Mauri Lehtovirta

Anteeksianto – aikamme merkittävin eettinen ongelma

Halki vuorisaarnan Jeesus opettaa meille uutta asennetta elämään ja olemiseemme. Hän näkee ihmisissä ne mielen sidokset, joissa me olemme kiinni ja yrittää opetuksillaan ja esimerkillään näyttää, kuinka tällaisista sidoksista voi vapautua. Meidän sidoksemme ovat asenteita, käyttäytymis-kangistumia, opittuja, usein tapakulttuuriinkin sidoksissa olevia ajatus- ja toimintamalleja. Yleensä meidän hyvin työlästä alkaa miettiä niiden merkitystä elämässämme tai varsinkaan asettaa niitä kyseenalaisiksi. Jeesuksen jooga avaa näitä kiinnittymiä ja asenteissa olevia tukoksia, jotta henki pääsisi kulkemaan ja energiat voisivat virrata vapaasti.

Me käytämme Jeesuksesta epiteettiä vapahtaja eli vapauttaja. Sitähän Jeesus oli. Kirkko on kuitenkin monopolisoinut tämän käsitteen sisällön ja selityksen ja haluaa sitä tulkittavan vain niin, että Jeesus on kuolemallaan vapauttanut meidät synneistämme. Uskomalla tämän asian olemme kirkon mukaan pelastuneet ja pääsemme taivaaseen. En puutu lunastusoppiin enempää tässä yhteydessä. Haluan vain kiinnittää huomiota Jeesuksen vapahtajan eli vapauttajan rooliin hänen opettaessaan meitä esimerkillään, antamassaan rukouksessa ja muissa opetuksissaan.

Herran rukouksessa Jeesus kehottaa meitä rukoilemaan: "Anna meille anteeksi meidän velkamme niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme." Jeesus osoittaa tässä meille henkisen kehityksen ja vapautumisen suunnan. Kulkemalla tätä tietä me vapaudumme. Hän sanookin: "Totuus on tekevä teidät vapaiksi". ja tarkentaa: "Minä olen tie totuus ja elämä." Anteeksiantamisen kysymyksessä me näemme tämän vapautukseen ja vapauteen johtavan kehitystien siinä, että kun me opimme antamaan anteeksi, me vapaudumme negatiivisista tunteistamme ja niiden ylivallasta meihin. Tähän vapautuneeseen sisäiseen tilaan meissä voi laskeutua se anteeksianto, jonka Jeesus tässä rukouslauseessaan lupaa sille, joka osaa ja tahtoo itse antaa anteeksi.

Meidän energiamme eivät pääse virtaaman, ellemme osaa päästää irti negatiivisista tunteistamme. Haluamme pitää niistä kiinni, pitää ne itsellämme, sisällämme. Tai vaikka emme haluaisikaan, emme osaa irrottaa niistä. Psykoterapeutti Tuulikki Saaristo puhuu kirjassaan "Taikasanat", jossa hän käsittelee anteeksiantamista, "tunnekoukuista", joihin olemme takertuneet ja jotka siksi pitävät meitä otteessaan. Kyseessä ovat loukkaamiset, erilaiset väärinkäytökset ja suoranaiset rikoksetkin joiden kohteeksi olemme saattaneet joutua. Nämä tapaukset aiheuttavat loukatussa mielessämme tunnetilan, joka tapahtumaa muistellessa alati nousee pintaan, toistuu ja saa meidät valtaansa. Saaristo antaa tunnekoukusta irrottautumiseksi toimintaohjeen kirjassaan. Tämä toimintaohje on anteeksiantamisharjoitus. Ohje sinänsä näyttää mekaaniselta, jopa liiankin yksinkertaiselta, mutta pitää sisällään logiikan, jota seuraavassa yritän avata ja kuvata.

Ei ole vain niin, että negatiiviset tunteet pitävät meitä helposti otteessaan. Samoin on positiivisten tunteiden laita. Mehän puhumme kiintymyksistä, tunteista, joilla haluamme kiintyä ja kiinnittyä ihmisiin. Kun henkinen kehitystiemme jatkuu kohti totuutta, me opimme vähitellen vapautumaan myös näistä "positiivisista" riippuvuuksistamme. Me vapaudumme silloin sellaiseen rakkauteen, joka ei enää ole riippuvainen kohteestaan, ei ole sidoksissa siihen. Todellinen rakkaus on antamisen korkein muoto. Se on ehdotonta, antamista ilman ehtoja, antamista joka ei ole enää kauppaa. Kauppa on vaihdantaa. Kaupanteossa minä annan vain, jos saan antamisestani jotain vastiketta esimerkiksi vastarakkautta.

Me kasvamme kaikki kerran kehityksessämme tähän kohtaan, tähän tilanteeseen. Mutta ennen kuin voimme alkaa opetella pyyteetöntä rakkautta, on meidän opittava luopumaan, päästämään irti negatiivisista tunnesidoksistamme; sellaisista sidoksista, joissa kiinni pitävinä elementteinä ovat kostonhimo, katkeruus, viha, loukkaantuminen ja muut se kaltaiset tunteet. Nämä sidokset avaa Jeesuksen rukouslause: "Anna meille meidän velkamme anteeksi niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme."

