Vilho Nenonen

Arvostelumme ja lähimmäisemme

Me ihmiset olemme monessa tapauksessa toistemme suoranaisia vastakohtia elämäntavoissa, yhteiskunnallisessa asemassa jne. Samaten me eroamme suuresti toisistamme arvosteluissammekin. Niin paljon kuin on silmäpareja, niin monta on myös mieltä! Ja mistä johtuu tuo meidän liiankin useasti esiintyvä onneton arvosteluhalumme? Epäilemättä siitä, että näemme maailman ja ihmiset vain omien silmälasiemme läpi, omasta ahtaasta näkökulmastamme.

Tämä alituinen tapa tarkkailla asioita ja tapahtumia vain omalta kannaltamme johtaa arvosteluhaluun ja usein, liiankin usein, se muuttuu meille pysyväksi ja luonnettamme rumentavaksi piirteeksi, joka vähitellen syöpyy sielulliseksi ominaisuudeksemme, aivan niin kuin puukko siirtyy tappelupukarin kädestä vähä vähältä hänen omaan sydämeensä. Sattuvasti onkin tällaisesta arvostelu- ja moittimishalusta sanonut Salomon sananlaskuissaan: "Moni syytää sanoja kuin miekan pistoksia, mutta viisasten kieli on parantava. – Tyhmän huulet sekaantuvat riitaan ja hänen suunsa kutsuu tappeluun."

Punnitkaamme sanojamme, punnitkaamme ne tarkemmalla vaa'alla kuin kulta punnitaan, sillä sanamme ovat kultaa kalliimpia. Eivätkä ne ole yksistään meidän omaa, yksityistä omaisuuttamme, vaan lausuttuina ne painuvat meidän lähimmäisiimme lähtemättömästi. Ajatelkaa vaaraa, joka piilee punnitsematta lausutuissa sanoissa! Ajatelkaa sitä hyvää, joka jää itämään toisen sielunelämään! (Sivumennen: Kuinka monta huonoa kirjaa olisikaan saanut jäädä julkaisematta!)

Arvostelu on vaarallisinta kaikesta sanojen kylvöstä, joskin oikein käytettynä hyödyllistäkin. Mutta vain sisäisesti, henkisesti kasvanut, elämän monipuolisuuden, kaikki sen tuskat ja kärsimykset kuin myös ilot ja ponnistukset elänyt ihminen voi ymmärtää osapuilleen toista ihmistä, hänen surujaan tai ilojaan, varjopuoliaan tai hyveitään. Arvostelu on aina ollut alkuna arvostelulle ja riitojen, niin pienten kuin suurtenkin, alkuunpanijana on useimmin ollut pahansuopa, ajattelematon tai epäoikeutettu arvostelu.

Kuuluisa englantilainen ajattelija Lordi Avebury sanoo: "Puolet kaikista riidoista maailmassa ovat väärinkäsityksiä. Sana kuullaan tai käsitetään väärin. Ajattelematon lausuma toistetaan ilkeämielisesti tai ehkä vielä epätarkasti. Leikillä lausuttu sana käsitetään vakavasti. Lempeäksi tarkoitettu huomautus luullaan pistokseksi. Hyväksi tarkoitettu ja pahaksi pantu on tuhonnut monta ystävyyden liittoa ja katkeroittanut monen elämää."

Todellakin! Kuinka monta kertaa onkaan pienen pieni ajattelemattomasti sanottu sana tai vain viittaus vieroittanut meidät hyvästä toverista tai ystävästä? Se on nirhaissut vähäisen naarmun toisen mieleen. Ehkä hän ei ensi hetkellä ole sitä edes tietoisesti havainnutkaan, mutta jälkeenpäin se on palautunut muistiin, ja kun ei enää ole tilaisuutta selvityksen saamiseen eikä sitä uudelleen tavattaessa "kehdata" pyytää, niin tuo naarmu saattaa ärtyä ärtymistään, kunnes siitä koituu eräänlainen henkinen verenmyrkytys, joka vähäpätöisestä alusta sellaiseksi kehittyneenä tyystin surmaa ehkä hyvinkin läheisen ja lämpimän kiintymyksen.

