Kalervo Mielty

Pro haereses — eli suopea katsaus kerettiläisyyteen

Muodollisessa mielessä synti käsitetään yleensä joidenkin sitoviksi katsottujen sääntöjen rikkomiseksi. Nämä säännöt uskotaan saadun jonkin jumalaisen ilmoituksen kautta. Siten esim. kristillinen synti-käsite perustuu pääosin Mooseksen lakiin, Vanhan Testamentin ilmoituksen kymmeneen käskyyn. Noiden käskyjen perussisältö on löydettävissä lähes kaikista varhaisemmista ja myöhemmistä siveyssäännöksistä. Älä tapa, älä varasta, älä valehtele, älä himoitse, ovat yhteisiä piirteitä niissä kaavoissa, joilla ihmiskunnan ulkoista käyttäytymistä on koko historiallisen ajan pyritty ohjailemaan. Sääntöjen antajaksi on esitetty jokin persoonallinen jumalolento — kiivas Jumala, joka kostaa isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen, kuten juutalaiset asian ilmaisivat. Sääntöjen rikkomus käsitetään loukkaukseksi tätä auktoriteettia vastaan.

On kuitenkin huomattava, että ilmoitukset on yleensä saatu jonkun inhimillisen henkilön kautta ja että ne sisällöltään koskettavat enemmänkin ihmisten välistä kanssakäymistä kuin heidän jumalsuhdettaan. Niiden huolenaiheena on siten pikemminkin yhteisöjen tasapaino kuin koko evoluution äärimmäinen tarkoitus. Tämän tasapainon tueksi ovat eri aikojen johtajat kehitelleet maallisten rangaistusten lisäksi uhkakuvan ihmisen kaltaisesta, samoja luonteenpiirteitä omaavasta Jumalasta, joka käsittämättömässä rakkaudessaan on valmistanut loukkaajilleen, ymmärtämättömille ihmislapsilleen helvetin tulet ja iankaikkisen kadotuksen — suhteellisen elämän suhteettomat seuraukset.

Maalliset ja taivaalliset uhkakuvat on myöhemmin ulotettu koskemaan myös rikkomuksia niitä uusia ja ajankohtaisia määräyksiä kohtaan, joita uskonnolliset organisaatiot ovat saattaneet voimaan. Joinakin aikoina ovat tällaiset syntiluettelot, joiden nojalla on voitu hallita, ahdistaa ja rangaista toisia, olleet hyvinkin pitkiä ja yksityiskohtaisia

Yli viidentoista vuosisadan ajan on kristillisen kirkon puitteissa opetettu lähimmäisiä kuriin ja Herran nuhteeseen kirousten, kidutusten, vankeustuomioiden, karkotusten sekä yksittäisten ja joukkoteloitusten avulla. Oikeuttihan Pyhä Augustinus kirkon käyttämään maallisen mahdin väkivaltakoneistoa suorittaessaan pelastustehtäväänsä — tehtävää, jossa se oli lisäksi kahminut itselleen ehdottoman yksinoikeuden keksittyyn apostoliseen seurantoon nojautuen.

Toisinajattelevia kohtaan harjoitettua ääretöntä fyysistä julmuutta on perusteltu sielun pelastamisella tai Mooseksen kirjan hirveyksien kirjaimellisella soveltamisella. Siinähän käsketään hävittää vaelluksen kuluessa kohdatut seitsemän kansaa osoittamatta heille minkäänlaista armoa tai sääliä. Sama ankara suvaitsemattomuus esiintyy kaikessa suhtautumisessa vieraisiin kulttuureihin: Niitä tutkimaan antautuneet tai muuten luvatonta kanssakäymistä harjoittavat oli surmattava säälimättä.

On tietenkin ymmärrettävää, että jokin heimoyhteisö tai paimentolaiskansa suojaa omaa identiteettiään hajaannusta aiheuttavilta vaikutuksilta sekä perustelee toimintansa oikeutuksen jonkin korkeamman voiman lupauksilla ja määräyksillä, mutta inhimillisten kehitysedellytysten parantamiseksi olisi syytä rehellisesti ja avoimesti asettaa tarkastelun kohteeksi ne perusteet, millä Mooseksen kirjojen esimerkkejä on suoraan sovellettu käytäntöön kristillisen kirkon toiminnoissa mm. evankeliumien opetuksia jokapäiväisessä elämässään seuranneiden kataariyhteisöjen hävittämisessä. Ihmiset ovat äärettömässä tietämättömyydessään, suvaitsemattomuudessaan, vallan- ja kunnianhimossaan kehitelleet taistelukumppanikseen itsensä kaltaisen jumalan — jos ei peräti huonomman, jonka loukkaamattomuutta ja samalla omia elämänkäsityksiään oli väkivalloin puolustettava. Mikäli tuo arvaamaton olio sattui suuttumaan, oli sitä lepyteltävä veriuhrein. On lähes käsittämätöntä, että tällainen jumalkuva on voinut säilyä pääosin muuttumattomana nykyaikaan saakka ns. uskonpuhdistuksesta ja valistusajasta huolimatta.