Samoihin aikoihin, kun Tuulikki Saariston kirjoittama kirja Taikasanat ilmestyi, käännettiin suomeksi HH

Venäjän antroposofisen seuran puheenjohtajan Sergei O.Prokofjevin kirja "Anteeksiantamisen henkinen merkitys" (Kustantaja: Suomen antoposofinen liitto 1998) Prokofjev pitää kysymystä anteeksiannosta aikakautemme merkittävimpänä eettisenä ongelmana. Hän antaa kirjassaan muutaman tavattoman voimakkaan tosielämän esimerkin anteeksiannon vapauttavasta voimasta. Lisäksi hän kuvaa myös niitä universaaleja karmallisia vaikutuksia, joita meistä jokainen voi saattaa liikkeelle, jos oppii antamaan anteeksi.

Asiaan paneutuminen näiden kahden kirjan avulla voi raottaa meille itse kullekin anteeksiantoprosessin syvyyttä, sen terapeuttista jopa okkulttista vaikutusta. Seuraava askel siitä eteenpäin, syvemmälle edellyttää menemistä itsensä kanssa asian sisään tutkimaan omaa tilannettaan anteeksiantamisen suhteen. Todelliset vaikutukset aukeavat ja voidaan testata omakohtaisessa prosessissa. Sitä ei voi tehdä kukaan muu kuin sinun puolestasi.

Anteeksiantamisen vaikeus

Kun anteeksiantamisen psykologiaa pohtii maallikkojärjellä, ymmärtää heti, että ihminen ei kovin helpolla lähde koko kysymystä miettimään. Ajatellessamme, että meidän pitäisi antaa anteeksi, tuntuu silloin aina olevan kyse jonkinlaisesta luopumisesta, periksi antamisesta, oman ylpeytensä nielemisestä, jopa oman arvon tai kasvojen menettämisestä, ainakin nöyrtymisestä, ehkä myös heikkoutensa osoituksesta. Kukapa olisi sellaiseen valmis, vapaaehtoisesti?

Tämä tulee ehkä selvimmin esiin sellaisissa tilanteissa, joissa anteeksiantaminen asettuu yhdeksi vaihtoehdoksi esim. kunnianloukkauksen kostamiselle. Kun suvun kunniaa, heimon kunniaa, tai yleensä ylpeän ihmisen, tavallisesti miehen kunniaa on loukattu (puhutaanhan perinteisesti nimenomaan mieskunniasta), näyttää anteeksiantaminen usein mahdottomalta. Paljon miehekkäämmältä tuntuisi antaa samalla mitalla takaisin ja mieluummin korkojen kanssa. Tällaisellahan ajattelulla meillä on pitkät perinteet.

Anteeksiantamattomuuden perinne kristillisissäkin valtioissa on pitkä. Kun tätä perinnettä ajattelee, on mielenkiintoista huomata, että anteeksianto kuitenkin on aivan olennainen osa kristillistä etiikkaa, jota Jeesus Kristus meille opettaa. Jeesuksen etiikka kokonaisuudessaankin on äärettömän taitavaa paitsi käytännössä, myös okkulttisesti. Se on itämaista vanhaa viisautta, jossa Jeesus kerta toisensa jälkeen aina kääntää saamisen vaatimukset antamiseksi. Kaikissa tilanteissa, joissa Jeesusta vastaan tulevat ihmiset ovat jostain riippuvaisia tai haluaisivat jotain itsellensä saada tai pitää jostain kynsin hampain kiinni, Jeesus aina kehottaa luopumaan, jättämään, päästämään irti antamaan pois, antamaan anteeksi. Tämä on Jeesuksen logiikkaa, paradoksaalisen taidetta, jossa hän yllättäen kääntääkin asiat ympäri ja näyttää sen, miten ihmisen näennäiset heikkoudet ja epävarmuudet kääntyvät vahvuuksiksi.

Me haluamme pitää kiinni vihaan ja väkivaltaan sitoutuneesta käyttäytymisperinteestämme. Me olemme tottuneet ja oppineet näkemään, että meidän voimamme on pakottamisessa ja väkisin vääntämisessä. Jeesus opettaa meitä luopumaan kummastakin ja näkemään, että väkivallattomuus voisi pitkän päälle olla vaihtoehto, joka kannattaisi opetella. Jeesus oli tosi radikaali elämässään ja opetuksissaan. Ei kuka tahansa elä ja toimi sillä periaatteella, että viha voidaan sulattaa pois ja voittaa rakkaudella.

Jeesuksen joogaa

Jeesus opetti monessa käytännön tilanteessa toiminnallaan, miten nöyryys merkillisellä tavalla osoittautuukin voimaksi, joka sisältä käsin murtaa pakottamiseen luottavaa aggressiivista vastustajaa. Hän opetti meitä myös suhteissamme rahaan ja omaisuuteen, jotka ovat muodostuneet meille varsinaisiksi kahmimisen ja saalistamisen kohteiksi jo vuosituhansia sitten. Hän opetti, kuinka mammonan otteesta vapautuminen, luopuminen on kuin pakkopaidan riisumista päältään. Omaisuus ei ole vain valtaa, se on ennen muuta suhde, jonka mammona luo meidän ja muiden ihmisten välille. Kun ihminen irrottautuu tästä suhteesta, häntä ei voi sen avulla pakottaa enää mihinkään. Jeesus opetti muutenkin, miten valtaan tulee suhtautua eli miten oikea, rakkaudellinen palveleminen vasta tekee meistä johtajia ja miten viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja päinvastoin. Maallisen elämänsä viimeisenä päivänä hän lopulta näytti, miten täydellinen väkivallattomuus, toisen posken kääntäminen ja uhrautuminen uhmaavat rakkauden voimalla kuolemaa ja kukistavat sen. Jeesuksen elämä oli paradoksi. Hänen radikalisminsa uhmasi alusta lähtien kuolemaa. Ei ole vaikeaa nähdä, että hän sillä halusi osoittaa, että kuolemaa ei ole. Ja hän teki sen.

