I. Röst

Pyrkijän päiväkirja

Tarkoitukseni oli alkaa kertoa niistä kokemuksista, kun henkimaailma alkoi lähestyä minua. Ennen kuin kuitenkaan olin ennättänyt ryhtyä toimeen, sain kehotuksen kertoa viimeisemmistä näyistäni.

Oli vuonna 1930 marraskuun 13. päivän ilta. Istuin mietiskelyasennossa, muistellen päivän tapahtumia. Tarkkailin erityisellä huolella tekemiäni erehdyksiä, etsien niiden alkusyytä. En kuitenkaan ollut epätoivoinen kompastusteni takia. Tiesinhän, että ennemmin tai myöhemmin tulee aika, jolloin ruumis ilmentää täydellisesti henkeä. Vielä vuoteeseen mentyänikin jatkoin alkamaani työtä. Olin täysin hereillä, vaikkakin hiukan tavallisesta päivätajunnasta poikkeavassa tilassa, mitä on vaikea kuvata. Silmäni olivat kiinni.

Yhtäkkiä näin ylhäältä laskeutuvan luokseni riippuvalla liinalla peitetyn koria tai syvää lautasta muistuttavan astian, joka sisälsi eläimen luita ja sisälmyksiä. Tiesin niiden symbolisoivan halujani, himojani ja tunteitani, jotka olin uhrannut aikaisemmin tuskallisien taistelujen jälkeen. Nyt oli tullut hetki seuraavien askelien ottamiseksi ja minulta kysyttiin: ”Etkö jo kykene antamaan enempää?” Silmänräpäyksessä vastasin: ”Annan koko fyysisen olemukseni.” Astia kohosi vähän, sitten pysähtyen kuin voiman puutteessa. Tiesin sen odottavan minulta niin paljon energiaa, että se voisi palata takaisin lähettäjänsä luo. Siksi jatkoin: ”Annan jokaisen ajatukseni ja toiveeni.” Astia nousi edellistä kertaa nopeammin jonkin matkaa, mutta pysähtyi vielä lievästi heiluen edestakaisin. Sen nähdessäni suuri tuska valtasi mieleni. Vaikeroin: ”Ei minulla ole enää mitään uhrattavaa. Olen jo antanut kaiken.” Sydämessäni kuiskasi kuitenkin hyvin hiljainen ääni: ”Mieti tarkoin, onko todella niin.” Silloin huomasin, että olin antanut vain osia enkä kokonaisuutta. Hyvin nöyränä, tuntien olevani vain tomuhiukkanen, polvistuin hengessäni ja sanoin erittelemättä uhraavani itseni ja kaiken, mitä minulla on. Se tehosi. Nuolena kohosi astia kohtisuoraan ylös.

Sen häivyttyä näkymättömiin kysyin itseltäni: ”Kykenetkö todella siihen, mitä lupasit? Eikö toistaiseksi olisi ollut viisaampaa vetäytyä vaatimattomana syrjään ja tunnustaa olevansa heikko ja saamaton.” Epäilys hiipi sydämeeni, tarttui siihen jäätävin sormin ja tahtoi kuristaa siinä asuneen uskon ja uskalluksen.

Silloin muistui mieleeni, miten kesällä mietiskellessäni huomasin äkkiä seisovani kapealla tiellä, käsi turvallisesti Suuren Olennon kädessä. Tie oli vaikeakulkuinen ja täynnä esteitä, mutta eteneminen sillä ei ollut ylivoimaista, sillä oppaani siirsi minuun energiaa, joka teki jalan keveäksi ja ruumiin joustavaksi. Näin kuljettuani pitkän aikaa saavuin temppelin ovelle, jonka eteen polvistuin rukoillen, oppaani kohottaessa kätensä kolkuttaakseen.

Havahduin muistelmistani. Näin valkean valon lähestyvän minua aaltomaisin, vyöryvin liikkein ja kulkevan ylitseni. Epäilykseni ja epäröintini veivät sen mennessään, jättäen tilalle vuorenvarman vakaumuksen siitä, ettei yksikään veli, joka luottamuksella antautuu Suuren Olennon johdattavaksi, sorru koskaan epäilyksen uhriksi!

Odotin juhlaa ja valmistauduin ottamaan sitä vastaan. Tiesin sen tulosta, sillä näkymättömät ystäväni henkimaailmasta olivat ilmoittaneet sen lähestymisen paljon aikaisemmin kuin sain fyysisiä kanavia pitkin tiedon asiasta.

Valkeni määrätty päivä. Se oli 12.11.1929. Kaikessa rauhassa ennätin karistaa mielestäni arkiset mietteet. Tunnit kuluivat. Ilta hämärtyi. Varjot liikkuivat ympärilläni. Ne vaikuttivat mieleen masentavasti. Tunsin olevani yksin ja orpo, kuten niin monet, monet kerrat aikaisemminkin. Hetken kuluttua joutuisin veljien pariin, joiden kasvot olivat vieraat ja ääni outo. Pelko yritti pujahtaa siihen pyhäkköön, jonka vasta olin puhdistanut. Silloin välähti mieleeni pelastava ajatus: voisinhan kutsua näkymättömät ystävänikin juhlaan. He olivat pyynnöstäni tulleet kerran ennenkin, miksi he eivät nytkin tulisi! He eivät kyllä koskaan aikaisemmin olleet näyttäytyneet vieraiden läsnä ollessa. Ehkä kuitenkin tämä kerta olisi poikkeus!

Kutsuin siis heidät, enkä lähtenyt kotoani yksin. Näkymättömät olennot, joiden todellisia nimiä en tiedä, tulivat mukaani. Matkalla määräpaikkaan kadotin heidät näkyvistäni. Vähään aikaan en edes muistanut heidän olemassaoloaan.

Odottaessani varsinaisen juhlan alkua, katselin ikkunasta, miten tuuli leikitteli pilvien kanssa. Kutsuvieraani muistuivat mieleeni. Tulisivatkohan he?

Äkkiä näin kaukana taivaalla muita valoisamman pilven. Se lähestyi. Terästin katsettani. Käyttäisivätköhän vieraani tällä kertaa kulkuvälinettä? Mikä riemu täyttikään sydämeni, nähdessäni, että en ollut erehtynyt. Pilvellä ratsastaen ystäväni saapuivat, kauniissa, erivärisissä puvuissaan. He tulivat huoneeseen, valaisten sen omalla erikoisloistollaan.

Eivätkä he enää jättäneet minua vaan olivat mukanani koko illan!

Olen myöhemminkin juhlissamme nähnyt heidät. He eivät aina ole samanmuotoisia, eikä heidän pukunsa aina ole samanvärinen. He ilmestyvät ja häviävät. Liikkuvat hiljaisina, milloin ilmassa, milloin veljien kasvoilla ja puvuilla. On ihmeellistä, että heidän pukunsa väri vuoroin himmenee ja vuoroin kirkastuu. Se saattaa sinisestä muuttua melkein mustaksi tai ruusunpunaisesta likaisen ruskeaksi. He ovat ihmeellisiä olentoja, ja heidän pukunsa herkkä muuntuvuus on ihmeellistä!

”Huuda avuksesi Minua hätäpäivänäsi, niin Minä tahdon auttaa sinua, ja sinä olet kunnioittava Minua.” (Ps. 50:15)

Eräänä syysiltana monta vuotta sitten oli mieleni erikoisen synkkä. Raju tuska kalvoi sydäntäni. Ajatukset kiersivät kehässä, palaten alati kysymykseen: ”Miksi elän, miksi olen?” Epätoivoissani huusin yöhön: ”Jumalani, salli minun astua rajan yli, tai näytä minulle, mitä elämä on! Näin en enää jaksa! Ellet auta minua, lakkaan olemasta – –.”

Yöllä sain kuvakortin manalasta. Toiselle puolelle oli nimeni ja osoitteeni lisäksi kirjoitettu seuraavaa: ”Sydämellinen tervehdys kansakoulunopettajaltasi.” (Yksi opettajistani on kuollut). ”Maaliskuussa! Maaliskuussa! Maaliskuussa!” Toisella puolella oli jäljennös taulusta ”Kuoleman saari”. Sen alla oli kolme vieraskielistä sanaa. Miettiessäni niiden merkitystä ne syttyivät tuleen. Loimuavat liekit muodostivat suomenkielisen lauseen: ”Onko tämä onnela?” Heräsin vavisten ja järkyttyneenä. Ensimmäinen ajatukseni oli: ”Kuolen varmaankin maaliskuussa. Parasta kai järjestää kaikki kuntoon siksi. Mutta mitä merkitsivät tulikirjaimin kirjoitetut sanat?” Olin tottunut ajattelemaan kuolemaa kärsimyksen lopettajana, sillä en ollut vielä silloin tutustunut teosofiaan. En siis tiennyt, että emme siten vapaudu tuskasta.

