Alfred Vout Peters

Meedion kokemuksia

Sanotaan, että esivanhempamme vaikuttavat paljon luonteemme ja elämämme muodostumiseen, ja siksi otaksun, että minunkin esi-isilläni on ollut osansa luonteeni muovautumisessa. Isäni puolelta polveudun hollantilaisista maanpakolaisista, jotka tulivat Englantiin espanjalaisen hirmuvallan aikana 16. vuosisadalla, ja miespolvien kestäessä kaikki sukuni jäsenet ovat työskennelleet merellä, eläneet meren läheisyydessä, syntyneet vuoksen ollessa korkeimmalla ja kuolleet luoteen aikana.

Kuitenkin saatan sanoa perineeni suoraan äidiltäni psyykkisen lahjani. Kumma kyllä hänkin oli hollantilaista sukuperää ja toinen nimeni "Vout" on hänen perhenimensä, mutta hänen sukuunsa on samalla sekoittunut voimakas mustalaisveri, joka ilmenee monella tavalla ja varsinkin selvänäköisyytenä.

Muistan äitini kertoneen, että hänen ollessaan pieni tyttö hänen setänsä vei äitini veljen kerran mukaansa kaukaiseen osaan Englantia, kasvattaakseen ja kouluttaakseen häntä omana poikanaan. Kolmantena yönä sen jälkeen isoäitini näki unessaan, että hänen poikansa oli lähtenyt setänsä kodista ja oli tulossa Lontooseen. Seuraavina öinä hän näki pojan lähestyvän Lontoota. Neljännessä unessaan hän näki poikansa kadun kulmassa likaisena, nälkäisenä ja jaloissa haavoja, – ja seuraavana iltana hän tarttui äitini käteen ja sanoi: "Tule, mennään Samia (Samuelia) vastaan." Ja todellakin kaikki oli tapahtunut niin kuin hän oli unissaan nähnyt.

Äitini ja enoni olivat molemmat selvänäkijöitä. Ei ihme, että minä hänen ensimmäisenä poikanaan1 perin tämän ihmeellisen lahjan.

Me asuimme Wandsworthin kaupungissa Lontoon lähellä, ja isäni ajoi joka päivä rattailla Lontooseen noin seitsemän mailia.

Kun eräänä päivänä saavuin koulusta kotiin, tapasin hämmästyksekseni äitini itkemässä. Mainittakoon, ettei hän suinkaan ollut mikään hysteerinen tai hermosairas nainen. Suuresti liikuttuneena kysyin, minkä tähden hän itki. Hän vastasi: "Jospa ne vain tulisivat kotiin."

Äitini tunsi, että jokin onnettomuus oli tapahtunut isälleni ja velipuolilleni, jotka olivat isäni seurassa. Kysyin silloin, jäisinkö minä äitini seuraksi kotiin. "Ei", hän vastasi, "mutta kiirehdi koulusta kotiin." Tein niin, ja hänen selvänäköinen pelkonsa ja aavistuksensa olivat ikävä kyllä käyneet toteen. Isäni ja veljeni olivat pudonneet rattailta, ja veljeni oli vähällä saada surmansa – ja tämän äitini tiesi samaan aikaan toisessa paikassa mailien päässä.

Muistan toisen tapauksen, joka koski enoani. Hän sanoi kerran matkustaneensa Walesissa mukanaan koira, joka katosi häneltä. Eräänä yönä nukkuessaan eräässä kestikievarissa hän näki unessaan koiransa kaupungin sillalla. Paikkakunta oli hänelle täysin vieras, mutta aamulla hän nousi, pukeutui, kulki tietä pitkin, tuli sillalle ja tapasi koiran – aivan niin kuin unessaan oli nähnyt.


1 En ollut hänen ensimmäinen lapsensa, sillä hän oli synnyttänyt yhden tyttölapsen ennen minua, mutta tämä eli vain muutamia kuukausia.


*

Kylmä talviaamu klo 6.45 (ollakseni tarkka: tammikuun 6. pnä v. 1867) toi minut tähän aineelliseen maailmaan. Lumi ja pakkanen olivat sopivia vertauskuvia siitä vastaanotosta, joka tuli myöhemmin osakseni. Olin varhain kehittynyt lapsi, vanhempi ymmärrykseltäni kuin iältäni, ja niiden, joiden kanssa jouduin tekemisiin, oli vaikea käsittää minua voimakkaan ja kummallisen mielikuvitukseni takia. Armas, hellä äitini oli ainoa, joka minua käsitti, ja hän oli varmaan läpikäynyt itse jotakin samantapaista.

Muistan hyvin, kuinka aivan pienenä lapsena kerran kysyin äidiltäni:

"Äiti, ovatko ne Jumalan enkeleitä, jotka aina iltasin kumartuvat vuoteeni yli, sitten kun sinä olet jättänyt minut yksin?"

Uskonnollinen kasvatukseni oli nimittäin ollut sellaista, jota "Englannin kirkko" antaa. En tuntenut mitään pelkoa enkä kauhua, sillä olin niin pieni lapsi silloin, eikä minua koskaan oltu opetettu "pelkäämään Jumalaa", eikä minulle ollut kerrottu "perkeleestä", "helvetistä" eikä muista kauhuista, jotka saattavat tehdä lapsen elämän kurjaksi.

Äitini vastasi:

"Niin, kyllä Jumala suojelee pikku poikia. Hyvää yötä nyt."

Hän antoi suukon, ja menin taas unimaailmaan, sillä en muista aikaa, jolloin en olisi uneksinut.

Huomasin, että aina kaksi olentoa tuli hyvin näkyviksi minulle: poika ja tyttö, jotka olivat hieman minua vanhempia. Ne olivat niin läpeensä todellisia silmissäni, että leikkivät kanssani ja olivat alati luonani.

Olin elämässäni jo hyvin varhain unien eli näkyjen näkijä ja osasin ennustaa asioita, jotka epäilemättä kävivät toteen sanan täydessä merkityksessä. Näin esimerkiksi unissani paikan, jossa sitten jouduin käymään, ja luulen, että usein kun sanotaan "tämä paikka tai henkilö on minulle jollain tavalla ennestään tuttu" ollaan joko unissa nähty kysymyksessä oleva paikka tai henkilö tai ollaan muuten oltu poissa fyysisestä ruumiista ja astraaliruumiissa nähty sittemmin tuttu paikka tai henkilö.

Poikana ollessani näin kaksi unta, jotka hyvin painuivat mieleeni, ja nyt monen vuoden kuluttua kuvastuvat elävästi muistiani. Ensimmäinen oli tällainen:

Asuimme lähellä isoa Thames-virtaa, joka kevättulvan aikana tavallisesti nousi yli äyräittensä, ja minä uneksin, että vaelsin pitkin pienen joen rantaa, jonka vesi nousi silloin kun isompi joki tulvi. Oli keskipäivä, ja minä näin kivilohkareen, joka oli aivan kuution muotoinen. Pysähdyin ja otin kiven käteeni, mutta silloin ilmestyi eteeni eräs sukulaiseni ja sanoi: "Juokse kotiin ja kerro äidillesi, että joki tulvii ja että hänen pitää kerätä tavarat talteen." (Sillä kun joki nousi, vesi tunkeutui meidän rakennuksiimme.) Silloin minä tokaisin, että "tämän näin unissani". – "Mene", kuului vastaus, "sinä aina uneksit ja haaveilet, mutta nyt ei ole aikaa haaveiluihin."

Noin kuusi kuukautta myöhemmin tämä sama asia tapahtui todellisuudessa: näin, kuulin ja koin aivan samaa kuin mitä edellä kerroin.

Toisella kertaa olin Lontoossa Trafalgar Squarella, kun äkkiä tulin tietoiseksi jonkinlaisesta unitajunnasta, vaikka olin täysin hereillä, ja näin miehen kasvot ja kuulin äänen sanovan: "Muista."