Jeesus rakensi opetuksellaan ja toiminnallaan uuden liiton, jonka kulmakiveksi tuli pahan vastustamattomuus. Tuomion tilalle hän asetti armon ja anteeksiantamisen. Jeesus muutti sen lisäksi vanhan liiton jumalakuvan kertaheitolla: kostavasta Jahvesta muovautui Jeesuksen puheissa ja elämän käytännöissä armelias ja rakastava Isä. Samanaikaisesti, kun Jeesus käänsi vanhat käsitykset lähes ylösalaisin, hän sanoi säkenöivän kirkkaasti: "En minä ole lakia tullut kumoamaan, vaan täyttämään sen."

Kirkko kiusauksissa

Kirkon on ollut alusta alkaen vaikea niellä Jeesuksen paradoksaalista logiikkaa. Niinpä ei Lähi-idän eikä Rooman valtakunnan autoritaarinen miesvaltainen kulttuuri loppujen lopuksi kyennyt ottamaan esimerkikseen tätä uutta profeettaa, joka saarnasi ihmisten veljeyttä, alistettujen, naisten ja kaikkien vähäosaisten tasa-arvoa. Kun profeetan kuolemasta alkoi olla kulunut tarpeeksi aikaa, piti kirkko ja seurakuntaelämä järjestää niin, että Jeesuksen radikaali oppi häivytettiin valtion ja vallan etuihin paremmin sopivan dogmatiikan alle. Jumalakuvakin vakiinnutettiin takaisin lähemmäs vanhatestamentillista patriarkkaa, joka hallitsi enemmän helvetin pelolla kuin armolla ja rakkaudella.

Kirkko huomasi pian Jeesuksen opetuksen liian vaativaksi sekä itselleen, että seurakuntalaisille. Armeliaisuus ei ollut kirkon mielestä oikea tapa pitää kansanjoukkoja kurissa ja Herran nuhteessa. Niinpä Konstantinopolissa vuonna 553 jKr. yksi keskeisimmistä armoa kantavista opetuksista – jälleensyntymisoppi julistettiin kerettiläisyydeksi.

Katolinen kirkko on pitänyt tärkeämpänä rakentaa kirkollisen kristinuskon kulmakivi lunastusopin ja syntien anteeksisaamisen mystisen uskonmekaniikan varaan, jossa keskeisenä eettisenä piiskana on ihmisille tarjottu ikuisen kadotuksen pelotin ja sen vastapoolina, porkkanana taivaan autuus. Alusta asti valtion kanssa liitossa ollut kirkko on pitkin vuosisatoja jatkuvasti joutunut tinkimään kristillisyydestään ja luopumaan periaatteistaan silloin, kun valtion valtapyrkimykset ovat muuta vaatineet.

Kirkko ei sen tähden arvosta Jeesusta niinkään opettajana kuin lunastajana. Se on jo kauan sitten joutunut kiusalliseen tilanteeseen, jossa on täytynyt alkaa vähätellä ihmisen omaa eettistä pohdintaa ja ponnistelua. Mitä anteeksi-antamisen etiikkaan tulee, korostaa kirkko siinäkin sitä, kuinka tärkeää on että ihminen saa omat syntinsä anteeksi. Toisarvoista on ollut miettiä sitä, kuinka ihmisen kannalta on tärkeää, että hän osaa itse antaa anteeksi ja mitä siitä voisi seurata. Puhumattakaan siitä, että kirkko olisi ymmärtänyt sitä, että osatessaan ja kyetessään antamaan anteeksi ihminen aina myös antaa anteeksi itselleen – oman anteeksiantamattomuutensa - ja osaa vapautua tätäkin kautta.

Näyttää siltä, että me hyvin huonosti olemme ymmärtäneet sitä, että Jeesus selvästi Isä meidän -rukouksessa lupaa. Jos me osaamme antaa anteeksi niille, jotka ovat velkaa meille, niin meidän taivaallinen Isämmekin silloin voi antaa meille anteeksi. Olennaista on nähdä, että aloite on meillä. Meidän on ymmärrettävä ja opeteltava vapautumaan tästä taakasta, vihanpidon, katkeruuden, väärän ylpeyden, läksyttämisen ja kostonhalun, oikeuden jakamisen pakon ja samalla mitalla maksamisen kierteestä. Joku tai jotkin näistä tunteista ovat aina anteeksiantamattomuuden taustalla. Tämä on todellinen taakka. Ja se taakka meitä painaa, se velkataakka – elämästä toiseen. Jeesus lupaa, että jos me osaamme anteeksiannon avulla tästä taakastamme luopua, me saamme myös omaa vanhaa velkaamme vastaavasti anteeksi. Se vanha velka on vanhaa velkaamme Elämälle, menneistä elämistä peräisin olevaa vanhaa karmaa niin kuin itämailla sanotaan.

Ketä velka painaa?