Maaliskuun tullessa olin valmis siirtymään toiseen olotilaan. Mitään ulkonaista ei kuitenkaan tapahtunut ensimmäisenä eikä vielä toisenakaan päivänä maaliskuuta. Seuraavana päivänä oli minun alistuttava pieneen leikkaukseen, joka itsessään oli vaaraton, mutta joka – niin sanottiin – nukutusaine-herkkyyteni takia saattoi koitua kuolemakseni. Valmistauduin huolellisesti sekä ulkoisesti että sisäisesti. Täysin vastoin odotustani heräsin takaisin fyysiseen elämään.

Unestani on minulla ollut suurta hyötyä. Se opetti minut järjestämään asiani niin, että joka hetki olen valmis kuolemaan. Se ilmestyy myös varoitusvalona tielleni, jos joskus uuvun ja väsymyksen, tahtoisin valtaamana nukahtaa tavallista pitempään uneen. Sellaisina hetkinä tulikirjaimiset sanat ”Onko tämä onnela?” piirtyvät eteeni, palauttaen mieleen kokemuksia, jotka kehottavat yhä uusiin ja jatkuviin ponnistuksiin!

Eräänä päivänä olin huonovointinen. Suggestion avulla sain kyllä sairauden poistumaan. Illalla se kuitenkin palasi uudelleen niin voimakkaana, että minun kiireesti oli riennettävä kotiin. Matkalla vaikeroi sydämeni: ”Isä, olen kovin väsynyt! Auta minua!” Kotiin päästyäni menin heti vuoteeseen, henkeni edelleen puhutellessa Isää. Vähitellen koko olemukseni valtasi suloinen raukeus ja hyvän olon tunne. Ilma ympärilläni rupesi liikehtimään. Siihen ilmestyi erivärisiä ja erimuotoisia kuvioita. Ne muuttivat muotoaan ja väriään. Tulivat luo, viipyivät hetken ja loittonevat taas. Yhtäkkiä ilmestyi suuri, hopeahohtoisista kipinöistä muodostunut valokimppu. Siitä erkani pieniä erillisiä olioita, jotka salaman nopeudella syöksyivät luokseni. Odotin rauhallisena, sillä tiesin niiden pysähtyvän tai häviävän vähän matkan päässä itsestäni. Alkuaikoina niiden miltei uhkaavalta näyttävä lähestyminen tuntui pelottavalta. Kuitenkin totuin vähitellen siihen. Nyt saatan jo säikkymättä katsella niiden erinomaisen mielenkiintoista liikkumistapaa. Hyvin usein ilmestyy kirkas, yksinäinen tähti pimeyteen. Sen ystävällisessä, omalaatuisessa välkkeessä on lupaus lohdutuksesta ja avusta. Tälläkin kertaa näin sen lempeän valon tietäen samalla, että ystäviä oli lähelläni. Ei minun kuitenkaan tarvinnut tyytyä ainoastaan näkymättömän maailman olentojen seuraan, vaan sain myös fyysiseltä tasolta vieraakseni ystävän, joka oli lähtenyt kotoaan samaan aikaan, kun minä väsymyksen valtaamana rukoilin apua. Merkillisiä teitä – ilmeisesti näkymättömästi johdettuna – hän saapui ovelleni. Sain siis jälleen kokea, kuten monet kerrat aikaisemminkin, miten hellästi meistä ihmisistä huolehditaan. Sydän riemua ja rakkautta tulvillaan täytän siksi velvollisuuteni kiittäen ja kunnioittaen Isää!

Oli yö. Heräsin sydäntä vihlovaan huutoon ja valitukseen. Kuuntelin kauhistuneena. Kun huomasin, että vaikeroivat olennot olivat omassa huoneessani ja että ääni tuli joskus aivan läheltä, joskus kauempaa, joskus yksinäisenä, joskus taas kuorossa, päätyen kuitenkin aina surkeaan uikutukseen, minua kauhistutti yhä enemmän. Ymmärsin olevani tekemisissä henkimaailman olentojen kanssa. Lähes mielettömän pelon vallassa tukin korvani ja kätkin pääni tyynyihin. En nähnyt, miksi nuo olentoraukat niin surkeasti valittivat. Ja vaikka olisin nähnytkin, en olisi osannut tehdä mitään heidän hyväkseen, sillä näkymätön taso merkillisine asukkaineen ja ilmiöineen avautui minulle ennen kuin tiesin siitä oikeastaan mitään. Huomattuani, että ääni kaikesta huolimatta tunkeutui tietoisuuteeni, turvauduin siihen keinoon, joka ei koskaan ole pettänyt, eikä petä. Kutsuin Mestarin avukseni ja rukoilin: ”Herra, ota pois tämä hirvittävä kuulo! Käske valittajia poistumaan. Palauta hiljaisuus ympärilleni! Auta minua, sillä kukaan toinen ei voi sitä tehdä!” – – Silloin laskeutui lempeä käsi tyynnyttäen otsalleni ja viipyi siinä. Äänet vaikenivat. Rauha hiipi koko olemukseeni. Mutta hiljaisuudessa kuulin äänen sydämessäni sanoen: ”Etkö muista, miten taannoin, katsellessasi erään ihmisen kuolinkamppailua, sydämessäsi heräsi suuri rakkaus ja sääli. Olisit tahtonut auttaa häntä. Ja koska et osannut tehdä muuta, valvoit ja rukoilit hänen puolestaan yön ja päivän ja vielä toisenkin yön. Kun sitten kaikki oli hiljaa, kun rinta ei enää tuskallisesti kohoillut, menit yksin jäätyäsi vainajan jo kylmenneen ruumiin luo ja lupasit pyhästi auttavasi voimiesi mukaan poikkeuksetta jokaista, joka tulee luoksesi apua etsien. Etkö muista, mitä sinä hetkenä tunsit ja koit? Eikö se, että karkotit nuo onnettomat päästäksesi kuulemasta vaikerrusta, ollut silloisen lupauksesi rikkomista?”

Hetken, johon mahtui koko iäisyys, vallitsi ympärilläni odottava hiljaisuus. Sitten puhuin luottamuksella Mestarilleni, koska tiesin, että Hän sekä ymmärtää, että myös osaa auttaa: ”Herra, yliarvioin voimani! En tiennyt valituksen tuolla tavalla vihlovan ja repivän! Kuitenkaan en peruuta lupaustani, vaikka tunnustankin heikkouteni, vaan pyydän: pidä Sinä Herra minua kädestä, opeta ja johda! Siten voitan aivan varmasti pelkoni ja kauhuni! Siten myös opin auttamisen taidon!”

Ihminen kulkee pimeää, kapeaa ja kivikkoista tietä. Mieli on alakuloinen, askel väsymyksestä laahustava. Katkaistu taival on jo ollut pitkä. Päämäärä ei vielä häämötä edes etäältä. Tie näyttää aivan loputtomalta.

Vaeltaja pysähtyy. Katse koettaa tunkeutua ympäröivän pimeyden läpi. Jos tarkkaan katsoo, jo näkyvät valkean temppelin ääriviivat!

Näin hän seisoo tuokion. Pimeys ei kuitenkaan väisty tuumaakaan eikä näytä vaeltajalle pienintäkään toivon kipinää. Siksi hän miettii masentuneena: ”Jäänkö tähän, palaanko takaisin vai jatkanko matkaa?”

Silloin hiljaisuudessa ja pimeydessä, joka ympäröi vaeltajaa, puhuu ääni hänen sydämessään. Se kertoo valosta ja valkeasta temppelistä, ja ääntä kuunnellessa vaeltajan väsymys häipyy. Hän lähtee uudelleen liikkeelle päättäen lujasti joskus – vaikkapa tuhansien vuosien kuluttua – löytää valon ja saavuttaa temppelin, astua sen kynnyksen yli, kätkeä itseensä sen puhtaus, riemu ja ihanuus ja kertoa sitten siitä jokaiselle vastaantulijalle, joka vain haluaa kuulla.

Uutta intoa saaneena vaeltaja rientää eteenpäin vaikeakulkuisella tiellään. Hänen olemuksensa on täyttänyt vain yksi ajatus: ”Hetket ovat kalliita! On kiire!” Hän ei huomaa, miten kuin salaa pimeyden vallat valmistautuvat hyökkäykseen. Ne eivät halua enempää valoa, koska tietävät, että valon leviäminen on niiden tuho.