Jokaisen ajattelevan ihmisen pitäisi käsittää, että verihöyryistä nautiskeleva, äkäinen oikkupussi ei toden totta voi olla se kaiken näkyvän ja näkymättömän isällisesti syliinsä sulkeva ääretön henki, jonka nimeäkään ei saanut muinaisina aikoina lausua — ja hyvin perustelluista syistä Äärellinen ihmistajunta on täysin kykenemätön kuvaamaan ääretöntä ilmenneen maailman käsittein.

Pelkästään sellainen ajatus, että ihminen pystyisi jollakin tavoin loukkaamaan tuota sanoin kuvaamatonta, osoittaa vain hänen pöyhkeytensä suuruuden ja suhteellisuudentajun puutteen.

Samaa pöhöttynyttä ihmiskäsitystä ilmentää se ajattelutapa, ettei ihmisen ja äärettömän välillä ole mitään mainittavia elämänmuotoja — onhan meidän ja pienimmän mikrobinkin välillä miljardeja erilaisia ilmennyksiä. Lähes kaikki vanhat kirjoitukset puhuvat eri nimikkeen noista ihmistä mahtavammista voimista, joissa kuvattiin ilmenneen myös inhimillisiä piirteitä ja joiden suosiota siten voitiin yrittää hankkia inhimillisin keinoin. Teoreettinen ja myöhemmin käytännöllinen tutustuminen näihin voimiin, Logoksen hierarkioihin kuului seurakunnan edistyneimpien ohjelmaan kristillisen liikkeen ensimmäisillä vuosisadoilla. Tästä kirjoittavat mm. apostoli Paavali ja apostolinen isä Ignatius. He puhuvat taivaallisista hierarkioista, enkelien arvo-järjestyksestä, Hallitusvaltojen liitoista, Herrauksista, Kaikkivalloista ja Voimista — tavallisen, luonnollisen ihmisen käsityskyvyn ylittävistä asioista, joista puhuttiin vain täydellisten kesken ilman sanallista verhousta.

Jokainen voi nähdä kuinka elämänvirta koostuu rakentavien ja tuhoavien voimien jatkuvasta sykkeestä, syntymästä, kukoistuksesta ja kuolemasta. Kaikki ilmennys on vuoroittaista liikettä ja lepoa, toimintaa, missä kaikella on aikansa ja paikkansa tunnettujen ja tuntemattomien lainalaisuuksien mukaan sekä energian häviämättömyyden nojalla myös omat pysyvät jälkensä.

Ihmisten ei enää saisi alistua hyväksymään noita uskontokuntien lyömiä leimoja iankaikkisen autuuden menetyksen uhalla kriittinen — ja jopa eettinen ajattelu kielletty! Me voimme totuutta etsivien mielin tarkastella vaikka tuota puoliaineellista olentoa, joka tummaan pilveen verhoutuneena vaatii viattomien eläinten veressä vapautuvaa elinvoimaa; onko se rakentava vai tuhoava, henkinen vai lähes aineellinen, käsittämätön rakkauden, voiman ja viisauden ilmentymä vai herhiläisiä lähettelevä, lahjuksia vaativa, mustasukkainen ilmestys.

Jokaisen itseään kristittynä pitävän velvollisuus on lukea Mooseksen kirjat omakohtaisesti sanasta sanaan ja ajatella, kuinka vähän hyvää ihmiskunta olisikaan menettänyt, mikäli niitä ei olisi koskaan käytetty kirkon konkreettisina ohjeina, Jumalan sanana.

Mooseksen kirjoja tulisi tarkastella sellaisina kuin ne ovat: Sekoituksena juutalaisten omaa ja heidän kuulemaansa historiaa sekä yleisluonteisia allegorioita ihmiskunnan kehitysvaiheista. Tämä sekoitus on kirjoitettu useaan kertaan ja sen aitous on ollut kiistelyn alainen jo 2000 vuotta sitten. Allegorinen raamatun tulkinta on ollut yleistä alkukirkon piirissä, tulkitseehan mm. Paavali useaan otteeseen esim. Genesiksen allegorioita, puhumattakaan kirkkoisä Origenesta, jonka mukaan vain täydellinen idiootti omaksuu sellaisenaan vaikkapa kertomuksen Aatamista ja Eevasta. Sanamukainen tulkinta juontunee Ireneukseen, Tertulianukseen ja myöhempiin kirkon johtohahmoihin, joiden uurtamilta laduilta ei ole sittemmin kyetty nousemaan järjen valoon.

Mikä sitten lienee ollut ulkoista käyttäytymistä säätelevien vanhojen kirjoitusten todellinen tarkoitus?

Ilmeisesti ovat kansojen viisaimmat kantamiensa perinteiden mukaisesti pyrkineet karsimaan laumastaan karkeimpia eläimellisiä taipumuksia, yrittäneet luoda psyykkistä perustaa inhimillisen järjen asteittaiselle jalostumiselle vaistomaisista reagointitavoista ylhäältäpäin normitettujen tunne- ja ajatuspohjaisten käyttäytymismallien suuntaan.