Kun tätä asiaa lähdemme miettimään, kannattaa ihan rauhassa, levollisesti pohtia ja tarkkailla kunkin meistä kohdallaan sitä, millaisia nämä velkasuhteet ovat, sillä ne ilmenevät hyvin monin tavoin, emmekä me aina niitä velkasuhteiksi käsitäkään. Velka on aina meidän ja jonkun toisen ihmisen välisessä suhteessa. Ja niin kuin olemme huomanneet, velka painaa aina sitä joka siinä suhteessa on saamassa, vaatimassa itselleen, vaatimassa hyvitystä, vaatimassa takaisinmaksua, vaatimassa kostoa – jälleen kerran juuri sitä, että minä saan ja minulle annetaan.

Tämä on se asia, jota ei yleensä ole helppo huomata. Velan, loukkauksen tai jopa rikoksen taakkaa yleensä kantaakin se jolle ollaan velkaa, se, jota on loukattu, se jolle on tehty vääryyttä. Väärintekijä, loukkaaja, se joka on tehnyt pahan teon, ei ehkä edes muista tekemäänsä. Hän saattaa olla jo kuollut. Teko painaakin uhria eikä teon tekijää ja se painaa kuin syyllisyys. Syntyy merkillinen psykologinen asetelma: ikään kuin uhri olisi syyllinen tai jollain lailla vastuullinen. Voisi jopa päätellä niin pitkälle, että rikostilanteessa – vakavammassa tai lievemmässä – syyllisyyden ottaakin kantaakseen se, joka sen osaa ottaa. Tekijähän ei sitä useinkaan osaa ottaa.

Katkeruus ja kostonhimo, syvä loukkaantuminen tai sen kaltaiset tunteet ovat sitten niitä tunteita, niitä tunnekoukkuja, joista meidän on vaikea vapautua. Me emme osaa antaa anteeksi. Näin se, jota on loukattu, kärsii ja elää läpi vuodesta toiseen sitä samaa loukkaavaa tilannetta. Näin tapahtuu joka kerta, kun tuon tilanteen muiston aiheuttama tunnereaktio nousee hänen tietoisuuteensa.

Velka Elämälle, velka ihmisille

Pekka Ervast avaa tätä ongelmavyyhtiä pidemmälle historiaamme mielenkiintoisessa kirjassaan "Jeesuksen Salakoulu". Hän muistuttaa meitä siitä, että me olemme kaikki velkaa elämälle. Lähtien siitä tilanteesta, jolloin me ennen elämään tuloamme olimme vielä taivastilassa, uuden syntymän portilla. Saamme silloin nähtäväksemme tämän tulevan elämän. Siinä tilanteessa me sen hyväksymme ja lupaamme yrittää parhaamme, että se onnistuisi sellaisena kuin voimme sen siinä tilanteessa nähdä.

Mutta elämän kulkiessa aina me sorrumme, aina me putoamme, kompuroimme, emmekä pystykään täyttämään sitä taivaallista lupaustamme. Tällaisissa tilanteissa, kun me teemme väärin toisiamme ja itseämme kohtaan, silloin me olemme unohtaneet ja rikkoneet lupauksemme, silloin syntyy sitä velkaa elämälle, jota meille kaikille on kertynyt monen elämän aikana.

Muta me myös useimmiten nousemme ylös. Ja kun me sitten saamme jonakin elämämme kirkkaana hetkenä kokea todellista onnea, sellaista taivaallisen rakkauden olotilaa, jota joinain elämämme tähtituokioina saamme tuntea, silloin me ikään kuin pääsemme jälleen niin lähelle sitä taivastilaa ja näemme elämän valtavan kauneuden ja sen rajattoman rakkauden ja armon, jonka keskellä me täällä lopulta vaellamme (vaikka emme yleensä sitä huomaa).

Silloin taas haluamme ikään kuin uudistaa lupauksemme: "Minä tahdon vielä yrittää, minä tahdon vielä olla hyvä, minä tahdon antaa parhaani." Me ehkä osaamme ja meidän todella tulisi osata antaa myös itsellemme anteeksi ja tällaisina onnen hetkinä osaamme sen tehdä. Nuo hetket opettavat meille armahtavaisuutta ja näyttävät, että me osaamme myös armahtaa tosiamme. Me muistamme Jeesuksen sanat: "Autuaita ovat laupiaat, sillä he saavat laupeuden".

Ei Jeesus käskenyt meitä rukoilemaan, että maksakaa velkanne, niin teillekin maksetaan. Se tuntuu itsestään selvältä. Mielenkiintoinen tässä velkasuhteessa on juuri tuo velkojan suhde siihen velalliseen ja velkaan. Kysymys voi olla rahasta, mutta se voi olla muutakin. Kaikki mitä me annamme toisille ihmisille - jos tarkastellaan tällaisia kevyitä velkasuhteita - rahaa, tavaroita, omaisuutta palveluksia, kaikki se voi synnyttää meidän päässämme velkasuhteen.

Ei ole ollenkaan tavatonta, että se, että kun annamme toisillemme rakkautta, synnyttää sekin meissä ajatuksen, vastapalveluksesta. Esimerkiksi, että nyt sitten minun pitäisi saada takaisin sitä rakkautta vaikkapa pojaltani tai tyttäreltäni. "Ja minä kun niin paljon olen sinua rakastanut…", on kaiketi aika tuttu lause. Usein on niin, että me emme osaa antaa toisillemme lahjaa, miettimättä," että mitäköhän tuo nyt sitten minulle antaa?" tai: "Olenkohan minä nyt tyhmä, kun minä tuollekin lahjan annan. Osaakohan se olla edes kiitollinen tai yrittääköhän se käyttää vain hyödykseen minun hyväntahtoisuuttani, lypsää minua?"