Kului vuosia, ja kerran olin ystävän seurassa, joka vasta äsken oli saapunut Lontooseen. Kuljimme juuri Trafalgar Squaren poikki, kun hän sanoi:

"Kuinka minusta tämä kaikki tuntuu tutulta – enkä kuitenkaan ymmärrä miksi."

Minä vastasin:

"Me kaksi emme ole koskaan ennen olleet tällä paikalla yhdessä."

"Emme kai", hän sanoi.

Mutta kummallista kyllä muistimme molemmat samalla aiemmat kokemuksemme. Hän oleskeli siihen aikaan, kun minä näin tuon uneni, pohjoisimmassa Englannissa ja oli nukahtanut ja unissaan nähnyt minun kulkevan yli Squaren sekä sanonut: "Muista." Tästä hän sitten kirjoitti minulle ja osasipa kuvailla eriskummallisen hattunikin, jota käytin 1886 vuoden kuumana kesänä.

Täällä Englannissa uskonnolla on hyvin suuri vaikutus tapoihimme ja ajatuksiimme, ja puritaanisuuden hiljalleen haihtuva hyökyaalto painaa vielä suuressa määrin leimansa jokapäiväiseen elämäämme.

Olin vielä poika, kun minut lähetettiin vanhaan kalvinistikappeliin, joka oli lähellä kotiamme, ja siellä alkoi – vaikken sitä tietänyt – taistelu korkeamman, valoisamman elämän puolesta. Näen mielikuvituksessani tuon vanhan paikan – istuimet olivat korkeat ja karsinantapaiset heiluvine ovineen, ja pappi oli tavallisesti vanha mies, joka piti meille pienille lapsille täysin käsittämättömiä saarnoja. Ei ollut mitään instrumenttia eikä mitään hilpeyttä, vaan kaikki oli tyhjää ja raskasta ja minun mielestäni ikävää.

Mutta kun olin noin 13-vuotias poika, tapahtui uskonnollisessa käsityksessäni muutos... Eräänä päivänä kuljin aukiolle pystytetyn teltan ohi. Teltta oli pystytetty siihen sitä varten, että kansaa kutsuttaisiin Jumalan luo. Muistan lähestyneeni uteliaisuudesta teltan ovea ja kuulleeni siellä seuraavat sanat: "Teidän ulkonainen kunnianarvoisuutenne ei nosta teitä taivaaseen, teidän täytyy olla oikeassa suhteessa Jumalaan." Nämä kylläkin olivat jokapäiväisiä sanoja, mutta poistuessani päätin uhrautua Jumalan ja ihmiskunnan palvelukseen. Monta kertaa olen poikennut ja joutunut harhaan oikean tieltä, monta erehdystä olen tehnyt, mutta sen miehen sanat ovat kylväneet siemenen, joka toivoakseni on kantava hedelmän Jumalan valtakunnassa.

Pitkään aikaan en liittynyt mihinkään kirkkoon tai uskonnolliseen seurakuntaan, ja vaikka kasvoin baptistien keskuudessa, en tuntenut yhteyttä heidän kanssaan (nyt kyllä ymmärrän syyn). Lapsena oli minut kastettu Englannin kirkkoon, ja kun olin 15–16-vuoden ikäinen, minun täytyy tunnustaa, että tunsin vetovoimaa heidän jumalanpalvelukseensa sen kauneuden ja ihanan musiikin takia, ja olin päättänyt mennä ripille ja liittyä tuohon kirkkoon ulkonaisesti. Minua kuitenkin kiellettiin tekemästä niin, ja minusta tuli lopulta baptistikirkon jäsen, kun olin vähän yli 16-vuotias. Kerron näistä asioista, koska tahdon tuoda esille, miten henkiset aatteet ja kyvyt kasvoivat elämässäni.

Olin 16-vuotias, kun rakas isäni muutti korkeampaan elämään, mutta koska hän oli vanha mies, olimme jonkin aikaa odottaneet hänen kuolemaansa. Hän oli lempeä mies, täynnä hyvyyttä ja rakkautta kaikkia kohtaan. Kun olin 18 vuotta vanha, tuoni vei äkkiä minulta hempeän äitini, ja silloin tuli heräymys. Uskoin siihen aikaan tavalliseen oikeaoppiseen teologiaan sellaisena kuin baptistikirkko sitä opetti, ja uskoin täysin ikuiseen helvettiin ja kadotukseen – mutta nyt tuli kriittinen hetki elämässäni. Äitini ei ollut kristitty silloisen uskoni mukaan, ja hän oli helvetissä niiden ihmisten mukaan, jotka minua opettivat. Mutta oliko se totta? Kauhea, hirmuinen, todella helvetillinen oppi ikuisesta kadotuksesta syöksyi ylitseni koko voimallaan. Hellä äitini helvetissä! Hänen kaltaisensa vieno, hyvä sielu iankaikkisesti palamassa!! Lopulta minä sanoin: "Jos Jumala lähettää hänet sinne, sitten lähettäköön minutkin, sillä en tahdo palvella häntä kauempaa. Taivas kaikkine iloineen on minulle arvoton ilman äitiäni." Täten etenin kauas kaikesta uskonnosta, kuten silloin ajattelin.

Samoihin aikoihin minulla oli kuitenkin jo ollut toisenlaisiakin kokemuksia. Eräänä sunnuntaiaamuna kirkossa ollessani tuntui minusta, että menin tainnoksiin. Kaikki oli edessäni sumuista. Kirkko, kansa, kaikki hävisivät näkyvistä. Olin mielestäni pimeässä laaksossa. Edessäni oli mäki, jonka harjan takaa pilkisti aurinko näkyviin. Seurassani oli muukalainen, jonka kasvot olivat peitossa. Hän puhui minulle lempeällä ja ystävällisellä äänellä ja sanoi: "Tie on rosoinen ja hankala, mutta pian tulee auringon valo. Ole hyvässä turvassa, minä olen aina luonasi."

Samalla aurinko nousi mäen takaa, ja hän paljasti kasvonsa. Ja minä näin miehen, joka todella oli jumalien kaltainen.

Tietysti otaksuin, että hän oli Jeesus, mutta nyt tiedän, että hän oli ja on – henki-oppaani eli johtajani, joka on aina ollut luonani. Kuinka tosi tuo näkyni oli, kuinka suurenmoinen on henkiolentojen kumppanuus! Maalliset ystävämme voivat hylätä meidät ja laiminlyödä meitä, mutta ne, jotka ovat korkeammassa elämässä, eivät koskaan jätä eivätkä hylkää meitä.

Sitten alkoi surun aika. Isän ja äidin kuoltua meiltä lapsilta loppuivat pian rahat. Olimme usein pulassa saadaksemme välttämättömät ruokarahat. Kuulin silloin äiti- ja isävainaan monta kertaa puhuvan minulle. Luulin, että olin menettämäisilläni järkeni. Mutta huomasin, että mitä nämä äänet (sillä niitä oli toisiakin isäni ja äitini lisäksi) puhuivat, oli aina totta, ja siksi aloin ottaa vaarin äänistä ja näyistä.

Tässä minun täytyy mainita, että menin naimisiin. Vaimoni oli aikaisemmin 14-vuotiaana tyttönä elänyt lyhyen ajan muutamien spiritistien parissa, joiden opeista hän ei kuitenkaan kyennyt tekemään minulle paljoakaan selkoa, joten jäin yhä samaan pimeään tietämättömyyteen äänieni ja näkyjeni suhteen. Minulla ei ollut siihen aikaan tapana käydä missään kirkossa, enkä ottanut osaa mihinkään jumalanpalvelukseen.

Sairastuin pahoin. Kaikki uskoivat, että kuolisin, ja itsekin uskoin niin. Silloin uudistin lupaukseni – jos Jumala nostaisi minut vuoteelta, tahtoisin työskennellä Hänen puolestaan. Paranin, mutta vanha uskonto ei palannut eikä voinut palata, vaikka näyt yhä jatkuivat.

