Näkökohtia henkisestä kasvusta

[Toimitussihteeriltä]

Ihminen, joka elää maailmassa, on aina vaaroille altis, mutta tuhannesti suuremmat vaarat uhkaavat sitä, joka on lähtenyt etsimään omaa tuntematonta itseänsä. Hän pyrkii ykseyteen, ja se vaatii, että hänen on selviydyttävä moninaisuudesta. Hän pyrkii elämään, ja aste asteelta maailma hänelle elävöityy. Hän tutkii voimia, jotka vaikuttavat ilmiöiden maailmassa, ja hänelle aukeaa uusia voimatasoja uusine ilmiöineen. Todellista tahtoaan etsiessään hän löytää itsestään lukemattomia ristiriitaisia ja rinnakkaisia tahtomuksia. Elämä muuttuu hänen silmissään entistä dynaamisemmaksi ja itsekasvatus yhä ilmeisemmin voimankäyttökysymykseksi. Syyt, jotka hän ennen on sijoittanut muihin ihmisiin erityisesti tai yleisesti, lähenevät hänen oman minänsä vaikutuspiiriä ja monet tapahtumat, jotka hän on lukenut kaukaisen karmansa hedelmiin, palautuvatkin läheiseen menneisyyteen. Ihminen itse osoittautuu oman elämänsä keskipisteeksi, ei enää passiivisen vastaanottavassa, merkityksessä armoleivän nauttijaksi, vaan oman sarkansa kyntäjäksi, kylväjäksi ja korjaajaksi.

Tämä sisäinen näkemys on seurauksiltaan arvaamattoman laajakantainen, mutta sen käytännöllinen toteuttaminen on elämän vaihteluissa opittava. Se vaikuttaa ihmisessä vakaumuksena, uskona; se saattaa varata hänelle "syyllisyyden" sellaisissakin tapauksissa, joissa toinen olisi valmis ns. tosiseikkojen nojalla lisäämään kanssaihmistensä syntiluetteloa. Jos hänen pyrkimyksensä on todella vilpitön, säästyy hän neurootikolle ominaisesta sairaalloisen itsesyyttelyn ja itsetehostuksen vaihtelusta, ja siitä, että hänelle vähitellen paljastuu syiden ja vaikutusten ihmeellinen leikki, on seurauksena tasapainoisen itsetunnon lisääntyminen.

Tasapaino on toimivien voimien jännitystä. Lopullinen päämäärä on saavuttamaton, eikä siis voittokaan ole milloinkaan kertakaikkinen. Esoteerisen pyrkimyksen herättämä ja ruokkima vakaumus ihmisen vastuunalaisuudesta joutuu joka askeleella koeteltavaksi. Halu tunkeutua elämän ja kuoleman salaisuuksiin tuntuu manaavan kaikki elämän ja kuoleman voimat ihmistä vastaan. Entiset ristiriidat kärjistyvät, ja uusia vaikeuksia syntyy sisätajuisista kätköistä kehkeytyvän karman liittäessä vaikutuksensa ihmisen tietoiseen pyrkimykseen. Kirkkaampina juhlahetkinään ihmisestä tuntuu siltä kuin hänen täydellisyystahtonsa olisi jumalallisena prinsiippinä saanut hetken vallita koko hänen inhimillistä olemustaan, mutta arkioloissa sen on vietinomaisen itsepintaisesti puolustettava olemassaoloaan vastustamalla muita tahdonliikkeitään, neuvottelemalla niiden kanssa vuoroin voittoja, vuoroin tappioita kokien Arjunan on taisteltava, mutta hän empii useasti, sillä ovathan viholliset hänen omaa sukuaan.

Ihmisen vaikeuksille antaa perusvärityksen hänen pyrkimyksensä. Jos hänen päämääränään on eettinen ihanne, ovat hänen vaikeutensakin ennen kaikkea siveellistä kuntoa kysyviä ja kasvattavia. Jos hän sitä vastoin on esoteerisessa työssään pysähtynyt persoonallisuuteensa ja sitä ympäröivään ilmiömaailmaan, kokee hän voittonsa ja tappionsa tasolla, joka tosin vastaa hänen konkreettisuustarvettaan, mutta joka lopulta kuitenkin muuttaa hänen voittonsakin tappioksi.