Kaikki tällainen estää meitä kokemasta todellista antamisen iloa ja myrkyttää mielemme. Me emme usko, että kaikki se, mitä annamme pois, tulee meille takaisin jopa moninkertaisena, silloin kun annamme oikealla mielellä. Sellainen antaminen on aina rakkauden teko ja jokainen rakkauden teko jää elämän suureen kirjaan lopullisena merkintänä meidän kohdallemme. Nämä merkinnät elämän kirjassa ovat niitä aarteita, joita Jeesus käskee meitä kokoamaan Taivaaseen. Eino Leino sanoo sen kauniisti Hymyilevässä Apollossa:

Antaminen on elämän laki ja olennainen osa siitä, mitä me sanomme rakkaudeksi ja rakastamiseksi. Tätä kautta se on sidoksissa siihen valtavaan oppimistehtävään, joka meillä jokaisella täällä elämänkoulussa on läksynä tällä ihmiskunnalla: oppia rakastamaan toisiamme. Me opimme sitä antamalla toisillemme odottamatta vastalahjaa, palvelemalla toisiamme odottamatta vastapalvelusta; antamalla anteeksi toisillemme odottamatta hyvityksen ja oikeuden tapahtuvan nyt. Itse asiassa jos anteeksianto on todellista, tapahtuu oikeus ja hyvitys samanaikaisesti kuin anteeksiantokin. Antamalla anteeksi me hyvitämme, teemme itse oikeutta, näemme kuinka tärkeää on armo - ei vain sille, joka saa armon, vaan myös sille joka osaa armahtaa, antaa armon käydä oikeudesta.

Suuri Elämä, joka meille on niin paljon antanut, odottaa vain, että mekin ymmärtäisimme elämän lainalaisuuden. Kaiken täytyy virrata. Ei kukaan eikä mikään paitsi meidän oma ymmärtämättömyytemme pakota meitä kiinnittymään vuosikausiksi johonkin mitättömään velkaan, johonkin loukkaukseen tai kostamisajatukseen, jonka pelkkä ajatteleminen saa meidät kerta toisensa jälkeen vatkaamaan sitä samaa tilannetta uudestaan ja miettimään, miten minä sitä velallista vielä opetan.

Jeesuksen rukouslauseessaan tarkoittamaa velkaa voi syntyä siitä, että meitä vastaan on rikottu ja me vaadimme hyvitystä ja oikeutta tai haudomme kostoa. Yleensä emme tule ajatelleeksi, että jokainen joka rikkoo, rikkookin itseään vastaan. Mutta jos meitä on loukattu, haluamme antaa samalla mitalla takaisin; haluamme opettaa velallista. Mielemme on jumissa ja uskoo vanhaan juutalaiseen silmä silmästä ja hammas hampaasta -opetusmenetelmään ja kuitenkin kutsumme itseämme kristityiksi eli Kristuksen seuraajiksi.

On mielenkiintoista ajatella, kuinka kauan ihmiseltä menee, ennen kuin hän keksii paremman opetusmenetelmän kuin, että aina loukkaa loukkaajaa tai lyö lyöjää. Me – aikuiset ihmiset – opetamme lyömällä takaisin, yleensä luulemme vielä oppimme menevän kaksin verroin paremmin perille kun lyömme oikein kovaa. Kuvittelemme, että pahantekijä tai väkivallantekijä ei tiedä, miltä se tuntuu kun lyödään ja siksi haluamme opettaa häntä lyömällä takaisin.

Suomalaisesta miehestä on joskus sanottu ymmärtävän pilkallisesti: "Jos se ei ymmärrä, niin se lyö." Ja kuinka usein se onkaan totta. Kuinka usein väkivallanteot ovatkaan hätähuutoja? Olisiko aika, meidän jotka alamme ymmärtää, oppia uusi tapa ja koettaa tuoda sitä esiin. Anteeksiantaminen kertoo ymmärtämisestä. Toisen posken kääntäminen on ihmisen henkisessä kehityksessä valtava askel eteenpäin. Eikä sillä askeleella ole mitään tekemistä pelon kanssa. Se muistuttaa zeniläistä toimintakulttuuria, jossa opitaan päinvastaisella käyttäytymisellä, kuin mitä vastapuoli odottaa.

Puhuin luvun alussa kunnianloukkauksesta tai kunniavelasta. Kyseessähän on nykyään jo ehkä koko ihmiskunnan historiaa ajatellen väistyvä käytäntö, joka meidän mielissämme kuuluu enemmän heimoyhteiskunnan kulttuuriin ja tapoihin. Kunnianloukkausten kostaminen liittyy edelleen nimenomaan voimakkaasti hierarkkisten yhteisöjen elämään, joissa hierarkia poikkeuksetta on miesvaltaista, patriarkaalista ja yleensä sitä pidetään yllä eriasteisella väkivallalla. Hyvinä esimerkkeinä ovat tavat, joilla erilaiset mafiajärjestöt toimivat. Kun tarkemmin tällaisia kunnianloukkauksia katsoo, huomaa, että kysymys ei ole ollenkaan kunniasta, vaan heikolla itsetunnolla varustetun johtajan pakkovallan ja tämän vallan alla olevan valtahierarkian pönkittämisestä pelottelun ja raa’an väkivallan avulla. Todellinen kunnia syntyy aivan muuten kuin väkivallan ja pakottamisen kautta eikä kunnia palaudu kostamalla. Pelko kylläkin, mutta se ei ole sama asia. Kunnia on henkistä auktoriteettia, joka perustuu oikeamielisyyteen, ei fyysiseen voimaan.

