Eeva Rissanen

Valtio ja kirkko

Valtion ja kirkon täydellinen erottaminen toisistaan on ainoa mahdollinen toimenpide Hallitusmuodon takaaman uskonnonvapauden toteuttamiseksi. Yhden uskonnollisen käsityksen (tai kahdenkaan; Suomessa ortodoksinen kirkko on toinen valtiokirkko) asettaminen suosituimmuusasemaan myöntämällä sille suoranaista taloudellista tukea esim. papiston palkkauksessa, vain julkiselle yhdyskunnalle kuuluva laaja verotusoikeus, sen opettajien ja pappien kouluttaminen valtion kustannuksella valtion yliopistossa ja ennen muuta arvostamalla se muita maailmankatsomuksia paremmaksi ei voi olla sopusoinnussa uskonnon- ja mielipiteenvapauden kanssa. Hallitusmuodon säädöksestä huolimatta meillä Suomessa on, ellei kirjaimellisesti lakipykälien mukaan, niin käytännössä pakkokirkko.

Ero olisi mielestäni onnellinen ratkaisu kummallekin osapuolelle ja selvittäisi nykyistä ilmapiiriä. Muutokset tuntuisivat tietenkin radikaalisilta, mutta samalla paljastuisi myös, kuinka laajalle ja kuinka sitkeästi yksi ainoa elämänkäsitys on hyväksytty vallitsevaksi yhteiskunnassamme. Koulujen uskonnonopetus lakkaisi, samalla pakolliset ulkokultaiset muotomenot: aamuhartaudet, ruokarukoukset, päätöshartaudet, laumavaellukset kirkkoihin. Teologinen tiedekunta poistuisi yliopistosta, missä sillä epätieteellisenä instituutiona ei olekaan mitään tekemistä. Siviiliviranomaisen toimittama avioliittoon vihkiminen tulisi ainoaksi yhteiskunnan kannalta päteväksi. Sairaaloiden potilaisiin kohdistuva uskonnollinen painostus lakkaisi, samoin armeijan pakkouskonnollisuus. Kirkon taloudellinen ja moraalinen yksinvalta hautausten toimittamisessa päättyisi. Väestörekisterin pitäjältä saatava virkatodistus ei enää erottelisi ihmisiä heidän maailmankatsomuksensa mukaisesti, kuten nyt tapahtuu, kun siviilirekisteriotteen esittävä voidaan leimata siveellisesti ala-arvoiseksi, muka jonkin poliittisen mielipiteen kannattajaksi ja vastoin lakiakin virkaan tai tehtävään kelpaamattomaksi. – Pakkokirkollahan on nyt mahdollisuus valtiovallan siunauksen turvin puuttua mm. yllämainituissa tapauksissa myös niiden ihmisten yksityiselämään, jotka eivät voi kirkon käsityksiä hyväksyä.

Nykyiset valtiokirkot joutuisivat samaan asemaan muiden uskonnollisten yhdyskuntien kanssa. Ne kokoaisivat piiriinsä ne jäsenet, jotka todella haluavat toimia kirkkonsa omaksumien periaatteiden mukaan. Uskonnollinen elämä niissä elpyisi ja syvenisi, kun ne pääsisivät laahaamasta mukanaan nyt seurakunnan enemmistön muodostamaa nimiuskovien joukkoa. Kirkko kouluttaisi pappinsa ja muut työntekijänsä, vastaisi uskonnollisesta kasvatuksesta jäsentensä piirissä ja tietenkin suorittaisi mielensä mukaan esim. avioliiton ja hautauksen pyhittämistä vapaasti omien seremonioittensa mukaisesti. Jäsenet luonnollisesti kustantaisivat tämän toiminnan ja käsittääkseni ilomielin, jos he kerran ovat kirkkonsa edustaman elämänymmärryksen todellisia kannattajia. Papilla, joka nyt toimii valtion virkamiehenä turvatussa asemassa, olisi silloin kutsumuksensa mukainen elämäntehtävä.

Ymmärrän, että valtion ja kirkon eroaminen toisistaan on vaikeaa, mutta käsitykseni mukaan se tulee välttämättömyyden pakosta tapahtumaan. Kirkko on solminut taloudellisen ja valtaliiton valtion kanssa, eikä rahasta ja vallasta mielellään luovuta. Mutta suurin vaikeus lienee siinä, että käsitteet kirkko ja uskonto samaistetaan, vaikka ne eivät ole identtisiä. Unohdetaan, että esim. evankelisluterilainen kirkko edustaa vain yhtä maailman suurista uskonnoista ja siitäkin – siis kristinuskosta – vain yhtä tulkintaa. Tämän vuoksi jokainen mielipide, joka uskonnonvapauden toivossa esitetään, katsotaan hyökkäykseksi uskontoa ja sen henkisiä arvoja vastaan, vaikka kysymyksessä olisi toive vapauttaa uskonto ihmisten luoman instituution, kirkon, holhouksesta.

Viime talvena arkkipiispa Martti Simojoki sanoi televisiohaastattelussa, että Kristuksen oppi on ikuinen, mutta että kirkko dogmeineen ja laitoksena ei voi olla pysyvä. Luennoidessaan äskettäisin Sanoma Osakeyhtiön toimittajakoulussa kirkon ja valtion suhteista hän sanoi mm. (Helsingin Sanomat 25.10.67): "Ajassa, jossa elämme, esiintyy voimakkaana ajatus sekulaarivaltiosta, joka ei ota kantaa maailmankatsomuksellisiin kysymyksiin, ei tunnusta mitään uskontoa ja suhtautuu suvaitsevaisesti kansalaisten erilaisiin uskonnollisiin kantoihin. Tässä on ehkä nähty vaara kristinuskolle. Haluaisin kuitenkin korostaa, että sekulaarivaltion pohjana ovatkin ehkä eräät kristinopin keskeisimmät piirteet, erityisesti se, että uskonelämä perustuu vapaaehtoisuuteen, kaikkinainen pakko on vieras uskonnolle."

Lahden Kotikirkko -lehti, joulukuu 1967

Julkaistu myös Ruusu-Risti-lehdessä (2/1968)


Etusivu Artikkelit