Antaakseni esimerkin: Olin kerran astumassa puotiin ostoksille, ja näin erään herrasmiehen. Äkkiä kuulin aivan selvästi sanat: "Hänen on määrä kuolla viiden vuoden kuluttua", – ja niin kävi.

Toinen esimerkki psyykkisistä ilmiöistä: Minulla oli taskukello, joka tavallisesti riippui sängyn vieressä illalla, ja tämä taskukello rupesi joka ilta klo 10.30 heilumaan edestakaisin, tai jos ei se ollut naulassa riippumassa, se kaatui uuninreunuksella. Minulla oli runsaasti sangen kauniita kiinalaisia korutavaroita, ja näidenkin oli tapana liikahdella ja heilua, kun kaikki oli hiljaista. Myöhemmin saimme tietää hengiltä, että tällä tavalla he koettivat herättää huomiotamme. Mutta he eivät onnistuneet siinä, ennen kuin aika oli täyttynyt.

Eräänä päivänä satuin olemaan kveekarien eli "Ystäväin Seuran" kokoustalon ulkopuolella, kun nähdessäni naisten ja miesten rauhallisia kasvoja kuulin ääneni sanovan: "Näillä ihmisillä on rauha, jota sinulla ei ole – mistä se tulee?" Silloin päätin etsiä lepoa ja rauhaa, ja menin näiden hiljaisten ja hyvien ihmisten pariin, ja vähitellen palasi tyyneys rauhattomaan ja onnettomaan elämääni, ja minä sain kokea sitä rauhaa, joka tulee, kun ihminen seuraa korkeinta ja valoisinta elämässä – Jumalaa.

Mitä ja minkälaisia ovat kveekarit? He muodostavat uskonnollisen seurakunnan (eli lahkon), joka syntyi Oliver Cromwellin aikana, kun Englanti oli hädässä. Heillä ei ole mitään ulkonaista jumalanpalveluksen muotoa, vaan he istuvat hiljaisuudessa, ja välistä pidetään kokonainen kokous sanaakaan lausumatta. Toisinaan taas jotkut miehet tai naiset tuntevat sisäistä pakkoa puhua tai rukoilla. He eivät usko sotaan. Perustajat olivat ihmeellisiä meedioita, vaikkei nykyään hengen lahjoja viljellä heidän keskuudessaan niin kuin ennen. "Nytpä saan heiltä tietää näkyjen merkityksen", ajattelin. Sain sen kyllä tietää, mutta en näiden ihmisten parissa.

Äänettömänä istuminen on edullinen selvänäköisten kykyjen kehitykselle, ja mitä tyynemmäksi mieleni kävi, sitä suuremmaksi kasvoi selvänäköni voima ja valta.

Kerron pari kokemusta, jotka sattuivat minulle ollessani näiden ihmisten parissa. Yhteen aikaan ulkonainen asemani oli sellainen, että ansaitsin sangen vähän, vaikka sain tehdä pitkiä työpäiviä. Eräänä päivänä kulkiessani Lontoossa Regent Streetillä kuulin selvästi äänen sanovan: "Ole hyvällä mielellä. Ennen kuin kaksi viikkoa on kulunut, olet päässyt tästä." Käännyin ympäri ja kysyin: "Kuka puhuu?" Silloin ääni, jota olen oppinut sittemmin rakastamaan ja kunnioittamaan, sanoi: "Minä olen A. B." – nimi, joka on minulle nyt pyhä ihminen, jonka olen monta kertaa nähnyt selvänäköisesti ja joka todella on Jumalan pyhimys. Pääsin tukalasta asemasta vähemmässä kuin 10 päivässä.

Kerran olin ilman työpaikkaa, ja tämä merkitsi paljon minulle, joka olin nainut mies ja jolla oli kaksi lasta elätettävänä. Istuin iltapäiväkokouksessamme, oli talvi, ja kokoushuoneessa oli minun lisäkseni ainoastaan kolme muuta. Kaikki oli hiljaista ja tyyntä, mutta minä tunsin itseni sangen onnettomaksi ja surulliseksi, enkä kyennyt nousemaan sielussani hartauden tilaan. Äkkiä alkoi silmieni eteen kasaantua ikään kuin sumua, ja tästä sumusta alkoi muodostua epäselviä olentoja. Katsahdin ylös ja ympärilleni – kaikkiaan neljä henkeä oli saapuvilla. Nipistin itseäni nähdäkseni, olinko hereillä. Kuitenkin nuo olennot olivat hyvin todellisia ja vankkoja. Heillä oli ainoastaan toisenlaiset puvut kuin nykyään käytetyt. Yksi heistä lähestyi minua ja puhui minulle kertoen tulevasta työstäni vakuuttaen, että nykyinen ahdinkotilani päättyisi pian (niin kuin tapahtuikin). Erittäin ihana ekstaattinen tunnelma seurasi koko ilmestystä, jonka ymmärsin henki-ilmestykseksi. Perästäpäin opin myös tuntemaan nuo henkiystävät.

Sitten seurasi muitakin ilmiöitä. Muun muassa ympärilläni alkoi kuulua naksutuksia. Kerran istuin iltamyöhään kopioimassa vanhaa kveekarien asiakirjaa ja ajattelin, kuinka raskaalta käsivarteni tuntui ja kuinka läpeensä väsynyt olin, kun äkkiä käteni alkoi jonkin voiman liikuttamana kirjoittaa ja kirjoitti sanoman samalta olennolla A. B. Nimikin kirjoitettiin samalla käsialalla kuin A. B:llä oli ollut maan päällä.

Yhtä kaikki en vielä ollut spiritisti. Olin lukenut "The Medium and Daybreak" -teosta ja erästä spiritististä aikakauslehteä, mutta mitä jälkimmäisestä olin lukenut, oli minulle vastenmielistä, sillä lehden kirjotustapa oli erittäin arkista ja brutaalia, välistä pilkkaavaakin.

Lukuisien kveekari-ystävieni joukossa oli nuori mies, joka rakasti kirjoja. Hän oli innostunut psyykkisistä asioista erään sanomalehtikertomuksen luettuaan ja liittynyt Psyykkisen Seuran jäseneksi. Kerroin hänelle eräistä kokemuksistani, ja hän piti niitä kummallisina, mutta ei välittänyt niistä sen enempää.

Vihdoin oli määrä ottaa vastaan vaikutuksia taholta, josta en ollut uneksinutkaan. Kuten olen sanonut, olin äitini vanhin poika, mutta en isäni, jolla oli ensimmäisen vaimonsa kanssa muita lapsia. Vanhin veljenpuoleni yritti sekaantua naimapuuhiini, ja koska meillä ei ollut juurikaan tekemistä toistemme kanssa, suutuin hänelle siitä. Hän ei sen koommin puhunut minun kanssani. Seitsemän vuotta myöhemmin hän muutti henkien maahan, mistä kuulin aivan sattumalta. Hänen kuolemansa oli kuitenkin syynä siihen, että jouduin spiritistien pariin. Eräänä päivänä nuorempi veljeni (itse asiassa ainoa "oikea" veljeni, äitini poika) tuli luokseni ja ehdotti, että lähtisimme yhdessä kävelemään. Niin teimmekin, ja suureksi hämmästyksekseni päädyimme kälyni taloon, ja rupesimme tietysti heti juttelemaan spiritismistä, koska kälyni oli tullut spiritistiksi ennen miehensä kuolemaa.

Minä kerroin hänelle yhtä ja toista entisistä kokemuksistani, ja hän sanoi: "Sinä olet varmaan meedio!"

"Mikä se on?" kysyin.

Silloin hän selitti minulle, että meedio oli henkilö, jonka läsnä ollessa tapahtui psyykkisiä ilmiöitä. Ja samalla ehdotettiin ja päätettiin, että minä olisin mukana heti, kun seuraava istunto pidettäisiin talossa.

Niin tein, ja minun kauttani puhuivat veljeni ja äitini. Ensimmäiset sanat, mitkä äitini lausui, olivat: "Minä olen ylhäällä enkä helvetissä, kunnia olkoon Jumalalle!"