Oikeus ja armo

Se voi olla vaikeata, vaikka haluaisikin antaa anteeksi. Yksi keskeinen syy on se, että ajattelemme, että antaessamme anteeksi hyväksymme sen vääryyden, sen väärän teon, joka meihin on kohdistunut. Näin ei tietenkään ole. Mutta anteeksi antaessamme osoitamme, että tahdomme – vaikkemme osaisikaan – yrittää ymmärtää sen ihmisen tekoa, joka on tehnyt meille vääryyttä. Me voimme ymmärtää sen, että joku voi joissain olosuhteissa toimia näin. Voimme jopa itse kyetä asettumaan hänen asemaansa. Kysymys on tällöin myötätunnosta.

Toinen este, joka estää meissä asettuu anteeksiantamisen tielle. on sisäinen oikeudenmukaisuuden vaatimuksemme. Tämä liittyy äskeiseen asenteeseen. Vaikka osaisimmekin ajatella, että anteeksiantaminen ei tarkoita sitä, että silloin hyväksymme meihin kohdistuneen vääryyden, emme voi antaa anteeksi siksi, että mielestämme velallisemme kuuluu saada oikeudenmukainen rangaistus teostaan. Me emme tahdo "vapauttaa" häntä tai kuitata hänen tekoaan ilman, että hän saa meidän mitallamme mitattuna ansionsa mukaan.

Oikeus ei mielestämme tapahdu, jos annamme anteeksi. Sen tähden me useimmiten jäämme odottamaan ja kärsimme omassa tunnekoukussamme. Me emme halua vapauttaa velallistamme rankaisematta, mutta emme näe, että tosiasiassa velallisemme ei kärsi, vaan kärsijä olemme me itse. Me, rankaisemme itseämme sillä, ettemme osaa vapauttaa anteeksi antamalla itseämme tästä ahdistuksesta, joka ei vaivaa syyllistä vaan syyttäjää. Vähin, mitä me vaadimme, on että velallisemme pyytää anteeksi.

Oikeudenmukaisuuden vaatimuksemme perustuu siihen, että me emme usko, että kukin täällä saa ansionsa mukaan. Emme tunne karman lakia, emmekä usko, että se luonnonlain järkähtämättömyydellä korjaa tällaisen tilanteen. Siksi haluamme ottaa oikeuden omiin käsiimme. Ja oikeutta on aina helpompi jakaa kuin armoa. Teosofisen seuran perustaja Mme Blavatsky sanoo Teosofian avaimessa: "Kaiken pahan hedelmällinen juuri maailmassa on se harhaluulo, että ihminen voisi välttää tekojensa seuraukset." Siksi Jeesus antoi meille tämän rukouslauseen, että me miettisimme, mitä se käytännössä merkitsee ja että me yrittäisimme elää sen mukaan.

Oma anteeksiantoharjoitukseni

Haluan vielä kertoa omalta kohdaltani pienen tapauksen ihan tavallisesta rahavelasta, joka minua jäi painamaan vuosikausiksi. 70-luvun lopulla eräs mies tuli työhuoneeseeni ja jutteli ihan kuin vanha tuttu ja pyysi minulta 250 markan lainaa. Ensin ajattelin, etten sellaista summaa voi antaa ventovieraalle. Olin hänet vain muutaman kerran nähnyt, eikä hän kovin luotettavaa vaikutusta tehnyt. Mutta sitten mies ehdotti, että tehdään velkakirja. Hän lupasi varmasti maksaa takaisin. Ajattelin, että kyllä kai hän maksaa, kun oikein velkakirjakin tehdään. Lainasin rahat. Työtoverini jälkeenpäin kysyivät: "Et kai vain lainannut sille rahaa? Se ei koskaan maksa takaisin." Minä sanoin, että me tehtiin oikein velkakirjakin. Työtoverini naureskelivat sarkastisesti partoihinsa: "Ai että velkakirja, sittenhän ei mitään hätää!".

Sovittuna ajankohtana odottelin velkaani takaisin. Mitään ei kuulunut. Tapasin miehen pitkän ajan kuluttua ravintolassa ja kysyin, muistatko, kun lainasin sinulle kaksi ja puolisataa? - Joo.

- No voisitko maksaa takaisin?

- No nyt ei oo rahaa.

- No koskas sitten?

- No en tiedä yhtään.

Huomasin, että hän ei todellakaan aikonut maksaa. Ja arvatkaa harmittiko? Ja kauan! Kuka ryhtyy oikeustoimiin 250 markan vipin tähden?

Tapauksesta oli mennyt jo pitkälti toistakymmentä vuotta ja huomasin, että joka kerta kun ajattelin asiaa, minun adrenaliinini kohosi ja sai minut suutuksiin: "Kuinka ihminen voi olla noin kavala, noin törkeä! Selkään pitäisi antaa vähintäänkin, että oppisi!

