Prof. tri W. S. Hall

Vegetarismin tieteellinen perusta

Aluksi on syytä määritellä käsitteen vegetarismi merkitystä. Vegetarismi tarkoittaa kai kirjaimellisesti kiinni pitämistä ankarasta kasviravinnosta, joka siis koostuu yksinomaan viljasta, vihanneksista, pähkinöistä ja hedelmistä. Mutta monet "kasvissyöjät" ovat lisänneet tähän ravintoon maitotuotteet ja kananmunat. Sen tähden jotkut ovatkin selvyyden vuoksi tahtoneet käytettäväksi sanaa "lakto-ovo-vegetaarinen" eli "maito-muna-kasvis"-ravinto. Tämän kirjoittaja pitää tätä järjestelmää tieteellisillä perusteilla parhaimmaksi osoitettuna, ja sen tähden jäljempänä "vegetarismin" nimellä oikeastaan tarkoitetaan lakto-ovo-vegetaarista ravintojärjestelmää.

Jos historian lehtiä selaillaan, huomataan:

1) että ihmisravinnoksi on käytetty sangen monenlaisia syötäviä aineita;

2) että ihmisruumiin ylläpitämiseksi hyvässä kunnossa riittää ainoastaan pieni määrä ruoka-aineita;

3) että ihmiset ovat ravintonsa valitsemisessa pitäneet silmällä osaksi hankinnan helppoutta, osaksi omia mieltymyksiään. Mutta ruumiin todelliset tarpeet, jotka tutkimus on havainnut, ovat vähemmässä määrin vaikuttaneet ravinnon valitsemiseen.

Nyt ihminen on kuitenkin kehityksessään tullut jo sellaiselle asteelle, että hänen tulee ravinnon valitsemisessa ottaa huomioon tieteellisen tutkimuksen tuloksia. Edellä jo todettiin, että sangen pieni määrä ruoka-aineita tarvitaan ruumiin pitämiseksi täysikuntoisena. Tämän ravintolaadun määräämiseksi kemistit ja ravintotieteilijät ovat noudattaneet eri menettelyjä.

Eräs menettely on tarkastelee, mitä eläimet syövät, ja löytää siitä perustan ihmisen ravinnolle. Härkä syö kesällä ruohoa pellolta ja talvella kuivattua heinää. Kemiallinen analyysi osoittaa, että tämä ravinto sisältää hiilihydraatteja, rasvaa, valkuaista, kivennäisaineita ja vettä – hiiliyhdisteet runsaimpina.

Raateleva petoeläin hyökkää härän kimppuun, tappaa sen, ja syö sen lihan. Kemiallinen analyysi osoittaa lihan sisältävän hiilihydraatteja, rasvaa, valkuaista, kivennäisaineita ja vettä – typpiyhdisteet runsaimpina. Luonto on hyvin selvästi määritellyt, mikä on eläinten oikea ravinto. Nuorten imettäväiseläinten luonnollinen ruoka on maito. Maito sisältää: hiilihydraatteja, rasvaa, valkuaisaineita, kivennäissuoloja ja vettä – hiiliyhdisteet tärkeimpinä.

Nämä kaikki ainekset ovat myös yhteisiä kaikille ihmisille, itämaiden kasvissyöjille, kuumien maiden lihansyöjille sekä länsimaiden lihan ja viljan syöjille. Huomattakoon, että nämä ainekset voidaan jakaa kahteen luokkaan: ensiksi hiiliaineksiin, joihin kuuluvat tärkkelys, rasva ym., ja toiseksi typpiaineksiin, joka käsittää valkuaisaineet. Viimeksi mainitut ovat jossakin määrin tarpeen uuden ruumiinkudoksen muodostamiseksi, kuten nuorten eläinten kasvaessa, ja alituisesti tapahtuvan ruumiin kulutuksen korvaamiseksi. Typpiaineksia on lihassa, munissa, viljassa, maidossa ja juustossa, vieläpä vihanneksissa.

