Pia Katerma
VÄREISTÄ JA VÄRIEN SYMBOLIIKASTA
Värien laaja maailma on rikas ja kiintoisa ja sillä on oma tärkeä tehtävänsä ihmisten sekä henkisen että ruumiillisen hyvinvoinnin edistäjänä ja ylläpitäjänä. Kaikki ihmiset — puhumattakaan taidemaalareista ja yleensä väritaiteilijoista, joille väri merkitsee juuri värinä elämän keskeisiä arvoja — ovat sangen riippuvaisia väreistä. Tosin hyvin monet eivät riippuvaisuuttaan tajua tai eivät ole tulleet sitä ajatelleeksi. Asia on kuitenkin niin, että sekä luonnon että ihmisen lähiympäristön värit vaikuttavat häneen voimakkaasti. Siksipä esim. nykyinen sisustustaide pyrkii luomaan ihmisen asunnon ja lähiympäristön, työpaikankin, niin viihtyisäksi ja sopusointuiseksi kuin mahdollista. Seinien, lattioiden, huonekalujen ja tekstiilien sopivan värivalinnan avulla luodaan kokonaisuus, jossa ihminen voi viihtyä, jossa hän voi mielellään työskennellä ja levätä. Tähän ympäristöön voivat sitten taideteokset, maalaukset, veistokset, lasi ja keramiikka antavat oman paljon puhuvan lisänsä.
Mitä värit nyt oikeastaan ovat ja minkälaisia lakeja ne noudattavat? Väriteorioita on monia, eikä tarkoitukseni ole ruveta niitä tässä selittelemään, koetan vain hiukan selostaa toisaalta käytännöllistä värioppia ja toisaalta eri värien ominaisuuksia ja vertauskuvallista sisältöä, viimeksi mainittua lähinnä historian valossa.
Väri-ilmiöiden syntyminen (teoreettisesti) merkitsee valo-aaltojen etenemistä eetterissä ja valonsäteen hajaantumista ns. spektrin väreiksi, jotka ovat punainen, oranssi, keltainen, vihreä, vaalean sininen, indigo ja violetti. Käytännöllisessä väriopissa käsittelemme kuitenkin spektrin kuutta väriä: punaista, oranssia, keltaista, vihreää, sinistä ja violettia. Kullakin värillä on sitten kolme ominaisuutta, nimittäin värisävy, joka merkitsee sen paikan spektrissä (siis keltainen, punainen jne.), värin valovoimakkuus eli valööri, joka tarkoittaa saman värin vaaleus- ja tummuusastetta, ja kolmanneksi värin puhtaus, joka ilmaisee, onko värisävy sekoittamaton vai onko siihen mahdollisesti yhtynyt muita sävyjä, jolloin värin sanotaan taittuvan, Murtuvan (sen valovoima himmenee).
Värejä on näin ollen lukemattomia, kun ajatellaan kaikki värit puhtaina, taitettuina, tummina, vaaleina ja toisiinsa eri tavoin sekoitettuina. Värejä on lisäksi ihmissilmän ja tajunta-kentän ulkopuolellakin. Käytännössä nimitämme kuitenkin keltaista, punaista ja sinistä perusväreiksi, joista sekoittamalla saadaan välivärit: punaisesta ja sinisestä violetti, keltaisesta ja sinisestä vihreä sekä punaisesta ja keltaisesta oranssi. Jos auringon spektrin värit jälleen yhdistetään syntyy valkea valo. Näin on asia valon ollessa kysymyksessä, mutta väriaineksen vastaavasta yhdistelmästä ei kuitenkaan ole tuloksena valkea, vaan tumma harmaa, melkein musta. Ja siksipä käytännössä oleviin väreihin kuuluvatkin lisäksi ns. neutraalit värit: valkoinen, harmaa ja musta.
Tarkastellaanpa nyt eri värien ominaisuuksia, koska värit ovat kaikkina aikoina kiinnostaneet ihmisiä ja monissa uskonnoissa, uskomuksissa ja elämäntoimissa on väreillä ollut vertauskuvallinen merkityksensä. Punainen on voimakas, lämmin väri — tulen, rakkauden ja elämän väri. Lisäksi se on veren ja vallankumouksen väri. Punainen on myös kuninkaallinen väri, jota kirkollisessa kuvataiteessa näkee käytettävän Kristuksen viitan värinä. Tällöin punaisessa on hiukan violettia — se lähenee purppuraa.
Keltainen on valoisin kaikista väreistä. Se on auringonvalon ja kullanloisteen väri. Puhdas keltainen on älyn, erityisesti henkevän älyn väri. Kristillisen kirkon liturgisissa väreissä ei ole keltaista — sitä vastaa lähinnä kulta —, mutta Kiinassa se on uskonnollisissa seremonioissa tärkeä väri. Vahvasti taitettuna, likaiseen vihreään vivahtava keltainen puolestaan symbolisoi kateutta.