Ihmiskunnan tajunnallisessa kehityksessä on ajattelukyky täysin ilmeisesti nuorin lenkki, joka on vielä varsin heiveröinen, ilmentäen suhteellisen lyhyttä harjoitusaikaa.

Tarkasteltaessa vanhoja kirjoituksia on siten otettava huomioon, että ihmisiin ei aikaisemmin kyetty vaikuttamaan järkiperustein siinäkään määrin kuin nykyisin, joten keinot, joilla ihmisten mieltä muokattiin, ovat siitäkin syystä olleet karkeita ja soveltumattomia täysin eri aikakausiin.

Tiukan käyttäytymisnormiston luomisen tarkoituksena on järjestää ja harjoittaa mieltä, että se joskus pystyisi irtoamaan talutusnuoristaan ja tarkastelemaan elämää itsenäisesti, ilman toisten antamia valmiita mielikuvia. Ongelmalliseksi tilanne on tullut sen johdosta, että näistä mielikuvista on päästetty syntymään kultaisia vasikoita, tabuja, joita on palvottu niin kauan, että symbolien taakse kätkeytyvän todellisuuden vähäinenkin kajo on sammunut, eikä orastava itsenäinen ajattelu aina löydä tarvitsemaansa ravintoa.

Yksi merkillisyys ja näennäinen ristiriita ihmiskunnan vanhoissa kirjoitus- ja muissakin kulttuurijäämistöissä piilee siinä, että ne näyttävät tulevan laadullisesti jopa paremmiksi mitä kauemmaksi mennään ajassa taaksepäin. Tämä on havaittavissa mm. Egyptin kulttuurissa.

Olemme urautuneet tarkastelemaan kehitystä lineaarisena, asteittain ylenevänä prosessina, vaikka sitä olisi syytä kuvailla syklisenä, tai spiraalinomaisena — niin kuin muutkin perustavaa laatua olevat luonnonilmennykset. Lisäksi olemme niin kauan olleet vanhan testamentin sukukirjoihin perustuneen ihmiskunnan ikämäärityksen harhan alaisina, ettemme oikein kykene ajattelemaan homo sapiensin löytöjenkin perusteella määritettyä elämänkaarta yli 200 000 vuotena.

Pienemmissäkin aikapuitteissa voidaan havaita kulttuurien nousu, kukoistus ja rappeutumisilmiöiden vuorottelua. Monet ovat todella hämmästyneet tutustuessaan 5000-6000 vuoden takaisiin kaupunkikulttuureihin asemakaavoineen, vesi- ja viemärijärjestelmineen, joiden rinnalla keskiajan kaupungit joutuisivat pahasti häpeään.

Toiseen merkillisyyteen törmätään tarkasteltaessa vanhojen kulttuureiden jäämistöjä eri puolilla maailmaa: Niissä on nähtävissä suurista valtameristä ja välimatkoista huolimatta hämmästyttävää samankaltaisuutta, kuin myös eeposten ja mytologioiden kertomuksissa. Tämä väistämättä johdattelee ajattelemaan, että kulttuureilla on ollut yhteinen lähtökohta, jokin unhoon painunut huipentuma, josta nuo vieläkin arvoitukselliset pyramidit ja muut esimerkit ovat vain myöhäsyntyisiä jälkikukintoja.

Miten olisi sitten mahdollista vajota jostakin meidänkin mittapuun mukaan korkeasta kulttuurista kivikauden asteelle? Siitäkin antaa jo historiallinen aika runsaasti viitteitä: Luonnonmullistukset, kansainvaellukset, sodat, kulkutaudit, yms. muuttavat elinolosuhteita verrattain nopeastikin — ja tässä sentään puhutaan kymmenistä tuhansista vuosista. Lisäksi on huomattava, että kulttuureita ylläpitävät ja kohottavat ne harvat ja vakiintuneet, joilla on tietoa ja taitoja — ei koko kansa.

Monet merkit viittaavat siihen, että ihmiskunnan päävirtaus on saavuttanut yhteisen kukoistuksen jollakin melko yhtenäisellä alueella, jonka sijainnista ei ole päästy yksimielisyyteen.

Miettiessään vanhoja asioita ihminen hyvin helposti erehtyy mittaamaan omalla mitallaan, projisoi itseään taaksepäin. Näin syntyy se harha, että aikaisempien kukoistuksien on täytynyt pohjautua samanlaiseen moraaliin, älyyn ja teknologiaan kuin meidänkin aikaansaannokset. Se äly, jolla uuden ajan teknologinen kulttuuri on luotu, ei ole välttämätön edellytys suuriin saavutuksiin. On pikemminkin luultavaa, että aikaisempi kulttuuri saavutti kukoistuksena juuri siitä syystä, että äly ei ollut vielä rajoittamassa sen toimintoja, haittaamassa huippuunsa kehittyneitä aikaisempia kykyjä.

