Orvo Raippamaa

Järki viittaa yli-inhimilliseen

Parapsykologia on toivotonta psykologiaa, jos sille asettaa ne vaatimukset, jotka tutkimukselle on asetettava. Mutta siitä huolimatta se on joka tapauksessa tutkimusta. Ja tutkiminen ei ole uskomista. Se ei ole omaksumista ilman muuta, vaan se on todisteen etsimistä silloinkin, kun kysymyksessä on täysin todistusmahdollisuuksien ulkopuolella olevat asiat.

Jo se, että parapsykologiset ilmiöt on otettu tutkimuskohteiksi, viittaa siihen, että yritetään löytää jotakin epäsuoraa kriteeriä, uutta todistusarvoa. Sillä on selvää, että kysymyksessä on asiantila, joka on aineellisen todistusmahdollisuuden ulkopuolella. Mutta samalla tavalla kuin logiikka on ajatuksen tiedettä, samalla tavalla parapsykologia on ajatuksen tiedettä niiden lainalaisuuksien piirissä, johon ne kuuluvat. Fysiikka on tiedettä fysiikasta ja on siten fyysisten lainalaisuuksien alaista, psykologia on tiedettä sielunelämästä ja on siten riippuvainen niistä lainalaisuuksista, jotka kuuluvat sielullisiin (aistimusvaraisiin) tosiasioihin. Miksi eivät paranormaalit ilmiöt kuuluisi omien lainalaisuuksiensa elämyksinä koettujen ilmiöittensä piiriin? Ilmiöt, jotka koskettavat fyysistä, mutta katoavat aina johonkin ylifyysiseen, eivät voi olla ratkaistavissa yksinomaan fyysisillä todistusmenetelmillä. Niinpä tarvitaan sellaista kriteeriä, joka menettämättä tieteellistä logiikkaansa — järjelliseen ajatteluun perustuvaa analyysiä — kykenee arvioimaan sellaisia ilmiöitä, jotka ylittävät aistimusvaraiset tavoitteet, mutta tilastollisesti toistavat eräitä arvoja, jotka näyttävät liittyvän omien lainalaisuuksiensa piiriin. Jatkuva tutkimus ja tarkkailu tuo lopulta sellaisia tuloksia, jotka selvästi todistavat sellaisen ulottuvuuden olemassaolon mahdollisuudesta, joka on jossakin meidän todellisuutemme ulkopuolella. Ja koska sellaisia ilmiöitä voidaan todeta olevan olemassa, joita mitkään tieteelliset menetelmät eivät kykene todistamaan vilpillisiksi ja kuitenkin ne ilmaisevat ylifyysistä, niin ei ole tieteellisyyttä siinä hypoteesissa, joka tahtoo nimittää niitä hallusinaatioiksi. Tuollainen kanta on epätieteellinen niin kauan kuin niitä ei sellaisiksi ole voitu todistaa.

Ja hallusinaatioinakin ne sisältävät liian paljon sellaista aineistoa, joka ylittää aineellisen ulottuvuuden, sillä hulluudellakin on sentään omat luonnolliset lainalaisuutensa.

Jos ryhdymme yllä esitetyillä käsiteperusteilla tutkimaan kaikkea sitä, mikä sisältyy niihin ilmiöihin, jotka voidaan todistaa niin sanotuiksi paranormaaleiksi eli aistimuselinten tuolta puolelta tuleviksi psi-ilmiöiksi, niin ensimmäinen johtopäätös on, ettei fyysisistä lainalaisuuksista riippumatonta voi mitata fyysisillä tositteilla. Silloin ei sellaisilla kriteereillä kuin matemaattinen todennäköisyys ole mitään todistuspohjaa, koska se laskutapa perustuu summittain poimittujen koehenkilöiden määrään ja tietysti inhimillisten erehdysten ja kykyjen vaillinaisuuksista johtuviin virheisiin. Lisäksi on otettava huomioon, ettei täysin erehtymättömiä meedioita ole olemassa enempää kuin on muitakaan täydellisesti päteviä ihmisiä.

