V. H. V.

Mitä on synti?

Synti! Mikä suuri maailma inhimillisiä ajatuksia ja tunteita piilee tämän lyhyen sanan takana! Siinä sanassa ovat menneet sukupolvet tahtoneet jättää meille perinnöksi oman käsityksensä eräästä suuresta elämänarvoituksesta, joka tuijottaa kaikkialta meitä vastaan sfinksin silmillä vaatien vastausta. Mutta käykäämme rohkeasti sitä vastaan, ja koettakaamme kukin puolestamme tehdä selväksi suhteemme siihen niin hyvin kuin järkemme ja omantuntomme avulla voimme.

Mitä on synti kristillisen uskonopin mukaan? Tähän vastaa Svebiliuksen katekismus: "Kaikki, mikä sotii Jumalan lakia vastaan, vihastuttaa Jumalaa ja ansaitsee rangaistuksen." Ja kun kysymme, mitä on laki, saamme tietää, että Jumala on antanut lain Siinain vuorella Mooseksen välityksellä kivisiin tauluihin kirjoitettuna.

Tässä on meillä edessämme tähänastinen yleinen käsitys synnistä. Synti on rikos kymmeniä käskyjä vastaan. Tavallinen rahvaanmies sanookin: "Ihminen on heikko, eikä Jumala ole pannut päällemme suurempaa kuormaa kuin että täytämme hänen kymmenen käskyään." Mutta kaikkien täytyy myöntää, että se moraalipohja, joka ilmenee näissä käskyissä, on jotenkin alhainen ja matala, sillä se on paljon alempana jaloimpien pakanauskontojen moraalivaatimuksia. Muistammehan, että rikas nuorukainen valehtelematta saattoi käskyistä sanoa: "Nämä kaikki minä olen nuoruudestani asti pitänyt." (Mark. 10:20). Silloin tulee ehdottomasti kysyneeksi: eivätkö kristityt ole sitten kehittyneet lainkaan pitemmälle siitä, mitä juutalaiset olivat Mooseksen päivinä? Eikö Uudessa testamentissa ole annettu uusi korkeampi moraalilaki? Ja meille vastataan: "Ihmiset ovat kyllä kehittyneet, mutta Jumalan laki (so. Mooseksen käskyt) pysyy aina samana. Sen tähden laaditaan ainoastaan uusia selityksiä näihin käskyihin." Ihmisten järki on sentään niin paljon kehittynyt, etteivät he voi olla tunnustamatta, kun oikein syvemmin tutkivat ajatuksiaan ja tekojaan, että ne eivät ole Jumalan tahdon mukaisia, ja he sanovat silloin rikkoneensa lain so. käskyjen sisäistä merkitystä vastaan. Mutta kirkko ei tahdo mitenkään myöntää, että on olemassa olennainen erotus kristillisen ja juutalaisen moraalin välillä, eikä se tahdo ottaa huomioon Jeesuksen ja kristillisen kirkon ensi aikojen moraalivaatimuksia.

Ja mitä merkitsee se? Se merkitsee, että pidetään edelleen kiinni juutalaisten syntikäsitteestä. Jumala on antanut ihmisille käskynsä ja vaatii ja odottaa, että niitä noudatetaan. Tottelemattomuus eli rikos tätä lakia vastaan "vihastuttaa Jumalan ja ansaitsee rangaistuksen", se loukkaa hänen vanhurskauttaan ja hänen täytyy saada siitä joku hyvitys eli korvaus. Hänen vihansa leppyy, jos hän saa rangaista eli kostaa joko väärintekijälle itselleen tai "lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen" tai jollekin uhrieläimelle ihmisen puolesta tai lopuksi omalle pojalleen. Mutta jos ihmisellä kuollessaan on yksikin synti "sovittamatta," niin hänen täytyy kärsiä iankaikkisesti siitä rangaistusta. Vieläpä jos lapsi kuolee heti synnyttyään ehtimättä tehdä yhtään syntiä, mutta ei ole kastettu, niin Jumala ei voi antaa sille täydellistä armoaan sen vanhempien synnin eli perisynnin tähden.

Mihin tällaiset opit ja käsitykset vievät ja ovat vieneet vuosisatojen aikana? Ensiksi ovat ne muuttaneet maailman tuskan ja ahdistuksen athoksi ja täyttäneet surulla elämän pikarin, sillä tiedämmehän, ettei kukaan meistä voi olla tekemättä syntiä ja vain harvat osaavat herättää itsessään sellaista uskontunnelmaa, jota kussakin maassa vaaditaan anteeksiantoa varten. Ihmiset, jotka asettuvat uskonnon edustajiksi, ovat tehneet itselleen ja muille kuormaksi sellaisen jumalankuvan, jota ennen kaikkea täytyy pelätä ja kauhistua. Täten he estävät monesti ihmistä lähestymästä Jumalaa ja turmelevat hänen sielunrauhansa. Ja vieläpä he itsekin sokeassa uskoninnossaan tulevat usein Jumalansa kaltaisiksi – julmiksi. Heidän mielestään pahantekijä ei saa tarpeeksi kovaa palkintoa kuoleman jälkeen, vaan häntä pitää jo tässä elämässä piinata ja rangaista. Ja rangaistuksen tarkoitus ei ole niinkään pahantekijän hyöty vaan ennemmin "rikoksen sovittaminen". Tälle perustukselle koko oikeuslaitos kristillisissä maissa on ollut rakennettu meidän päiviimme asti. Ja lakikaan ei ole muka kylliksi ankara, sillä hurskas pappi sanoi minulle kerran, että jos Jumalan tahtoa noudatettaisiin, pitäisi murhasta aina seurata kuolemanrangaistus Jumalan käskyn mukaisesti (2 Moos. 21:12).