Siinä oli sanoma henkilöltä, jonka otaksuttiin olevan kuollut – ääni toisesta elämästä. Helvetti oli valhe, kuolema ei ollut kaikkea nielaissut. Ääni oli rakkaimman, suloisimman, lempeimmän äitini ääni – äitini, josta olin sanonut, että jos nämä asiat ovat tosia, silloin hän palaa luokseni. Ja hänen äänensä oli tosiaan ensimmäinen, mikä minulle puhui. Kuinka ihmeellistä! Ensin minut oli ohjattu baptistien pariin, sitten niiden luo, jotka ajattelivat itsekseen, ja sitten kveekarien yhteyteen voittaakseni mielen alistuvaisuutta ja vastaanottavaisuutta. Kaikki oli ylen tärkeää henkiselle kehitykselleni, enkä sinä maaliskuun kolmantena sunnuntaina aavistanut, että elämässäni oli alkanut uusi aika.

Sinä päivänä olin tarttunut kädellä auraan, joka pakottaa minua etenemään samalla tiellä...

Tekijän käsik. suom. P. E. – hieman lyhennetty, kieliasua nykyaikaistettu

Omatunto – 1905 (n:o 5-6)


V. H. V.

Englantilainen meedio Helsingissä

Suomessa kävi harvinainen vieras toukokuun alkupuolella, nimittäin ensimmäinen maassamme julkisesti esiintyvä "spiritistinen meedio" Alfred Vout Peters. Helsingin sivistyneissä piireissä on jo kauan virinnyt kiinnostusta nk. yliaistillisiin asioihin, mistä todistuksena on mm. Psyykkisen Seuran perustaminen. Tässä seurassa on enimmäkseen kokeiltu ajatuksensiirtoa ym. yksinkertaisia ilmiöitä, ja vaikka tällaiset kokeet kyllä aina jossakin määrin onnistuvat, ne eivät riitä vakuuttamaan skeptikkoa ylifyysisten voimien ja näkymättömien maailmoiden olemassaolosta. Ja useimmat tämän Seuran jäsenet lienevät skeptikkoja, epäilijöitä: älköön heitä siitä moitittako. Pääasia ei ole, mitä me uskomme, vaan onko meillä vakava pyrkimys totuuteen. Ja tätä totuuden etsintää näkyy löytyvän Psyykkisessä Seurassa, sillä siellä mielellään kuunnellaan ylisihteeriämme, milloin hän selittää esimerkiksi psyykkisen tutkimuksen suhdetta länsimaiseen ja itämaiseen käsitykseen, vertaillen niitä toisiinsa. Ja onhan hyvä merkki sekin, että kaikella kunnioituksella seurattiin insinööri K. Krohnin esitelmää astrologiasta, vaikka siihen aiheeseen viitattiin samaisen Seuran perustamistilaisuudessa hyvin pilkallisesti.

Seuran toiminta alkoi kuitenkin hieman laimeta, kun ei saatu nähdä tai kuulla mitään merkillisempää, ja silloin Petersin tulo sattui otolliseen aikaan. Hänen istuntonsa – Psyykkisen Seuran toimeenpanemia oli kaikkiaan kahdeksan – antoivat todella yllin kyllin todistuksia jokaiselle, joka saattoi seurata niitä ja joka todella tahtoi omin silmin nähdä. Toivottavasti tulokset istunnoista eivät jää Seuran arkistoihin homehtumaan vaan tulevat julkisuuteen kaikkien tiedoksi. Peters itse ei suinkaan ollut hämäryyttä ja epämääräisyyttä rakastava vaan hyvin iloinen siitä, että pikakirjoittajat merkitsivät paperille kaikki hänen sanansa. Hän vetosi usein näihin muistiinpanoihin ja kehotti ihmisiä niistä jälkeenpäin tarkistamaan, mitä tilaisuudessa todella oli tapahtunut.

Peters on Omantunnon vuosikerroissa kertonut siitä, kuinka hän vähitellen kehittyi meedioksi ja selvänäkijäksi. "Henkiä" hän näki aivan pienestä pitäen, mutta vasta monien vuosien kokemusten jälkeen on hän päässyt selville siitä, mikä hänen todellinen tehtävänsä ja kutsumuksensa on. Hän on nyt kokonaan spiritistisen (ja teosofisen) aatteen palveluksessa. Hänestä saa iloisen ja huolettoman ihmisen vaikutelman. Ja se, jolla on tilaisuus tutustua hänen todellisempaan luonteeseensa, voi nähdä, kuinka äärettömän vakavasti hän ottaa tehtävänsä – maailman vakuuttamisen näkymättömistä todellisuuksista. Tämän kirjoittajaa vakuutti se matalaääninen "hm", jolla Peters vastasi, kun joku ilmoitti selityksen sattuneen "kuin naulan kantaan". Odotin meedion ilmeikkäiden kasvojen osoittavan iloa ja ylpeyttä sellaisella hetkellä, mutta sen sijaan kuuluikin matala, tyyni, melkein alakuloinen "hm". En tiedä, olenko oikeassa, mutta minusta tuntui sen takana olevan tällainen ajatus: "Te luulette minun tekevän tätä työtä omaksi huvikseni tai hyödykseni. Minulle on onnistuminen tai epäonnistuminen samanarvoista: pääasia on, että kalsea epäusko häviäisi ja antaisi tilaa henkisemmälle maailmankatsomukselle."

Peters matkustaa ympäri maailmaa – minne häntä kutsutaan ja minne "henget" neuvovat häntä menemään. Tuskin hän ehtii muutaman viikon levähtää kotimaassaan, kun jälleen alkaa matka – Etelä-Afrikkaan kuukausiksi. Viime joulukuusta asti hän on kulkenut ympäri Eurooppaa, käyden Hollannissa, Ranskassa, Italiassa, Saksassa ja viimeksi Venäjällä, missä hän on herättänyt suurta huomiota ja tullut hyvin ystävällisesti vastaanotetuksi.

Mikä on sitten tämän meedion taito? Mediumistisia lahjoja on sangen monenlaisia, mutta ne kaksi kykyä, jotka Peters omistaa, ovat "psykometria" ja "selvänäkö". Psykometria on tiedemiesten antama nimitys sille merkilliselle lahjalle, joka tulee jonkin esineen välityksellä kosketukseen sen yhteydessä olleiden henkilöiden ja olosuhteiden kanssa. Tätä ilmiötä on vaikeaa – nykyisissä oloissa miltei mahdotonta selittää – mutta silti se on tosiasia. On ikään kuin jokainen esine olisi elollinen olento, jolla on havaitsemiskyky ja muisti, niin että siihen painautuu kuva kaikesta, mitä sen ympärillä tapahtuu. Tätä ilmiötä voitaisiin myös selittää kuvallisesti. Kun ihminen kantaa päällään jotakin esinettä, siihen tarttuu hänelle ominainen "haju", ja tätä seuraten pääsee meedio asianomaisen henkilön yhteyteen, vaikka tämä olisi pitkienkin matkojen päässä, jopa Tuonelan virran takana, aivan kuin koira haistettuaan nenäliinaa löytää vainullaan sen omistajan.

"Selvänäkö" on puolestaan se lahja, jolla meedio näkee vainajia ympärillään aivan kuin hän fyysisillä silmillään näkee ihmisiä. Sen, että tämä on mahdollista, myöntänee jokainen teosofi, mutta että se jossakin erityisessä tapauksessa todella tapahtuu, sitä harva on valmis uskomaan, jollei todistus ole aivan selvä. Ja se, joka seurasi muutamia Petersin onnistuneimpia istuntoja, saattoi havaita useita epäämättömiä todistuksia. Viimeisissä psyykkisessä istunnoissa huone oli Petersin sanojen mukaan aivan täynnä "henkiä", jotka vaatimalla vaativat häntä antamaan jotakin tietoa heistä omaisille. Ja Peters koettikin noudattaa näiden tahtoa, vaikka hänen omalle maineelleen tietysti olisi ollut edullisempaa pysyä niillä aloilla, joilla skeptikko jää sanattomaksi. Sillä useimmat "henki-ilmoitukset" ovat asiaa tuntemattomalle tietysti "epäiltäviä". Ne eivät ole "eksaktisia", objektiivisia, sillä vaikka asianomainen henkilö aivan selvästi tuntee kuvatun hengen rakkaaksi omaisekseen, hänen vakuutuksensa eivät tehoa epäilijään, koska hän ei ole ennen istuntoa kertonut kaikkia tuota henkeä koskevia asioita ja jättänyt suljetussa kuoressa puolueettomalle tutkijalle!