Voidaan tietenkin kysyä miten on mahdollista ilman valtavia älyllisiäkin voimia luoda henkis-teknologinen sivistys, joka on voinut antaa perustan pyramidien rakentamiseen ja ajatonta viisautta ilmentäviin kirjoituksiin? Lähes kaikkien kansojen perimätiedoissa, eepoksissa ja mytologioissa puhutaan jonkinlaisista jumalolennoista, hengen jättiläisistä, jotka faaraoiden tapaan ylivertaisen tietoutensa kautta nostivat kansat kukoistukseen, johon ne eivät omin edellytyksin olisi kyenneet kohottautumaan.

Tällaisten johtajien poisvetäytyminen, tai syrjäytyminen selittäisi ainakin varsin nopean kulttuurin rappeutumisen: Älyllisiltä kyvyiltään pienen lapsen asteella olevat ovat saattaneet joutua luomaan omaa kulttuuriaan omin avuin, pystymättä soveltamaan viisaammiltaan saamaansa perintöä. Saattaa olla, että olemme vielä tänäkin päivänä läpikäymässä tätä kehitysvaihetta.

Jotkut viisaat ovat aika ajoin ilmaantuneet opastamaan sokeana haparoivaa ihmiskuntaa, antaneet sille tienviittoja. Mutta ihmiset ovat käännelleet noita viittoja halujensa mukaan ja valinneet itselleen itsensä kaltaisia, sokeita viittavahteja, paimenia, jotka usein ovat pikemminkin vaanineet kuin vaalineet laumaansa Vartio-ohjesäännöksi ovat nämä paimenet valinneet ns. kanoniset kirjat: Rooman valtiomahdin kanssa avioituneen kirkon kolmannelta vuosisadalta viidennelle jatkuneiden repivien oppi- ja valtakiistojen tuoksinassa dogmatisoineen vanhan ja uuden testamentin sekasikiön, hengellisen luurangon, jota kalisuttamalla ja tarpeen tullen sapelien säestyksellä on kansoja johdateltu autuuttaan kohden lähes 1700 vuoden ajan. Tietenkin lapset tarvitsevat helistimiä harjoitellessaan aistimuksiaan, mutta kaikella tulisi olla aikansa, ja nyt olisi jo korkeinkin aika vaihtaa tyhjät dogmit edes henkiseen maitoon, että ihmisten käsityskyky joskus voisi ottaa vastaan kiinteämpääkin ravintoa. Nähtäväksi jää onko kristillisellä kirkolla tarjottavana muuta kuin tyhjiä lastenruokapurkkeja. Elävän henkisen tiedon uskonkiihkoinen tuhoaminen jo toiselta vuosisadalta lähtien ja etenkin sen jälkeen kun keisari Teodosius julisti katolisen kristillisyyden ainoaksi sallituksi ja muut rangaistavaksi sekä käyttöön hyväksyttyjen tekstien sovittelu vastaamaan ajan tarpeita, ovat vieneet tiedollisen pohjan kaikelta järkeä tyydyttävältä uudistamiselta, mikäli siihen joskus ilmenisi haluakin.

Ehkäpä onneksemme ovat jotkut kaukonäköiset haudanneet alkuvuosisatojen kirjallisuutta Egyptin hiekkaan, turvaan tuolta Rooman, Efeson ja Antiokian seurakunnissa syntyneen suvaitsemattomuuden, maallistumisen ja vallanhimon tuhoavalta voimalta. Vallanhalulta, jonka oikeutukseen esitettyjen perusteiden pätemättömyys on tänään selvästi nähtävissä — ken niitä vain rohkenee totuutta etsivin silmin katsella

Maailman johtavien teologian tutkijoiden mm. Nag Hammadin tekstilöytöihin perustuvat julkaisut osoittavat lähes kiistattomasti kirkkohistorian antaman kuvan omasta alkutaipaleestaan pahasti vääristellyksi. Jo pelkästään tuo varhaiskatolinen oppisuuntaus, Rooman kirkko, on kahtena ensimmäisenä vuosisatana ja osassa valtakuntaa paljon myöhemminkin ollut valtavirtauksesta eriytynyt vähemmistölahko, muutamissa kaupunkiseurakunnissa kehittynyt kerettiläisyys, jonka keinot valta-aseman saavuttamiseksi voidaan nyt jäljittää.

