A. J.

Unohtaminen

— Unohtamisen taito on suuri lahja, sanon.

Ei ole viisastelua, kun selitän tuon paradoksin seuraavasti:

Jos voisit unohtaa mitä haluat, olisit onnellinen. Eiköhän vain olekin Sinulla paljon sellaista, jonka tahtoisit, mutta jota et voi unohtaa?

Ehkä haluaisit asettua tilalleni?

Kerronpa.

Mutta ensin huomautan, että tämä on totta, vieläpä omasta elämästäni otettu esimerkki.

Sairastuin kolmatta vuotta sitten. Menetin paljon verta. Kun sitten parannuttuani palasin omaisteni ja tuttavieni pariin, huomasin hämmästyksekseni, että olin paljon unohtanut. Minulta kysyttiin: Muistatko...? Ja vastaukseni oli kielteinen. Omaiseni ja tuttavani panivat minut oikein koetukselle, kyselivät, kysyivät oikein tarkoin yksityiskohtia mainiten. Lopulta minun täytyi tunnustaa: Te voitte sanoa minun sanoneen mitä tahansa, en kuitenkaan muista.

Sattuipa eräänä päivänä, että verokarhu tuli perimään verorästiä sairastumisvuodeltani. Olisi luullut, että ainakin sellaisen asian olisin muistanut. Mutta ei. Muisti petti. Tuollainen unohtaminen ei johdu taidosta unohtaa. Mutta tulin nyt ajatelleeksi, että kuinkahan paljon oikeastaan olen unohtanut — sellaistakin, jonka muistamisesta ei ole väliä. Olen hyvilläni siitä, sillä menneisyydestä, joka jäi taakseni, kun sairastuin, minulla on jäljellä alitajunnassani säilyvänä "muistona" luonne. Sitä tahtoisin sanoa positiiviseksi, myönteiseksi ja hyväksi — sikäli, ettei siinä ole henkilökohtaista katkeruutta ketään kohtaan, ei siis "vihamiehiänikään" kohtaan, ei kostonhalua, ei halua saada hyvitystä. Olenhan unohtanut. En tosiaankaan muista, että minulla oli vihamiehiä.

Voisin siis jatkaa alkamaani uutta elämää. Se merkitsisi uusien suhteiden solmimista, uusien siltojen rakentamista.

Mutta voinpa ennustaa: kaikki toistuu, muisti palajaa entisen toistuessa. On jo ilmennyt merkkejä siitä. Äskettäin eräs tuttavani lainasi minulle rahaa (maksaakseni veroja) — ja hän sanoi, että joskus olen auttanut häntä. Tuon muistin. Alkoi muutakin häämöttää menneisyydestä muistini elvyttäjän kohdalla. Kiiruhdin sanomaan: Mitäpä menneitä muistella.

Aavistan, että kaiken toistamisen yhteydessä ja muistin palatessa tarvitsen unohtamisen taitoa. En tunne hätääntyväni niinkään paljon menneisyyden palatessa muistuttajana — kuin joutuessani nykyhetkessä vastaamaan kysymykseen: — Onko sinulla taito unohtaa — jo ennen auringonlaskua — kaiken sen, mistä olet tänään kärsinyt: moittijasi tai ne, jotka ovat tuottaneet sinulle pettymystä tai suoranaista vahinkoa?

Muistini nimittäin on parantunut: muistan, mitä minulle äsken sanottiin, vieläpä, että viime aikoina ovat eräät henkilöt, joihin luotin, tuottaneet minulle pettymystä, jopa vahinkojakin. Niinpä melkein pelkään, että minuun alkaa pesiytyä katkeruus, paras muistin ylläpitäjä kielteiseen nähden, sillä katkeroitunut ihminen ei edes tahdo yrittää kasvattaa unohtamisen taitoa.

Niin, nytpä minulle selvisi: katkeroitunut ihminen ei ymmärrä niiden ihmisten vaikuttimia, jotka ovat aiheuttaneet hänen pettymyksensä ja katkeroitumisensa!

Eikö siis unohtamistaidon salaisuus piilekin siinä, että kun ymmärtää niiden luonnetta, jotka vahingoittavat minua, niin osaa selittää, mistä johtuu pettäjien menettely seurauksineen? Eikö ehkä vaikuttimia tutkiessa voisi mennä niinkin pitkälle, että hyväksyy ne — todettuaan: heidän kehityksensä oli heidän valheellisuutensa seurauksen tarpeessa? Selvemmin sanoen: henkilö, johon luotin, tarvitsi ainoan lampaani suuren laumansa lisäksi, hän petkutti minua saadakseen lisän rikkauksiinsa. Kysymys ei nyt, nykyhetkessä, ole siitä, kumpi paremmin tarvitsi lampaan, vaan tärkeämpää ovat anastuksen seuraukset. On varmaa, että seuraukset tulevat — anastajan omantunnon herätessä. Minun ei tarvitse jouduttaa sen heräämistä, en edes saa ilmaista hänelle, että hän otti ainoan lampaani — jotten pysähdyttäisi hänen kehitystään vahingonilon herättämisellä. Sitä paitsi: voi olla mahdollista, että hänellä oli jotakin kostettavaa minulle, ainakin hän voi luulla olevansa oikeutettu kostamaan. En saa keskeyttää hänen kehitystään pysähdyttämällä häntä kostonsa nauttimiseen. Minun pitää unohtaa.

Voin unohtaa, jos ja kun hyväksyn hänelle sopivaksi sen kehityksen tien, johon häntä vetää ja jossa häntä pitää hänen luonteensa. Sanotaanhan, ettei ihminen voi luonteelleen mitään. Kuinka siis sivullinen voisi (kostamalla, hyvitystä vaatimalla), kun hän ei itsekään? Turhaa minun olisi muistissani pitää luottamukseni rikkojaa, hän kuitenkin kulkisi omaa tietänsä, sitä, joka on hänen luonteensa mukaista.

Voin siis unohtaa hänet — ymmärtäessäni. Voin antaa anteeksi hänelle. Mitä täydellisemmin unohdin, sitä ehdottomampi on anteeksiantoni. Mutta sen edellytyksenä on täydellinen ymmärtäminen.

Kaiken toistuminen tapahtuu ymmärryksen kasvatuksen vuoksi. Tänään voin alistua miettimällä vaikuttimia. Jos ymmärrän niitä, voin unohtaa — persoonallisen kielteisen — asettumalla yhteyteen myönteisen kanssa. Siinä yhteydessä kasvaa ymmärrys ja samaan aikaan unohtamisen taito.

Unohtamisen taito on suuri lahja, sanon.

Eikähän ollut viisastelua, kun selitin tuon paradoksin seuraavasti:

"Jos voisit unohtaa, mitä haluat, olisit onnellinen". Ja kysyn lopuksi:

Onnelliseksihan Sinä tahdot tulla? Sillä eiköhän vain olekin Sinulla paljon sellaista, jonka tahtoisit, mutta jota et voi unohtaa? Ehkä haluaisit asettua tilalleni? Ei toki sen vuoksi, että olisin onnellinen, vaan siksi, että tahtoisin tulla Sinun kanssasi siksi onnelliseksi, joka voisi unohtaa pahan. Vain onnellinen ihminen voi auttaa ihmisiä — unohtamalla heidän menneisyytensä, elämällä heidän kanssaan onnellisemmassa nykyhetkessä.

Ruusu-Risti – syyskuu 1933