Ei aikaakaan, niin vaeltaja joutuu jykevän oven eteen. Hänen sydämensä sykkii kiihkeästi. Hän tuskin uskaltaa hengittää. Onhan mahdollista, että hänen edessään on harhakuva!

Vihdoin vapiseva käsi kohoaa empien tavoitellen oven ripaa. Kevyesti sormet koskettavat sitä, ja – kas kummaa – ovi aukeaa ja vaeltajan hämmästyneiden silmien edessä on häikäisevä valomeri. Omassa ruumiissaan hän saa kokea sanoin kuvaamatonta riemua ja autuutta. Hänen sallitaan nähdä ja tuntea päämääränsä, vaikkakaan hän ei seiso etsimänsä temppelin kynnyksen sisä- vaan ulkopuolella.

Valtavan onnensa lumoissa vaeltaja unohtaa varovaisuuden. Hän ei muista pimeyttä, josta tuli, eikä sen valtiaita, jotka vihaavat valoa. Hän ei myöskään kuule, miten tuuli yhä kiihtyen ulvoo hänen ympärillään, eikä huomaa etäältä kuuluvaa ukkosen jylinää. Vasta kun kirkas salama välähtää ja pimeyden vallat voimakkain ottein yrittävät sulkea oven hänen edestään, hän havahtuu näkemään uhkaavan vaaran. Epätoivoisena hän asettuu vastarintaan. Ei! Ei! Maailma tarvitsee valoa! Pimeys ei saa sitä kahlehtia!

Käydään hirvittävä taistelu. Yhä kirkkaammin välähtävät salamat. Yhä kumeammin jylisee ukkonen. Yhä valittavammin ulvoo tuuli.

Kynnyksen ulkopuolella seisoneen vaeltajan voimat heikkenevät heikkenemistään. Hän on jo vaipunut maahan, raskaasti hengittäen, vielä kuitenkin yrittäen taistella. – – Raivoavat pimeyden vallat keräävät voimansa ratkaisevaan hyökkäykseen. – – Kuuluu komea jyräys. Ovi on painunut kiinni.

Tuskasta voihkien vaeltaja vaipuu sen eteen. Hän kuulee vielä voittajan rauhoittuvan aste asteelta. Sitten saapuu armahtava tajuttomuus ja sulkee hänet syliinsä.

Kun vaeltaja jälleen havahtuu tavalliseen päivätajuntaansa, hän muistaa kokemuksensa pienimmätkin yksityiskohdat. Hämmästyneenä ja vavisten hän kysyy itseltään: ”Missä olen ollut ja mitä tehnyt?” Kuluu päiviä ja viikkoja. Vaeltaja miettii yhä kokemaansa. Vihdoin, monen harkinnan ja kamppailun jälkeen, hän ruumiissaan ollessaan tekee lopullisen päätöksensä. Polvistuu, kohottaa kätensä rukoukseen ja puhuu: Mestarini! Käytä minua työhösi! Olen Sinun!

Hän, vaeltaja, tutki ahkerasti Raamattuaan. Elämänsä vaikeimpina hetkinä se oli ollut hänen ystävänsä, tukensa ja turvansa. Nyt syntyi kuitenkin ristiriitaa. Ymmärrys rupesi kapinoimaan ja arvostelemaan. Ja sokea usko puolusti valta-asemaansa. Syntyi pimeys, joka lähestyi uhkaavana pilvenä vaeltajaa. Pian vaeltaja olisi tukehtunut sen syleilyyn.

Silloin tuli apua. Kohtalo toi hänen ulottuvilleen Dhammapadan, buddhalaisen mietelausekokoelman. Jo ensimmäiset silmään osuneet sanat hämmästyttivät ja kiinnostivat. Hän luki ja mietti. Ja hän iloitsi käsitettyään sanoihin kätkeytyneen totuuden. Ympäröivään pimeyteen oli pilkahtanut pieni valonsäde.

Raamattu jäi hetkeksi syrjään. Gautama Buddhan opetukset astuivat etualalle.

Ahdistava pimeys hälveni hälvenemistään. Kahle kirposi toisensa jälkeen. Yhä selvemmin ja selvemmin vaeltaja ymmärsi ihmisen päämäärän ja tarkoituksen.

Kului aikaa. Vähitellen, melkein huomaamatta, henkimaailma avasi hänelle ovensa. Ensin tulivat merkilliset unet. Sitten öiset valvetilakokemukset, ja lopuksi täydessä fyysisessä päivätajunnassa – ajasta ja paikasta riippumattomat – toisten tasojen olentojen läsnäolon havaitseminen.

Sitten tuli päivä, jolloin vaeltaja, tapansa mukaan, eräänä vapaahetkenään suuntasi askeleensa kohti ”Jumalan puutarhaa”. Siksi, että hän rakasti yksinäisyyttä, hän riensi aina, kun tilaisuus ilmeni, pois melusta ja hälinästä.

Jo hiljentyi liikenne. Jo häämötti harmaa muuri, jonka takana kukkaset tuoksuivat, puut huminoivat hiljaa ja linnut lauloivat ylistystä Elämälle.

Vaeltajan kiirehtivä kulku muuttui hitaammaksi. Rauha hiipi hänen olemukseensa. Ajatus kohosi vapaasti ja esteittä korkeuksiin, omille alkulähteilleen.

Äkkiä vaeltaja kuitenkin pysähtyi kuin paikoilleen naulattuna. Koko hänen huomionsa keskittyi edessä tapahtuvaan, merkilliseen, nopeaan liikkeeseen, joka loi jotakin piste pisteeltä. Silmänräpäyksessä hänelle ilmestyi ihmeen ihana, kaikissa sateenkaaren väreissä loistava Buddhan kuva pienoiskoossa. Hämmästyksen valtaamana vaeltaja seisoi hiljaa, tarkaten erikoista ilmiötä, joka ei hävinnyt saman tien. Sellainen kokemus oli hänen ensimmäisensä, siksi ei hän osannut vielä olla salaamatta ihmetystään. Sen jälkeen hän on nähnyt paljon, tuskin kuitenkaan mitään siihen verrattavaa. Monesti vaeltaja on toivonut mahdollisuutta saada aina pysähtyä tarkkailemaan näkemäänsä. Sitä hänelle ei ole toistaiseksi suotu. Fyysinen elämä ja sen vaatimukset olivat vielä toistaiseksi etusijalla.

Aikaa kului. Gautama Buddhan oppiin syventyessään vaeltaja alkoi – kuin itsestään – ymmärtää syvällisemmin ja todellisemmin kristinuskoakin. Hän löysi yhtymäkohtia, vertasi niitä toisiinsa, ja syvä hartaus sai vaeltajan nyt koko olemuksellaan huudahtamaan: ”Siunattu olkoon nimesi, Gautama Buddha, koska osoitit tietä ja johdatit minut rakkauden Mestarin, Jeesus Kristuksen jalkojen juureen!”

On yö. Vaeltaja uneksii:

Hän kulkee mietteissään kaupungilla. Yrittäessään ylittää katua hän joutuu hurjaa vauhtia mäkeä alas kiitävän raitiovaunun alle. Hänen vaatteensa takertuvat vaunun pyöriin, jotka ruhjovat hänen ruumistaan. Sietämätön tuska kohottaa kylmän hien onnettomuuden uhrin otsalle ja vihlovan valitushuudon hänen huulilleen. Hänen katseensa harhailee apua pyytävänä paikalle rientäneiden ihmisveljien kasvoilla. Miksi ei vaunua pysähdytetä ja häntä vapauteta tukalasta tilanteesta?