Punnitkaamme sanojamme ajatuksen kultavaa'alla.

Kaiken edellä olevan perusteella ei tietenkään arvostelua ole kokonaan tuomittava poisheitettäväksi. Ei toki. Silloinhan kehitys pysähtyisi, ja juuri kehitystä saamme kiittää siitä, että niin monta oikeaan osuvaa ja korjaavaa arvostelua on lausuttu. On vain johdettava arvostelu siihen suuntaan, että se tekisi huonoa paremmaksi, täydentäisi vaillinaista, loisi sopusointua ja eheyttä ilman riitaa – toisin sanoen: sen on oltava myönteistä ja rakentavaa perusajatukseltaan eikä repimishaluista ja kaiken tuomarina esiintyvää. Arvostelun tulee suuntautua etsimään sitä hyvääkin, mitä nähdään arvosteltavassa tai saattaa hänessä löytyä. Todellisen hyvän arvostelijan ei tule olla vain näkijä, vaan myös etsijä. Ei ole pysähdyttävä pinnalle, joka on sileä ja puhdas, vaan on pyrittävä pintaa syvemmälle, itse ihmissieluun.

"Ihminen", sanoo suuri filosofi Immanuel Kant, "ei voi ajatella riittävän paljon hyvää ihmisistä."

Mutta miten me voimme kehittää itsessämme oikeata arvostelukykyä? Kunpa aina muistaisimme Kristuksen valtaavan elämänohjeen: Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi! Jos se alati säilyisi mielessämme, niin kyllä kielemme kärkevyys katkeaisi. Sen me kuitenkin tuon tuostakin pienuudessamme ja heikkoudessamme unohdamme. Koettakaamme niin ollen joka tapauksessa pyrkiä siihen, ettemme tee minkäänlaista arvostelua, ennen kuin olemme ensin itse pysähtyneet tarkastelemaan ja tutkistelemaan, ei sitä, mitä hyvää olemme tehneet, vaan myös sitä, mitä hyvää olemme unohtaneet ja jättäneet tekemättä; ei vain sitä, mitä olemme saaneet kärsiä, vaan sitäkin, mitä kärsimyksiä olemme tuottaneet toisille. Harjoittakaamme siis ensin itsearvostelua.

On varmaa, että tällainen itsetutkistelu – tai sanoisinko: itsekasvatus – johtaisi monen ihmisen suurempaan ja syvempään elämän ja itsensä ymmärtämiseen sekä avarasieluisempaan lähimmäisen tuntemiseen. Monta terävää, aiheetonta sanaa jäisi sanomatta, moni riita rakentamatta ja moni ystävyys säilyisi mitättömän sanapiikin synnyttämältä verenmyrkytykseltä. Meidän on ymmärrettävä sekin totuus, että moitteenalaisessa ihmisessä on usein paha ja huono vain pinnalla. Syvemmälle katsoessa saattaa löytää paljon hyvää, joka tarvittaessa ja esille haettaessa esiintyy sankarillisena ja ihailtavana hyveenä. Siinäkin asiassa on yhä uudelleen koettu todeksi suuri opetus: "Etsikää, niin te löydätte."

Lainaamme lopuksi vielä tunnetun kasvatuskirjailijan J. R. Millerin sanat: "Emme tiedä, mitä voimme olla toisillemme. Emme tiedä, miten luonteemme vaikuttaa muihin. Jos elävästi tuntisimme vaikutuksemme merkityksen, emme uskaltaisi koskaan elää huolimattomasti."

(Kieliasua nykyaikaistettu)

Ruusu-Risti – marraskuu 1934