Nyt tiedämme, että ihmiset syntyvät eriluontoisina. Toisilla on vahvasti kehittynyt hyväntahtoisuus, totuudenrakkaus ym., eikä heille ole edes vaikeaa olla tekemättä pahaa. Toisilla on sielussaan voimakkaat vietit ja taipumukset pahaan, joita vastaan he taistelevat turhaan: he lankeavat. Mutta laki on kaikille sama. Nämä ovat siis vihastuttaneet Jumalaa enemmän kuin nuo laupiaat ja hyveelliset, ja Jumala siis vihaa heitä enemmän. Silloin heidän päälleen myös lankeaa raskaana kanssaihmisten viha ja ylenkatse. Ja tämä myötätunnon ja oikean ymmärtämisen puute ei suinkaan tee heitä paremmiksi, päinvastoin.

Vielä on yksi seuraus juutalaisten synti-uskosta. Me huomaamme, että Mooseksen käskyistä ainoastaan neljäs on alkuperäisessä muodossaan positiivinen, muut eivät oikeastaan ole käskyjä vaan kieltoja. Ja tämä erotus on hyvin huomattava, sillä positiivinen eli toimiva hyve on kokonaan toista kuin kielteinen. Mitä lähempänä mielipuolta ihminen on, mitä enemmän hän eläessään on toimimatta ja ajattelematta, sitä paremmin hän täyttää kielteisen "Jumalan lain". Sen, mihin tämä johtaa, on historia todistanut. Tämä käsityskanta on ollut kehityksen pyörälle mitä voimakkain jarru. Nukkuminen, paikallaan olo ihanteena! Mutta se ei ole liioittelua. Kristillinen moraali sanoi: pyrkikäämme hyvään! Ja juutalainen: paetkaamme pahaa! Ei huomattu, mikä ääretön ero on näiden välillä, vaan otettiin juutalaisten laki virallisesti käytäntöön ja opetettiin se viattomille lapsille ensimmäisenä elämän ohjeena. Ja tämä pelon uskonto yllytti lasta jo pienestä pitäen tukahduttamaan kaikki itsenäiset ja uudet aatteet ja pyrkimykset. Sen tähden onkin melkein kaikki edistys ajatustavoissa ja olosuhteissa saatu aikaan vasta taistelulla uskonnollisia ja kirkollisia piirejä vastaan. Kaikki uranuurtajat ovat kärsineet vainoa ja häväistystä, mikä on luonnollista. Kaikki ne ihmiset, joiden elämä on ollut rikkaampaa, vilkkaampaa ja luomiskykyisempää, ne joutuvat siten tekemään enemmän "syntiä". Nerot ovat useimmiten tavallisia ihmisiä "syntisemmät". Kun heillä nimittäin on joku suuri pyrkimys ja päämäärä ja tuntevat itsessään jotain erityistä kutsumusta palvelemaan veljiään, niin heidän sielunsa on niin voimaa tulvillaan ja heidän mielensä niin jännittynyt, että he eivät jouda huolehtimaan siitä, että heidän oma yksityinen elämänsä olisi mallikelpoinen. He ovat useimmiten muiden hyveellisten ihmisten mielestä omituisia, hulluja, pahoja. Tavallisesti he saavat kärsiä lähimmäistensä puolelta niin paljon vastustusta, tuomitsemista ja panettelua, että he eivät voi kestää sitä, varsinkin kun heidän täytyy olla alituisessa sisäisessä taistelussa saadakseen selville, mitä sydämestä pyrkii esiin. He kadottavat järkensä tai tekevät jonkin tyhmän teon. Ja kuitenkin he kenties jättävät jälkeensä elämäntyön, joka on suurempiarvoinen kuin satojen tavallisten sielujen toiminta.

