Viron kansanuskon haltiat
Viron (Eestin) kansansatujen joukossa on eräs laji tarinoita, joissa kerrotaan näkymättömien henkien elämästä ja toiminnasta. On kuvaavaa, että muinaiskansalla tämä kaikki oli täysin selvää ja uskottavaa, jota vastoin nykyaikoina ei sellaiselle anneta arvoa sen enempää kuin saduille yleensä. Suomensukuisten kansojen vanhin usko oli tavallaan vainajien palvontaa, sillä he uskoivat henkien kuolemattomuuteen. Heillä kyllä oli se luulo, että sielu asustaa kuoleman jälkeen yhä edelleen ruumiissa, vieläpä tarvitsee kaikkea sitä, jota hän eläessäänkin halusi: asuntoa, vaatteita, ruokaa. Sen tähden pidettiin kuolleitten ruumiista erinomaista huolta. Ne pestiin huolellisesti, vaatetettiin hyvin, pantiin haudantakaista elämää varten ruokaa, työkaluja ym. mukaan hautaan.
Mitä arvostetumpi vainaja oli, sitä suuremmat olivat juhlallisuudet ja hautausmenot. Sellaiset vainajat korotettiin myöhemmin pyhiksi, ja heille annettiin Virossa kunnianimi »Uku». Alussa sellaisia henkiä oli paljonkin, viimein kuitenkin jäi tuo »Uku» nimitys ainoastaan ukkosen jumalalle. Häntä nimitettiin myös nimellä Äike, Köu, Pikker, Wanaisa ja Taewataat. Edelliset kolme nimeä ovat vielä nykyään vironkielisiä nimityksiä ukkosen ilmiöille. Kaksi viimeistä nimeä merkitsevät suomeksi Vanhaisä, Taivaantaatto. Jumalaa sanottiin myös »Taaraksi», mikä oli hyvin yleinen nimitys. Ja Taaran palvontaa suoritettiin lukuisissa tammilehdoissa, »hiisissä», uhrilehdoissa, jotka tavallisesti sijaitsivat vuorilla ja joissa siis uhria poltettiin ja kaikenlaisia antimia Taaran kunniaksi tuotiin.
Paikka, minne vainajat manalle menivät, nimitettiin Manalaksi eli Toonelaksi (Tuonela), ja sen asukkaat viettivät ilotonta, synkkää elämää. Toonelan hallitsijana oli Mana eli Tooni, armoton, leppymätön jumala. Hän ei enää koskaan luovuttanut saalistansa takaisin.
Esivanhempamme muinoin eivät palvelleet luonnonvoimia ja esineitä, vaan he etsivät luonnonvoimien takana piilevää henkeä eli haltiaa, joka luonnonvoimaa suojeli ja johti sen toimintaa. Heidän luulonsa mukaan oli kaikkialla luonnossa henkiä. Jokaisella esineellä tai laadulla oli suojelushaltiansa. Haltia muka oli esineen: puun, kiven tai järven luonut ja hoiteli luomaansa asiaa, kuitenkaan olematta sidottuna esineeseen, vaan saaden vapaasti liikkua, missä halusi. Ihmisille näyttäytyivät haltiat erilaisissa muodoissa: milloin heinäröykkiönä, milloin peukaloisena, tai jättiläisenä, joskus eläimen hahmossa. Joskus seuraa haltia ihmistä, ilman että häntä huomataan. Ihminen saattoi kyllä kuulla haltian ääntä, vaan ei nähdä häntä, ainoastaan teoista löytää hänen jälkiään.
