Mirja Horstio

Giordano Brunon maailmankaikkeus

Giordano Bruno, joka vaarallisena kerettiläisenä poltettiin roviolla helmikuun 17. pnä 1600, oli eräs aikakautensa nerokkaimpia ja syvällisimpiä tiedemiehiä, filosofeja ja samalla eräänlainen profeetta. — Minkälainen oli tämä Brunon vaarallinen oppi, jonka esittäjälle langetettiin kuolemantuomio? Sen ytimenä ovat hänen käsityksensä maailmankaikkeuden äärettömyydestä ja ykseydestä. Tässä artikkelissa on tarkoitus lyhyesti selostaa hänen teoksiaan »De'l infinito universo e mondi» (saks. »Vom Unendlichen, dem All und den Welten») sekä »De la causa principo ed uno» (engl.) »Concerning the causa, Principle and One»).

Hän asettuu empimättä ja jyrkästi vastustamaan keskiaikana oikeaksi julistettua Aristoteleen ja Ptolemaioksen kosmologista systeemiä. Sen mukaan maailmankaikkeus oli rajoitettu, ja sen keskipisteenä oli maailma, jota taivaankanteen kiinnitetyt kiertotähdet kiersivät. Jo Kopernikus oli todisteluillaan riistänyt maapallolta sen keskusaseman, ja tältä pohjalta lähtee Bruno rohkeasti eteenpäin. Kopernikus oli jäänyt vielä puolitiehen olettaessaan, että maailmankaikkeus kaikesta huolimatta oli sentään rajallinen, mutta Bruno poisti tämän viimeisenkin rajan. Brunon opin ytimenä on hänen teoriansa maailmankaikkeuden äärettömyydestä. Tätä vakaumustaan hän todistaa sekä laskelmilla ja päätelmillä että uskonnonfilosofisilla mietteillä. Dialogin muotoon laadituissa teoksissaan hän antaa oman näkemyksensä edustajien kumota Aristoteleen teoriat ja täten säälimättä lyödä pirstaleiksi keskiajan kaikkeuskuvan.

Jos maailmankaikkeus olisi rajoitettu, kysyy Bruno, mitä olisi sen takana — tyhjyyttäkö? Tästä seuraisi, että maailma sijaitsisi tyhjyydessä, jollain ihmeellisellä »ei missään»-alueella. Tällainen tyhjä tila ei voi sisältää tai rajoittaa mitään. On mahdotonta hyväksyä Aristoteleen väite, että tila on vain matemaattinen käsite ilman fyysistä vastinetta. Tämän kuolleen tyhjän tilan paikalle Bruno asettaa elävän äärettömyyden, rajattoman maailmankaikkeuden. Koska se on joka suuntaan mittaamaton, ei sillä myöskään ole keskipistettä tai voimme yhtä hyvin sanoa, että sen jokainen kohta on keskipiste.

Maailmankaikkeuden äärettömyydestä seuraa, että maailmoja on lukemattomia määriä. Brunon omin sanoin: »Se, joka arvelee, ettei ole olemassa useampia kiertotähtiä kuin mitä me tunnemme, on jokseenkin yhtä järkevä kuin se, joka uskoo, ettei maailmassa lennä useampia lintuja kuin mitä hän on juuri havainnut ikkunastaan.» Näin Bruno päättyy siihen, että kosmoksessa kiertää lukemattomia tähtiä, maailmanpalloja ja aurinkoja. Hän esittää näkemykselleen myös uskonnonfilosofisen perustan: »Jos tämän yhden maailman olemassaolo on hyvä asia, se pätee kaikkiin muihinkin maailmoihin nähden, ne ovat siis kaikki olemassaolon arvoisia. Tämä loputon luominen kuuluu Luojan olemukseen, sillä muuten häneltä puuttuisi joko tahto tai kyky siihen, ja kummassakin tapauksessa hän olisi epätäydellinen. Hänen kunniansa loistaa lukemattomilla valtaistuimilla, jumaluus kuvastuu äärettömässä peilissä, jossa lukemattomat maailmat ovat osana. Ikuisuudessa ei voi olla eroa mahdollisuuden ja olemisen välillä.»