Törmäsin pohdiskeluissani ja kirjoituksissani joitain vuosia sitten tähän Jeesuksen antamaan rukouslauseeseen: "Anna meille anteeksi meidän velkamme, niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme." Aloin miettiä, että niin täytyy ihan oikeasti tehdä, mutta miten se käy, oli suuri kysymys. Eipä aikaakaan kun AA-tuttavani Jorma antoi minulle yhdistyksen painaman pienen amerikkalaisen kirjasen, jonka nimi on Isä Meidän. Luin sen mielenkiinnolla; varsinkin sen kohdan, jossa kädestä pitäen opetetaan kuinka anteeksiantaminen tapahtuu.

Kirjasessa neuvotaan, kuinka anteeksiantopäätös tehdään. Vetäydytään yksinäisyyteen ja hiljennytään. Keskitytään hetki johonkin tuttuun rukoukseen ja sanotaan sitten hiljaa: "Annan täysin vapaasti anteeksi x:lle (mainitset nimen). Vapautan hänet ja annan hänen mennä. Annan täydellisesti anteeksi koko kysymyksessä olevan asian. Sikäli kuin minusta on kysymys, on asia lopullisesti ohitse. Heitän katkeruuden taakan itsessäni olevan Kristuksen hartioille. X on nyt vapaa ja minä olen myös vapaa. Toivon hänelle hyvää hänen elämänsä kaikissa vaiheissa. Tapaus on loppuun käsitelty. Kristus-totuus on vapauttanut meidät molemmat. Kiitän Jumalaa."

Tämän tehtyäsi voit jatkaa askareitasi. Älä enää toista edellä kuvattua, vaan jos asia vielä palaa mieleesi, siunaa lyhyesti loukkaajasi ja heitä ajatus mielestäsi. Huomaat, että vähitellen se palaa mieleesi yhä harvemmin, kunnes lopulta unohtuu tai muuttuu merkityksettömäksi.

Tein kirjasen ohjeen mukaan. Se toimi! Törmäsin tämän jälkeen velalliseni. Hän meinasi livahtaa ohitseni kadulla, vaikka ilmiselvästi näki ja tunsi minut. Mutta minä käännyin ja tulin ystävällisesti tervehtimään ja kyselin, mitä kuuluu ja mitä hommailet ja muuta pientä puhetta - hymyillen itsekseni. Olin voittanut katkeruuteni. Tunsin oloni kevyeksi. Olin antanut myös itselleni anteeksi pitkään kestäneen anteeksiantamattomuuteni.

Aloin vähitellen ymmärtää tapahtumien takana olevaa teoriaa. Tuulikki Saariston em. kirjassa kuvaama menetelmä on pitkälti samankaltainen. Tunnekoukku, josta Tuulikki Saaristo puhuu, on meidän tunneperäinen asenteemme tekoon, joka meissä vaatii hyvitystä. Asiantuntijat sanovat, että me itse olemme vastuussa omista tunteistamme. Vain me itse voimme päättää tahdommeko vuodesta toiseen tuntea kostonhalua, vihaa tai vaatia oikeutta. Kukaan muu ei ole tästä asenteesta vastuussa. Väärän teon tekijä on vastuussa teostaan. Siitä vastuusta hänet ottaa tilille karman laki. Mutta teon aiheuttama, sen kohteeksi joutuneen ihmisen tunnereaktio tekoa ja sen suorittajaa kohtaan, on tämän ihmisen oma tunne. Siitä ei ole kukaan muu vastuussa. Eikä siitä voi kukaan muu häntä vapauttaa.

Kirjassaan Taikasanat Tuulikki Saaristo kehittelee yksinkertaista harjoitusta, joka tehdään illalla nukkumaan mentäessä. Silloin tehdään edellä kuvatun kaltainen anteeksiantoharjoitus. Kirja kiinnitti ilmestyessään melkoista huomiota, sai ihmiset liikkeelle ja Saaristo piti myös harjoituskursseja kirjan pohjalta. Eräs Saariston havainnoista on, että kun ihminen tekee nukkumaan mennessään illalla anteeksiantoharjoitusta, alkaa tunnekoukkujen aukeaminen usein ilmetä vilkastuvana unennäkönä. Muistan opintoryhmän, johon itse osallistuin. Siinä eräs harjoitusta tehnyt nainen kertoi unestaan, jossa sai kutsun ystävänsä luo Madridiin. Kun hän tuli paikalle oli hänelle järjestetty vastaanotto talon kauniilla kukkien ja pensaitten koristamalla sisäpihalla. Ystäväjoukko tuli häntä vastaan ja hän sai kuulla, että he olivat valmistaneet hänelle lahjan. Lahja oli hänelle rakennettu oma kaunis valkoinen talo sisäpihan puutarhassa. Unessa nainen oli myös huomannut, että naapuripihan puolelta rauta-aidan välistä kasvaa kuihtuneita kasveja, joita hän rupesi kitkemään pois. Hän kuuli silloin unessa äänen sanovan itselleen, että älä turhaan kitke niitä naapurin rikkaruohoja. Pidä vaan huoli oman pihan siisteydestä. Toinen samassa ryhmässä ollut nainen kertoi unestaan, jossa hän oli ollut laukkaamassa arolla villihevoslauman mukana. Kaikki muut hevoset olivat ruskeita, mutta hän oli valkoinen.