Näissä vallanhalultaan pirteissä seurakunnissa kehitettiin oppi lihallisesta ylösnousemuksesta, jolle itse evankeliumit, tai Paavali eivät anna perusteita. Jeesuksen kerrotaan ilmestyneen ruumiissa, jonka tiiveysaste oli vaihteleva ja opettaneen lihasta tulevan lihaa ja hengestä henkeä. Paavali taas kirjoittaa olevan olemassa sekä ajallinen että hengellinen ruumis. Aistillisille roomalaisille ja joillekin muillekin lienee tuo lihan ikuistamisen ollut mieleinen ajatus, mutta seurakuntien enemmistölle kaikkea henkistä tietoa vastaan sotiva, kuvottava väärinkäsitys, jonka esikuvia voidaan haeskella Egyptin uskontojen degeneroituneista muodoista Seuraava askel ajatusrakennelmassa oli ns. apostolinen seuraanto: Itse Jeesus oli kuolemansa jälkeen ensimmäisenä ilmestynyt Pietarille ja täten oikeuttanut hänet pidättämään ja päästämään, hallitsemaan taivaan valtakunnan avaimia. Evankeliumien mukaan mestari kuitenkin ilmestyi ensin naisille. Pidättäminen ja päästäminen on tutkimusten mukaan ilmeinen jo organisoituneen kirkon aikainen lisäys. Apostoli Pietari on sitten käynyt perustamassa Rooman seurakunnan ja siten ikään kuin ojentanut taivasten avaimet tämän kaupungin piispalle, ja piispa myöhemmin suosiollisesti muille piispoille. Pietarin käynnille valtakunnan pääkaupungissa ja myöhemmälle marttyyriudelle ei ole koskaan löytynyt luotettavan tuntuisia perusteita, joten ne todennäköisesti ovat tekaistuja tietoja, joiden nojalla Rooman piispalle on voitu vaatia määräävää asemaa.

Alkuseurakuntien suuri enemmistö ei ilmeisesti ollut kovinkaan kiinnostunut tiukasta organisaatiosta, valtapyrkimyksistä puhumattakaan, vaan jatkoi omaa yhteisöelämäänsä tutkien ja tulkiten niitä kymmeniä evankeliumeja, joita tuolloin oli vielä käytössä ja kierrätyksessä ja joista muutamia nyt on tullut esiin. Seurakuntaelämä oli pääosin varsin vapaamuotoista ja monenkirjavaa sekä jatkuvasti uutta tietoa tuottavaa. Mitään lukkoon lyötyjä dogmeja ei ollut muodostettu, vaan pyrittiin ennen kaikkea yksilökohtaiseen ymmärryksen kasvuun. Joissakin seurakunnissa ei valittu edes kokoontumisten seremonioita varten erityisiä henkilöitä, vaan heidät arvottiin tilaisuuden alussa — naistenkin ollessa mukana arvonnassa, eli käytännön naispappeus on ollut voimassa ainakin Lyonin seurakunnassa. Näistä mielenkiintoisista asioista kertoo kirkkoisä Irenaeus kirjassaan Adversus Haeresis, tosin mitä voimakkaimmin paheksuen.

Piispa Irenaeus onkin yksi puhdasoppisen laitoskirkon pääarkkitehdeistä. Hän korosti apostolista perintää, sananmukaista raamatuntulkintaa, kirkon ja lapsikasteen merkitystä sekä ihmisen vanhurskauttamista pelkästään Jumalan anteeksiantavan rakkauden avulla.

Suurin osa 200-luvun kristityistä on kyllä ollut näissä asioissa lähempänä aleksandrialaisen kirkkoisän Origeneen käsityksiä, joiden mukaan raamattu rakentuu allegorioista ja seurakunta kolmentasoisista jäsenistä: kirjaimellisesti uskovista, filosofian pohjalle rakentavista ja valaistuista. Tietämättömälle enemmistölle riitti pelkkä usko, pitemmälle ehtineillä oli myös oikeata tietoa, gnosista.

200-luvun lopulla Cyprianus kiteytti piispojen elintärkeän merkityksen seurakunnille sanoihin: "Ecclesia in episcopo", eli seurakunta on piispassa, joka tosin voi armollisesti pappisvihkimyksessä siirtää tätä oikeuttaan papeille. Nyt kun kaikki nämä synninpäästäjät toimivat seurakunnissa, ei niiden ulkopuolella tietenkään voinut olla pelastusta "Extra ecclesiam nulla salus".

Saattaisi olla, että juuri nämä kaikki muut yhteisöt ja jopa edeltäneet aika-kaudet helvetin tuleen viskaava, inhimillistäkin oikeustajua halventava käsityskanta kiinnitti keisari Konstantinuksen huomion. Kansojahan olisi helppo pitää kurissa helisyttämällä sekä tämän että tuonpuoleisen autuuden avaimia, kun liikkeen sanoman mukaan lisäksi piti keisarille vapaaehtoisesti antaa, mikä hänelle kuului. Jos tämän nöyrää kuuliaisuutta ja yksinkertaista oppia edistävän virtauksen saisi valvontaansa ja homogenisoitua, voisi sen avulla yhdenmukaistaa ihmisten ajattelutapoja ja käyttäytymistä laajan valtakunnan alueella. Keisarin määrätietoinen ote kirkon opillisissa asioissa näkyi heti alussa Nikean kirkolliskokouksen ratkaistessa Areioksen ja Athanasiuksen välisen kiistan jälkimmäisen hyväksi vastoin kokouksen enemmistön kantaa v. 325. Tällä päätöksellä muunnettiin käsitys Jeesuksesta esikuvallisena opettajana, vahvana veljenä ihmisten syntien sijaissovittajaksi. Tällainen syntipukki-ajatus juontuu vanhaan juutalaiseen perinteeseen, Mooseksen kirjoihin. Sen elävöittäminen tässä vaiheessa saattaa johtua siitä juutalaisesta uskonpuhdistustoiminnasta alkukristillisissä seurakunnissa, mihin jo Paavali törmäsi joutuessaan torjumaan Pietarin eli Keefaan juutalaistamisyrityksiä. Seurakuntien enemmistölle, joka ymmärsi vähänkin elämän todellista lakia, sitä jota evankeliumit ja Paavali olivat koettaneet opettaa, lakia, joka on aina oikea ja hyvä kaikille poikkeuksetta — heille pelkkä ajatuskin sijaissovituksesta on siveettömyydessään täytynyt olla tyrmäävä.