Hiiliainekset ovat polttoaineita ja muuttuvat hapeksi (eli "palavat") kudoksissa antaakseen voimaa lihastyöhön ja lämpöä. Näitä sisältävät etupäässä kasviaineiden tärkkelys, vihannekset ja viljat, sokeri, hunaja, hedelmät ja maito sekä rasvat, öljyt ja pähkinät.

Eri ihmisten ravintojärjestelmä eroaa juuri näiden hiili- ja typpiainesten keskinäisessä suhteessa ja niiden lähteissä. Kivennäisaineita ja vettä ei tarvitse tässä kirjoituksessa ottaa huomioon, koska niitä kyllä tulee tarvittavat määrät muun ruuan ohessa.

Me voimme siis yksinomaan tarkastella ruumiin tarvitsemia hiili- ja typpiaineksia, ja huomaamme silloin, että nämä molemmat ravintolajit ovat saatavissa sekä eläin- että kasvimaailmasta. Toisin sanoen jokainen voi saada kaiken tarvittavan määrän typpiaineksia yksistään kasveista, niin että jos hän tahtoo, voi hän mainiosti tulla toimeen käyttämättä lainkaan eläinten lihaa. Hän voisi tulla toimeen ilman munia ja maitoakin ja kuitenkin täyttää kaikki ruumiinsa ravinnontarpeet. Mutta tällaista ehdotonta vegetaristista ravintojärjestelmää noudattaessa hänellä täytyisi olla käytettävänään huolellisesti valikoituja vihanneksia ja etenkin pähkinöitä runsaasti.

Jos kuitenkin omaksutaan tavallisempi ruokavalio, saadaan munista ja maidosta tärkeä valkuaisaineiden lähde. Maidosta ja munista saadaan erittäin helposti kaikenlaisia – hyvin sulavia, hyvänmakuisia – ruokalajeja, jotka sisältävät runsaasti valkuaisaineita.

Arjalaisilta esi-isiltämme olemme nähtävästi perineet mielihalun eläinten lihaan ja sen tunteen, että ruoka on vaillinainen ilman lihaa. Metsästyksen ja karjanhoidon tuotteet ovat kaukaisimmista ajoista asti olleet perustana esi-isiemme ravinnolle. Se on tullut niin tavanomaiseksi, että talonemäntä aina ensimmäiseksi ajattelee, mistä saisi lihaa talon tarpeisiin, ja vasta toisella sijalla ajattelee muitakin ravintoaineita.

Tieteellinen tutkimus on hiljalleen alkanut kyseenalaistaa tätä syvälle juurtunutta, sukupolvelta toiselle periytynyttä ravintoasennetta. Fysiologisen kemian tutkimus on paljastanut muutamia tärkeitä tosiasioita, jotka koskevat ihmisen ravinnon määräytymistä. On koottu suuri määrä tietoa ihmisen käyttämien ravintoaineiden kemiallisesta koostumuksesta. Tätä työtä on tehty varsinkin suurten, valtion kannattamien yliopistojen kemian ja fysiologian laboratorioissa.

Näiden tutkimusten perusteella on tehty edellä olevat määrittelyt ruoka-aineiden koostumuksesta. On huomattu, että ruumis tarvitsee tietyn määrän typpiaineksia kasvaakseen ja korvatakseen kulutusta toimivissa elimissä.

Nämä alituisesti toimivat elimet ovat hermosto, lihaksisto ja rauhaset. Luusto, jänteet ja kiinnipitävät aineet muuttuvat varsin hitaasti aikuisessa ihmisessä, niin että niiden tarpeita ei tarvitse ottaa huomioon ravinnon määrittelemisessä.* Ruumiinkudosten toimivat osat ovat muodostuneet soluista eli elävän aineen osasista, joilla on monta yhteistä ominaisuutta, kuuluvatpa ne lihaksiin, hermoihin, rauhasiin jne. Ne sisältävät kaikki solulimaa – elävää valkuaisainetta, sitten on niissä ydin eli tuma, joka hallitsee solun syntymistä ja vaikuttaa suuresti solussa tapahtuviin kemiallisiin prosesseihin. Kaikkien solujen tumat ovat ihmeellisesti samanlaisia solujen laadusta ja tehtävästä huolimatta.