Nämä maailmankuvansa yleispuitteet Bruno täyttää värillä ja elämällä. Hän olettaa, että kaikkialla maailmankaikkeudessa on eriasteista, ei vain orgaanista, vaan myös sielullista elämää. Ei ole siis olemassa mitään, mikä ei olisi jossain määrin sielullista, olipa sitten kysymyksessä kivi-, kasvi- tai eläinkunta. Hän käyttää tästä sielusta kaunista nimitystä »Maailmansielu». Tämä maailmansielu on ikään kuin kaiken olevaisen yhteinen kollektiivinen sielu. Yksityissielut ovat sen erilaisia ilmennyksiä.

Tätä maailmansielua voi kutsua myös hengeksi, joka sisältää kaiken ja sisältyy kaikkeen. Näin saamme eräänlaisen yleissubstanssin, ikuisen perusaineen, joka on kaikkialla sama, jakamaton ja muuttumaton. Se on tätä samoin kuin äärettömyyskin, ja sitä voidaankin pitää Brunon äärettömyyskäsitteen toisena aspektina. Maailmankaikkeus on ääretön laajuudeltaan, ja sisällöltään. Kaikki oleva on siis tätä yleissubstanssia, sillä se sisältää itsessään kaikki mahdollisuudet, ja kaikki nämä eri muodot ovatkin jo maailmankaikkeudessa toteutettuina, vaikka me emme tunne niitä kaikkia. Bruno lainaa tässä yhteydessä raamatusta Salomonin sanonnan: »Ei mitään uutta auringon alla» ja antaa tälle lauseelle tämän erittäin syvällisen tulkinnan. Itse hän toteaa iskevästi: »Ainoastaan kokonaan hullu voi olla sitä mieltä, että rajattomassa avaruudessa, niissä lukemattomissa jättiläismaailmoissa, joista varmaankin useimmat ovat saaneet paremman kohtalon kuin me, ei olisi muita elollisia olentoja, ei muuta ajatuskykyä, ei muita aisteja kuin meille annetut.»

Palatkaamme vielä tuohon substanssiin. Kaikki, mikä on, on sen ilmennystä, eikä ole mitään, mikä olisi sen ulkopuolella. Ne eri muodot, jotka saatamme havaita, ovat kaikki sen aikaansaannosta. Voimme sanoa, että se on sekä ainetta että henkeä, muotoa ja materiaa, mahdollisuutta ja toimintaa, vaikka tämäkin määritelmä on tietysti riittämätön sitä kuvaamaan. Kun siis syntyy jokin uusi muoto, se ei koskaan ole minkään ulkopuolisen syyn aiheuttama. Tämän sisäisen luomistoiminnan voimanlähteenä on Universaalinen Järki, jota Bruno kutsuu Maailmansielun syvimmäksi, todellisimmaksi ja tehokkaimmaksi kyvyksi ja voimaksi. Mitään varsinaista uuttahan ei synny, mutta sen sijaan on kaikki jatkuvassa kiertokulussa Universaalisen Järjen johdattamana. Tässä äärettömyyden suunnattomassa kiertokulussa, jossa ihminen on vain muuan rengas, eikä suinkaan keskus, kaikki uudistuu. Mikään aine tai sen pienin osanen, atomi, metafyysiseltä vastineeltaan monadi, ei voi hävitä. Se voi vain muuttua, ja sitäkin vain ulkonaisesti, sillä perusaine, substanssi, on kokonaisuudessaan muuttumaton. Kuolemakin on täten vain näennäinen. Tästä kaiken häviämättömyydestä ja jatkuvasta kehittymisestä Bruno päätyy sielun kuolemattomuuteen ja siitä edelleen hieman haparoiden jälleensyntymisoppiin, mutta jälkipolven tutkijat eivät tunnu ottavan tätä Brunon olettamusta vakavasti.