Mitä on yhdellä sanalla sanottuna se tulos, mihin juutalainen syntikäsitys johdonmukaisesti vie? Se on farisealaisuus. Ja samalla kun kristillinen maailma aikojen kuluessa vähitellen palasi takaisin juutalaisuuteen, avattiin portit taas selkoselälleen farisealaisuudelle, ja nykyaikana se kukoistaa yhtä voimakkaana keskellä kristikuntaa kuin konsanaan Jeesuksen aikana. On erehdys luulla, että farisealaiset yleensä olisivat salassa tehneet syntiä ja olleet vain ulkonaisesti olleet hurskaita. Silloin heidän olisi ollut mahdotonta pysyä vallassa. Saattoihan joku heistä todella olla salainen väärintekijä, mutta epäilemättä useimmat noudattivat kaikessa tarkasti lakia – "jumalan lakia". He eivät tehneet koskaan "syntiä". Ja silloin he saattoivatkin olla aivan varmoja siitä, että olivat välttäneet jumalan vihan. Korkeasta ja pyhästä asemastaan he vanhurskaan jumalan silmillä katselivat maailman lapsia, "syntisiä". He kauhistuivat niitä eivätkä tahtoneet olla heidän läheisyydessään. Onko meidän vaikeata löytää vastaavia esimerkkejä meidän ajaltamme? Onhan kaikissa piireissä tällaisia itsevanhurskaita, mutta varsinkin on sellaisia paljon oikeaoppisten "jumalan lasten" joukossa, jotka ovat horjumattoman varmoja siitä, että he yksin ovat oikealla tiellä, kaikki muut kadotuksen lapsia, suruttomia, vieläpä Antikristuksen seuraajia, jumalan ja Kristuksen vihollisia. Mutta nyt tiedämme, että Jeesus ei puhunut niin kovia sanoja mitään muuta kuin farisealaisuutta vastaan. Tietysti Jeesuksenkin aikana oli sekä pahantekijöitä että jumalankieltäjiä – ihmisluonto on aina sama – mutta hänellä ei ollut heille sanottavana sellaisia pyhän kiivastuksen sanoja kuin farisealaisille. Kuinka paljon onkaan kristinusko niistä päivistä laimentunut!

Mikä on nyt farisealaisten ensimmäinen tunnusmerkki? Se on jumalan pelko. Jumala on heidän silmissään ankara kostaja, joka vihaa syntiä ja syntisiä eikä voi antaa anteeksi saamatta sovitusta. Silloin Jeesus tuli heidän keskelleen ja sanoi: "Te ette tunne jumalaa, koska häntä pelkäätte. Minut on Isä lähettänyt maailmaan todistamaan itsestään, katsokaa minua ja oppikaa, millainen jumala on, sillä minä en puhu itsestäni vaan jumalasta." Ja hän sanoi: "Menkää ja oppikaa, mitä tämä on: minä tahdon laupeutta enkä uhria, sillä en ole tullut kutsumaan vanhurskaita vaan syntisiä." (Matt. 9:13.) Jumala ei siis vihaa syntisiä vanhurskaita enempää, vaan hän rakastaa kaikkia luotujaan yhtä paljon. Kun ihminen vaan tahtoo ottaa sydämeensä jumalan armon ja rakkauden, niin ettei hän kanna vihaa ketään kohtaan, silloin ei todellakaan häneltä kysytä, kuinka paljon tai kuinka vähän hän on syntiä tehnyt, jotta jumala hänet ottaisi lapsekseen. Eikä jumala vaadi sovitusta tai uhria vihansa lepyttämiseksi, niin kuin juutalaisten ikivanha oppi sanoi. Kun Jeesus puhdisti temppelin, ei hän suinkaan puhunut näin: "hyvät ystävät, kyyhkysten ja karitsojen kaupitsijat! Teidän ammattinne on kyllä sangen tarpeellinen ja hyödyllinen, jotta kansa voisi ostaa uhrieläimiä, mutta kuitenkaan teidän ei olisi pitänyt tulla esipihaan asti myymään tavaroitanne vaan pysyä portin ääressä. Sen tähden pyydän teitä poistumaan." Näin hän ei sanonut, vaan hänen ruoskaniskunsa oli tarkoitettu surmaniskuksi koko sille kauppaliikkeelle, missä ostettiin ja myytiin syntien sovitusta "jumalan lain" määräämän hinnan jälkeen. Nyt piti alkaa uusi aika, jolloin totiset rukoilijat rukoilisivat Isää hengessä ja totuudessa eikä Jehovaa pelolla ja sijaissovituksella.

Jumalan pelon avulla farisealaiset olivat estäneet sieluilta pääsyn taivasten valtakuntaan, jonka tähden Jeesus sanoikin heille: "Voi teitä kirjanoppineet ja fariseukset, kun suljette taivasten valtakunnan ihmisiltä. Itse ette mene sisälle ettekä salli menossa olevien mennä sisälle." (Matt. 23:13.) Mutta kuinka tämä sama farisealaisuus on saattanut palata takaisin kristillisiin maihin? Siten että vaikka Jeesus on korotettu jumalaksi, hänen sanoihinsa ei ole pantu läheskään niin paljon arvoa kuin esimerkiksi apostoli Paavalin sanoihin. Paavali muka on osannut Jeesusta oikeammin ja selvemmin ilmoittaa, mikä Jeesuksen tarkoitus on ollut. Ja Paavali oli farisealaisuuden kasvattama, ja hän rakensi järjestelmän vanhan juutalaisuskon perustukselle. Paavalilaisen opin mukaan jumala on aivan sama ankara vanhurskas Jehova kuin ennenkin sillä ainoalla erotuksella, että hän monen uhrin sijasta syntien sovitukseksi on tyytynyt yhteen suureen uhriin: omaan poikaansa. Joka tämän sovinnon otti vastaan määrätyllä tavalla, hänelle antoi jumala armonsa, mutta muille oli jumala sama leppymättömän koston ja ikuisen rangaistuksen herra kuin ennenkin.

