistä.

Karman laki idän ajattelussa

Hyvityskarma

Hyvityskarmallisen käsityksen mukaan karma on maailmassa vaikuttava, ihmistä moraalisesti palkitseva tai rankaiseva syyn ja seurauksen laki. Karman laki toteutuu tämän tulkinnan mukaan luonnonlain välttämättömyydellä, joten yksikään tekoja tekevä olento ei voi välttää tekojensa seurauksia. Sana "karma" tulee sanskritista ja tarkoittaa teon tekemistä. Seuraukseen ei vaikuta pelkkä teko; myös teon taustalla olevat sisäiset syyt ja vaikuttimet ovat merkityksellisiä. Siten karma liittyy tekoihin, joilla on moraalinen luonne ja moraalisesti tulkittavia seuraamuksia. Lisäksi tekojen edellytyksenä ovat tietyt motiivit, halut ja uskomukset. Näreaho yhdistää teon moraalisen luonteen ja edellytykset puhumalla karmallisesta teosta. Intialaisessa perinteessä kuten teosofiassakin varsinaisten tekojen lisäksi myös ajatus ja puhe tulkitaan karmallisiksi teoiksi.

Edellä esitetystä seuraa, että on olemassa myös ei-karmallisia tekoja. Nämä ovat tekoja, jotka tehdään ilman haluja ja kiinnittymistä. Arkipäivän teot ovat tässä katsantokannassa karmallisesti neutraaleja, mikäli ne tehdään "takertumatta". Tähän voi tosin huomauttaa, että nykyaikana kannattaa miettiä tarkkaan, mitkä teot todella ovat neutraaleja tai edes "vähäkarmaisia" vaikkapa kulutustottumusten osalta.

Karmallisella teolla on aina seuraus, joka intialaisessa perinteessä hahmotetaan kahdenlaisena. Ensiksi, karmallinen teko aina jättää tekijäänsä sisäisen jäljen (jainalaiset esittävät, että karma on hienoa ainetta, joka "tarttuu" tekijäänsä). Se voi näkyä taipumuksena tai se voi vahvistaa jo olemassa olevaa taipumusta. Tämä on erittäin tärkeä näkökanta myös teosofisessa ajattelussa. Oikeastaan kaikki henkinen pyrkimys liittyy tähän: millaisia ominaisuuksia tahdon itsessäni kehittää tai vahvistaa? Seuraukset ovat varsin helposti nähtävissä jo tämän elämän aikana. Näreaho käyttää osuvasti ilmaisua psykologinen karma.

Karman toinen seuraus on varsinaisesti hyvityskarmallinen: hyvä teko tuottaa myönteisen seurauksen eli "palkkion" ja paha tai väärä teko kielteisen seurauksen eli "rangaistuksen". On helppo nähdä jälleensyntymisen merkitys itämaisessa ajattelussa: kaikkien tekojen seuraukset eivät toteudu yhden elämän aikana. Ihmisen karmallinen tase määrää, millaisiin oloihin sielu syntyy. Karma määrittää mm. ihmisen elämän pituuden ja kokemukset, joita ihmisellä elämässään on. Esimerkiksi buddhalaisen perinteen mukaan kaunainen ja vihainen henkilö syntyy seuraavassa elämässä rumaksi, kitsaus erityisesti munkkeja kohtaan johtaa köyhään inkarnaatioon ja ylimielisyys syntymiseen alhaiseen sukuun. Tässä näkyy buddhalainen konteksti, jossa karmasta on opetettu; esimerkiksi Suomessa on helpompi välttyä vakavan kitsauden seurauksilta, jos pysyy loitolla Valamon luostarista.

Karmalliset seuraukset voivat kypsyä eri aikoina. Näreahon tarkasteleman joogakoulukunnan mukaan seuraukset voivat toteutua jo tässä elämässä, jos teko on poikkeuksellisen hyvä tai paha (kuten toistuva vääryys oikeamielistä henkilöä kohtaan). Jos karmalliset seuraukset eivät toteudu tässä elämässä, on kolme vaihtoehtoa:

1. Seuraukset toteutuvat vähitellen useiden elämien kuluessa.
2. Seuraukset jäävät piileviksi, kunnes lopulta sopivat olosuhteet mahdollistavat niiden toteutumisen.
3. Seuraukset eivät enää toteudu, jos joogi on jo vapautunut karmasta.