Esoteeriset harjoitukset — mikäli ne ovat kysymyksessä — eivät saa tulla itsetarkoituksiksi, jos mieli säily ikäviltä yllätyksiltä. Jatkuvaan eettiseen itsekasvatukseen ja henkiseen keskitykseen liittyneinä ne ovat luonnollinen ilmaus pyrkijän halusta olla yhteistyössä luonnon kanssa valmistaa alemmasta psykofysiologisesta elimistöstään entistä herkempi ja kestävämpi ilmaisu- ja toimintavälin sille, joka hänessä joskus on syntyvä. Uusien aistien heräämisestä voi aiheutua kenelle hyvänsä yllätyksiä, mieluisia ja epämieluisia, mutta vakavilta vaaroilta on turvattu vain se, joka lakkaamatta pitää katseensa henkisiä todellisuuksiin suunnattua.

Ihminen, joka ryhtyy harjoittamaan käytännöllistä esoterismia, ei ennakolta tiedä sen vaikutusta itseensä eikä tunne tasoja, joiden yhteyteen hän tahtoen tai tahtomattaan joutuu. Jos hänen työssään pääsevät vaikuttamaa persoonalliset sivuvaikuttimet, tapahtuu kehitys epänormaalisti, ja tasapaino on vain kärsimyksien hinnalla ostettavissa. "Maailmansielu on voima, joka alati pyrkii tasapainoon", sanoo Eliphas Levi. "Kaikkinainen epätäydellinen elämä kiusaa sitä luonnottomuutena, ja se koettaa aina sulattaa itseensä keskosensa."

Länsimaisessa ihmisessä on aina uuden testamentin Tuomasta, joka tahtoi sormin tunnustella uskoakseen todeksi sen mitä näki. Ero lienee vain siinä, että länsimaalainen ei usko silloinkaan, jos hän on tiedemies, tai sitten uskoo liian paljon, jos hän on uskonnollinen. Molemmissa tapauksissa on mieltymys aineellisiin arvioihin ja aisti-ilmiöihin esteenä henkisen tiedon saavuttamiselle.

Ehdottomasti materialistinen tiedemies lienee piakkoin harvinaisuus, mutta naivia uskovaisia riittää vielä pitkiksi ajoiksi niidenkin joukossa, jotka uteliaisuudesta tai tiedonhalusta ovat uskaltautuneet esoteerisiin harjoituksiin, tai jotka puoliuskonnollisesta herätyksestä ovat vakavasti ryhtyneet toteuttamaan esoteerista itsekasvatusmenetelmää. Tulevaisuuden ennakkoluulottomalla tiedemiehellä on turvanaan kriittisyytensä; sen minkä hän rehellisesti hyväksyy, hän myös omaksuu. Hän käsittelee ns. yliluonnollisia ilmiöitä luonnontieteiden alaan kuuluvina ja antaa niille ilmiöiden arvon, mutta vain sen. Hänen tutkimuksillaan tiede tulee jälleen magiaksi ja hän itse maagikoksi, valkoiseksi tai mustaksi.

Uskonto tunneperäisenä ilmauksena ihmisen korkeimmasta pyrkimyksestä tulee säilymään ja säilyttämään arvonsa sikäli kuin se tahtoo kokea ja ilmaista prinsiippiä, josta on käytetty buddhin nimeä, sikäli kuin se viittaa ihmissydämessä uinuvaan vapahtajaan, mystiseen Kristukseen. Tämä tulee olemaan tieteenkin lopullinen päämäärä.

Ne, jotka jo nyt ovat omaksuneet sekä älyä että tunnetta, tiedettä ja uskontoa edustavan ja kehittävän pyrkimysmuodon, esoteerisen itsekasvatusmuodon, ovat samalla päättäneet kasvaa sisäisesti sopusuhtaisiksi olennoiksi. Ja koska he ovat nähneet päämääräkseen Sen, joka ei heissä vielä ole tullut ilmi, on heidän muistettava, että kaikki, mitä voidaan ilmiöiksi nimittää, ovat lopultakin vain kuoria, vertauskuvia, etteivät "unen fosforihohteiset erehdykset, kuumehoureiden hukkaan lausutut sanat luo mitään, toteuta mitään, eivät edes ole olemassakaan", vaan että ne ovat "elämän helvettejä, astraalihuuman höyryjä, väsyneiden silmien häikäistymystä" (Levi).