Kristinuskon alkuaikoina Jeesuksen seuraajien joukossa vallitsi mitä ihanteellisin vapaus ja suvaitsevaisuus. Siellä suvaittiin Paavalin oppia, koska sekin saattoi monelle sielulle olla joksikin avuksi, mutta sen rinnalla oli paljon jalompia ja korkeampia käsityksiä, niin että jokainen saattoi uskoa mitä piti oikeana. Siihen aikaan nimittäin ei kysytty, mitä jokainen uskoi ja mitä hän ei uskonut, vaan kysyttiin ennen kaikkea elämää. Kysyttiin: tahdotko seurata mestaria koko elämälläsi? Vasta vuosisatojen jälkeen kohosi yksi oppisuunta – juuri paavalilainen – valtaan, pääsi valtion uskonnoksi, ja puhtaan opin varjolla se kukisti asevoimin ja hävitti kaikki toisin ajattelevat seurakunnat. Sen jälkeen hävitettiin niiden jäljetkin niin tyystin, että aivan viime aikoihin asti on luultu ensimmäistä kristillistä kirkkoa yhtenäiseksi, tarkkoihin opinkaavoihin sidotuksi seurakunnaksi, jossa säilytettiin oikea oppi erinomaisen puhtaana. Saattoihan esimerkiksi Luther väittää erästä raamatun kirjaa, Jaakobin epistolaa, kerettiläiseksi ja hylättäväksi, koska siinä Paavalin lunastusoppi ei ollut täysin puhtaana. Ja kuitenkin on Jaakobin kirje yksi eheimpiä ja kauneimpia epistoloita Uudessa testamentissa. Mutta mitä enemmän valoa tutkimukset luovat noihin hämäriin aikoihin, sitä selvemmin huomaamme, että "yhteinen apostolinen usko" on ollut suuri erehdys. Yhtä vähän kuin neljästä evankeliumista voimme löytää puhdasta, yhtenäistä oppijärjestelmää, yhtä vähän voimme löytää sellaista vanhimmassa kirkossa, joka kuitenkin seisoi mestaria niin paljon lähempänä kuin me. Sama henkinen elämä oli kaikilla kristityillä, mutta sen muodot olivat hyvin erilaiset ja kaikkien välillä vallitsi vapaus ja arvonanto.

Mutta mikä oli seurauksena, kun Kristuksen tunnustaminen tuli valtion pakolliseksi uskonnoksi ja kun Jeesuksen rakkaudenjumalan sijaan otettiin juutalaisten vanhurskas kostaja? Seuraus oli, että kirkko antoi taas siunauksensa väkivallalle, aseille, oikeuslaitokselle ja rangaistukselle eli kostolle.1 Jeesus oli kieltänyt ihmisiä rankaisemasta toisiaan. "Älkää tehkö vastarintaa sille, joka on paha." "Jos joku tahtoo käydä oikeutta kanssasi ja ottaa ihokkaasi, anna hänen saada muukin vaate". (Matt. 5: 40.) Miksi kristityt menivät näin kauas pois Jeesuksen sanoista? Olisivathan he voineet sanoa esimerkiksi näin: "Ihmisten pahuuden ja sokeuden tähden täytyy ehkä mahtavien käyttää oikeutta ja rangaista lainrikkojaa, mutta kirkko ei voi olla sen kanssa missään tekemisissä eikä antaa sille tunnustusta tai pyhitystä, sillä kirkon tehtävä on aivan toisella tasolla. Se julistaa rakkauden ja anteeksiannon oppia ja uhrautuvaisuuden lakia, joka on korkeampi kuin oikeuden laki." Silloin kristillisen uskonnon nimessä ei olisi annettu siunausta ja kannatusta kaikille esivallan hirmutöille noina pimeinä aikoina, jolloin "esivalta" merkitsi samaa kuin mahtavimman nyrkkivalta. Silloin ei olisi miljoonien tarvinnut kaatua sotatantereilla puolustaessaan jonkun vallanhaluisen "jumalallista" oikeutta johonkin kruunuun. Mutta henkisillä tasoilla tämän menettelyn tulokset olivat paljon kauhistuttavammat kuin fyysisellä.


1 Sanon "eli kosto" siksi, että jos tarkastetaan lainsäädäntöä ensimmäisestä kristitystä keisarista kautta koko keskiajan ja vielä viimeisiin aikoihin asti, niin siinä on aina ollut vallalla juutalainen käsitys, jonka mukaan rangaistus ei tarkoita yksinomaan pahantekijän parantamista vaan jotain muuta, kuten oikeuden ylläpitämistä, rikoksen sovittamista tai pahojen pelottamista, ja silloin se on samaa kuin kosto.