Haltioita ei pidetty jumalina, vaan henkiolentoina, joita nimitettiin sen mukaan, missä asustivat. Siis kodin, pihan, metsän, veden, suon haltioiksi ja maan »alaisiksi», »aartenvalvojiksi» nimitettiin heitä. Samoin oli asuntonsa mukaisesti haltian luonnekin erilainen. Jotkut olivat vihaisia, toiset ystävällisiä. Kodinhaltioitten asuinsijoina oli huoneet, riihet, saunat ym. Siinä he usein kolistelivat, josta ennustettiin, että talossa joku kuoleman tapaus piakkoin sattuisi. Heitä tavallisesti kunnioitettiin ja pelättiin, vaan ei rakastettu, sillä harvoin he tekivät ihmisille hyvää. Usein vain kujeilivat, ja jos heitä silloin häirittiin, saattoivat hirmuisesti suuttua. Juhlien aikana lepytettiin heitä ruuilla ja juomilla, erittäinkin häissä.
Metsän- ja vesihaltioitten toiminta sitä vastoin esiintyy kansanuskossa monipuolisena ja kauniina. Kansantaruissa kerrotaan heistä elämänhaluisia ja iloisia kaskuja, joista huomaamme haltioissa löytyneen miehuutta, kauneutta ja hellyyttä. Erityisesti ihaillaan metsänhaltian miehuutta ja uljuutta. Hänen kotinsa on metsä. Joskus hän ilmestyy harmaahapsisena ukkona tuohihattuineen ja sammalpartoineen. Sitä, joka on metsän ystävä ja metsäneläinten suojelija, palkitsee »metsavana» hyvyydellä, vaan metsänryöstäjiä ja metsästäjiä hän hätyyttää monella tavalla.
Erikoinen haltioitten joukkue — Viron henki- ja haltiamaailman loisto ja ylpeys — ovat hennot ja iloiset »murueide tütred», keijukaiset, nurmen emon tyttäret. Koko joukko kauniita neitosia kaunistelee metsätaaton ja nurmenemon kotia. Heitä ei jokainen saa nähdä, — ainoastaan se, joka on tietäjän neuvomana kolmena torstai-iltana lähteellä kasvot pessyt. Muuan nuorimies teki tämän ja jäi kuutamoiselle yöllä lähteen lähelle valvomaan, kunnes joukko valkopukuisia, ihmeen kauniita neitosia ilmestyi niitylle, jossa he ympyräisessä kaaressa keijukaistanssiansa aloittivat. Nuorimies sieppasi yhden heistä syliinsä, vei kotiin ja kosi vaimokseen. Vaikka emo kävi tytärtänsä takaisin vaatimaan, jäi se kuitenkin kuolevaisten joukkoon. Joskus voivat ihmisetkin päästä keijukaisten valtakuntaan ja siellä heidän kanssaan seurustella.
Vedessä asuu myös joukko olijoita, komeissa vedenalaisissa linnoissa. Aaltojen hallitsija on Ahti, hänen apulaisenaan veden äiti. Sitä paitsi on jokaisella järvellä, joella, lähteellä ja kaivolla oma erityinen haltiansa. Ne ovat vesi- eli merineidot, vedenäidin tyttäriä. He ovat yleensä hyviä henkiä. Vedenneidot lahjoittivat kerran suuren aarteen köyhälle neidolle, joka itki vanhempiansa järven reunalla. Toisen kerran säälivät vedenneidot merimiehiä, eivätkä pane merta myrskyämään, vaikka Ahti on sellaisen käskyn antanut.
Maanalaisia haltioita kuvitellaan peukaloisina. He toimivat maan alla ja takovat kulta- ja hopeakiskoja antaakseen niitä joillekin kuolevaisille palkkioksi hyvyydestä. Samaan lajiin kuuluvat vielä aarteenvalvojat. He ilmestyvät silloin, kun aarteita sota- ym. kriisiaikoina kaivettiin maahan tai veteen piilotettiin, jonne ne useimmiten jäivätkin. Vasta myöhemmin löydettiin aarteita sinisen tulen palaessa siinä paikalla. Löytäjän pitää olla erittäin huomaavainen haltioille, jotka istuvat aarnitulen ympärillä, ja esitettyjen vaatimuksien täytettyä muuttuvat tuliset hiilet, joita haltiat löytäjälle helmoihin ravistavat, puhtaimmaksi kullaksi.
Julius Kangur
Ruusu-Risti
— marraskuu 1924