* Tähän nykyisellä ravitsemustieteellä voisi olla huomauttamista. – Toim. huom.


Solut eroavat toisistaan työskentelyssään ja soluliman laadussa, joka toimittaa asianomaisen kudoksen erikoistehtävää. Lihassolut eroavat rauhassoluista siinä, että niillä on pitkät venyvät säikeet, kun taas rauhassoluissa on kemiallisesti toimivia pikku jyväsiä.

Ennen luultiin, että tullakseen vahvaksi ihmisen piti syödä härän lihaa. Siten olemme ravintomme valinneet harhaluulon, mielikuvituksen ja tavan perusteella välittämättä lainkaan tutkimuksen tuloksista. Tieteellisessä laboratoriossa nähdään, että kaikki typpiaineiset ruuat, olkoot ne eläin- tai kasvikunnasta peräisin, tulevat ruuansulatuskanavassa muuttumaan peptoniksi, ja siinä muodossa ne sulautuvat suolien seinämiin. Heti sen jälkeen ne muuttuvat valkuaisaineiksi ja lähtevät kiertämään veressä, ja sen välityksellä yhtyvät ruumiin kaikkiin elimiin.

Tiede ei ole löytänyt eläinperäisessä valkuaisaineessa mitään etua kasvivalkuaisen rinnalla lihasten, aivojen ja rauhasten ylläpitämisessä, eikä ole yhtään havaittavaa syytä olemassa, miksi vehnän, kauran, ohran tai riisin valkuaisaine ei voisi rakentaa yhtä vahvoja lihaksia ihmisille kuin ne rakentavat härälle.

Tiede on todistanut, että eläinten liha ei ole välttämätöntä ihmisen ruuaksi.

Tämän lisäksi on lihassa vaarallisia aineita.

Ihmiset eivät ole taipuvaisia luopumaan elämäänsä juurtuneista tavoista, vaikka heille näytettäisiinkin, että nämä tavat eivät ole "välttämättömiä". Lihansyöminen on tullut yleiseksi tavaksi, josta ei ole helppo luopua. Osoita jollekin henkilölle, ettei liha ole ihmiselle tarpeellista, niin hän vastaa: "Ehkei ole, mutta minä pidän siitä, ja niin kauan kuin se ei vahingoita minua, tulen nauttimaan sitä hyvän maun vuoksi."

Mutta nytpä tiede todistaa, että vaikka eläinten liha ei aina ehdottomasti ole vahingoksi, se sisältää kuitenkin siksi tuntuvia määriä vaarallisia aineksia.

Lampaan- ja häränlihan toimivat solut ovat samanlaiset muodoltaan ja toiminnaltaan kuin ihmisruumiin toimivat solut. Nämä eläimelliset solut elävät omaa elämäänsä, ne ottavat itselleen ravintoa verestä. Ne käyttävät tätä ravintoaan toimiessaan ja tyhjentävät taas käytettyä ainesta takaisin vereen. Tämä käytetty aines kulkee veren mukana keuhkoihin, ihoon tai munuaisiin, missä se erotetaan ruumiista.

Tutkikaamme nyt erityisesti lihassolua, jolloin voimme tehdä samat johtopäätökset kuin jos tutkisimme aivo- tai maksasolua. Lihassolu ottaa ruumiinnesteistä hiilihydraatteja, rasvaa, valkuaista, kivennäissuoloja ja vettä. Nämä aineet sulautuvat solun solulimaan. Lihas ottaa myös itselleen happea. Sitten solu toimittaa soluainesten hapettumisella työtään.