Petersin lahjaa väittivät sanomalehdet "ajatuksenlukemiseksi", kun sen todenperäisyyttä ei voinut kieltää. Multa "ajatuksensiirto" on kerrassaan riittämätön niiden monenlaisten tiedonantojen ja ilmoitusten selitykseksi, joita istunnoissa esiintyi. Monesti tapahtui, että samassa istunnossa joku läsnäolija ei muistanut seikkaa, josta Peters puhui, mutta myöhemmin muilta kysyttyään havaitsi sen todeksi. Ja luulen, että hyvin harvoin asianomainen istui ajatellen samaa kuin mistä meedio puhui. Mutta sattui kyllä niinkin, että joku kuulijoista äänettömästi kysyi meediolta jotakin ja hän vastasi siihen.

Peters tuli yhteyteen sekä vainajien että elävien – läsnä- tai poissaolevien – ihmisten kanssa, kuvasi niiden luonteenpiirteitä usein hämmästyttävän tarkasti, kuvasi menneisyyttä ja välillä tulevaisuutta. Tämä on luonnollista, koska tiedämme, että elävät ihmiset ovat nyt jo asukkaita näkymättömässä maailmassa yhtä lailla kuin kuoltuaan. Meedio sanoi näkevänsä kahdenlaisia kuvia, objektiivisia ja subjektiivisia. Edellisten hän sanoi olevan todellisia, istunnossa läsnäolevia vainajia ja jälkimmäisten niitä elävien tai kuolleiden henkilöiden kuvia, joita löytyi läsnäolevien "alitajunnassa" eli aurassa enemmän tai vähemmän selvinä. Luonnollisesti meedion katse ei saattanut tunkeutua henkimaailman korkeampiin piireihin, ainakaan "taivasmaailmaan". Mutta manalle menneiden omaisten rakastavat ajatukset liitelevät kuitenkin elävien ympärillä rohkaisevina ja neuvovina, ja meedio voi tulkita näiden "henkisanomien" yleisen sisällyksen. Tavallisesti istunnossa oleva on huolissaan jostakin aikeestaan ja saa silloin kehotuksen: "Tee niin kuin aiot! Se on hyvä." Tällainen sanoma on aivan yksilökohtaiseksi avuksi, vaikka sillä ei ole tieteellistä todistusvoimaa. Tällainen sanoma ei myöskään sisällä yleistä eettistä totuutta, vaan ainoastaan asianomaiselle se on kehotuksena toimintaan ja epätietoisuuden jättämiseen. Tämä on muutenkin "henkien" vaikutus maan päällä eläviin, eikä mitään ehdottomia neuvoja ja varotuksia nähtävästi voi eikä saa antaa, vaan jokaisen yksilön on kuljettava sitä tietä, jonka hän näkee parhaimmaksi, kunnes hän näkee edessään yhä korkeamman tien ja toimintatavan. Mutta pelon aiheuttama toimettomuus ei kehitä sielua.

Peters on istunnoissa täysin hereillään, vaikka katse on kuin poissaoleva ja kasvojen ilme usein muuttunut. Hän on onnistuakseen suuresti riippuvainen kuulijakunnasta. Jos mieliala on kylmä, halveksiva tai vieläpä vihamielinen, eivät tulokset ole tyydyttäviä, kuvaukset ovat ylimalkaisia, pieniä erehdyksiä sattuu useammin, kaikki käy kankeasti. Mutta jos on innostusta ja myötätuntoa kuulijakunnassa, niin meedio voi saada enemmän voimia, ja silloin hän pääsee käsiksi kaikenlaisiin yksityiskohtiin, jotka ovat hämmästyttäviä. Usein meedio liikkeillä ja ruumiin asennoilla tulkitsee, mitä sanat eivät kykene ilmaisemaan, ja juuri tällaiset yksityiskohdat ovat vakuuttavia todistuksia. Lausuntonsa lopussa meedio tavallisesti kysyy, onko se sattunut kohdalleen, – ja hyvin harvoin on vastaus epäilevä tai kieltävä.

Peters piti kolme istuntoa T. S:n jäsenille, jolloin tulkkina toimi ylisihteerimme. Tahdon tehdä selkoa pikakirjoitettujen muistiinpanojen mukaan annetuista lausunnoista ja niiden todenperäisyydestä. Ikävä kyllä tällaiset selonteot antavat hyvin puutteellisen kuvan meedion taidoista siihen verrattuna, mitä istunnoissa oleva saattoi havaita. Monet lausunnot voisivat antaa epäilijöille paljon huomautettavaa, sillä ne tuntuvat hyvin ylimalkaisilta. Jos esimerkiksi sanotaan, että huone, missä esine pidettiin, oli erinomaisen "kodikas", voi siihen huomauttaa, että kukin pitää omaansa parhaimpana, mutta kuitenkin lähes aina jokainen oli ihmeissään, kuinka juuri sekin ja sekin asia sattui kohdalleen.

Ensimmäinen teosofinen istunto pidettiin 5. toukokuussa. Kuulijakunta odotti jännityksellä oudon vieraan saapumista. Hiiskaustakaan ei kuulunut, jottei häirittäisi mahdollisesti jo saapunutta meediota. Mieliala oli lämmin ja rohkaiseva, niin kuin meedio itsekin totesi.

Meedio pyyhki kädellään pari kertaa otsaansa ikään kuin karkottaakseen kaikki ajatukset näkyvän maailman asioista, ja samalla hän oli valmis "työhön". Pöydälle oli tuotu erilaisia esineitä, joiden joukosta meedio ensin sai käteensä kirjeen ja lausui siitä seuraavasti:

"Tämä kirje on jonkun henkilön kirjoittama, joka on tavattoman toimelias ja jolla on ollut paljon vaikeuksia varhemmassa elämässään. Vielä nytkään hänen elämänsä ei ole murheista vapaa. Kirje vie minut maahan, jossa ihmiset ovat vilkkaampia kuin täällä. Tällä henkilöllä on sangen vakava käsitys elämästä, ja hän on lähtenyt kotimaastaan siinä tarkoituksessa, että löytäisi jotakin parempaa. Missä hän onkin, hän koettaa aina saada kiinni jostakin paremmasta, fyysisesti, älyllisesti, henkisesti. Hän on käynyt monien huolien läpi näillä kolmella tasoilla. Seuraavina lähikuukausina, joko kirjeen kirjoittamisesta tai tästä hetkestä, tulee tapahtumaan muutos. Tulee olemaan menestystä, mutta sen puolesta on tehtävä työtä. Tämä henkilö on hyvin tunteellinen, vaikka päällisin puolin kylmä.

Näen nuoren miehen, noin 20–25-vuotiaan, pitkäkasvoinen vaaleatukkainen, näkyvät poskipäät jne. Vähäsen kumara, vaikka näyttää terveeltä ja vahvalta. Hän on tekemisissä kirjoittajan kanssa. Tunnetteko?"

"Tunnen, mutta hän on kuollut."

"Niin, hän on kuollut, vaikkei hän loistanut niin kuin kuolleet tavallisesti loistavat. Ennen kuolemaansa hän kärsi kovasti kylmästä. Hän tahtoo osoittaa tämän todistukseksi, että hän nyt on täällä. Muistatteko?"

"Muistan."

Seuraava esine, joka muistaakseni oli kello, aiheutti seuraavan selvityksen. Peters kysyi:

"Kuuluuko kuolleelle vai elävälle?"