Hyvin läheisessä yhteydessä tämän jumalanpelon ja koston periaatteen kanssa on toinen farisealaisten helmasynti: tuomitseminen. Niin kuin farisealaiset Jeesuksen aikana olivat aina valmiit tuomitsemaan kaikkia muita, samoin yhä vieläkin "kristillismieliset" tuomitsevat muita ihmisiä, ulkopuolisia, hyvin ankarasti heidän synneistään. Ja kristillisestä kasvatuksesta riippuu, että tämä pahe on levinnyt myös kaikkiin muihin piireihin. Jos osaisimme nähdä kaikkien asioiden ytimeen, niin meidän täytyisi varmaan kauhistua sitä kaikkea loppumatonta pahaa, mitä tuomitseminen päivästä päivään vaikuttaa, kuinka moneen ihmiselämään se tuottaa kovempia kärsimyksiä kuin kidutukset aikaisemmin ja kuinka monta hyvää tekoa arvostelun pelosta jää tekemättä. Mutta Jeesus sanoi vakavasti: "Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi." Ja hän on myös selvittänyt meille syyn, miksemme saa tuomita, siinä vertauksessa, jossa puhutaan palvelijoitten erilaisista leivisköistä (Matt. 15). Tämän vertauksen henkeä eivät ole lainkaan ymmärtäneet ne, jotka luulevat, että "leiviskät" tarkoittavat yksinomaan käytännöllisiä lahjoja ja kykyjä ja että siveellisessä suhteessa voi ja pitää kaikilta ihmisiltä vaatia yhtä paljon. Jos ihmiset olisivat todellisella veljellisellä rakkaudella katsoneet ympärilleen, niin he olisivat nähneet, että yhtä varmasti kuin ihmisillä syntyessään on erilaisia ulkonaisia lahjoja, kuten hyvä muisti, puhelahja, kätevyys jne., yhtä varmasti heillä on jo syntyessään erilaiset moraaliset lähtökohdat. Silloin he eivät olisi hairahtuneet farisealaiseen tuomitsemiseen vaan myöntäneet, että sama synnin teko voi yhdelle ihmiselle olla kuolemansynti, toiselle vähempi hairahdus ja kolmannelle välttämättömyys.

Kolmas farisealaisten pahe, joka johtuu heidän kielteisestä syntikäsityksestään, on se, että he vetäytyvät omaan puhtauteensa ja synnittömyyteensä ja antavat kurjan maailman mennä omia teitään. He tietävät, että maailman pyörteissä on paljon enemmän kiusauksia ja lankeemuksia, eivätkä he tahdo astua ulos turvallisista suojistaan auttamaan kärsiviä ja ponnistelevia veljiään taistelussa kaikkien yhteistä pahaa vastaan, jotteivät saastuttaisi käsiään sillä loalla, jota maailman kujilla on niin paljon. Sellaiset olivat farisealaiset Jeesuksen aikana ja sellaisia he ovat nytkin. Kaikkialla tapaamme sunnuntaikristittyjä, noita siivoja ja arkoja ihmisiä, jotka eivät tahdo tehdä pahaa kellekään, mutta joista ei myöskään ole muille kuin ehkä uskonveljille ja -sisarille paljonkaan iloa. He eivät tahdo eivätkä uskalla nauttia elämästä vaan välttävät sitä, ei mistään ihanteellisesta syystä vaan kiusausten pelosta, synnin pelosta. Ja mikä pahempi, he eivät tahtoisi antaa muidenkaan ihmisten nauttia elämästä vaan koettavat usein tehdä heidän ilonsa happamaksi. He tahtoisivat säilyttää kaikki asiat paikoillaan ja rauhassa, sillä vaikka siten paljon hyvää jää tulematta, niin – mikä heistä on pääasia – moni synti jää tekemättä: missä tulta, siinä myös savua. Farisealaiset pelkäävät synnin savua enemmän kuin he rakastavat hengen tulta ja sen tähden heistä ei tule koskaan maailmaa puhdistavia ja kohottavia sieluja, tulisia ja innokkaita työntekijöitä maailman suuressa kehitystyössä vaan pikemmin ovat he aina esteenä kaikille välttämättömille uudistuksille ja muutoksille.

Me näemme siis, että juutalainen syntikäsitys johdonmukaisesti vei siihen farisealaisuuteen, jota mestarimme tahtoi opettaa meitä koko sydämestämme kammoamaan. Meidänkin ajallamme uhkaa käydä samoin, ja seurauksena siitä on, että totinen uskonnollisuus vähitellen katoaa ja muuttuu ihmisten pilkaksi. Sen tähden täytyy meidän aikanaan herätä ja alkaa etsiä uutta ja samalla kuitenkin vanhaa valoa uskontokysymyksiin. Näemmehän selvästi, mikä on ollut seurauksena siitä, että on unohdettu uskonnon koko sisäinen merkitys. Voidaanhan Uudesta testamentistakin saada tukea melkeinpä mille opille tahansa, jos sitä luetaan sananmukaisesti mukaan. Silloin täytyy meidän turvautua niihin vanhoihin viisausoppeihin, joita on aina julistettu uskontojen sisäisenä puolena, ja löytää niistä johtopäätöksiä.