Solun toiminta on verrattavissa höyrykoneen toimintaan. Kone vaatii polttoaineita ja korjausta; solukin vaatii käyttöaineita (hiiltä) ja korjausainetta (typpeä). Kone vaatii happea, jota tulee ilmasta; myös solu vaatii happea, joka saadaan hengityksen kautta. Vertausta voidaan jatkaa miten pitkälle tahansa. Koneesta poistuvat käytetyt ainekset pakoputken kautta; soluista käytetyt ainekset poistuvat keuhkojen kautta hiilidioksidin muodossa. Sitä vastoin koneen pohjalle jää tuhkaa, joka on vaikeammin poistettavissa. Ruumiissa syntyy myös – paitsi hiilidioksidia – käytettyjä typpiyhdisteitä, jotka ovat paljon vaikeammat poistaa kuin muut jäteaineet.

Munuaisten tehtävä on poistaa näitä typpiyhdisteitä, ja maksa on osaltaan auttamassa tätä työtä. Mutta jos näitä typpiyhdisteitä kasaantuu ruumiiseen ylimäärin, rasittuvat maksa ja munuaiset näiden erittämisessä siinä määrin, että jos pieniäkin häiriöitä sattuu näille tärkeille elimille, niin kelvottomat typpiyhdisteet eivät tulekaan täydellisesti poistetuiksi vaan jäävät ruumiiseen ja häiritsevät toimivia elimiä niiden työssä.

Lihasten ja muiden liikuntaelinten keskellä ja välissä on aina jokin määrä kelvottomia typpiaineksia, joiden pitäisi luonnollisissa oloissa poistua muutamien tuntien kuluessa. Mutta kun eläin tapetaan, laskee teurastaja veren juoksemaan kuiviin. Tämä veren poistuminen ei suinkaan vie samalla muassaan kudoksista näitä kelvottomia aineita. Kun sitten liha keitetään tai paistetaan, ei tapahdu mitään, mikä poistaisi lihasta typpiyhdisteitä. Jokainen lihansyöjä nauttii näitä kelvottomia aineita, ja ne sulautuisivat hänen vereensä ja aiheuttaisivat hänen ruumiiseensa tuntuvaa haittaa, jollei maksan ihmeellinen toiminta estäisi tätä. Maksalla on näet tehtävänä hapettaa eli polttaa näitä turmiollisia aineita ja tehdä ne ruumiille vaarattomiksi: virtsahappo erittyy virtsaan tai yhtyy kivennäisaineisiin ja muuttuu niiden yhteydessä vaarattomaksi.

Mutta maksan ja munuaisten työ käy raskaaksi tästä lihansyönnistä, ja niin kuin edellä sanottiin, usein voi sattua, etteivät nämä elimet kykenekään täyttämään tehtäväänsä. Sairaaloissa on huomattu, että ne, jotka syövät lihaa, ovat paljon alttiimpia ruumiinhäiriöille ja taudeille kuin ne, jotka eivät syö lihaa. Runsas lihan syöminen tuottaa niin selvästi havaittavia haittoja ruumiille, että viisaimmat lääkärit ovat alkaneet neuvoa potilaitaan syömään lihaa hyvin säästäen ja – jos suinkin mahdollista – luopumaan siitä kokonaan. Voimmeko kuitenkin myös tietää, missä määrin pienemmät määrät lihaa, kohtuudella nautittuna, vaikuttavat ruumiin yleiseen tilaan ja estävät sen täydellistä hyvinvointia? Ei, sitä emme vielä voi tieteellisellä pätevyydellä sanoa. Ainoastaan hyvin tarkat ja huolelliset tutkimukset voivat tämän ratkaista. Sen verran tiedämme kuitenkin jo nyt varmasti, että täydellä syyllä voimme väittää: eläinten liha sisältää aineita, jotka tuntuvasti rasittavat ruumista puolustavia elimiä ja jotka siten osoittavat tämän ravinnon vaaralliseksi.*


* Huomattakoon, että etevä ravinnontutkija Aleksander Haig aivan samoilla perusteilla kuin W. S. Hall on tehnyt johtopäätöksen: eläinten liha on ihmisruumiille vaarallista ja haitallista runsaiden kelvottomien typpiyhdisteiden takia. Ks. ruotsiksi käännettyä kirjaa Diet och Föda. – Suom. huom.


Tietäjä – syys-lokakuu 1908

Kieliasua on uudistettu sisältöön puuttumatta.


Etusivu Artikkelit