Jos vainajien oletetut sanomat, unet tai aavistukset, astraalikäärmeen suomujen petolliset välähdykset tai korvin kuullut henkikuiskaukset jollekin merkitsevät enemmän kuin totuus; joka ei kaipaa ilmiöitä alastomuutensa verhoksi, tulee hän pettymysten, ehkäpä kärsimystenkin kautta lopulta kokemaan, että "totuus kestää ilman jumalien ja henkien inspiroimistakin, vieläpä enemmän, se kestää niistä kaikista huolimatta; ’enkelit’ kuiskaavat yleensä valheita ja lisäävät taikauskon suurta sukukuntaa" (Mestari K. H.).

Ruusu-Risti – helmikuu 1933

Etsikkoaika

[Toimitussihteeriltä]

Etsikkoaika on niitä uskonnollisen elämän synnyttämiä nimityksiä, jotka yksimerkityksellisyyteen pyrkivän dogmatiikan kaavailuista huolimatta ovat säilyttäneet todellisuussisältönsä.

Jollekin tuonpuoleista jumalaa pelolla palvovalle etsikkoaika näyttäytyy ennakolta määrättynä ajanjaksona, joka hänen kohdaltaan kenties on jo päättynyt, kenties päättyy pian. Jos hän sen laiminlyö, uhkaa häntä ylhäisen, kiivaan, tuntemattoman jumalan rangaistus. Sillä Jumala ei salli itseänsä pilkattavan —.

Kuitenkin sanotaan, että Jumala antaa aurinkonsa paistaa niin pahoille kuin hyvillekin. Ne, jotka tarkoittavat tällä henkistä aurinkoa, eivät erehdy pitämään etsikkoaikaa kertakaikkisena. Jos he ovat teosofeja, saattavat he tosin pitää ihmisen yrittämismahdollisuuksia rajoitettuna ajatellessaan, mitä on kerrottu elämän sulkeutumisesta praalajaan tai elämänaallon siirtymisestä pallolta toiselle tai siitä ratkaisukohdasta elämien kuluessa, jolloin uppiniskaisen ihmisen on pakko lopullisesti valita oikean tai vasemman käden tie: jälkimmäisen valitessaan hän on myös luopunut "etsikkoajastaan" ja on matkalla minuutensa häviämistä kohti. Inhimillisellä ajalla mitattuna etsikkoaika siis on ylen pitkä, mutta se ei silti yksilön silmissä menetä vakavuuttaan. Tutkiessaan ihmisen kosmillista kehityskulkua, missä tajunnan ulos- ja sisäänhengitys ilmenee "elämän" ja "kuoleman" vuorotteluna ihmeellisine seurauksineen, hän nöyrästi tunnustaa tarvitsevansa osalleen Elämän kaiken kärsivällisyyden. Jos häneltä ehkä puuttuukin sitä elämänvakavuutta, joka lähtee synnintunnon painosta ja tuomiopäivän pelosta, on hänellä toivottavasti sen asemesta tajunnassaan pakottavaa pyrkimystä täydellisyyteen, tahtoa oikeaan itsensä toteuttamiseen, velvoittavaa tuntemusta karman lain vaikutuksesta. Ja hän tuntee itsensä kosmista näkemyksistään huolimatta sittenkin vain ihmiseksi, jonka persoonalliset toimintamahdollisuudet loppuvat hänen nykyisen elämänsä loppuessa. Tämä on hänen varsinainen etsikkoaikansa; sen jälkeen ei Valo ole tässä maailmassa.

Taivasten valtakunta lähestyy kuitenkin ihmistä monta kertaa hänen maaelämänsä aikana. Nämä tilaisuudet ovat sisällöltään ja kantavuudeltaan monivivahteiset kuin itse elämäkin. Jos hän on tehnyt työtä enemmän kuin muu meidän päiviemme ihmiskunta, saattaa häneen jo lapsuus-aikana tai nuoruuselämän kehkeytymisvaiheessa laskeutua mystinen Kristus, ihmisen todellisen kuolemattomuuden hermeettinen hapatus. Jos tämä onni suodaan hänelle elämän ehtoolla, voi hän vanhan Simeonin lailla iloita Lunastajan syntymästä ja käydä ansaitsemaansa lepoon odottamaan uuden elämänpäivän valkenemista.