Noin vuotta ennen kuolemaansa luennoi virolainen henkiparantaja ja selvänäkijä Luule Viilma Helsingissä Forum Humanumin luentosarjassa yliopistolla. Keskustelin ennen luennon alkua Viilman kanssa ja kysyin häneltä, kuinka suuri osuus hänen kokemuksensa mukaan anteeksiantamisella on ihmisen parantumisissa. Luule Viilma vastasi, että se on keskeisestä lähes kaikissa tapauksissa. Luennollaan Luule Viilma kertoi esimerkin vanhasta miehestä, jonka hänen lapsensa toivat hänen vastaanotolleen. Mies oli aivan lopussa. Luule tarkasteli miestä, oivalsi pian mistä on kysymys ja kysyi tältä: "Kerro minulle mitä sinä vihaat". Yllättynyt mies myönsikin, että näin on. "Olen vihannut naapuriani 30 vuotta", hän paljasti ja jatkoi, että pystyy kyllä keskustelemaan tämän kanssa ilman, että naapuri ollenkaan huomaa, että hän vihaa tätä. Luule Viilma antoi miehelle vakavan ohjeen, että tämän on heti lakattava vihaamasta ja annettava anteeksi naapurilleen. Muuten miehen sisällään kantama viha johtaisi hänet pikaiseen kuolemaan. Mies oli tuntenut helpotusta Viilman kanssa käymistään keskusteluista ja päästi saattajina olevat lapsensa menemään ja vakuutti selviävänsä yksin kotiin. Viilman kanssa sovittiin, että kun mies lähtee kulkemaan kotiinsa, hän joka toisella askeleella antaa anteeksi itselleen vihanpitonsa ja joka toisella antaa anteeksi naapurilleen.

Jonkin ajan kuluttua Luule Viilma saa huolestuneen puhelinsoiton runsaan kilometrin päässä sijaitsevasta naapuritalosta. Soittaja kertoo heille tulleesta vanhasta miehestä, joka sanoo tulevansa Luule Viilman vastaanotolta ja pyytää voipuneena lupaa saada käyttää talon WC:tä. Soittaja kysyy, mitä ihmettä on tapahtunut, kun WC-pönttö on mennyt tukkoon miehen ulosteista, jotka ovat kuin pieniä kiviä. Luule Viilma rauhoittelee soittajaa ja kertoo, että ne ovat vain munuaiskiviä, jotka ovat poistuneet luonnollista tietä. Vuosikausia sisällä pidetty, kivettynyt viha on poistunut kantajansa kehosta. Anteeksiantamattomuus ja vihanpito alkoivat tässä tositarinassa ulottaa seurauksiaan fyysiselle tasolle saakka. Kun vihaa ja kostonhalua haudotaan kyllin kauan, on enää kaksi vaihtoehtoa: joko viha lähtee, tai sitten lähtee henki.

Venäjän antroposofisen seuran puheenjohtaja Sergei O. Prokofjev kertoo kirjassaan Anteeksiantamisen henkisestä merkityksestä kaksi tapausta toisen maailmansodan ajoilta. Järkyttävät kertomukset osoittavat kuinka suuret voimavarat anteeksiantava ihminen itselleen saa ja myös siitä, miten valtavia kosmisia voimia vapautuu, kun osaamme antaa anteeksi ja lähdemme sen jälkeen elämään uutta elämää. Karman lakia valvovat kosmiset hierarkiat huolehtivat rautaisella välttämättömyydellä siitä, että jokainen tekemämme rikos, loukkaus tms. tulee maksettavaksemme joko tässä tai seuraavassa elämässä. Mutta, jos osaamme antaa anteeksi meille tehdyt vääryydet tai rikokset, ovat näiden hierarkioiden voimat vapaat ja "alkaa koko kosmoksemme käsittävän rautaisen karmallisen välttämättömyyden keskelle syntyä vähitellen uusi valtakunta. Tässä valtakunnassa karmasta tulee siunaus ja pakko muttuu täydeksi henkiseksi vapaudeksi, jossa Kristus vaikuttaa karman herrana."

Me emme tällaisia vaikutuksia tietenkään yleensä osaa ajatella, mutta jokainen konkreettinen velka - halu saada hyvitystä, halu kostaa, tai toisen aiheuttama katkeruus, joka sinua painaa ja jonka sinä osaat antaa anteeksi, on osa omaa vapautumistasi. Sinä vapaudut velkavankeudesta, sillä olet ollut sen velan vanki. Myös anteeksi antamiseen sopii Jeesuksen neuvo, kun hän kehottaa meitä tekemään sovinnon veljemme ja tietysti vihamiehemmekin kanssa niin kauan kuin olemme vielä tiellä (niin kauan kuin elämme tässä todellisuudessa). Kuoleman jälkeisessä tilassa näitä asioita ei voi enää hoitaa. Jos osaat viisaasti asian hoitaa, saatat saada itsellesi ihailijan ehkä jopa ystävän, joka myös alkaa nähdä, mikä rakkauden ihme anteeksi antamisen ja sovinnon prosessissa oikein tapahtuu. Siinä tapahtuu lunastus pienessä mitassa. Sinä olet anteeksiannossasi tuonut palan Kristusta taivaasta maan päälle. Niin meidän mestarimmekin teki, kun hän sanoi: "Isä anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät". Jeesus tiesi ja ymmärsi tekonsa merkityksen ja mekin alamme vähitellen ymmärtää tätä suurta esimerkkiä.