USKONTO JA KIRKKO
Väittely kirkosta ja uskonnosta on viime aikoina saanut yhä kiinteämpiä muotoja. On keskusteltu ja kirjoitettu paljon siitä, onko enää asiallista antaa kirkon kuulua valtioon ja jyrkimmät vaativat kirkon irrottamista valtiosta ja sen monopolioikeutta kirkollisverojen kantoon lakkautettavaksi. Samoin on yhä äänekkäämmin arvosteltu kirkon opin kaavamaisuutta ja valitettu, että sen elävöittävä henki on siitä paennut. Helsingin Vanhan Ylioppilastalon juhlasalissa viime vuoden loppupuolella pidetyssä julkisessa keskustelutilaisuudessa todettiin, että Helsingin asukkaista vain 5 % eli 20 000 tarvitsi v. 1955 kirkkoa siinä mielessä, että se kävi jumalanpalveluksissa ja osallistui Herran Ehtoolliseen. Maaseudulla on tilanne tietenkin hieman toisenlainen.
Lapsena joulukirkossakäynti oli todellinen juhlahetki, kuten useat muistanevat. Suurin lapsensilmin katselimme kynttilöiden lepattavaa liekkiä, kuuntelimme hartaina, miten uskontomme perustaja Jeesus syntyi valontuojaksi ihmiskunnan synkkään yöhön. Ensimmäinen käyntimme kirkossa jouluaamuna oli valtava henkinen elämys, jonka muisto täytti sielumme kaipauksella viikkoja jälkeenpäin talvisten iltojen hiljaisessa hämyssä. Miten nyt on asianlaita? Vieläkö voimme uskoa pienen, viattoman lapsen lailla? Miksi ei tuo juhlahetki jatku elämämme viimeiseen päivään?
Syitä on useita. Lapsi on varttunut aikuiseksi. Hän on ollut hyvin taitavan opettajan kasvatettavana. Tuo opettaja on Elämä, Suuri Jumalallinen Elämä. Se on opettanut häntä käyttämään arvostelu-kykyään kaikissa tilanteissa, myös uskonasioissa. Yksilö on kehittynyt, ja vastaavaa kehitystä olisi pitänyt tapahtua myös uskonnon opetuksessa. Nykypäivän ihminen ei enää osaa uskoa lapsen lailla. Hän vaatii vastausta sellaisiin kysymyksiin, jotka kirkko on unohtanut. Hän etsii vastausta esim. kysymyksiin: "Mikä on elämän tarkoitus?" tai "Mikä ihminen on?" Ehkä joku voi sanoa "Hän on henki, sielu ja ruumis". Mutta mikä on sielu ja mikä on henki ja mikä näistä sammuu ja mikä jää jäljelle, kun kuolemme? Kun ihminen seisoo murheellisena rakkaan omaisensa haudan ääressä ja epätoivoisena poislähteneen kohtalosta kysyy "Minne?", kirkko vastaa "Joko ikuinen taivas tai ikuinen helvetti", kuten kuulimme radiokeskustelussa jokin aika sitten. Kirkkomme piispa sanoi "Ikuinen helvetti on olemassa". Roomalaiskatolinen kirkkoherra sanoi samoin. Tuo sureva ei sitten tiedä, onko omaisella todellakin edessään helvetin ikuinen, kamala kidutus. Näkymä on tavattoman synkkä, se on kerrassaan lohduton. Sodoman ja Gomoran tuska oli vain hetken kidutus ikuiseen vaivaan verrattuna.
Ei nykyinen ihminen usko, että Jumala olisi niin kauhea tyranni, että hän ruoskii ihmistä 70-80 vuotta sodilla, sairaudella ja kaikenlaisilla kärsimyksillä ja heittää hänet sitten iankaikkiseen helvettiin. Nykyinen ihminen uskoo mieluummin rakkauden ja oikeudenmukaisuuden isään.
Jos kirkko eroaisi valtiosta, saattaisi syntyä yhtä sopusointuinen ja henkinen uskonto kuin mitä oli ensimmäisillä kristillisillä seurakunnilla, sillä silloin houkuttelisi vain todellinen vakaumus kirkon palvelukseen. Näin voitettaisiin eräs suurimmista kiusauksista, mammonan kiusaus. Ensimmäisten seurakuntien veljet eivät omistaneet mitään, vaan kaikki antoivat omaisuutensa yhteiseen rahastoon. Ei heillä ollut myöskään kirkkoja tai temppeleitä. Paavali sanookin: "Jumala ei asu käsintehdyissä temppeleissä."
A. T.
elonpyörä — 1959 n:o 1
Etusivu Artikkelit