Ilmiöt, jotka näin "röyhkeällä" tavalla pysyttelevät eksaktisen luonnontieteen tutkimusmenetelmille tuntemattomissa, todistavat ajasta ja tilasta riippumattoman ulottuvuuden olemassaolosta tai ne ovat toistaiseksi tuntemattomia säteitä, jotka koskettavat kaikkiin aineen eri tasoihin karkeammasta kivennäisestä aina ajatusvärähtelyihin (mentaaliaaltoihin) asti. Tämä viimeksi mainittu mahdollisuus on viimeaikaisen tutkimuksen todennäköisin otaksuma. Se on saanut nimikkeekseen parafysiikka. Siinä on vain se puute, ettei se riitä vastaukseksi kaikkiin ilmiöihin, joita on täydellä syyllä pidettävä psi-ilmiöinä. Tämä materialistiseen parapsykologiaan suuntautuva haara on sitäkin epäilyttävämpi, kun ottaa huomioon sen ongelman, joka jää jäljelle senkin jälkeen, kun kaikki psi-ilmiöt on todettu alkuenergeettiseksi säteilyksi. Ongelma olemassaolon takaisesta ei ole ratkaistu, vaikka löytäisimme kuinka monta dimensiota kolmiulotteisen aineen tuolta puolen. Se, että opimme siittämään uusia elollisia soluja tai luomaan vaikkapa siemeniä elottomista aineista (löydettyämme ne kemialliset prosessit, joiden avulla niitä voi aikaansaada), jää kuitenkin itse pääkysymys vastausta vaille, nimittäin se pieni, mitätön seikka, että prosessien laki on olemassa. Jos se puuttuisi, saattaisi kyllä olla olemassa elotonta ainetta, mutta elämää siinä ei olisi.

On selvää, että kaikki säteilee. Ja on selvää, ettemme tiedä kuin murto-osan niistä voimavirroista, jotka muodostavat ilmiömaailmankaikkeuden, mutta mistä voimme löytää sen todistuksen, joka selittää olemassaolon syyn? Sellainen fysikaalinen todistustoivo on järjetön, koska järki sanoo, ettei se voi olla mahdollista. Koska järki on ainoa kriteeri ja se toteaa määrätyn asian järjettömäksi, niin silloin on olemassa vain yksi järkevä johtopäätös, nimittäin se, jossa järki pysähtyy paradoksiin. Paradoksi on vastaus kysymykseen. Se ilmoittaa, että vastaus on järjellisen ymmärryksen tuolla puolella. Täten järki todistaa järjen riittämättömyyden ja samalla myös, että vastaus peruskysymykseen on saavutettava jollakin muulla tavalla kuin järjen avulla, tai on kysymys jätettävä kokonaan avoimeksi. Molemmissa tapauksissa järki on saanut vastauksensa. Ja jos tämän toteamuksen jälkeen vielä jotakin tapahtuu, niin silloin se todellisuus, joka ylittää järjen todellisuuden, on jotakin, joka täysin tulee muuttamaan meidän käsityksemme siitä todellisuudesta, jota olemme katselleet järkemme kriteerillä. Syntyy uusi asennoituminen, koska kaikki tiedot ja kaikki uskot osoittautuvat riittämättömiksi. Tärkeäksi tulevat vain ne tosiasiat, joiden edessä tunnemme itsemme vastuullisiksi. Teoriat jäävät omiin arvoihinsa ja kokemuspohjainen todellisuus tulee ainoaksi kriteeriksi.