Vastaus:

"Nykyään elävälle, ennen kuolleelle".

"Se henkilö, jolla on ollut tämä esine, on ollut hyvin hitaasti ja järjestelmällisesti ajatteleva ihminen, mutta varhemmassa nuoruudessaan hän ei ole ollut niin hidas ja säntillinen. Fyysisesti hän oli vahva, mutta kadotti voimansa pitkän sairauden takia, jota ei kukaan ymmärtänyt. Hänellä oli vahva tahto ja selvät tarkoitusperät. Elämän olosuhteet supistavat hänen työkykyään ja vaikutusalaansa. En näe tätä henkilöä, mutta tunnen, että hänellä on teihin vaikutusta ja että hän tahtoisi teitä auttaa. Teidän elämänne on ollut nuoren miehen elämä, mutta hyvin kummallinen. Te tulitte teosofian ja salatieteen yhteyteen sen tähden, että niin täytyi tapahtua, aineellistenkin olosuhteiden takia, puhumattakaan karmasta. Oma aineellinen elämänne on ollut vaikeaa. Nuoruudessanne, noin 15–16-vuotiaana, teidän täytyi raivata tienne ikään kuin jään läpi päästäksenne vapaaksi. Ympärillänne on aina ollut alakuloisuutta ja pettymystä. Ollessanne noin 18–20-vuotias tapahtui jotakin, joka muutti kokonaan elämänne. Silloin teissä alkoi syntyä henkinen jano, ja vähitellen fyysiset ja henkiset olosuhteet alkoivat järjestyä kohdalleen. Viimeisinä vuosina olette yhä enemmän löytäneet itsenne. Ja samalla kuin tämä on tapahtunut sielullisesti, ovat aineelliset olosuhteenne tulleet paremmiksi.

Luonanne on nyt vainaja, mies, joka kuoli noin 50 vuoden ikäisenä. (Ruumiinmuodon ja liikkeiden kuvaus.) Hän oli hyväluontoinen mies, joka koetti tehdä elämässään jotakin hyvää. Hän kuoli keuhkotautiin, ja verta tuli suusta. Te autoitte häntä. Luultavasti hän ei ollut sukulainen. Älkää huolehtiko, kyllä vielä muistatte hänet.

Viimeisinä kolmena kuukautena teillä itsellänne on ollut kummallisia kokemuksia valvomisen ja nukkumisen keskivälillä. Tämä on jotakin psyykkistä, mutta älkää jättäkö syrjään tervettä järkeä."

Tämä selitys oli alusta loppuun asti osuva, vakuutti asianomainen henkilö. Ensimmäiseksi kuvattu, jolle kello oli ennen kuulunut, oli läsnäolijan isä. Hän oli täysin sen luontoinen kuin meedio kuvasi. Hän oli vahva mies 30-vuotiaaksi asti. Sitten hän alkoi sairastaa vaikeaa tautia, jota kukaan ei ymmärtänyt ja tuntenut.

Kellon nykyinen omistaja oli itse läsnä istuen salin perällä ja hämmästyi suuresti kuullessaan itsestään kerrottavan moninaisia asioita aivan todenmukaisesti. Tuokin omituinen valveen ja unen välinen tila, josta Peters puhui, oli merkillinen seikka, koska sama henkilö jo Seuran viime vuosikokouksessa (aikamäärä siis vähän virheellinen) oli mm. allekirjoittaneelle kertonut näistä oudoista kokemuksistaan.

Kellon tuoja arveli, että se vainaja, josta viimeksi puhuttiin, oli kaikesta päättäen hänen vaimonsa isä. Hän itse ei ollut vainajan kanssa ollut juurikaan tekemisissä, mutta kuoleman jälkeen hän oli kieltänyt kotiväkeään liiaksi valittelemasta kuolemaa ja puhumasta vainajasta soimaavasti, koska hän teosofina tiesi, että se häiritsee kuollutta ja pitää häntä sidottuna. Nyt vainaja tahtoi meedion välityksellä osoittaa kiitollisuutensa!

Kolmas esine, hiuskihara. Meedio kysyi:

"Elävälle vai kuolleelle?" Vastaus: "Elävälle."

"Kysyn sen tähden, että jos se kuuluu kuolleelle, täytyy kaivaa syvemmältä. Tämä ihminen on kuin lumipeitteinen tulivuori, täynnä eloa ja voimaa, mutta kaikki on hillittyä. Hyvin toimelias sekä henkisesti että fyysisesti. Hän ajattelee itsekseen: 'tahdon parhainta ja minun täytyy se saada'. On ollut paljon taisteluita, aivan kuin olisi pitänyt murtaa rikki kahleita, ennakkoluuloja. Yksi niistä kahleista on ollut ahdas kirkollisuus. Henki tietää, mikä on oikein, mutta aivot ovat vastustaneet. Mutta se on murtunut, ja viimeisenä puolena vuotena on ollut vapauden tunne.

Tämä on iloinen luonne, joka etsii auringon paistetta ja tahtoo antaa sitä myös muille. Pienistä asioista hermostuva. Tämän ihmisen elämään tulee tyyntä onnellisuutta. Hän saa ikään kuin vastauksen kysymykseen, mitä hänen on tehtävä. Se tulee ja sellaisella tavalla, jota hän vähiten odottaa. Pieni pilvi on edessä, mutta se haihtuu pian ja tulee vakaa auringonpaiste. Tuossa on vanhan naisen kasvot, laihat ja ryppyiset, tukka valkoinen ja ohut. Sillä ei ole tekemistä hiusten kanssa. Se tulee hyvin lähelle, tahtoen rakastaa, auttaa ja suojella. Hänellä oli tapana silittää tukkaansa näin (näyttää). Hänellä oli paljon surua elämässään."

Tämänkin esineen omistaja oli itse läsnä ja vakuutti tuntevansa itsensä paljon sattuvammin kuvatuksi kuin hän itse olisi voinut tehdä. Viimeksi mainittu henkilö oli myös tunnettu ja oikein kuvattu.

Sitten meedio otti pienen vihkosen, joka sisälsi nuoren tytön runotekeleitä, ja alkoi kertoa siitä:

"Tahtoisin laulaa, laulaa, ei oppineesti vaan yksinkertaisesti kuin lintunen. Joku nuori henki tämä on ollut, ainakin hengeltään. Se on nainen, joka meni metsään, lintujen ja puiden keskelle laulaakseen siellä niiden seurassa. Vaikka hän oli nuori, hän oli paljon kokenut surua, ja hän vetäytyi pois ympäröivistä ihmisistä. Suuri heikkous ja suuret tuskat olivat ennen kuolemaa. Mutta nyt hän on iloinen. Tunnen hänen siunaavan teitä. Hän oli hyvin hurskas. Näen hänet valkoisissa vaatteissa. (Ulkomuodon kuvaus.) Tunnetteko?"

"Tunnen."

"Sanokaa vielä, miksi tässä on niin voimakas laulun tunne."

"Vihko sisältää runoja."

Tahtoisin kysyä: mitä on muistutettavaa esimerkiksi yllä olevan lausunnon todistavaisuudesta? Antaja vakuuttaa, että kukaan muu ei tiennyt vihkosesta kuin hän. Kun meedio otti esineen ja alkoi puhua siitä, antaja ei sitä ensin nähnyt, eikä siis kukaan läsnäolijoista ajatuksillaan auttanut meedion tunnustelemiskykyä. Tässäkin kuvauksessa yhdistyvät Petersin toiminnan kaksi puolta: yleisesti vakuuttava ja yksilökohtaisesti auttava. Kuinka iloiseksi tunsikaan itsensä esineen tuoja saadessaan manalle menneeltä hurskaalta äidiltään (pietistiltä) siunauksen! Se osoitti, että Tuonelan tuvilla ei katsota muotoja ja kaavoja vaan ainoastaan henkeä, joka pysyy yhtäläisenä kautta muotojen vaihdoksen. Ylhäältä katsoen teosofia on yhtä kristillinen kuin konsanaan dogmaattinen kirkollisuus. Mutta kuinka meedio osasi antaa äidillisen siunauksen niin nuorelta henkilöltä? Jos hän olisi arvannut asian, hän olisi tuskin tullut tätä tehneeksi. Antaja huomauttaa, että vihkonen oli kirjoitettu nuoruusvuosina ja sitä oli sen jälkeen säilytetty kätkössä tulematta uusien värähtelyjen yhteyteen.