Yhtäkkiä hänen huulensa mykistyvät. Verta vuotava, silvottu ruumis muuttuu tuskalle tunnottomaksi, sillä valtava onnen ja hyvänolon tunne huuhtoo sitä. Huomio kääntyy pois omasta itsestä ja kohdistuu tarkkaavaisena vallitsevaan tilanteeseen todetakseen, miten suurella innolla on ryhdytty pelastustyöhön. Yritykset ovat kuitenkin aluksi tuloksettomia, koska vaunun jarrut ovat epäkunnossa. Edes jossain määrin lievittääkseen ympärillä olijoiden kalpeilla kasvoilla kuvastuvaa kauhua vaeltaja etsii sopivia sanoja. Ne ovat kuitenkin häneltä kadoksissa. Mieleen muistuu vain lause, jota hän on ennenkin käyttänyt suojelevana kilpenä. Hän kokoaa voimansa, ja hänen huuliltaan kiirii riemullinen huuto saaden aikaan suurta hämmästystä: ”Kristuksen suojassa on hyvä olla.” Noissa sanoissa on taikavoimaa. Niiden vaikutuksesta vaunu pysähtyy. Monet hellät kädet kurottautuvat apuun. Vaeltaja nostetaan varovaisesti paareille. Vääntyneet jäsenet oiotaan luonnolliseen asentoon. Vaeltaja on koko ajan tajuissaan tavoitellen jälleen jotakin lohdullista sanottavaa ajatellen: ”Kunpa jotenkin voisin ilmoittaa autuaallisesta olostani!” Sitten kun eräs veli kumartui hänen ylitseen hivellen ihmeen lempeästi haavoittunutta otsaa, hän kiinnitti katseensa toisen silmiin ja kuiskasi äskeiset sanansa onnentäyteisenä. Paarit nostettiin maasta. Pimeys yllätti vaeltajan. – –

Jonkin ajan kuluttua hän heräsi tavalliseen päivätajuntaansa, omassa vuoteessaan, rukoukseen kohotettiin käsin, itsensä lausumiin sanoihin: ”Kristuksen suojassa on hyvä olla.” Hän katseli ympärilleen, muisti unensa, piti sitä kuitenkin fyysisenä tapahtumana ja mietti: ”Hourin varmaankin, koska olen olevinani kotona, vaikka minut äsken vietiin sairaalaan.” Samalla hän huomasi käsiään tuettavan vakain ottein, jotta ne pysyisivät ylhäällä. Hän käänsi päätään ja näki hämmästyksekseen vuoteensa vierellä olevalla tuolilla tummaihoisen, valkeaan vaippaan puetun olennon, joka tarkkaili keskittyneesti jokaista hänen liikettään. Ajatus välähti salamana vaeltajan aivoissa: ”Lääkäri, olen siis sittenkin sairaalassa!” Samalla ”valkea olento” kiinnitti häneen katseensa. Lempeät, läpitunkevat silmät tuntuivat näkevän vaeltajan sielun salaisimpaankin soppeen. Katse uppoutui katseeseen. Voima, rauha ja usko siirtyi vieraasta vaeltajaan. Mikä unohtumaton ja ihana silmänräpäys. Sitten vieraan katse kohdistui paljon puhuvana ”johonkin” vuoteen toisella puolella olevaan samalla, kun hän painoi vaeltajan yhä ylöspäin kohotettuina olleet kädet hellästi alas. ”Tuo katse oli tarkoitettu hoitajattarelle ja merkitsi varmaankin, että viimeinen hetkeni on tullut”, ajatteli vaeltaja, lisäten heti: ”Tahdon kuitenkin nähdä toisenkin vaalijani” ja käänsi päätään. Hän ei kuitenkaan nähnyt ketään, ja valkea, tuolilla istunut olentokin oli sillä välin kadonnut.

Vaeltaja lepäsi avoimin silmin, liikkumattomana ja peloissaan vuoteellaan. Kun kuitenkaan mitään outoa ei enää tapahtunut, hän nousi ylös, tunnusteli jäseniään ja totesi niiden olevan vahingoittumattomat. Hän palautti mieleensä äskeiset tapahtumat ja myönsi nukkuneensa kokemuksen ensi osan kestäessä mutta sen toisen osan aikana olleensa täysin hereillä. Yhä enemmän ymmällään hän tutki huoneensa. Ketään ei kuitenkaan löytynyt, ja ovetkin oli suljettu huolellisesti. Nyt hänen täytyi myöntää henkimaailman asukkaan käyneen vierailemassa hänen luonaan fyysisin aistien havaittavassa muodossa, ja hän riemuitsi muistaessaan itseensä kohdistuneen rakkaudesta puhuvan katseen ja käsissään tuntuneen hellän mutta samalla lujan otteen.

Voi kulua ja varmaan kuluukin paljon aikaa, ennen kuin vaeltaja näkee jälleen ”valkean ystävänsä”. Kaihoten hän kuitenkin odottaa uutta tapaamista. Jos vaeltaja jaksaisi ja osaisi täysin säilyttää tasapainonsa kaikissa tilanteissa, hänen toiveensa viipymättä toteutuisi. Niin ei kuitenkaan ole asianlaita, vaan hänen täytyy nousten ja langeten, langeten ja jälleen nousten yhä uudelleen ja uudelleen yrittää, tukenaan ihana tietoisuus siitä, että tietyllä kehityksen asteella ”valkea ystävä” ojentaa riemuissaan jälleen kätensä hänelle. Mikä juhla siitä hetkestä tuleekaan muodostumaan!

Vaeltaja seisoi nojaten korkeisiin portaisiin tähyillen ylöspäin. Siellä silmänkantamattomissa, niin on kerrottu, oli kätkettynä elämän arvoitus. Ken ryhtyi kipuamaan portaita vakavin mielin, hän oppi vaivaloisella matkallaan rakkauden läksyn, joka on suurinta, kauneinta ja jalointa, mitä ajassa ja iankaikkisuudessa on. Portaat olivat kuitenkin kapeat, jyrkät ja mutkikkaat. Pieninkin harha-askel tai varomattomuus syöksi matkalaisen alla ammottavaan kuiluun, josta pääsy pois kysyi suuria ponnistuksia.

Nousu oli kuitenkin aloitettava kaikesta huolimatta, koska sisäinen ääni käski niin. Siksi empien tapaili vaeltajan jalka ensimmäistä porrasta. Eteneminen oli vaivaloista ja hidasta, sillä askelmat olivat epämukavia ja sydämessä asusti epäilys ja pelko.

Kuljettuaan jonkin matkaa vaeltaja pysähtyi neuvottomana. Edessä oli suuri, askelmia vailla oleva aukko, jonka takana näkyi erityisen vahvalta vaikuttava este, jonka läpi oli kuljettava, sillä sen yli eikä ali ei voinut päästä. Miten selviytyä pulmasta ja kyetä ilman työkaluja puhkaisemaan edessä oleva, voittamattomalta näyttävä muuri?

Vaeltajan aivot työskentelivät kuumeisesti. Kun miettimisestä ei ollut apua, hän päätti henkensäkin uhalla yrittää. Tukea etsien hän ojensikin kätensä, mutta menetti tasapainonsa, horjahti ja syöksyi parahtaen syvyyteen loukaten itsensä pahoin.

Kului useita kuukausia. Vaeltaja seisoi jälleen samojen portaiden juurella. Hän muisti edellisen yrityksensä surkeat seuraukset ja tunsi ruumiissaan pudotessaan saamistaan ruhjevammoista aiheutuneen polttavan tuskan. Pelko lamautti mielen ja puudutti jalat. Sydämessä asuva tiedon kaipuu oli kuitenkin voimakkaampi. Kertoihan sisäinen ääni portaiden loppupäässä löytyvästä elämän arvoituksesta, joka saavutettuna ja ratkaistuna tyynnyttäisi kaipuun ja rauhoittaisi mielen.

Vakavana, rukoillen vaeltaja asetti jälleen jalkansa ensimmäiselle portaalle, edeten tarkkaavaisena ja hitaasti. Näin hän vähitellen saavutti esteen, joka näytti sulkevan tien häneltä yhä yhtä uhkaavana ja läpäisemättömänä. Yrittäessään sivuuttaa sitä hän putosi niin kuin edelliselläkin kerralla saaden pahoja ruhjevammoja.

Nyt vaeltaja ymmärsi päivätajunnassaankin suurten heikkouksien estävän hänen kehitystään, joista jokin – niin hän arveli – oli muita huomattavasti voimakkaampi. Hän ryhtyi siksi ankaraan taisteluun kaikkia niitä luonteenvikoja vastaan, joita hänen itsetutkistelunsa toi päivänvaloon. Hänen työnsä näytti kuitenkin täysin tuloksettomalta. Kaiken lisäksi ei löytynyt ainuttakaan ihmistä, joka olisi joskus edes vähän tukenut ja rohkaissut häntä!

Tuskissaan hän puheli taivaalliselle Isälleen: ”Miksi olet jättänyt minut yksin ja ystävittä? En osaa, enkä jaksa ratkaista niitä arvoituksia ja tehtäviä, joiden eteen olet asettanut minut! Eikö Sinulla, Isä, todellakaan ole ketään, jonka voisit lähettää avukseni?”

Hän, Jumala, Isä, joka aina kuulee lastensa hiljaisimmatkin huokaukset, ei nytkään ollut kovakorvainen, vaikka Hän antoikin epätoivon aaltojen ympäröidä hyrskyisinä vaeltajaa. Oikean hetken lyödessä Hän lähetti näkymättömät palvelijansa ohjaamaan vaeltajan askeleita määrättyyn suuntaan. Hän myös käski täällä maan päällä asuvan palvelijansa rientämään apuun. Voimakkaasti, auliisti vaeltajaa opastettiin siitä hetkestä lähtien päivin ja öin.