Vapahtajan syntymää valmistellaan ennustuksin ja ennemerkein; herätystä saarnaavia ja epäjumalia särkeviä profeettoja vastaavat ihmisen minäkeskeisessä maailmassa riehuvat ristiriidat. Kunkin hetken tasapainotilalla on vain määräaikainen oikeutuksensa. Niin kuin elämä on ihmistä suurempi, niin on ihminenkin persoonallisuuttansa suurempi; elämän lakia noudattaen monadi kasvattaa lastaan itsensä arvoiseksi tämän tietämättäkin. "Lempeän luokse Hän tulee kuin lauha länsituuli, mutta. uhmaaja saa tuta Hänet myrskyssä ja ukkosessa". Kaikissa tapauksissa on ihmisellä mahdollisuus saavuttaa jotakin, olipa se sitten uusi tasapaino, syventynyt elämännäkemys tai kokemus, joka pohjimmiltaan jää häneltä salatuksi.

Usko Jumalaan, joka antaa lapselleen koettelemuksia ja vastoinkäymisiä, on ominaisuuksia, jotka kristillisissä uskontokunnissa ovat enimmin vaikuttaneet eettisesti rakentavasti. Älyllisemmän maailmankatsomuksen omaavilta se useinkin puuttuu. Teosofi, joka tarkastelee kokemuksiaan karman lain valossa, oppii niistä ehkä enemmän kuin puhtaasti uskonnollinen ihminen, joka arastellen ajattelee uskon koettelemukseksi saapuneita vaikeuksiaan, mutta hän jää usein ilman sitä siunausta, joka jälkimmäisellä on hartaasta varuillaanolostaan ja luottamuksestaan Korkeimman johtoon.

Kyseessä on lopultakin sisäisen asenteen täydellistäminen: kolminaismaailman vaikutuksiin sisältyy aina uusia syitä ja uusia mahdollisuuksia, tyhjentyvää karmaa täydentää alati rikastuva dharma.

*

Elämän tutkiminen etsikkoaikaperiaatteen kannalta merkitsee siis elämän tarkoituksellisuusprinsiipin tutkimista. Näköalat, jotka tästä avartuvat, ovat lukemattomat. Ajan jatkuvaisuudesta erottuvat vuodet ja vuodenajat, päivät ja hetket itsenäisiksi vaiheiksi, joista kukin näyttää tarjoavan ihmiselle oman erikoisen tilaisuutensa. Ja tutkittuaan oman mikrokosmoksensa suhdetta makrokosmokseen ihminen voi vakavalla mielellä lukea seuraavanlaisen keskustelun:

Pyrophilus: "Voiko taivaan ja maan maaginen avioliitto tapahtua jokaisena vuodenaikana, vai onko se sidottu johonkin määrättyyn aikaan?"

Eudoxus: "Useat eri filosofit ovat ilmoittaneet vuodenajan, jolloin on sopivinta aloittaa tämä työ. Toiset, pidättyvämmät, ovat lausuneet tästä ajatuksensa vain vertauksin. Edelliset ovat maininneet maaliskuun ja kevään. Sacharias ja eräät muut filosofit ilmoittavat aloittaneensa työn pääsiäisenä ja saattaneensa sen onnelliseen päätökseen vuoden kuluessa. Toiset tyytyvät kuvailemaan Hesperian puutarhaa, joka on täynnä kukkia, etenkin orvokkeja ja hyasintteja (jotka ovat kevään ensimmäisiä). Kosmopoliitti, joka on ollut muita nokkelampi, sanoo viitatessaan siihen, että filosofiselle työlle on sopivin vuodenaika se, jolloin kaikki elävät, tuntevat ja kasvavat olennot näyttävät uuden tulen elvyttämiltä, joka ajaa niitä rakastamaan ja lisäämään sukuaan, että nimittäin Venus on sen viehättävän saaren jumalatar, missä hänelle ovat paljastuneet kaikki luonnon salaisuudet. Ilmaistakseen vielä selvemmin tämän vuodenajan hän lisää nähneensä niityllä oinaan ja härän kahden nuoren paimenen keralla. Tällä näppärällä allegorialla hän selvästi ilmoittaa ne kolme kevätkuukautta, joita kuvataan Oinaan, Härän ja Kaksosten taivaallisilla merkeillä". ("Hermeettinen triumfi")

Ruusu-Risti – huhti-toukokuu 1933