Intialaisessa perinteessä ei Näreahon tulkinnan mukaan käsitellä karmallisia tekoja ja niiden seurauksia yksittäisinä hyvinä tai pahoina tekoina, vaan lähtökohtana on paremminkin kaikkien tekojen seurauksien yhteinen tase tai "velka". Tämä vaikuttaa järkevältä tulkinnalta myös teosofisen ajattelun kannalta.

Näreaho nostaa esiin kysymyksen, joka saattaa tulla monelle mieleen karmaa pohtiessaan. Nykyisen elämäni vastoinkäymiset tai kärsimykset ovat aikaisempien elämien karman tulosta. Mutta minä en muista aikaisempia elämiä enkä niiden tekoja, miksi minun pitäisi sitten olla niistä vastuussa? (Tosin, luullakseni harvempi on huolissaan siitä, onko hän ansainnut tämän elämän hyviä asioita.) Ongelmana on siis teon tekijän identiteetin säilyminen. Länsimaisen oikeuskäsityksen mukaan ihmisen on tiedettävä, mistä häntä rangaistaan. Uusi persoona ei tätä voi mitenkään tietää. Näreaho toteaa, että vastuunalaisuus ilman yksilön omaa tietoisuutta vastuusta ja syyllisyydestä on ongelmallinen.

Näreaho tuo esille ongelman ratkaisumahdollisuuden: hyvityskarman kannattaja voi kritiikkiin vastata, että ihminen muistaa inkarnaatioiden välitilassa aikaisempien elämien tapahtumia niin paljon, että hän ymmärtää aikaisemman karmallisen rankaisunsa mielekkyyden. Vastaus on kuitenkin Näreahon mukaan ongelmallinen, koska ihminen ei fyysisen elämänsä aikana kuitenkaan tiedä mistä häntä rangaistaan, toisin sanoen ihminen unohtaa kaiken ennen syntymää kokemansa.

Kehityskarma

Tässä näkökulmassa karma ei ole ensisijaisesti palkitsemis- ja rangaistusmekanismi, vaan kosminen kehitysperiaate. Kehityskarma ohjaa tietoisten yksilöiden kehitystä yhä uudelleen toistuvien fyysisten inkarnaatioiden kautta. Uushindulaisen ajattelijan Sri Aurobindon (1872 –1950) mukaan karman laki säätelee jumalallisten arvojen kehitystä, karma toimii siis kosmisena kasvatusperiaatteena. Tavoitteena on se, että sielu lopulta täysin ilmentää jumalallisia energioita.

Karmallisella prosessilla on siten Aurobindon ajattelussa päämäärä: evoluutioprosessin myötä ihmisessä toteutuvat arvot, jotka kuuluvat todellisuuden rakenteeseen samalla tavalla kuin luonnonlait. Voidaan myös nähdä, että evolutiivisessa karman laissa yhdistyvät jumaluuden kehitys- tai itsetoteutusprosessi ja toisaalta yksilöllisten sielujen kasvatusprosessi. Näkemys tulee hyvin lähelle teosofiaa. (Aurobindo oli tutustunut teosofisiin oppeihin; en kuitenkaan osaa arvioida, missä määrin teosofia vaikutti hänen ajatteluunsa.)

Näreaho esittää kehityskarmaa tarkastellessaan kysymyksen: mikä kehittyy? Kysymys liittyy edellä esitettyyn hyvityskarman kritiikkiin. Ennen kuin vastaan Näreahon kritiikkiin, tarkastelen teosofista käsitystä karman toiminnasta.

Teosofinen käsitys karmasta ja sen toiminnasta

Karma on teosofian mukaan hyvä laki, joka takaa, ettei mikään henkinen ponnistus mene hukkaan. Usein karma esitetään myös niin, että se on sokean luonnonlain tajuton voima. Karman toimintaa tästä näkökulmasta luonnehtii osuvasti eräs sanonta: "Kylvö on vapaa, mutta sadonkorjuu pakollinen". Voidaankin sanoa, että teosofissa karmakäsityksissä esiintyy sekä hyvitys- että kehityskarman piirteitä. Karmalla on siten teosofisessa ajattelussa kahdet kasvot.