Irenaeuksen, Cyprianuksen ja Athanasiuksen käsitykset tiivisti sitten Augustinus muotoon, missä ne ovat pääpiirteissään säilyneet ja vaikuttaneet aina näihin päiviin saakka: Kirkko on Jumalan valtakunnan edustaja maan päällä, kaikille välttämätön Nooan arkki, jonka pyhyys ei ole riippuvainen sen jäsenten eikä edes johtajien edesottamuksista, vaan pelkästään armosta, joka sen piirissä oleville armon välineissä tarjotaan. Kirkolla ja valtiolla on oikein Jumalan antamat tehtävät, eikä niiden tulisi sekoilla toisten tehtävissä — mitä nyt kirkko voi pelastusaikeissaan vähän lainailla valtion väkivaltakoneistoa.

Keisari Teodosiuksen valtuuttamana on kirkko sitten voinut vapaasti tukahduttaa tai työntää valtakunnan äärialueille ne enemmistönä olleet, alkuperäisemmät oppisuuntaukset, jotka eivät missään nimessä voineet hyväksyä ihmisen oman vastuun ja mahdollisuuksien poisheittävää maallistunutta laitoskirkkoa, jonka johtajiltakaan ei enää voinut edellyttää syvempää, elävää tietämystä, siveellisestä elämästä puhumattakaan.

Uskonkiihkoilijoiden ja armeijan avulla kyettiin verrattain nopeasti lopettamaan kaikki julkinen opillinen vastarinta. Saman tien hävitettiin valtava määrä kristillisyyden alkuvuosisatojen kirjallisuutta — puhdasoppiseksi itseään kutsuvalla kirkolla, kun ei sitä paljon edes ollut, Eusebiuksen päinvastaisista väitteistä huolimatta

Entinen valtavirtaus, Gnostilaisuus, jota kirkkohistoria on tähän saakka perusteettomasti väittänyt 200-luvun harhaopiksi, kerettiläisyydeksi, jäi elämään mm. Etelä-Ranskaan, josta se vasta keski-ajalla tuhottiin ristiretkiarmeijan uljain voimin.

Tilapäisten, lähinnä poliittisluonteisten vainojen kohteeksi joutuneista kristityistä oli tullut yli puoleksitoista vuosituhanneksi kaikkien toisinajattelijoiden armottomia vainoojia.

Se jalo tehtävä, jota evankeliumit, Paavali ja alkuseurakuntien ehdoton enemmistö pyrkivät toteuttamaan, kristityn vapauttaminen orjuudesta, tietämättömyyden, himojen ja halujen kahleista, oli käännetty irvikuvakseen: Alistumiseksi jo lapsesta pitäen orjallisesti uskomaan joihinkin ikuisiksi kiteytettyihin käsityksiin, äänestyksen tuloksiin, joita jotkut harvat ja valitut silloin tällöin saivat muunnella ja muunneltuinakin esittää Jumalan sanana.

Tämä nerokas valtiokirkollinen järjestelmä on kyennyt pitämään ihmiset ikänsä tietämättömyyden kahleissa, jotka he sitten täysin vapaaehtoisesti pujottavat lapsilleen. "Antakaa lasten tulla minun luokseni", ei varmaankaan alunperin tarkoittanut sitä, että heidät voitaisiin pistää jonkinlaiseen pelastuspussiin, pelastusliiveihin pelkkien hyväksyttyjen armonvälineiden kera. Suurinta syntiä on sittemmin ollut yritys kohottautua tuosta pussista etsimään elävää totuutta, sitä totuutta, jonka evankeliumi sanoo tuovan vapauden. Lähes kaikkia vähänkin itseään pussinsuusta kohottavia on ensitöiksi kopautettu raamatulla päähän — älä ajattele, sillä kaikki on jo puolestasi ajateltu — ja ellei tämä ole tehonnut, on voitu siirtyä vaikkapa inkvisition tehokuureihin, venytyksiin ja grillauksiin.