Huomaamme, että Bruno julistaa sangen voimakkaasti universaalista ykseyttä, äärettömyydestä ja ykseydestä tulee hänelle toistensa synonyymeja. Tuskin kukaan muu tutkija tai filosofi vie ykseys-aatetta niin johdonmukaisen pitkälle. Ei ole kysymys vain ihmisten samanlaisuudesta tai edes eläinkunnan, sen, mitä jokapäiväisessä ajattelussa pidämme sielullisena, vaan kaiken, mikä yleensä on olemassa. Kaikki aistein havaitsemamme erilaisuus on näennäistä, ei todellista, sillä kaikkihan me olemme tuota samaa substanssia. Oleellisesti ja ikuisuuden kannalta kaikki on yhtä ja samaa.

Viekäämme tämä Brunon ykseys vielä pitemmälle, aikaan. Äärettömyydessähän on aikakin suhteellinen, ja näin väistyvät päivien, kuukausien ja vuosien erot. Maailman äärettömyydestä Bruno johtaa myös muut tunnetut suhteellisuusteoriansa. Paikka-käsitteen suhteellisuus johtuu tietysti siitä, että ei ole olemassa mitään keskipistettä, ja siitä johtuu edelleen liikkeen suhteellisuus, sillä liikehän tajutaan vain suhteessa johonkin kiinteään paikkaan. Kokonaisuutenahan täytyy maailmankaikkeuden olla liikkumaton, sillä eihän sen ulkopuolella ole mitään, minne se liikkuisi. Ja Bruno jatkaa suhteellisuusteorioitaan esittämällä vielä teorian painon suhteellisuudesta. Hän väittää, että saamme painon käsitteen siitä, että kukin osa hakeutuu paikkaan, johon se kuuluu. Täten esim. auringon osien paino määräytyy niiden suhteesta aurinkoon, maan osien maahan jne. Painolla on siis absoluuttinen merkitys vain rajoitetulla alueella, esim. yhdellä planeetalla.

Näin me tajuamme lopullisessa tietämyksessä, että niin aineen ja hengen kuin muodon ja materian, mahdollisuuden ja toiminnan sekä muiden oletettujen vastakohtien on yhdyttävä ikuisessa, kaikkein korkeimmassa ykseydessä. Tämä vastakohtien yhteenlankeaminen onkin Brunon mukaan juuri »Filosofian taikakaava», jota hän todistaa monin esimerkein geometrian piiristä. Ottakaamme vaikkapa kaareva ja suora viiva tai kulma ja suora viiva. Eivätkö äärettömän suuri kaari ja samoin kulma ole suoria viivoja? Tähän käsitykseensä Bruno lienee saanut vaikutteita Nicolaus Cusanolaiselta, joka kuoli v. 1464, mutta hän johti tämän ajatukset huomattavasti jyrkempiin johtopäätöksiin.

Kuten edellä olevasta huomaamme, tarkoittaa Bruno puhuessaan milloin maailmansielusta, milloin Universaalisesta Järjestä, milloin substanssista samaa, miksi sitä sitten haluammekin kutsua. Hänen käsityksensä mukaan ei mikään ole koskaan osa jostakin muusta, vaan kaikki on samaa sen eri ilmennyksissä. Tämä on Brunolle myös samaa kuin Jumala. Hänen käsityksensä äärettömyydestä ja ykseydestä liittyy siis kiinteästi hänen näkemykseensä Jumalasta. Tämä Jumala, Maailmansielu, luova voima, Universaalinen Järki, toimii kaikkialla saattaen materian osaset eri tiloihin, hän on järjestäjä, perussyy, ykseys. Näin hän on sekä meissä että yläpuolellamme (vrt. Uusplatonilaiset). Missä liikummekin, olemme aina keskuksessamme, Jumalassa, joka on kaikkialla yhtä lähellä meitä. Jumaluus on sielu meidän sielussamme, samoin kuin se on koko luonnon sielu. Meillä on siis äärettömyys itsessämme; mikrokosmos on sama kuin makrokosmos, ja jokaisessa monadissa kuvastuu koko maailmankaikkeus. Lainatkaamme lopuksi jälleen Brunon omia syviä sanoja: »Äärettömyyden näkeminen merkitsee, että se näkee meidät.»

elonpyörä — 1961 n:o 1