Tämän jälkeen otti meedio pöydältä vihkisormuksen ja lausui siitä seuraavasti:

"Tämä ihminen oli hyvin magneettinen ja puoleensavetävä. Hänen luontoaan oli ensin vaikea oppia tuntemaan, mutta sitten se avautui. Hänellä oli aina joku rohkaiseva sana sanottavana, vaikka miten kävi. Luja ystävä ja ehdottoman totuudenmukainen. Hän oli uskonnollinen, olematta tekopyhä. Hänen muistonsa on valoisa. Hän kärsi paljon päänsärystä viimeisessä sairaudessaan, eikä näyttänyt voivan löytää sanoja. On aivan kuin olisitte kysynyt jotakin tämän sormuksen edelliseltä omistajalta, ja hän vastaa: 'olkaa aivan levollinen, kaikki hyvin'. Nyt on takananne nainen, 30–35-vuotias, mahdollisesti vähän vanhempi, vaaleaverinen, lihavahko. Hän hymyilee ikään kuin sanoakseen: 'sanokaa, että olen niin iloinen'. Näen vanhan naisen, joka tuo mukanaan lapsen ja tahtoo sanoa: 'älkää huolehtiko, lapsi on minun kanssani'. Kun se lapsi kuoli, se oli teille kuin surun huipentuma. Ymmärrättekö? On ikään kuin hän olisi kärsinyt kurkustaan. Se on tyttö. Se ei tunnu olevan kuoleman ennustus vaan mennyttä."

"Jos se koskee minua, se on totta", sanoi asianomaisen rouva.

Tämä kaikki piti täsmälleen paikkansa. Sormus oli ollut läsnä olevan miehen rouvavainajan. Lapsi oli hänen vieressään istuvan nykyisen puolison tyttö (edellisestä avioliitosta), joka oli kuollut kurkkutautiin.

Meedio otti sitten pöydältä Raamatun ja lausui:

"Se ihminen, jolle tämä Raamattu kuului, luki sitä paljon ja hurskaasti. Se vie minut ulos maaseudulle paikkaan, joka on likellä vettä. Talo ei ole iso, mutta siellä on kodikasta ja mukavaa, rauhan ja levon tunne. Tulen yhteyteen naisen kanssa, joka on sangen omituinen luonteeltaan. Hiljainen, eikä näytä paljon tunteitaan, mutta usko on vahva. Tämä hiljainen esiintymistapa näkyi kaikissa elämän pikkuasioissa. Alkupuoli elämästä oli valoista, kunnes tuli hitaasti ja vääjäämättä vaikeuksia. Sitten tuli rahaa – ja menetyksiä. Jonkun ihmisen kuoleman kautta kadotettiin rahaa ja kaikki meni mustaksi. Tässä on uskon tunne, jotakin todellista ja henkistä. Loppupuolella tuli tyynempää ja kirkkaampaa, niin kuin auringonlaskussa.

Näen 50–60-vuotiaan naisen, tukka vaalea, kasvot rypyssä jne. Hänellä on jotakin pään päällä, jokin päähine, joka menee sivuille. Hän seisoo luonanne pitäen oikean kätensä päällänne. Onko oikein?"

"Raamattu oli äitini. Luonne pitää paikkansa, mutta en muista ulkomuotoa."

"Jos hän olisi elänyt, teidän elämänne olisi ollut helpompaa kuin se nyt on ollut. Se on ollut fyysisesti ja mentaalisesti karkeata. On täytynyt olla kosketuksissa sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat olleet raakoja, mutta nyt se on ohi ja olette päässeet nousemaan fyysisesti, älyllisesti ja henkisesti. Te teitte aina ennen kirkollisille kysymyksiä, joihin he eivät voineet vastata. Siellä ympärillänne surisee ikään kuin pieni mehiläinen, se on aineellinen huoli, ei mentaalinen. Henki, jonka luulitte äidiksi, käskee sanomaan: ’ei pidä hätäillä, pitää odottaa, niin selkenee'."

Kaikki seikat olivat paikallaan, jotka koskivat Raamatun entistä ja sen nykyistä omistajaa. Mutta myöhemmin ajatellessaan sitä naisen muotoa, joka kesken kaikkea näkyi hänen sivullaan, arveli Raamatun tuoja, että se oli nähtävästi hänen äitipuolensa, päässään karjalainen päähine.

Hänen oma äitinsä oli siis varmaankin jo siirtynyt "devachaniin".

"Mehiläisen surina" herätti hymyn asianomaisen tuttavissa, sillä parempaa kuvausta ei heidän mielestään voinut antaa hänen silloisesta mielentilastaan.

Meedio otti sitten pöydältä rintaneulan ja lausui siitä:

"Tässä on alakuloisuuden ja kylmyyden tunne. On kuin tämä ihminen olisi tiennyt kuolevansa, mutta ei tahtonut kuolla. Hänellä olisi vielä ollut niin paljon tekemistä, ja monet toivoivat, että hän olisi elänyt. Tulen yhteyteen luonteen kanssa, joka oli herttainen ja kaunis. Välistä siinä saattoi olla paljon hilpeyttä, jopa ylimielisyyttäkin. Mitä merkitsee kolme kuukautta? On vaikea tulla yhteyteen, värähdykset ovat heikkoja, hän on mennyt kauas pois. Etupäässä väsymyksen tunne? Ymmärrättekö?"

"Kyllä."

"Te itse olette jossakin määrin selvänäköinen – unissa. Jos jotakin tapahtuu niille, joita rakastatte, tunnette sen edeltä käsin. Se tulee aivan itsestään, etsimättä. Joku henki on luonanne. Näkyy epäselvästi. Kasvot pitkulaiset, isot siniset silmät, jotenkin terävä nenä, tahtoo kiittää teitä ja sanoo: 'minä ymmärsin, vaikken voinut vastata'. Kun hän kuoli, sanoitte te jotakin hänelle ja henki kuuli, mutta ei voinut ruumiillisesti vastata. Hyvin herttainen sielullisesti. Tunnetteko?"

"En tunne."

"Hän seisoo vasemmalla puolellanne, nuori mies, kuoli noin 20–25-vuotiaana. Ei kuollut läheisyydessä eikä äskettäin vaan noin 10–15 vuotta sitten. Jotenkin pitkä, siniset silmät, hiukset vaaleat, luonne iloinen ja leikillinen. Hän on puettu työmiehen paitaan ilman kaulusta. Näyttää kirvestä. On elänyt kaukana ja ollut ikään kuin serkku. Hän kuoli äkkiä tapaturman kautta. Ette voi muistaa? Nyt hän näyttää talon kuvaa. Pienenpuoleinen talo, paljon maata, likellä vesiputousta, varakkaiden talonpoikien lapsia."

Petersillä näyttää olevan merkillinen kyky nähdä, kenellä ihmisellä on mediumistisia kykyjä. Tämä henkilö ei ainoastaan tilapäisesti näe "tosiunia", vaan varsin usein ja merkityksellisiä unia. Ja vaikka istunnossa näytti kuin se vainaja, josta meedio puhui, olisi ollut hänen mielikuvituksensa tuote, se sattuikin olemaan yksi parhaimpia henkimaailman todistuksia. Myöhemmin näet läsnä olleen avioparin mieleen muistui mies, taidemaalari Viipurin puolelta, joka oli ollut heidän tuttavansa ja sukulaisensa ja johon kaikki meedion sanat sopivat, paitsi kirvestä ja kuolintapaa, josta he eivät tietäneet mitään. He olivat hänen kuolemansa jälkeen tehneet hänelle kysymyksiä spiritistisen kokeilun avulla vastausta saamatta. Nyt tämä kaukainen asia johtui mieleen, kun vainaja sanoi "ymmärtäneensä, vaikkei voinut vastata". Hän oli puettuna sivulta napitettuun kudottuun paitaan. Hänen asuinpaikkansa kuvaus oli kaikessa lyhyydessään sattuva. Ajatuksensiirto ei voi tulla kysymykseen, koska kumpainenkaan avioparista ei silloin muistanut miestä. Olisi mukava saada kirveeseenkin selvitystä.