Vertaansa vailla olevan suvaitsemattomuuden naamiointi Jumalan oikeuttamaksi pyhäksi vihaksi tai ehdottomaksi velvollisuudeksi poistaa kaikki poikkeamat yhteisön keskuudesta keinoja kaihtamatta, eivät ole millään muotoa sovitettavissa evankeliumien rakkauskäsitteen ja jumalakuvan puitteisiin. Sellainen yritys on osoituksena vain siitä, että henkilö on ruokavaliossaan nautiskellut hyvän ja pahan tiedon puun hedelmistä liian yksipuolisesti jälkimmäisiä.

Evankeliumien ja Paavalin sanoman ydin on sen pysyvän rauhan, tiedon ja voiman etsiminen — sisäisen tilan, jossa on elämä itsessään. Ne eivät kehota sokeaan palvontaan ja rituaaleihin, syntyluetteloiden listaamisiin ja lähimmäistensä vahtimisiin. Ne kehottavat hyväksymään vihollisensakin uskosta, politiikasta ja kansallisuudesta välittämättä sekä keräämään pysyviä aarteita — henkisiä ominaisuuksia, eikä valtaa, rikkauksia ja kuvottavia pyhäinjäännöksiä.

Jos evankeliumien tarkoituksena on ollut luova uusi liitto ihmisen ja Jumalan välille — liitto, joka perustuisi pikemminkin ihmisen sisäiseen kaipaukseen alkukotiaan kohden kuin ulkoisiin pakotteisiin, elämää ohjaavien lakien suoraan ymmärtämiseen ja hyväksymiseen kuin kulttuurin ehdollistamiin käyttäytymisnormistoihin, olisi jo korkein aika edes havaita kirkon jo kolmannella vuosisadalla yksiselitteisesti palanneen vanhaan liittoon ja alkaa vakavasti keskustella nykyisen tietoisuuden pohjalta siitä, mitä tuo uusi liitto todella edellyttää.

Ultra – 2/92

Kalervo Mielty

Hengen asioista

Olen kirjoitellut verraten useita artikkeleita suomalaiseen Vuodatus-blogistoon, runsaiden kakkureseptien ja neuleohjeiden sekaan.

Tarkoituksenani on rohkaista erityisesti kristityitä lukijoita ajattelemaan omaehtoisesti elämän vakavia teemoja – kuolema tietenkin mukaan lukien. Lisäksi haluan tuoda esiin raamatuntutkimuksen tuloksia ja sellaisia raamatun (allegorisia) tulkintoja, jotka kirkko on joko vahingossa tai tietoisesti hävittänyt häiritsemästä "pyhiä tunnustuksiaan".

Kirkollinen ihmisnäkemys on pahasti kutistunut ja "lihallistunut", eikä tilanne ole paljon parempi jumalakuvankaan kohdalla. Jälkimmäinen nojaa vahvasti Vanhaan Testamenttiin – juutalaisen paimentolaisheimon näkemyksiin, joiden "viimeinen käyttöpäivä" on ohitettu jo yli 2000 vuotta sitten. Juutalaisten Jumala näyttäytyi pilvessä ja palavassa pensaassa, teki sanallisia liittoja, lupasi maita ja mantuja, vaati veriuhreja, lähetteli herhiläisiä ja hakkautti kiinteitä käytössääntöjään kivipaaseihin.

Eräs kirjoitukseni kosketteli hengen olemusta ja sisäisiä voimia. Pyrkimyksenäni siinä oli selvittää lyhyesti, mitä hengellä oikeastaan tarkoitetaan. Lisäksi täytyi tuoda ilmi sitä, että ihmisessä on muitakin olemuspuolia kuin vain henki ja ruumis.

Kirjoitan alkuperäisen blogitekstin kursiivilla ja kirjoittamani lisäykset tavallisena tekstinä:

Teosofeille yllä oleva lienee selvää, mutta monissa perinteissä käsitteet on määritelty hieman eri tapaan. Henki samastetaan usein psyykeen ja sielua pidetään alkuperäisimpänä olemuksena.

Teosofianetistä löytyy erinomainen tiivistelmä Paul Bruntonin näkemyksistä okkultismista. Esitykseni asiasta kulkee osaksi varsin lähellä hänen näkemyksiään.

Teosofit puhuvat valaistumisesta, joka on käsitteenä kristityiden silmissä hieman leimautunut. Monet pelkäävät sen kuullessaan joutuvansa "itämaisten harhaoppien suoraan helvettiin johtavalle polulle". Valaistumisen välttämättömyys tulee kuitenkin raamatussakin ilmi moneen kertaan ja monin eri ilmauksin.

Kristityt tulkitsevat tilapäiset sisäiset kokemukset turhan helposti "ylhäältä syntymiksi", vieläpä osoituksiksi "pelastusvarmuudesta", vaikka ne eivät tuottaisi mitään pysyviä muutoksia yksilön tapaan tiedostaa. Sellaiset eivät olisi kelvanneet pelastuksen merkeiksi keskiajan mystikoille, mestari Eckhartille tai Ristin Johannekselle, joille merkittävää oli vain todellinen, pysyvä irrottautuminen kaikkien ajallisten ehdollistumien otteesta.