Kului vuosi, ehkä enemmänkin. Kolmannen kerran vaeltaja seisoi jo tutuksi käyneiden portaiden juurella. Nöyryys, luottamus ja usko asui hänen sydämessään. Olihan hänelle opetettu, että ennemmin tai myöhemmin jokaista vakavaa yritystä seuraa onnistuminen ja että epäonnistuminenkin on vain näennäistä, koska oikein käytettynä se merkitsee lisää tarmoa ja voimaa. Jos siis kuiluun syöksyminen toistuu edelleenkin, mikään muu kuin oma tahdottomuus, josta on mahdollista päästä käyttämällä ajatusta oikein, ei voi estää yrittämästä uudelleen. Siksi vakavana, pelottomana ja rauhallisena vaeltaja ryhtyi jälleen kipuamaan portaita.

Vaeltaja nousi korkeammalle ja korkeammalle. Jalka oli kevyt. Oli helppo hengittää. Jokainen askel lisäsi sydämen riemua. Oli todella kuin enkelit olisivat kantaneet häntä käsillään!

Hän oli kulkenut näin kauan odottaen estettä. Ihmetyksen vallassa hän vihdoin pysähtyi katsoen taakseen. Siellä näkyi este. Miten hän oli huomaamattaan sivuuttanut sen? Näin miettiessään ja alaspäin katsellessaan taittuivat portaat. Vaeltaja riemuitsi: ”Ei mitään ristiriitoja enää! Elämä itse oli ne poistanut katkaisemalla paluutien, osoittaen siten vain yhden mahdollisuuden: jatkuvan etenemisen rakkauden tiellä, elämän arvoitusta, ristiä kohden!”

Oli varhainen aamu. Vaeltaja heräsi ja vuoteestaan noustuaan ryhtyi tavanomaisiin valmisteluihin alkavaa päivää varten. Olihan jälleen edessä uusi tilaisuus. Monta kallisarvoista, korvaamatonta tuntia, joiden aikana elettyä elämää ei yksikään ihminen voi tehdä olemattomaksi. Tuntui kuin taas tämäkin päivä olisi edeltäjäänsä suurempi, rikkaampi, pyhempi ja juhlallisempi. Suuren Isän aavistamattomia mahdollisuuksia ja sanoin kuvaamatonta rakkautta sisältävä lahja lapsukaiselleen. Voihan se tosin tuoda mukanaan sellaistakin, jota tasollamme kutsutaan kärsimykseksi. Se on kuitenkin sitä vain näennäisesti, koska tuska, oikein vastaanotettuna, sisältää onnen, rauhan ja tiedon siemenen.

Näin mietiskellessään ja pyytäessään voimaa ja ymmärrystä päivän kuluessa eteen sattuvien tehtävien suorittamiseen vaeltaja kuuli vieressään ystävällisen äänen lausuvan: ”Hyvää huomenta.” Vaeltaja oli yksin. Mikään fyysinen olento ei siis puhutellut häntä. Näkymätön maailma oli se, joka jälleen tahtoi näin muistuttaa olemassaolostaan. Sehän on aina lähellämme. Me olemme siinä, vaikutamme siihen ja käytämme sen asukkaita lähettiläinämme. Emmekä kuitenkaan muista – vaikka olisimmekin kuulleet siitä – että asia todella niin on.

Vaeltaja selaili kuluneen elämänsä kuvakirjaa, katsellen sitä nykyhetkestä taaksepäin. Hän näki, miten kerrankin häntä odotti suuri nöyryytys ja tuska. Niin suuri, että hän asiaa edeltäkäsin ajatellessaan ei uskonut kestävänsä sitä vaan luuli iskun sattuessa nääntyvänsä siihen paikkaan. Hän järjestikin kaikki asiansa, fyysiset fyysisin toimenpitein, henkiset henkisin keinoin, kuten ainakin kuolemaantuomittu. Mielikuvituksessaan hän eli odotetun tapauksen jokaisen yksityiskohdan, vaikeroi pelossa ja tuskassa ja kamppaili rukouksessa itselleen mielenrauhan. Näin menetellen hän oli määräpäivänä verrattain tyynenä valmis alistumaan kohtaloonsa. Jo liikkeelle pantu tapahtumien sarja pysähtyi kuitenkin viime hetkessä kuin ihmeen vaikutuksesta puolitiehen. – – Ennen niiden alkua näkymättömän maailman olennot herättivät vaeltajan keskellä yötä, ja häntä kehotettiin rukoilemaan, koska oli tulossa koettelemusten aika.

Toisella kerralla vaeltaja seisoi tienhaarassa. Vuosikausia, ensin hapuillen ja arasti, sitten varmasti ja hetki hetkeltä yhä määrätietoisemmin hän oli hengessään pyrkinyt samaan suuntaan. Alati toistuva ajatus oli kyntänyt itselleen syvän vaon. Se ei enää tyytynyt olemaan salassa. Tavalla tai toisella se pyrki ilmenemään. Kun päätös sen kiteyttämiseen oli tehty, ympäröi henkimaailman olennot vaeltajan tahtoen kilvan puristaa hänen kättään.

Elämän kirjassa on paljon kuvia. Niinpä eräälläkin sivulla kerrotaan, miten vaeltaja kerran, kauan työskenneltyään pani kirjan syrjään levätäkseen hetkisen. Avoimin silmin, mitään ajattelematta hän katseli eteensä, kun hän äkkiä tunsi pienten olentojen ympäröineen hänet. Ne nykivät edestä ja työnsivät takaa todennäköisesti aikeessa saada vaeltaja pudotetuksi lepopaikaltaan lattialle. Hän ei kuitenkaan niitä estänyt, vaan hän salli ihmeissään ja kiinnostuneena niiden temmeltää, koska tunsi, että ne eivät tehneet sitä ilkeydestä vaan jonkinlaisesta lapsellisesta kiusoittelun halusta. Kun ne juuri olivat onnistumaisillaan aikeessaan, vahva käsivarsi kiertyi suojelevasti vaeltajan ympärille. Sen ote oli luja, varma ja ihmeellistä rauhaa säteilevä. Pienet olennot hävisivät ja sanoin kuvaamaton onni tulvehti vaeltajan koko olemukseen, sen jokaiseen hermoon ja soluun.

Kerran taas, ennen töihin menoaan, vaeltaja istui pöydän ääressä lukien Raamattuaan. Äkkiä hän tunsi olevan tekeillä jotakin outoa, ja hän näki sivulle katsottuaan eteisen maton olevan tuolinsa vieressä ja kirjeen sen päällä. Hänen kumartuessaan tilanteen outoudesta hämmästyneenä ottamaan kirjettä se ja matto hävisivät, mutta myöhemmin päivällä samanlainen fyysinen kirje oli todella odottamassa häntä eteisen matolla aivan kuten aamuisessa näyssä.

Kaikki nämä ja monet muut kokemukset ovat todistaneet vaeltajalle, että henkimaailma on olemassa ja että siellä tiedetään, mitä ihmisille tapahtuu ja mitä he tekevät tai aikovat tehdä. Siksi hän on monet kerrat näitä ilmiöitä katsellessaan ja tutkiessaan kuiskannut vavisten syvän kunnioituksen vallassa: ”Herra, Sinä tunnet minut ja tutkit minua. Jos minä istun tai nousen, Sinä tiedät sen, Sinä ymmärrät taaempaa minun ajatukseni.”

Vaeltaja tarkkaili ihmeissään ja peloissaan lähimpää ympäristöään, missä liikkui pieniä, erivärisiä ja -muotoisia kuvioita. Hän sulki silmänsä ja avasi ne jälleen luullen kyseessä olevan jonkin näköhäiriön. Kun kuviot kuitenkin kaikesta huolimatta jatkoivat vilkasta hyörimistään, vaeltaja kauhistui yhä enemmän ja peitti kokonaan kasvonsa. Hän ei silloin vielä käsittänyt, mikä kyseessä olleen ilmiön aiheutti. Hän vain luuli, että silmiin tai järkeen oli tullut jokin häiriö. Pään kätkeminenkään ei kuitenkaan auttanut kuin tilapäisesti. Heti, kun silmät vapautuivat peitteestään, edessä oli jälleen sama näky. Päivällä, jolloin huomio oli kohdistunut fyysisiin asioihin, kaikki oli kyllä ennallaan ja kiihottunutta mieltä pyrki tyynnyttämään ajatus: ”ehkä se sittenkin kaikki oli vain unennäköä”. Iltasin ei kuitenkaan ollut siitäkään apua, koska vaeltaja ei voinut itseltään salata fyysisen ruumiinsa olevan tavallisessa, päivätajuisessa olotilassaan, lukuun ottamatta silmiä, jotka näkivät sellaista, mitä ne eivät ennen olleet nähneet.