Ja ensimmäinen johtopäätös, jonka saamme tähän kysymykseen, on se, että synti on välttämätön. Jos vähänkin ajattelemme tätä väitettä, täytyy kaikkien myöntää, että jollei se olisi tosi, jollei synti olisi ollut maailman kehitykselle välttämätön, niin maailman johdossa ei olisi ollut jumala so. täydellinen kolmiyhteys: voima, rakkaus ja tieto. Jumalan tajunnassa on täytynyt olla aikojen alusta asti selvänä kuvana koko maailman kohtalo, syntiinlankeemus, pahan valta ja – lopullinen pelastus. Ennalta kaikkinäkevä jumala ei olisi astunut esiin täydellisestä autuudestaan maailmaa luomaan, jos hän olisi tiennyt, että hänen teostaan tulisi olemaan enemmän pahaa kuin hyvää, enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Ja onhan selvää, että jos kerran synti on rikos jumalan lakia vastaan ja jumala Jeesuksen nimessä käskee meitä olemaan täydellisiä, niin voidaksemme olla synnittömiä meidän pitäisi olla jumalia viisaudessa, rakkaudessa ja puhtaudessa. Sellaisia Aatami ja Eeva eivät suinkaan olleet yhtä vähän ennen kuin syntiinlankeemuksen jälkeenkään. Ainoastaan Vanhan testamentin synnistä he saattoivat olla vapaita, mutta Uuden testamentin moraali-ihanteen edessä heidät kyllä olisi havaittu köykäisiksi. Siis on synti välttämätön ja armojärjestykseen kuuluva kirkonkin kannalta katsoen. Aikojen viisaus taas sanoo, että maailma on ainaista elämää, kehittymistä ja pyrkimistä eikä ikuista paikallaan oloa ja yhdenlaisuutta. Me olemme lähteneet pienestä jumaluuden kipinästä, ja siitä asti kuin saavutimme itsetietoisuuden, meillä on ollut raskaana taakkana ääretön puutteellisuus, josta meidän täytyy kehityksen mittaamattomassa kiertokulussa vähitellen päästä. Ja jotta me pääsisimme tästä puutteellisuudesta, joka on Uuden testamentin synti, on meidän aikojen kuluessa täytynyt tehdä äärettömän paljon Vanhan testamentin syntiä so. ulkonaisia pahoja tekoja. Muulla tavoin emme olisi voineet päästä eteenpäin ja oppia etsimään ja pyrkimään jumalaa kohti. Emme suinkaan olisi voineet kehittyä siten, että olisimme saaneet olla vapaita kaikista kiusauksista, vaan ainoastaan siten että olemme itse lankeemusten kautta oppineet tuntemaan hyvän ja pahan ja taistelemaan pahaa vastaan. Ja samoin kuin ihmiskunnan elämässä, käy kunkin yksityisenkin elämässä. Farisealaiset pakenevat ulkonaisia synnillisiä tekoja ja niiden kiusauksia ja luulevat siten voittavansa pahan, mutta varmaankin monesti olisi heidän kehitykselleen paljon suuremmaksi hyödyksi, että he saisivat olla keskellä maailman kirjavaa temmellystä, jotta he osaisivat lankeemuksesta nöyrtyneinä rakastaa ja ymmärtää muita ja tulessa koeteltuina oppisivat tietämään, mitä kielteiseltä hyveeltä puuttuu.

Kun käsitämme, että ilman syntiä meidän kaikkien on ollut mahdotonta kulkea kehityksessä eteenpäin, silloin ymmärrämme, kuinka mieletöntä on arvostella ja tuomita ihmisiä sen mukaan, kuinka paljon syntiä kukin heistä on tässä yhdessä elämässä tehnyt ja tekee. Emmehän voi tietää, kuinka tarpeellinen mikin synti ja harha-askel on kullekin hänen silmiensä avaamiseksi. Kuinka suurisydäminen ja todella viisas onkaan se ihminen, joka muiden hairahduksista, suurista ja pienistä, vaikka ne loukkaisivat häntä itseäänkin kipeästi, osaa aina sanoa: "se oli heikkoutta, erehdystä". Tämä on nimittäin teosofinen käsitys tavallisesta synnistä.