Kristillisissä piireissä on kyllä kautta aikojen harjoitettu eri tavoin formuloitua "henkistä parannustoimintaa". Ne ovat liittyneet usein ns. karismaattisiin liikkeisiin ja henkilöihin, mutta ne ovat varsin pian kaatuneet kateuteen, riitaisuuksiin ja epäaitouden epäilyksiin. Monet alun perin mieleltään varsin puhtaat parantajat ovat sortuneet epärehellisyyksiin, kun kansa on ensin nostanut heidät jalustalle tarjoten mahdollisesti lisänä myös maallista hyvää. Kristillisissä piireissä ei yleensä tiedetä mitään niistä sisäisen elämän ikiaikaisista lainalaisuuksista, joihin tällaisten koetusten kehittymiset perustuvat.

Jo kirkon alkuvuosisatoina alettiin sen "virallisissa piireissä" väheksyä henkilökohtaisen ponnistelun merkitystä. Tertullianus esitti, ettei kannattanut etsiä ja kolkutella, koska mitään ei ollut löydettävissä eikä ketään avaamassa – kaikki kun oli avoimena ja valmiina kirkon, ja vain kirkon piirissä! Piispoiltakaan ei enää vaadittu hyveellisiä ominaisuuksia, kun esim. täysin kelvoton Calixtus valittiin Rooman piispaksi.

Juutalaisen sijaissovitusopin muodostuminen kristinuskon ydinteemaksi vei lopullisesti pohjan pois yksilön vastuusta ja mahdollisuuksilta. Tältä näkökannalta ei ole mikään ihme, että Nietzsche luonnehti kristinuskoa "rikokseksi ihmisyyttä vastaan": se kun ei enää Paavalin tapaan kehottanut "pukemaan ylle Kristusta", vaan käyttämään tätä välimiehenä, "Troijan hevosena" taivaaseen.

Toinen "rikos universaaleja prinsiippejä kohtaan" oli Kristus-käsitteen yhdistäminen ja rajoittaminen yhteen historialliseen henkilöön. Paavalikin toki tiesi, että kyseessä oli universaali mahdollisuus, jolle ihmisen oli tarkoitus "antaa muoto" ilmennyksen puitteissa.

Teosofit paikantanevat "ahtaan portin" buddhi-manaksen (korkeamman minän) ja aatma-buddhin (korkeimman itsen) välille. Nietzsche kuvasi edellisiä korkeammiksi ihmisiksi ja jälkimmäisiä yli-ihmisiksi. Tuomaan evankeliumi symboloi ihmisyyden omin ponnistuksin saavuttamaa korkeinta tasoa "Johanneksen kaltaisuudeksi", josta oli vielä kohottava tai tultava kohotetuksi "lasten kaltaisuuteen", välittömään ja välityksettömään henkiseen tietoisuuteen. Nietzsche asettaa "lasten kaltaisuuden" kaikkein korkeimman asteen symboliksi, johon päästäkseen ihmisen tuli ensin muuttua "kameliksi" ja sen jälkeen "leijonaksi", joka murskaisi kaikki elämän muodostamat ehdollistumat (ne suhteelliset "hyvät ja pahat").

Useissa perinteissä "Kristus" paikannetaan ylemmän manaksen tietoisuuteen (buddhi-manakseen). Joidenkin Uuden Testamentin kuvausten mukaan se kuitenkin sijoittuisi lähinnä Aatma-buddhiin – Jumalan Pojaksi. Ihmisen Poika (The Son of Man, manasaputra) olisi sitä alempi olemus (buddhi-manas), joka pitää vielä ylentää kundaliini-voiman virtauksella, "kuten Mooses ylensi käärmeen erämaassa".

Valoa tielle kirja esittää edellisen tiivistettynä muodossa: "Tapa elämisen halu!" Jokainen tietää, ettei se ole aivan helposti tehty, vaan tapahtuu kokemusten karttuessa aina kyllästyspisteeseen saakka, millä ei tietenkään tarkoiteta mitään tilapäisiä masennuskausia. Elämän tuoman ikävyydet ja kärsimykset pitävät huolta siitä, ettei ihminen pääse kiinnittymään täysin toivottomasti ulkoisiin ilmiöihin ja omaan egoonsa.

Teosofinen kirjallisuus tuo esiin ensinnäkin mentaalisessa tietoisuudessa tapahtuvia muutoksia, kuten viisastumista ja valaistumista, sekä lisäksi vihkimyksiä ja adeptiuden eri asteita. Henkiseen tietoisuuteen yltäneiden kesken sanotaan löytyvän eroavuuksia ainakin siinä, missä määrin he kykenevät käyttämään olemisen eri tasojen voimia aineellisen maailman puitteissa. Erot johtunevat pääasiassa siitä, miten paljon kukin yksilö on aikaisemmin harjoittanut sisäisten voimien käyttöä.