Teosofiassa puhutaan lipikoista, karman herroista, jotka huolehtivat karman toteutumisesta. Karma toteutuu olemisen kaikilla eri tasoilla ja ihmiselämässä yksilön, ryhmän, kansan ja koko maailman tasolla. Voi vain kuvitella millainen monimuuttujaongelma kaikkien näiden tasojen karmallinen yhteensovittaminen on.

Teosofia antaa avaimet ymmärtää, miksi ajattelullakin on karmallisia seurauksia. Luonnollisesti siitä seuraa aiemmin mainittu psykologinen karma ajattelijalle itselleen. Ajatukset ovat teosofian mukaan energiaa omalla tasollaan, ja ne vaikuttavat ihmiskunnan aurassa ja sitä kautta toisiin ihmisiin. Pekka Ervast ottaa esimerkin: ihminen ajattelee huvikseen vaikkapa varkauksia, joista ei jää helposti kiinni. Ihmisellä itsellään ei välttämättä ole nyt kiusausta tehdä rikosta tekojen maailmassa, mutta hänen ajatusenergiansa voi vaikuttaa johonkin toiseen yksilöön, jolla tämä heikkous on. Ervast toteaa, että jos ja kun ajatuksemme vaikuttavat toisiin ihmisiin, seuraa siitä meille karmaa.

On tärkeää huomata, että rakennamme tulevaisuuttamme ajatuksillamme; ajatus on teon synnyttäjä. Tulemme sellaiseksi tulevaisuudessa, mitä nyt ajattelemme. Tämä on itse asiassa hyvä uutinen: ajatukset voivat olla hyviä ja kohottavia, jolloin niistä seuraa ajattelijalle hyvää karmaa. Hyvän karman tavoittelun ei tietenkään kannata olla hyvän ajattelun ja toiminnan motiivina; silloinhan hyvään liittyisi itsekkyyttä, josta taas ei seuraa kovin positiivista karmaa.

Karman lain voisi tulkita sitenkin, että jos joku kärsii, hän on sen ansainnut ja mikäpä minä olen sekaantumaan toisen karmaan. Ehkä idässäkin on tehty tällaisia tulkintoja. Oikeastaan ei tarvitse edes etsiä asiaan teosofista kantaa, vaan asian voi ratkaista jo terveellä järjellä. Jos meillä on mahdollisuus lievittää lähimmäisemme kärsimyksiä, meidän on se tehtävä; rakkaus ja myötätunto kehottavat meitä siihen. Toisaalta jos jätämme jonkun hyvän työn tekemättä, on sekin karmallinen teko, josta on omat seurauksensa.

Karmasta vapautumisessa nousee keskeiseksi asiaksi anteeksianto. Karma kyllä toteutuu siinä mielessä, että saamme hyvityksen meille tehdystä pahasta, mutta karman kehä ei katkea. Jos vaadimme oikeutta edes salaisesti, karmalliset voimat antavat meille oikeutta samalla mitalla, jolla itse mittaamme. Mutta jos osaamme antaa sydämestämme anteeksi, niin silloin karma loppuu meiltä ja myös häneltä, jolle osaamme antaa anteeksi. Jeesus esittää Vuorisaarnassa asian niin, että me emme saa Isältä (tai Elämältä) anteeksi, ellemme itse osaa antaa toisille anteeksi. Anteeksiannon vaikutuksen voi kokea jo tässäkin elämässä sekä itsessään että toisissa. Kenties eräänä pahan vastustamattomuuden avaimena on juuri anteeksianto. Ehkä on myös niin, että anteeksiantaminen ja rakkauskykymme ovat syvällisessä yhteydessä toistensa kanssa.

Katsotaan lopuksi, mikä on teosofinen selitys jälleensyntyvästä minuudesta, joka kantaa karmallisen vastuun.