Sininen on spektrin kylmin väri. Se on rauhallinen ja tyynnyttävä väri, joka esimerkiksi maisemassa soinnuttaa etäisyyteen häipyvät värit omaan sinerrykseensä. Sininen, voimakas ja puhdas on myös uskollisuuden ja syvän uskonnollisuuden väri. Kristillisessä kuvataiteessa neitsyt Marian viitta on sininen ja vanhan testamentin kirkollisiin väreihin se myös kuuluu: »Tee vielä esirippu punasinisistä, purppuranpunaisista ja helakanpunaisista langoista ja kerratuista valkoisista pellava-langoista; ja tehtäköön siihen taidokkaasti kudottuja kerubeja.» (Toinen Mooseksen kirja 26 luku 31 säe).
Violetti — sinipunainen — on sekoitus lämpimästä punaisesta ja kylmästä sinisestä. Se on juhlava, salaperäinen väri, joka tuo mieleen yön varjot, ja erityisesti siniseen sävytettynä antaa vaikutelman mystiikasta.
Vihreä on miellyttävä ja rauhallinen, luonnon oma väri, jossa keltainen ja sininen ovat tasapainossa. Vaalea vihreä on nuoruuden, tuoreuden väri. Kansanrunoudessamme on vihreä merkinnyt tuoretta, nuorta ja puhdasta. Myös vihreä symbolisoi toivoa ja siksipä kristillisessä kuvataiteessa on Pyhän Annan, Marian äidin viitta usein vihreä.
Oranssi on väreistä lämpimin, se on elämänvoiman väri. Se on niin perin voimakas väri, ettei sitä mielellään käytetä laajoina pintoina, sillä se vaikuttaisi silloin ärsyttävästi.
Olen usein värien yhteydessä viitannut kristilliseen symboliikkaan kuvataiteessa, jossa värit kuitenkin ovat paljon vapaammin valittuja ja yksilöllisemmin soinnutetut kuin kristillisen kirkon liturgiset värit. Kirkon alttariin kuuluvat nimittäin alttarivaatteet, joista tärkein on alttaripöydän esivaate — antepedium. Kirkollisiin käsitöihin eli paramentteihin kuuluvat lisäksi alttariliina, kalkkiliina ja kirjatelineen liina. Paramenttien värit ja niiden käyttöajat on tarkasti määrätty. Kirkossamme käytetään viittä liturgista väriä, nimittäin valkoista jouluna, loppiaisena, pääsiäisenä, helatorstaina, kirkastussunnuntaina ja Maria-juhlissa, Mikkelin päivän ehtoollisen vietossa, sellaisten tunnustajien päivänä, jotka eivät ole marttyyreja ja lasten hautajaisissa. Punaista, tulen ja tunnustuksen väriä käytetään helluntaina, kolminaisuuden päivänä sekä apostolien ja marttyyrien päivinä. Vihreää toivon ja iankaikkisen elämän väriä käytetään loppiaisesta seksagesimaan sekä kolminaisuuden aikana. Sinipunainen, siunauksen ja katumuksen väri on adventtiajan, paaston, rukoussunnuntain ja ns. käyntipäivien sekä rukouspäivien väri. Mustaa surun ja murheen vertauskuvaa käytetään kiirastorstaina, pitkäperjantaina ja aikuisten hautajaisissa. Väreillä on siis tärkeä sija kristillisessä kirkossamme.
Värien vertauskuvallista merkitystä selvittelee myös H. P. Blavatsky esim. teoksessaan »Eräitä elämän okkultista filosofiaa käsitteleviä kirjelmiä». Hän toteaa, että vanhojen assyyrialaisten planeetoilla, viikonpäivillä ja metalleilla oli omat vastaavat värinsä: Saturnus — lyijy — lauantai — musta, Jupiter — tina — torstai — valkoinen, Mars — rauta — tiistai — punainen, Aurinko — kulta — sunnuntai — kullan keltainen, Venus — kupari — perjantai — vihreä tai keltainen, Merkurius — elohopea — keskiviikko — sininen ja Kuu — hopea — maanantai — hopeanvalkoinen. Blavatskyn oman tulkinnan mukaan kuitenkin Merkurius on keltainen, Venus tummansininen, Saturnus vihreä, Kuu sinipunainen ja Jupiter sininen.
C. W. Leadbeaterin näkemys vapaamuurarilooshien värisymbolikasta käy ilmi hänen teoksestaan »The Hidden Life in Freemasonry». Hän pitää ensimmäisen asteen vertauskuvallisena värinä helakanpunaista, toisen asteen vertauskuvana kirkasta keltaista ja kolmannen asteen sinistä väriä. Myös eri virkailijat edustavat hänen tulkintansa mukaan kukin omaa värisädettään, joskin niissä välähtelee muitakin värejä kuten helmiäisen kuoressa.
Väreillä on todellakin oma salaperäinen elämänsä ja oma voimakas maailmansa, joka kaikkina aikoina on viehättänyt ja kiinnostanut ihmisiä. Ihminen on yrittänyt tulkita värien olemusta ja selvittää värin vertauskuvallista sanomaa. Taiteilijat, taidemaalarit ja väritaiteilijat yleensä lienevät kuitenkin ne, jotka herkimmin ja välittömimmin saavat kosketuksen värien olemukseen ja voivat — kukin oman temperamenttinsa ja kykynsä mukaan — siirtää värin sanoman kaikkien nähtäväksi ja luoda sopusointua, terveyttä ja iloa ihmisten mieliin.
elonpyörä — 1960 n:o 2
Etusivu Artikkelit