Kun kuitenkin lukeminen, kirjoittaminen ja tavallinen työ sujuivat häiriöittä, eikä kukaan sivullinen huomauttanut mistään vaeltajan tekemistä järjettömyyksistä, ja kun ihmettely ilmiöiden alkuperästä vähitellen voitti pelon, hän rupesi mielenkiinnolla tarkkailemaan näkemiään kuvioita. Ensi työkseen hän totesi niiden hehkuvan värin nopean vaihtumisen. Esimerkiksi heleänvihreä muuttui silmänräpäyksessä hyvin tummaksi, samalla menettäen paljon loistostaan, saattaen kuitenkin seuraavassa tuokiossa olla entistä kirkkaampi. Samoin kävi muunkin väristen kuvioiden, joita edellisen lisäksi näkyi pääasiassa valkoisia, sinisiä, punaisia ja keltaisia. Näkyipä niiden joukossa joskus ihana, sinipunertavakin kuvio, joka ei alkuaikoina kuitenkaan koskaan viipynyt näkyvissä kauaa. Saattoi myös tapahtua, että samassa kuviossa kaikki mainitut värit olivat sisäkkäin olevissa kehissä, jolloin kukin kehä edusti jotakin määrättyä väriä kuitenkin niin, että sisimmäisenä oli aina keltainen, kullalle hohtavana ja äärimmäisenä valkoinen, valoa sädehtien. Tällaisessa ilmiasussa oli kuvio erityisen loistelias ja kaunis näyttäytyen alussa vain harvoin ja vilaukselta, mutta myöhemmin useammin ja kauemmin viipyen. Alussa kuviot olivat verrattain pieniä, toisten ääriviivojen näyttäytyessä selkeinä ja täsmällisinä, toisten taas ollessa hapuilevina ja rosoisina, minkä takia ne vaikuttivat jollakin tavalla keskeneräisiltä. Vähitellen ne kaikki kuitenkin kasvoivat sekä koossa että selkeydessä, ja niihin liittyi useammin sinipunervakin kuvio. Viime aikoina ne ovat sitä paitsi joskus näyttäytyneet verrattain suurena ruusunpunaista, sinipunertavaa, sinistä tai valkoista pilveä muistuttavana valona, joka ilmenee aivan lähellä kuin aikeessa sulkea syleilyynsä loistaen, milloin kirkkaammin, milloin himmeämmin. Vuosien kuluessa kuvioiden on ilmeneminen tullut enemmän ajasta ja paikasta riippumattomaksi. Niitä saattaa näkyä keskellä toimintaa, huoneessa ja kadulla, avoimin ja suljetuin silmin. Ne vaikuttavat eläviltä olennoilta, jotka tietävät tiettyjä asioita. Esimerkiksi kadulla yksi tai useampi kuvio saattaa liittyä seuraan, kulkea edellä ja pysähtyä jollekin ovelle. Niitä voi sulkea käteensä, ja ne voi peittää jollakin esineellä. Kun käsi avataan tai esine poistetaan, ne voivat olla jäljellä, mutta yhtä hyvin ne ovat voineet siirtyä jonnekin ulkopuolelle. Voi kiinnittää katseensa johonkin niistä ja kutsua sitä, jolloin se tulee, toisinaan heti ja kiirehtien, toisinaan hitaasti ja viivytellen, elehtien kuin ihmiset. Suuren tuskan ja epätoivon hetkinä kauneimmat niistä tulevat ystävinä luokse herättäen valollaan ja loistollaan uskoa ja luottamusta. ”Mitä ne ovat ja mistä ne tulevat?” kysyi vaeltaja useammin kuin kerran itseltään, kunnes sattuma tuli avuksi ja auttoi häntä eteenpäin siihen suuntaan, minkä hän jo aavisti erään kokeen tuloksena.

Kerran vaeltaja nimittäin näki, miten pienokaistaan puhuttelevan äidin suusta tuli ulos vihreitä ja punaisia, siis myötätuntoa ja rakkautta kuvaavia, tietynlaisia kuvioita, jotka levisivät verrattain laajalle alueelle valaisten sitä. Sen jälkeen hän tarkkaili useampia puhujia, joiden suusta lähti heidän aiheensa kanssa sopusoinnussa olevia värejä. Hän tarkkaili myös useampaan otteeseen tutkimustarkoituksessa itseään. Kerran hän katsahti sattumalta kuvastimeen ja huomasi itsensäkin erittävän juuri niitä värejä, jotka heijastivat mielessä vastikään liikkuneita ajatuksia ja tunteita. Vaeltaja ulotti tutkimuksensa erilaisiin tilanteisiin ja etsi johtopäätöksilleen tukea viisaitten kirjoituksista. Vihdoin hän uskalsi myöntää itselleen saaneensa kokemusperäistä tietoa siitä jo ammoin todetusta asiasta, että ihmisen oma ja toisen ihmisen ajatus ja tunne voidaan havaita ruumiin ulkopuolella kuvioina ja väreinä. Niiden ikä riippuu lähettäjän kestävyydestä ja voimasta. Ne vetävät puoleensa itsensä kanssa saman luontoisia kuvioita, ja siten ne vahvistuvat. Heikko, hapuileva ja epäröivä ajatus ei siis kykene tuomaan lähettäjälleen sitä voiman lisää, johon kiihkeä ja selkeä ajatus kykenee. Keskitetty, voimakkaan tunteen elähdyttämä ajatus tunkeutuu kaikkialle, siis toisen ihmisen sisäänkin, joko samanlaisena tai muuntuneena riippuen vastaanottavan ihmisen mielentilasta. Sitä todistaa se, että kun tällainen kuvio asettuu jonkun ihmisen kasvoille, se pysyy samanlaisena tai joko himmenee tai kirkastuu. Vastaanottaja ottaa siis siitä sen, minkä kykenee ottamaan, tai muuntaa sen entistä kauniimmaksi mutta ei kykene muuttamaan alkuperäistä ajatusta. Aikansa viivyttyään se lähtee samanlaisena kuin tulikin jälleen vaellukselleen, kunnes sammuu. Näin tapahtuu, kun kysymyksessä on joku aate, joka on tarkoitettu kaikille läsnä oleville. Jos ajatus lähetetään tervehdyksenä tai hyvän tai pahan toivomuksena jollekin tietylle henkilölle, niin se rientää hänen luokseen ja katoaa todennäköisesti hänen auraansa, koska se häviää jonkin matkan päässä hänen fyysisestä ruumiistaan.

Noiden ihanien, valoa sädehtivien kuvioiden alkuperää, jotka ilmestyvät vain suurina juhlina ja epätoivon hetkinä, vaeltaja ei ole ainakaan toistaiseksi kyennyt tutkimaan. Hän vain arvelee niiden olevan niiden lähettejä, jotka rakastavat ihmiskuntaa niin suuresti, että eivät väheksy pienintäkään avun anojaa, joka lähestyy heitä luottavaisena.

”Nouse ja vartioi tuota ovea!” kuului lyhyt, täsmällinen käsky. Kun vaeltaja oli asettunut hänelle osoitetulle paikalle, jatkoi ääni: ”Tehtävääsi kuuluu huolehtia siitä, että ovi pysyy avoinna, niin että jokainen, ken sitä haluaa, voi esteettä astua kynnyksen yli. Et kuitenkaan saa käyttää fyysistä vaan henkistä voimaa, jos sattuisi niin, että sinua työssäni vastustettaisiin.”

Ääni vaikeni. Vaeltaja jäi yksin pimeään ja hiljaisuuteen. Tarkatessaan vartiopaikkaansa, hän huomasi muutamien leveiden portaiden johtavan avonaiselle ovelle, jonka vieressä hän seisoi siten, ettei hän edes vaatteensa liepeellä vähääkään sitä hipaissut. Kynnyksen toisella puolella jatkuivat portaat kapeampina ja vaikeakulkuisimpina salaperäiseen hämäryyteen. Vaeltajaa puistatti. Miten suoriutua itselleen uskotusta merkillisestä tehtävästä? Kuinka kyetä pitämään ovea avoinna vain ajatuksen voimalla, jos sitä yritettäisiin toden teolla sulkea?