Ja ihmeellistä! Aivan sama merkitys on sillä sanalla, jota Uudessa testamentissa käytetään syntiä merkitsemässä. Se sana on hamartia, joka tulee tekosanasta hamartanoo, "tehdä syntiä". Mutta jokainen kreikankieleen tutustunut tietää, että tämä tavallinen tekosana hamartanoo oikeastaan merkitsee "olla osaamatta" ja käytetään esimerkiksi jousella-ampujasta, joka ei osaa maaliinsa. Hamartia merkitsee siis oikeastaan "osaamattomuus, erehdys, virhe". Sehän on jotain aivan toista kuin tahallinen rikos, niin kuin juutalainen käsitti synnin. Pintapuolisesti katsoen voi tuntua väärältä, että synti olisi jotenkin samaa kuin osaamattomuus. Kaiketi jokainen tietää, ettei saa valehdella, murhata, juopotella jne. Mutta jos lähemmin ja syvemmin voisimme tarkastaa jokaisen rikoksen ja pienemmän synnin syntyhistoriaa, niin useimmissa tapauksissa näkisimme, kuinka vähän siinä on ollut tahallista ja kuinka suurena syynä on ollut järjen ja tunteiden pimeys. "Kaikki ihmiset etsivät Itseä" – sanoo muistaakseni Annie Besant –, mutta he eivät tiedä mitä etsivät ja sen tähden he ajavat sokeudessaan takaa yksi yhtä, toinen toista tarkoitusperää. Sillä tapaa ajattelee filosofi ja okkultisti ja sen tähden hän ei kauhistu nähdessään maailmassa niin äärettömän paljon syntiä eikä anna sen näkemyksen pimittää sydäntään, koska hän näkee kaiken pahankin sisällä jotain kaunista, nimittäin hengen ainaista pyrkimystä ja taistelua. Juuri meidän "rautaisella" aikakaudellamme ihmisten täytyy saada tyhjentää sydämestään kaikki kuoria, jotta oikea kulta jäisi jäljelle. Jos katsomme entisiä aikoja esimerkiksi meillä muutama vuosikymmen sitten, niin kenties silloin tehtiin yleensä vähemmän (ulkonaista) syntiä, mutta ihmisten kehitys kävi siitä huolimatta hitaammin eteenpäin, heidän elämänsä ei ollut kovin rikasta, vaan he tukahduttivat usein oman tahtonsa ja omat mielihalunsa ja elivät orjallista ja koneellista, ruumiillista ja mitätöntä elämää.

Yksi sangen tärkeä asia on farisealaisilta kokonaan salattu. He eivät tiedä mitään ihmisten erilaisista velvollisuuksista ja vaatimuksista. Heidän mielestään jumalan laki on yksi ja sama kaikille, ja kun he ovat luonnossaan tavallisesti itse perineet vähemmän himoja ja kiusauksia, he arvelevat täyttäneensä jumalan lain tehdessään saman, mitä he vaativat muilta ihmisiltä. Tällainen käsitys on hyvin vaarallinen, ja sen tähden teosofia johdattaa mieleemme itämaisten uskontojen dharman. Dharma merkitsee buddhalaiselle ja hindulaiselle sitä, mikä on hänelle annettu tehtäväksi, velvollisuudeksi, uskonnoksi. Tämä dharma on erilainen eri ihmisillä. Vähemmän kehittyneen ihmisen dharma – se vastaa tässä omaatuntoa – vaatii häneltä ainoastaan tavallisia kansalaishyveitä: ettei hän loukkaa muita ihmisiä, että hän pitää huolta vanhemmistaan ja perheestään jne. Mutta kehittyneemmän ihmisen dharma – omatunto – on paljon äänekkäämpi. Se muistuttaa hänelle, monta kertaa elämän kuluessa: "tee näin" tai "älä tee niin". Se voi vaatia häntä tekemään sellaista, jota muut ihmiset ankarasti tuomitsevat, mutta hän ei saa kysyä, miksi minun pitää tehdä enemmän kuin muilta ihmisiltä vaaditaan? Vaatimus on erilainen. Viisas ei koskaan saa vaatia muilta ihmisiltä paljoakaan, mutta hän saa ja hänen täytyy vaatia itseltään kuinka paljon tahansa, sillä kukaan ei koskaan voi tehdä liian paljon. "Koska te olette kaikki tehneet, mitä teille on käsketty, niin sanokaa: me olemme ansiottomia palvelijoita" (Luuk. 17: 10). Niin nöyriä meidän tulee olla täydellisyyden saavuttamattoman ihanteen edessä.

Mutta nyt varmaan moni sanoo: "Jos kaikki synti on vain tietämättömyyttä, erehdystä ja välttämättömyyttä, niin siten voidaan puolustaa mitä kehnoutta ja pahuutta tahansa, kun sanotaan, että se kehityksen vuoksi oli välttämätöntä. Onhan tavattoman paljon tahallistakin syntiä." Tämä onkin totta. Siksi me tapaamme Uudessa testamentissa toisenkin sanan kuin hamartia, nimitäin paraptooma joka käännetään "rikos" ja "ylitsekäyminen". Sananmukaisesti se merkitsee "lankeaminen, putoaminen tien viereen". Kun nyt rinnakkain puhutaan synnistä ja ylitsekäymisestä, nämä käsitteet eivät siis voi olla yhtäpitäviä, sillä "jokaisesta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, pitää heidän tekemän tili tuomiopäivänä" (Matt. 12: 36). Me huomaammekin, että paraptooma aina tarkoittaa jotain pahempaa kuin hamartia, synti. Kun siis synti on enemmän tai vähemmän hairahdusta ja erehdystä, on paraptooma tahallinen pahateko, so. kun ihminen, joka näkee tien, kuitenkin astuu viereen tieten tahtoen. Sellaisia ylitsekäymisiä tekee jokainen ihminen lukemattomia kehityksen kuluessa. Mutta niitä hänen ei tarvitse tehdä, eivätkä ne vie hänen kehitystään eteenpäin, vaan hänen täytyy koettaa jättää ne kaikki niin pian kuin mahdollista. Meidän täytyy myöntää, että sellaista pahuutta on erinomaisen paljon juuri meidän ajallamme kaikissa yhteiskuntakerroksissa, emmekä voi sitä millään tapaa puolustaa.