Tässä yhteydessä tuskin on syytä lähemmin tähdentää, miten tärkeätä on parapsykologinen tutkimus niin materialisteille kuin idealisteillekin. Molemmille suunnille se avaa sellaisia ulottuvuuksia, joita ilman he ovat omien rajoitustensa käsitekahleissa. Olkoon, että monet uskonnot saattavat avata nopeammin sen todellisuuden, johon viittaa parapsykologinen tutkimus, mutta se oikeaoppinen fanaattisuus, joka on kaikissa uskonnoissa vaarana ja lankeemuksena, on tyystin pois ihmisestä, joka ymmärtää myös materialistisen rajoituksen ja kaiken inhimillisen viisauden riittämättömyyden tässä elämän tärkeimmässä kysymyksessä. Materialistille se avaa uusia "aivosoluja", ja uskovaisille se opettaa Jumalan kuvan kirkastajana sellaista hiljentymistä, jossa hän näkee, ettei kehyksiä pidä kullata niin kirkkaiksi, että itse Jumalan kuva jää täysin varjoon.

Puuttumatta lähemmin niihin puolesta- ja vastaan-teorioihin, joita kaikkina aikoina on esitetty kaikista sellaisista ilmiöistä, jotka liittyvät yli-inhimillisiin kokemuksiin, on niiden syntymisen suurimpana syynä aina ollut vaillinainen tieto ja toisaalta vaillinainen kokemus. Sekä tiedon että uskon edustajat ovat seisoneet vakaumustensa sotilaana auktoriteettinsa puolustajina. Elämän peruskysymyksen edessä on koko ihmiskunta asennoitunut samalla tavalla kuin asennoidutaan poliittisiin kysymyksiin: valitaan puolueliittoutuma aseman ja ymmärryksen mukaan. Se, mikä on paras mahdollinen tapa järjestäytyä politiikassa, ei riitä elämän- ja maailmankatsomuksen luomisessa. Siihen tarvitaan tiedon lisäksi myös sellaista omakohtaista kokemuselämystä, jota ei voi saada muulla tavalla kuin aidon ja ennakkoluulottoman rohkeuden avulla. Niin pian kun yksilön tunneluonto taipuu jommankumman äärimmäiskäsitteen (materialismi, idealismi) tunnustamiseen (palvontaan) on hän pysähtynyt omakohtaisen henkisen kehityksensä tiellä. Eläminen lainaviisaasti tai annetun moraalin mukaan johtaa aineellisesti turvalliseen elämään sekä pelastaa sielullisista itsesyytöksistä, mutta se ei oikeuta julistamaan muille, että "minä tiedän". Sellainen tieto on itsepetosta ja samalla toisten harhaanjohtamista. Juuri se tietäminen, joka on toisilta omaksuttua tai uskonelämys, joka on systeemeillä saavutettua, on johtanut ristiriitaan elämän peruskysymyksistä. Siksi tällä hetkellä kaikki arvot ovat tulleet kysymyksenalaisiksi. Nuoriso hylkää filosofian sekä uskonnon, ja siten tullaan helposti siihen nihilismiin, jossa myös todelliset arvot menettävät merkityksensä.

Puolesta- ja vastaan-teoriat ovat aina vaillinaisia, jopa silloinkin, kun niistä esitetään tämäntapaisia analyysejä kuin tämä kirjoitus, mutta tällä näkemyksellä on se poikkeava etu, että se pyrkii ymmärtämään, mistä puolesta- ja vastaan-asenteet syntyvät. Tämä ajattelu tekee ainakin sen hiljaisuuden mahdolliseksi, joka johtaa omakohtaiseen ja aitoon ajatteluun sekä tutkimustarkkailuelämään hylkäämättä mitään, minkä avulla voi päästä kokonaisnäkemykseen silloinkin, kun kaikki todisteet ovat osoittautuneet riittämättömiksi. Parapsykologinen tarkkailuelämä on metafyysistä elämää metafyysisessä maailmankaikkeudessa. Se on järjen avulla saavutettua tietoa siitä, ettei järki voi tunkeutua järjen yläpuolella olevaan abstraktioon muulla tavoin kuin oivaltamalla, että on jotakin laajempaa kuin se ulottuvuus, jossa ajatus päättyy paradokseihin. Inhimillisyys on jotakin, joka viittaa tietä yli-inhimillisyyteen, tai vielä paremmin sanottuna: yli-inhimillinen on sellaista inhimillisyyttä, jossa äärellinen on liittynyt äärettömään.

Elonpyörä — 1965 n:o 2