Pitkää aikaa ei kuitenkaan jäänyt miettimiseen, sillä tuolla jo näkyivät ensimmäiset tulijat. Huomaamatta vartijaa, joka näkymättömänä tarkkaili heitä, jotkut heistä pysähtyivät hetkeksi kuin epäröiden, sitä vastoin toisten astuessa empimättä eteenpäin. Näin kului pitkä tuokio. Kuitenkin äkkiä oven eteen ilmestyi päättäväisinä kaksi olentoa, joista vaaraa vainuava vartija ei päässyt selville, olivatko he ihmisiä vai joitakin henkimaailman asukkaita. He tarttuivat oveen sulkeakseen sen. Varuillaan ollut vartija jännitti kuitenkin ajatustaan, eikä ovi liikahtanutkaan. Vastapuoli kiivastui, yhdisti voimansa ja onnistui ponnistuksissaan siten, että ovi hiljalleen alkoi painua kiinni vartijan äärimmäisestä vastustuksesta huolimatta. Kun hän kauhun valtaamana huomasi uupuvansa, hän huusi Mestariaan avuksi. Silmänräpäyksessä häneen virtasi uutta voimaa. Ovi pysähtyi nyt kuin naulattuna paikoilleen sitä sulkevien suureksi ihmetykseksi. Kun he uusista yrityksistä huolimatta eivät enää saaneet sitä hievahtamaankaan, he poistuivat pettyneinä. Jännityksen lauettua vartijan yllätti kuolemanväsymys, ja hän tunsi vajoavansa johonkin pimeään ja syvään kuiluun. Silloin kuitenkin kiertyi kaksi voimakasta käsivartta hänen ympärilleen. Hän huomasi itseään kannettavan ja heräsi hetkistä myöhemmin omassa vuoteessaan, yhä edelleen niin uupuneena, että ei kyennyt pariin tuntiin edes nostamaan kättään.

Selvittyään väsymyksestään, vaeltaja ryhtyi miettimään kokemuksensa tarkoitusta. Kauan pohdittuaan puoleen ja toiseen hän päätteli itsekseen, että se oli symbolinen, ja hän selitti sen seuraavasti itselleen.

Ovi on totuus. Vartija on ne ihmiset, jotka tietävät totuudesta jotakin. Heillä ei ole oikeutta pidättää tietoaan itselleen, vaan heidän tulee jakaa auliisti sitä kaikille niille, jotka haluavat siitä kuulla. Tätä totuuden janoa ja vapaaehtoista etsimistä kuvasivat portaat, jotka johtivat ovelle. Salaperäinen hämäryys, joka kynnyksen toisella puolella vallitsi ja alati kapenevat, ylöspäin kohoavat portaat merkitsivät taas sitä tosiasiaa, että omilla ponnistuksillaan ihmisen itsensä täytyy hankkia valoa pimeyteen ja voidakseen kompastelematta edetä päämääräänsä kohti. Totuuden vartijat voivat ainoastaan osoittaa, missä tie kulkee ja miten valo sytytetään ja saadaan palamaan kirkkaasti. Vaikka he eivät voikaan tehdä enempää, on kuitenkin kaiken tämän julistaminen sanoin ja teoin heidän ehdoton velvollisuutensa, koska kenellekään ei raoteta vähääkään tiedon ovea siksi, että hän yksinään tuntisi laajemmin ja näkisi selvemmin, vaan siksi, että hän osaisi paremmin kertoa siitä totuudesta, joka tekee vapaaksi ja jonka jokainen voi löytää. Vartijat eivät saa väsyä. Heidän täytyy aina, joka hetki, olla valmiita toimimaan. He eivät saa vastustaa pahaa pahalla. Näin ollen viha ja kaikenlaisten pakkokeinojen käyttäminen on heiltä kielletty. Jos he kuitenkin antaumuksestaan ja hyvästä tahdostaan huolimatta uupuisivat ylivoiman edessä, he eivät sittenkään omasta aloitteestaan saa jättää vartiopaikkaansa. Mestariaan avuksi kutsuen tulee heidän toivottomalta näyttävässä tilanteessakin toiveikkain mielin jatkaa työtään!

Tätä merkitsi vaeltajan mielestä kokemuksen alkuna ollut täsmällinen käsky ja sen kaunis, lohdullinen loppu.

Vaeltajalla oli harras toivomus. Se täytti koko hänen olemuksensa ja sykki jokaisessa hänen solussaan. Se oli pienestä idusta vähitellen kasvanut sellaiseksi. Ei kuitenkaan itsestään, vaan ulkoapäin tulleiden sysäysten ja sisältäpäin syntyneen ajatuksen ja tunteiden liikehtimisen avulla. Alussa, tuon toivomuksen lapsivaiheessa, hän oli valmis uhraamaan sen hyväksi vain vähän mutta myöhemmin sen kehittyessä täyteen mittaansa, kaikkensa, elämänsäkin.

Sitä mietiskellessään ja siitä Mestarilleen puhuessaan hän ensin hieman arkaili ja empi. Saatuaan kuitenkin kamppailla viikkokausia toivomuksensa puolesta hän vähitellen tuli varmemmaksi, ajatusmuodon saadessa samalla kiinteän ja tarkan muodon. Vihdoin kun hän oli jo valmistautunut jatkuvaan toimintaan sen puolesta, tuli vastaus, joka osoitti toivomuksen hyväksytyksi ja aikanaan toteutuvaksi.

Tieto asian ratkaisusta annettiin vaeltajalle eräänä aamuna hänen tapansa mukaan asetuttua toivomustaan pohtimaan. Ennätettyään kunnolla tuskin alkuun hän yhtäkkiä näki itseään lähestyvän valkopukuisen olennon, joka liikkui hyvin hitaasti ja arvokkaasti. Se otti toivomuksen haltuunsa ja sulki sen hellävaroen kädessään olevaan pieneen rasiaan, jonka hän vei hiukan etäämpänä olevaan suureen arkkuun, johon hän lukitsi sen huolellisesti.

Sen jälkeen oli ja on toivomus pois päiväjärjestyksestä. Pitkän aikaa vaeltaja oli varma siitä, että se aikanaan toteutuu. Sitten heräsi kuitenkin epäilys. Sen kasvaessa vastustuksesta huolimatta, hänelle annettiin erään toisen näyn yhteydessä, joka koski tuota toivomusta, vakuutus siitä, ettei todellakaan ole mitään syytä epäillä.

Vaeltajan mielestä tästä käy selville, että toivomus, ajatuksen ja tunteen lapsi, on ihmisen itsensä hallussa vain lapsi- ja kehitysvaiheessaan. Tänä aikana on hänellä mahdollisuus, työpajassaan puolivalmiiden luomuksiensa kimpussa ahertavan taiteilijan tavoin, muovata ja täydentää sitä. Täysi-ikäisenä, valmiina, se kuitenkin jättää luojansa niin täydelleen, että hänellä ei ole siihen enää mitään oikeutta. Kylvö on tehty. Seuraukset, hyvät tai huonot, riippuen siemenen laadusta, palaavat vain aikanaan kylväjälle.