Jälleensyntyvä minuus

Ihmisessä on teosofian mukaan näkyvän kehon lisäksi näkymätön puoli, joka voidaan hahmottaa sieluksi ja hengeksi. Kuolevainen persoonallisuutemme koostuu fyysis-eetterisestä

kehosta ja tunne- ja ajatussielusta, kun taas kuolematon meissä sisältyy henkeemme. Teosofisen ihmiskäsityksen keskeinen ajatus liittyy juuri tähän kuolemattomaan meissä. Sitä kutsutaan mm. korkeammaksi minäksi, korkeammaksi itseksi, ydinihmiseksi tai kristukseksi meissä (teosofiassa tehdään kyllä ero näiden ilmaisujen välille, mutta se ei ole tässä tarkastelussa merkityksellistä.) Korkeampi minä edustaa ikuisia arvoja, mutta se ei ole vielä täydellinen, vaan kehityksen alainen. Tästä näkökulmasta katsottuna teosofinen karmatulkinta on voimakkaasti kehityskarmallinen.

Persoonallinen minuutemme eli sielumme on kuolevainen; se vaihtuu inkarnaatiosta toiseen, joten persoonallisuutemme ei jälleensynny. Syntyykö sitten korkeampi minämme, henkinen olemuspuolemme? Ei synny sekään ennen kuin saavutamme teosofisella kielellä vihkimyksen (idässä puhutaan valaistuksesta). Teosofian mukaan korkeampi minuutemme synnyttää tai luo uuden persoonallisuuden. Näkemys lienee hyvin yhteensopiva buddhalaisen selityksen kanssa, jonka mukaan skandhat eli karmalliset ominaisuudet jälleensyntyvät. Voitaneen sanoa, että korkeampi minä kantaa karmallisen vastuun synnyttämänsä persoonallisuuden kautta.

Uusi persoona ei (yleensä) muista aikaisempaa persoonallisuuttaan. Sen voi nähdä myös armona: jos muistaisimme menneet pahat tekomme tai pahat teot, joita meille on tehty, osaisimmeko elää tätä elämää vapaana vihasta ja katkeruudesta? Voi myös olla, että tieto olisi meille liikaa nykyisessä kehitysvaiheessamme. Vanhan karma koko paino saattaisi olla liian kova persoonallisuuden kestettäväksi.

Usein kuulee sanottavan, että "emmehän me ole tänne tahtoneet syntyä". Asia on teosofian mukaan juuri päinvastoin. Tätä kuvaa erinomaisesti professori Sven Krohnin runo, jonka uskon ilmentävän hänen omaa henkistä kokemustaan:

"Katselit kerran taivaiden korkeudesta maan elämää – seutua mihin syntyvä olit.
Tiesi näit jo silloin ja ymmärsit, miksi sinun tulisi ihminen olla, se tieto aineeseen tuoda, joka välittömässä Ykseydessä on sinussa Sinä. 
Ja niin kuin ukkosen jyrinä tai niin kuin metsien hiljainen humina tavoitti Ääni, täytti ja lävisti Sana: Muista! 
‘Minä muistan’, ah, lupasit silloin. 
Miten helppoa luvata leväten autuudessa, ainaisen Hyvyyden helmassa: ‘Harhojen keskellä soihtuna käyden, valoa tuoden, onnea luoden kaikkeni annan!’
Taivainen lupaus sielusi sinetti. Vieläkö muistat? 
Toista on kulkea usvassa, maassa kohdata sielunsa toisena, kohdata halujen pyörre, intohimojen väkevä poltto, vastavoimien imu, ihmisten pilkka, vallan ja maineen himot ja pyyteet, nautinnon veto ja viiltävä tuska.
Taivainen lupaus, vieläkö muistat? 
Totuutta maailma pelkää, valoa vihaa. Joka sydämen ääntä seurata tohtii alistumatta, on kurja, syttyköön hänelle rovio, poltettakoon!
Eksynyt sielu, miksi et lepoa saa. Vieläkö muistat?
Ihmisen osuus on ristiriidasta nousten, taistellen tuoda taivainen siemen maiseen multaan, keskellä mudan ja liejun suojella Uuden Elämän uskon, Elämän toivon hentoa kukkaa.
Muistatko vihdoin?"

Näreahon kritiikki saa mielestäni tässä vastauksen. Ihminen hyväksyy korkeammassa tajunnan tilassaan tulevan elämänsä karman, kuten hyvityskarman kannattaja Näreahon mukaan sanoisikin. Asialla on kuitenkin syvällisempi kehityskarmallinen perustelu: ihminen näkee syntymisen ja karmansakin armona, tilaisuutena yrittää uudelleen pyrkiä kohti täyden ihmisen ihannetta.