Tämän jälkeen meedio otti kirjan ja kertoi siitä:

"Levottomuuden tunne. Tehnyt paljon matkoja, lyhyitä ja pitkiä, vesiteitse. Sanoo suoraan totuuden, olkoon mieluista tai ei. Rehellinen, hyvä, näyttää vähän karkealla tavalla hyvyytensä. On kuin hän ei olisi oikein sietänyt teosofiaa. Tekee hyvää työtä, mutta ei tahdo, että siitä pidetään ääntä. Jotakuinkin pitkä, täyteläiset kasvot, liikkuu ja kirjoittaa nopeasti. Kirjaimet lyhyet ja terävät, käytännölliset. Jos hän sanoo pitävänsä jostakin, siihen voi luottaa, sillä hän ei laske leikkiä. Hän on vähän pikainen, mutta hänellä ei ole mitään pahaa tahtoa sisällään. Tunnen laivan hajua, onko hän merillä?"

"Ei vielä."

Tästä esineen tuoja kertoi myöhemmin: "Poikani oli todella kovin levoton siihen aikaan kuin kantoi kirjaa taskussaan. Muuten on osaksi oikein. Hänellä on kummallinen luonne, en itsekään ymmärrä häntä. Hän aikoi merille, mutta siitä ei ole tullut mitään."

Seuraavasta esineestä lausui meedio:

"Tämä kello kuuluu jollekin, jolla luonteessaan on kaksi puolta, toinen käytännöllinen, toinen teoretisoiva. Se kuuluu miehelle, jota tahtoisin pitää ystävänä. Hän on tarkka luonteenarvostelija, analyyttinen ja kriittinen. Ennen kuin hän tuli teosofiksi, hän punnitsi kauan asiaa joka puolelta. Hän otti sen vastaan, ei ainoastaan päällä vaan myös sydämellä. Hän on kärsinyt paljon, ollut kaksi kertaa lähellä kuolemaa. Viimeisellä kerralla hän tuli elämään takaisin toisten takia. Innokas, mutta ei kovin tunteikas. Hän kysyy itseltään kummastellen: olenko tehnyt oikein? Joku henki sanoo: olet tehnyt oikein, mutta tulet tekemään vielä enemmän työtä."

Tämä henkilö on teosofisessa liikkeessä hyvin tunnettu. Suppea luonteenkuvaus osuu kohdalleen. Tuo pikku kohta hengenvaaroista ja toisella kertaa tapahtuneesta paluusta "toisten tähden" on aivan todenmukainen, vakuutti asianomainen. "Suurempi työ" on tulevaisuuden asia.

Meedio ottaa pöydältä kamman ja kysyttyään sen tuojaa puhuttelee häntä:

"En tiedä, kuuluuko tämä kampa teille, (se kuului), mutta saan teistä levottomuuden tunteen. Te käytte läpi henkistä myrskyä. Se myrsky on ollut ympärillänne viimeiset 6–9 kuukautta. Välistä teistä tuntuu: 'minä luovun kaikesta'. Mutta ansaitsee kyllä nähdä vaivaa ja taistella. – Te olette kummallinen luonne. Sisässänne on kuin kaksi eri miestä, jotka eivät sovi keskenään. Antakaa korkeamman voittaa. Annan teille vastauksen kolmen kuukauden päästä. Nyt olen lopettanut."

Kamman omistaja ei voinut mitenkään kieltää näiden sanojen totuutta, ja henkilön hyvänä ystävänä minä voin ne myös taata niiden pitävän paikkansa. Nähdäkseni meedio ratkaisi usein muutamilla sanoilla sielutieteellisiä arvoituksia, joita ei edes likeinen, pitempiaikainen tuttava olisi voinut niin hyvin selvittää. Mitä vähemmän meedio itse ajattelee, ollen ainoastaan värähtelyille altis, sen paremmin hän pääsee käsiksi ihmisen sisäiseen sieluelämään ja sen historiaan, usein vieläpä tulevaisuuteenkin. Saamme myöhemmin nähdä, toteutuvatko myös ennustukset.

Olen kertonut kaikki tämän istunnon lausunnot järjestyksessä ja suoraan muistiinpanoista, jättäen joitakin pieniä yksityiskohtia pois. Jokainen voi miettiä näitä merkillisiä todistuksia näkymättömistä maailmoista. Onko ihmisen sisällä näkymätön henkiolento, paljon todellisempi "itse" kuin ruumiillinen olento? Onko totta, että meidän on mahdotonta saada minkäänlaisia tietoja kuoleman tuolta puolen?

Istunto oli loppunut. Mutta läsnäolijat olivat innostuneet, eikä kukaan alkanut tehdä lähtöä. Joku pyysi meediota vielä sanomaan muutamia sanoja Suomen kansasta. Hän lausui:

"Kullakin kansalla on omat psyykkiset värähtelynsä. Minulla on ollut täällä aikaisemmin kaksi istuntoa, mutta tulin niistä aivan epätoivoiseksi. Epäilin, voisinko ollenkaan tulla sielulliseen yhteyteen itse Suomen kansan kanssa. Ne värähtelyt, jotka nyt olen saanut, ovat olleet erinomaisen hyviä. Jos Teosofinen Seura Suomessa koostuu tällaisista ihmisistä, teosofia tulee leviämään kulovalkean lailla. Minä, joka olen herkkätuntoinen, tunnen ihmisjoukon värähtelyt. Ensimmäisen kerran olen nyt saanut kiinni jostakin suomalaisesta."

"Tuletteko takaisin Suomeen?" kysyi eräs kuulijoista.

"En tiedä, tunnen vain sen, että minun takanani on joku, joka määrää, minne minun täytyy mennä. Olen monta vuotta tehnyt tätä työtä, kutsuttakoon sitä sitten teosofiseksi tai spiritistiseksi tai miksi tahansa. Olen varma siitä, että joka tällaiseen työhön on kutsuttu, hänen takanaan seisoo myös voimia. Eräs selvänäkijä sanoi minulle 14 vuotta sitten, mitä työtä tulisin tekemään, ennen kuin vielä mitään itse ymmärsin lahjoistani. Enkä ole itse omasta tahdostani jättänyt Englantia ja lähtenyt maita kiertämään. Olot ovat pakottaneet, ja nyt näen, että siinä on ollut karma takana. On aina vaikeaa työskennellä uudessa maassa, mutta teosofien ja spiritistien kanssa on helpompaa, sillä he ovat jotakin tutkineet. Silloin jää sulaa ympäriltä ja voin tulla tekemisiin suoranaisesti yksilöiden kanssa."

Meedio oli mitä parhaimmalla tuulella lämpimän tunnelman johdosta. Mutta yö läheni ja täytyi erota. Vielä myöhemmin pidettiin kaksi istuntoa teosofeja varten, mutta tämä ilta jätti kuitenkin läsnäolijoihin kaikkein eheimmän ja sopusointuisimman vaikutuksen. Kaikki tunsivat iloa siitä, että todellinen "meedio" so. välittäjä oli tullut meitä kankeita suomalaisia vakuuttamaan korkeammista voimista kuin mitä itse voimme ottaa vaarin. Ja kullakin hetkellä on oma värähtelytapansa. Sitä ei voi keinotekoisesti enää toistaa.

Ruusu-Risti> – heinä-elokuu 1908

Hieman lyhennetty. Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.


Etusivu Artikkelit