Yleensä ajatellaan, että ilma, joka meitä ympäröi, on tyhjää. Niin ei kuitenkaan ole asianlaita. Siinä on vieri vieressä hopeanhohtoisia pisteitä, jotka loistavat ja säteilevät tuhansien timanttien tavoin. Niitä on ihmisen lähimmässä ympäristössä ja niin pitkälle kuin silmä kantaa. Yleisvaikutelma on sama kuin katsellessa auringon valaisemaa veden pintaa – sama kimmellys, välke ja näköä häikäisevä valonleikki. Joskus näyttää siltä, kuin taivaasta yhtä sataisi mittaa loistavia tähtiä, timantteja tai pisteitä – kaikkia nimiä voidaan käyttää. Niiden koko ja välke ei ole samanlainen. Toiset ovat pienempiä, toiset suurempia. Toisten valo on kirkas, toisten taas paljon himmeämpi. Joskus saattaa loistavan kehyksen sisällä havaita mustan, helmen tapaisen pallon, jonka hehku herättää tajunnassa mielikuvan jostain varmasta, täsmällisestä ja pelottavasta voimasta, joka tunkeutuu kaikkialle ja jonka kulkua ei mikään voi ehkäistä. Tämä musta pallo näkyy kuitenkin vain niissä hopeatähdissä, jotka ovat ihmisen lähimmässä ympäristössä. Jos nuo tähtöset ovat voiman ilmennystä ihmisen ulkopuolella, musta pallo niiden sisällä on voiman ilmennystä ihmisen sisältä, ilmentäen sitä keskitetyn tahdon määrää, jonka ihminen kohdistaa johonkin asiaan tai aatteeseen. Näin voidaan ajatella senkin perusteella, että mainittu musta pallo voi ilmestyä äkkiä näkyviin itsenäisenä, ilman ympäröivää kehystä, silloin, kun ajatus itsetietoisesti ja väsymättömästi yhä uudelleen on suunnattu samaan päämäärään kaikella käytettävissä olevalla voimalla. Näyttää siltä kuin energia, jota on käytetty johonkin määrättyyn työhön kuukausia ja vuosia, tiivistyisi lopulta ihmisen ulkopuolella näkyväksi muodoksi, valmiina määrätietoisesti ja esteistä välittämättä kulkemaan alkuperäistä linjaa pitkin. Vaikka hetki, minkä se näkyy, on tavallisesti hyvin lyhyt, se saa kuitenkin säännöllisesti aikaan fyysisessä ruumiissa omituisen vavahduksen, jota on joskus hyvin vaikea salata ja joka on verrattavissa odottamattomaan kutsuun, käskyyn, muistutukseen tai muuhun sellaiseen. Voi sattua niinkin, että musta, täsmällinen ja varmapiirteinen rengas sulkee sisäänsä jo aikaisemmin kuvattua hopeanhohtoista ainesta, tshittaa, muodossa ilmenevää ajatusvoimaa. Noita hopeapisteitä, vaikka ne ovatkin lähekkäin, erottaa vierustoveristaan kehä tyhjyyttä, ja ne muodostavat muotoja ja kuvioita, ensin verrattain lähellä ihmistä mutta aste asteelta yhä kauempana. Tämä tapahtuu siten, että kunkin pisteen ikään kuin yhdistää toiseen pisteeseen tuo merkillinen musta aines. Jos se kuvaa ihmisen itsestään lähettämää voimamäärää, se ei, ollessaan hopeatähtösen sisällä, ole vielä kyllin suuri tshittaa mielin määrin muovaamaan, vaan se vasta työskentelee päämääränsä saavuttamisen hyväksi. Sen ympäröidessä hopeatähtöstä se hallitsee sitä määrää maailmankaikkeuden voimista, jonka se on kyennyt vangitsemaan.

Pyrkiminen johonkin tiettyyn päämäärään käy siis tavallisen fyysisen rakennuksen työsuunnitelman mukaisesti. Alkajaisiksi ihminen kerää ajatuksellaan maailmankaikkeudesta ympärilleen ainesta, jota hän opettelee tahtonsa avulla hallitsemaan. Onko se kultaa, hopeaa tai kuparia riippuu hänestä itsestään, sillä samanlainen vetää puoleensa samanlaista. Se on laki ajatuksen maailmassa. Työskenneltyään uupumatta ja tarmokkaasti, pitkän aikaa, yötä päivää, hän saavuttaa ympärilleen keräämänsä ajatusaineen hallinnan. Kun samanlaista työtä jatketaan, mustan renkaan rajaamat tähdet alkavat yhdistyä muodoiksi eli kuvioiksi, jotka vähitellen, jatkuvien ponnistusten tuloksena laajenevat laajenemistaan muuttuen yhä kauniimmiksi ja vivahteiltaan monipuolisemmiksi.

Ajatus on rakennusainetta. Tahto ja kestävyys niitä työvälineitä, joiden avulla sille voidaan antaa haluttu muoto. Työ ei kuitenkaan ole helppoa, sillä ”ajatuksia on vaikea käsittää, sillä ne ovat hyvin ovelia ja rientävät minne mielivät”.

Kun ihminen oppii hallitsemaan ajatustaan, hän saa yhä enemmän ja enemmän ulkopuolellaankin olevaa ajatusvoimaa valtansa alle. Kuvio, jonka hän on luonut jotakin tiettyä asiaa miettiessään ja joka ensin on ilmestynyt hänen fyysisen ruumiinsa ulkopuolella verrattain epämääräisenä ja lyhytikäisenä, utukuvaa muistuttavaa ilmiönä, selkiintyy piirteiltään ja sen elinikä kasvaa samaa asiaa kerta toisensa jälkeen pohdittaessa. Lopulta se on niin selväpiirteinen, että sitä melkein luulisi fyysiseksi, läpikuultavalla hopeavärillä tehdyksi piirrokseksi. Perusmuoto, joka ei muutu vuosien varrella, on nyt luotu. Jos ajatus edelleen askartelee saman asian parissa sitä yhä laajentaen ja syventäen, syntyy peruskuvioon lisäosia, jotka suurentavat sitä huomattavasti ja jatkuvasti. Jotta lisäosatkin kasvaisivat peruskuvion tapaisiksi selväpiirteisyydessä ja eliniässä, ne tarvitsevat jatkuvaa ja kestävää ajatusvoiman siirtämistä niihin.

Jos ajatus työskentelee samanaikaisesti useiden toisistaan erillisten asioiden parissa, syntyy erillisiä ajatuskuvioita, jotka eivät kykene sulautumaan toisiinsa. Koska ajatuksen, tai oikeammin ajatusvoiman, täytyy tässä tapauksessa jakautua eri uomiin, siis hajottaa itseään, eikä tällä tavalla voida luoda mitään selkeätä ja pitkäaikaista. Syntyy vain epämääräisiä, hetken liikehtiviä haamuja, jotka eivät kykene määrätietoisesti toimimaan mutta kylläkin saamaan aikaan paljon hämminkiä ja sekaannusta.

Kun ajatus syntyy jonkin ulkonaisen tai sisäisen vaikutuksen johdosta, syntyy myös sitä vastaava kuvio. Vaikka tämän kuvion täsmällisyys aina riippuukin synnyttäjänsä voimasta ja keskittymiskyvystä, se on ”luonnollisesti”, so. ilman ihmisen itsetietoista käskyä syntyneenä, ainakin jossain määrin tarkkapiirteinen. Sitä paitsi se on värillinen ja useimmiten erittäin eloisa siitä tunnemäärästä riippuen, joka on ajatuksen takana.

Sitä vastoin itsetietoisesti, tahdon avulla synnytettynä tai siten ylläpidettynä ajatus on väritön, ellei väriksi kutsuta ajatusaineelle ominaista hopeanhohdetta. Näinkin luotu ja hengissä pidetty ajatus muuttuu värilliseksi, jos siihen yhdistyy tunne. Sen voima ja teho on siinä tapauksessa erittäin suuri.

Sekä ”luonnollisella” tavalla että määrätietoisen työn tuloksena syntynyt ja edelleen kehitetty ajatus voidaan hävittää nälkään näännyttämällä. Siinä tapauksessa käytetään tahtoa, jonka avulla huomio käännetään kyseessä olevasta asiasta tai aatteesta johonkin toiseen aiheeseen. Ellei kuolemaan tuomittua ajatusta korvata toisella, etsii sitä elähdyttänyt ajatusvoima itselleen uuden uoman. Se joko voimistuttaa toisia jo tajunnassa olevia ajatuksia tai ryhtyy elähdyttämään jotakin niistä, jotka alati pyrkivät ihmiseen. Koska ajatusvoima on ikuinen, se on häviämätön yhtäläisesti kuin ruumiissa asunut ja sen jättänyt henkikin.

Tuntemalla omat mahdollisuutensa ja ajatusta johtavat lait ja sovelluttamalla tätä tietoa elämäänsä, ihminen voi suunnattomasti lisätä voimaansa. Hänenhän ei tarvitse tehdä muuta kuin tarkastella ajatuksiaan, lajitella ne, kääntää huomionsa pois vähemmän tärkeistä asioista ja kohdistaa se kaikista tärkeimpiin ja edetä kohti päämäärää hallussaan olevan ajatusvoiman valonheittäjän tavoin valaistessa sitä.

Tällaiseen ponnistukseen tarvitaan tosin kestävyyttä. Sen ominaisuuden voi kuitenkin jokainen hankkia itselleen harjoittelemalla. Jokapäiväinen elämä ja toiminta tuo jatkuvasti ihmisen eteen lukemattomia mahdollisuuksia harjoitella, jos hän vain ymmärtää ja tahtoo käyttää niitä hyväkseen.

Ajatus on ihmisen palvelija ja ystävä. Se saattaa myös olla hänen herransa ja vihamiehensä. Kaikki riippuu siitä, onko se kesytetty vai kesyttämätön. Siksi Buddha vakuuttaakin: ”Hyvin ohjatut ajatukset tuottavat onnea.”

Osa vuosina 1931-34 Ruusu-Risti -lehdissä ilmestyneestä artikkelisarjasta.

Kieliasua on uudistettu sisältöön puuttumatta.