Mutta kuinka hienotunteinen tämäkin sana paraptooma on! Kaikkein pahinta rikkomusta sanotaan kompastukseksi. Jeesus on myöskin opettanut meitä pyytämään taivaalliselta isältä anteeksi näitä pahempia rikkomuksia ja heti annettuaan "isä meidän" -rukouksen hän lupaa : "Jos annatte ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa (paraptooma), niin taivaallinen isänne myös antaa teille anteeksi." Anteeksianto ei tietenkään merkitse, ettei meidän pitäisi kärsiä syntien seurauksia. Kuinka voisimme ajatellakaan tai toivoa, että jonkun muun ihmisen kuin itsemme pitäisi kärsiä meidän syntiemme seuraukset! Anteeksianto merkitsee jotain aivan toista, jota en minä kykene selittämään, mutta jota jokainen hengen elämää elänyt kyllä on saanut tuntea sydämessään.

Esimerkkinä siitä kuinka lempeät kaikki Uuden testamentin sanat ovat, mainitsen vielä sanan planee, joka käännetään eksytys. Eksyminenhän merkitsee, ettei löydä tietä. Siihen voi siis sisältyä sekin, että tahtoo löytää tien, mutta ei löydä. Siinäkään sanassa ei ole mitään juutalaisten syntikäsitystä muistuttavaa. Sitten sana poneeros, jota aina käytetään pahasta ihmisestä puhuttaessa, esimerkiksi (Matt. 5:39): "Älkää tehkö vastarintaa sille, joka on paha (too paneeroo)." Vieläpä perkelettä väliin kutsutaan poneeros. Tämä sana tulee nimisanasta ponos, "vaiva" ja se merkitsee "vaivalloinen" ja siitä vähitellen pahempaa: "hyödytön, mitätön, kiusallinen" ja lopuksi "paha".

Me olemme siis nähneet, että alkuperäisessä ja johdonmukaisessa kristinuskossa piilee paljon jalompi ja kauniimpi käsitys synnistä kuin entisessä ja nykyisessä juutalaisuudessa. "Mutta" – sanoo joku – "eikö ihminen käy veltoksi ja leväperäiseksi synnin suhteen, kun se esitetään näin lievänä ja anteeksiannettavana? Eikö juutalaisten "jumalan viha" ollut paljon tehokkaampi kannustin hyvään kuin se käsitys, että synti on puutteellisuutta, josta meidän täytyy vähitellen päästä?" Minä olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että sillä kehityskannalla kuin me ihmiset nykyään olemme, meille on paljon parempi apu saada nähdä täydellisyyden ihanne korkeana ja kauniina, kuin että kääntäisimme silmämme alaspäin välttääksemme ulkonaisia syntejä. Onhan pelotuksen ja vihan periaatetta käytännössä koeteltu vuosisatojen aikana, mutta mitä tuloksia siitä on ollut? Kestävätkö kristityt maamme moraalisessa suhteessa vertailua minkään edes nykyisen saati hävinneen pakanallisen sivistysmaan kanssa? Juutalaisten laki oli kielteinen ja sanoi: älä tee tätä, älä tuota! Mutta Jeesus käänsi lain kokonaan toisinpäin ja julisti sen käskynä: rakasta jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi! Kun siis vanhan lain mukaan synti oli pahan tekemistä, niin Jeesuksen sanojen mukaan on synti enemmän hyvän laiminlyömistä. Apostoli Jaakob sanoikin: "Joka voi tehdä hyvää eikä tee, se on hänelle synniksi" (4: 17).2 Olkoon meidänkin ihanteemme se, että koetamme kaikilla voimillamme tehdä jotain hyvää maailmassa, koska meidät kerran on lähetetty tänne sitä varten. Ja ensimmäinen askel, ennen kuin voimme saada näkyvää aikaan, on se, että opimme aina rakastamaan ja tahtomaan hyvää. Älkäämme välittäkö niin paljon siitä, että seppään tarttuu aina nokea pajassaan. Siinä piilee paljon itsekkyyttä, jos etsimme liiaksi omaa "synnittömyyttämme", mutta oppikaamme sen sijaan myötätunnolla tuntemaan toisten synnit omiksemme ja rakkaudella kantamaan niitä niin kuin ne olisivat omiamme. Se on veljeyden ihanne.


2 En voi olla samalla huomauttamatta siitä suuresta hämmennyksestä, joka saatiin aikaan, kun tämä lause – 13. vuosisadalla, jolloin raamattu jaettiin lukuihin — on pantu viimeiseksi jakeeksi lukuun, jonka kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, vaikka selvästi näkyy, että se on aiottu alkulauseeksi seuraavaan lukuun, jossa rikkaita ankarasti ivataan.


Omatunto — maalis-, huhtikuu 1907


Etusivu Artikkelit