Rafael Ronimus

Tulevaisuuden runous ja sen mittapuu

Vallitseva kirjallinen kritiikkimme arvioi runoilijan luomia — runoja, romaaneja, näytelmiä ym. — sen alkuperäisyyden, sen omalaatuisuuden, sen persoonallisen voiman ja väkevyyden perusteella, minkä runoilija ja kirjailija omaa.

Kysymme, onko tämä runouden mittapuu ainut mahdollinen, vai saattaisiko ehkä ajatella runon arvonmäärääjäksi jotakin muuta?

Eräässä runossaan laulaa Tegner Goethestä:

I vetenskap, i konst vi ständigt möte
I spetsen av sin tid den blott för lugne Goethe.

Huipulla tieteen, taiteen olympilainen
On Goethe suur, mut liian tyyni vainen.

(Tegnerhän ei muuten käsittänyt Goethen suuruutta, kuten tietty.) "Liian tyyni" kas tuossa runon uuden arvioinnin avain, joka avaa meille portin uuden kauneuden maailmaan, joka toistaiseksi on meille vielä tuntematon. Tämä arvonmäärääjä olisi siis löydettävissä siinä hillityssä, tyynessä luomisen taidossa, joka kohoaa yläpuolelle kaiken persoonallisen ja joka "Ylväällä otsalla koskettaa tähtiä", niin kuin Horatius eräässä oodissaan laulaa.

Sellainen runous on tietenkin ylen harvinainen, mutta mahdoton se ei ole, koska esim. juuri Goethe parhaina hetkinään kohosi sille tasolle. Ennen kuin tällainen runous voi syntyä, täytyy runoilijan tulla tunne-elämänsä herraksi, niin että hän hallitsee ja käskee sitä, eikä se häntä, niin kuin yleensä on laita. Kas tuossa ainut tie sellaiseen ylhäiseen ja korkeaan taiteeseen, jota Goethe ja Shelleykin kirkkaimpina hetkinään hallitsivat, Shelley, jota ylistäjänsä ovat kutsuneet "Arieliksi".

Sellaisen taiteen edessä mykistyy tavanmukainen kritiikki, sillä se ei kiihota sen mentaliteettia, sen älyä hyökkäykseen taikka kiihottaa ylen määrin, mutta silloin siltä puuttuu sen runon ymmärtämys.

Jos nyt tällainen runous aikakausien takaa syntyisi, ketkä ymmärtäisivät silloin sen rytmiä, sen verenkiertoa, sen psyykeä? Kaikki vapaat, henkisesti vapaat miehet ja naiset, jotka tämän runon laulajan lailla hallitsevat tunne-elämäänsä, he ymmärtäisivät häntä ja hänen lauluaan, kaikki ne, "jotka vierovat itseään ja rakastavat kaikkea luotua", niin kuin Shelley laulaa iki-ihanassa hymnissään sielulle ja sen kauneudelle. Mutta tämä rakkaus on harmoniaa, ei aistillista ja hillitsemätöntä kiintymystä.

Tämän uuden rodun ja ihmistyypin luonteenomaisin piirre on oleva levollisuus, tyyneys, jota ei mikään voi järkyttää. Runouden suurimmat sielut ovat kaikkein kirkkaimpina hetkinään aina aavistaneet tällaisen runon olemassaolon ja joskus myös joutuneet sen lumoihin. Me tiedämme, kuinka suunnattoman arvon esiin. Runebergkin antoi rauhallisuudelle, tyyneydelle. Suurimman taideluomuksensa, kuningas Fjalarinsa, ympäröi hän tyyneydellä. Ja olympialaisen tyynesti antaa hän lopulta sankarinsa kuollakin:

Kirkas sees ol' ilta Pohjan kesän,
Rauha varjosi meren, maan,
sammui metsän taa tulivirta päivän,
päivän lailla valtias Fjalar myös.

Tulevaisuuden runoilijat ovat tämän hallitun ja hillityn mielen, tämän suuren tyyneyden perijiä ja herroja.

*

Jos kiinnitämme huomiomme eritoten näytelmään ja niihin tekijöihin, jotka sen luovat, huomaamme me, että ylpeys, ja etenkin loukattu ylpeys, on miltei kaikkien näytelmien pohjana ja perustana, se on niiden "Deus ex Machina", joita ilman näytelmä ei synny. Nykyajan näytelmän luovat siis ylpeyden raatelevat voimat ihmisessä, juuri ne samat, jotka rikkovat sisäisen tyyneyden sopusoinnun, harmonian hänessä. Muuta draamaa, muuta näytelmää ja sen runoutta ei tämän rodun ihminen kykene ymmärtämään, eikä muusta myöskään nauttimaan. Ylpeyteen sisältyy, kas, kaikki ne intohimot, jotka ihmistä innoittavat ja näytelmiä ihmiselämästä luovat. Siihen sisältyy uhmaa, vihaa, tyhmyyttä, kateutta, pelkoa, sankaruutta, mustasukkaisuutta, katkeruutta, lempeä, kiintymystä ja vaikka mitä. Draaman huvinäytelmän ja farssin kaikki ainekset piilevät siinä. Tätä kaikkea me ymmärrämme, tästä kaikesta voimme me vain nauttia. Kuinka sanookaan henki Goethen Faustissa: Du gleichst dem Geist, den du begreifst, nichtmir. Sen hengen kaltainen ja heimolainen oot, jot' ymmärrät, et minun!

Jos siis tulevaisuuden ihminen voittaa hengessään ylpeyden raatelevat voimat, syntyy tietenkin aivan uusi runous ja aivan uusi draama, joka vastaa hänen kehitystasoaan. Sen täytyy pakostakin syntyä, sillä siitä runoudesta, jota me nyt ymmärrämme, josta me nyt nautimme, ei hän enää nauti. Tämä uusi runous tulee kansoittamaan näyttämön aivan uusilla ihmistyypeillä. Niille sankareille ja sankarittarille, joille me nyt kyynelöimme, on tulevaisuuden ihminen hymyilevä. Sitä, jota me nyt nimitämme suureksi draamaksi, kutsuu hän lapsenleikiksi. Tulevaisuuden näyttämö on oleva sopusoinnun, harmonian pyhäkkö. Minkälaisia ihmistyyppejä se tulee esittämään, on meidän mahdoton tietää, koska me kaikki olemme ylpeyden ja nöyryyden pauloissa, emmekä siis voi kuvata sellaisen hengen luomia, joka on niistä vapaa. Hänen taiteellinen mittapuunsa on aivan toinen kuin meidän ja hipoo sitä, josta alussa oli puhe. Mutta siitä voimme me kumminkin olla vakuutetut, että tulevaisuuden näyttämöllä tulee liikkumaan miehiä ja naisia, joihin verrattuina me tämän ajan ihmiset olemme kääpiöitä.

Ruusu-Risti — huhti-toukokuu 1932