Vitus

Ensimmäinen ruumiista poistumiseni

En milloinkaan, en edes lapsuudessani, sallinut itseeni istutettavan mitään valmista "uskoa" enkä omaksunut mitään sellaista, mitä ei ollut itselläni omana tietonani – ei mitään muuta kuin mitä välittömästi saatoin nähdä, tuntea ja kokea.

En koskaan olisi voinut tyytyä vierailta lainattuun työtapaan. Itse piti luoda työskentelyohjeet. Kuinka siinä menettelin? Seuraavalla yksinkertaisella tavalla. Huomasin, kuinka suuri erotus on tajunnan sisällyksellä valvoessa ja nukkuessa. Varsinkin panin merkille, kuinka nopeasti unet voivat kiitää sielun läpi ja kuinka niiden aiheet ovat rajattoman runsaita. Vertasin päivätajuntaa ja unitajuntaa toisiinsa, ja useinkaan niiden sisällyksessä ei ollut mitään yhtäläisyyttä. Tuntui siltä kuin unien kudokset olisi saatu aivan toisesta elämänalasta kuin päiväaikaiset mielikuvat. Eihän unissa ollut pelkästään sekavia muistoja koetuista tapahtumista ja ulkonaisista vaikutelmista vaan usein niissä tuntui olevan jokin aivan uusi tekijä. Mutta mistä tämä oli peräisin? Missä sen synty oli etsittävä? Parasta on ensiksi – ennen kuin antautuu tuntemattomaan – koettaa päästä selville tunnetusta, nimittäin jokapäiväisestä päivätajunnasta ja sen muistikyvystä.

Jotta edes jotakuinkin tyydyttävästi saattaisin tehdä huomioita, aloin joka ilta muistissani elää päiväni uudestaan, mutta ei ainoastaan sen ulkonaiset tapahtumat vaan myös omat ajatukseni ja muilta kuulemani sanat. Tämä oli kylläkin helppoa, jos aloin ajatella tapahtumasarjaa aamusta iltaan järjestyksessä. Mutta vaikeampaa oli toimittaa prosessi päinvastoin, illasta alkaen takaperin aamuun asti. Silloin usein muisti petti ja näkymät sotkeutuivat. Tässä oli siis jokin vaikeus voitettavana, joka minulle merkitsi, että se täytyi voittaa kestävällä harjoituksella. Käsitin yhden päivän erilaisten tapahtumien ja vaihtelevien sieluntilojen sarjaksi. Sielun velvollisuutena oli voida katsoa päivän yli pitkin pituuttaan yhdellä silmäyksellä eikä ainoastaan sen yksityiskohtia. Elämän päivä ei ole vain kokoelma kaikenlaista rihkamatavaraa, vaan se on yhtenäinen kokonaisuus, jonka muistin on otettava haltuunsa – samantekevää, tapahtuuko se eteenpäin vai takaperin. Kokonaiskuvan täytyy ilmetä liikkuvana, vaikka kuvan osaset on liitetty yhteen lujasti.

Tällä järkeilyllä minulle selvisi, kuinka tärkeätä on voida mielessään uudistaa kaikki eletyt kokemukset ja siirtää kaikki huomiot sisäiselle tasolle, kuinka tulee oppia pitämään nuo ilmiöt lujasti yhteen liitettynä ja muuttaa ne sielun omaisuudeksi häviämättöminä muistikuvina. Ja sitten tämä: saavuttamalla jonkinlainen muistitaulujen liikkuvuus voisi käsitteen "nyt" siirtää paikaltaan, milloin taaksepäin ja milloin taas eteenpäin intuitiivisessa näkemyksessä, jolloin sielun kyky on herkistynyt erottamaan jokaista kohtaa, johon sisältyy jotakin uutta talteen pantavaa. Silloin myös sielu selvästi tietäisi sen, mitä se on aikaisemmin omaksunut – mikä sille kuuluu, mikä ei – ja muisti olisi harjaantunut pitämään vaarin, että kaikki eletty pannaan sisäisesti järjestyksessä kirjoihin, jottei siihen tarvitse tehdä korjauksia.

Kun olin onnellisesti päässyt tähän vaiheeseen asti ja saavuttanut haluamani selvyyden ja liikkuvuuden muistitauluissa, katsoin olevani paremmin kuin ennen varustettu tutkimaan käytännöllisesti unielämää.

Ryhdyttäessä tarkastamaan unielämää, pistää heti silmään, että ainoastaan viimeksi ennen heräämistä uneksittu on selvänä mielessä. Silloin melkein itsestään herää kysymys: kuinka voidaan saavuttaa sen takana oleva aina alkupisteeseen asti?

Jokainen yritys muistin palauttamiseksi epäonnistuu – ei hereillä ollessa voi pakottaa unia takaisin. Sitä vastoin päivätajunnassa voi kyllä muistella, mitä hereillä ollessa on eletty, vaikkapa olisi vuosikausia itse tapahtuman ja nykyhetken välillä.

Ainoastaan silloin kun ihminen keskittyy niin voimakkaasti sisäänpäin – sulkeutuen kokonaan ulkomaailmalta – että hän joutuu univalveen tilaan, herää jälleen hämäriä muistoja yön unista. Tästä näkyy, että näillä kummallakin, erilaisilla sieluntiloilla on oma muistinsa, joka herää toimintaan vasta silloin kun ollaan sen piirissä eli silloin kun kosketetaan sitä salaista avainta, joka saa muistin portit selkoselälleen.

Mutta tämän tietäessäni en vielä tiennyt juuri mitään unien sisällyksen sisimmästä salaisuudesta. Minulla oli vain aavistus, että uni on "heijastusta". Eikä aina heijastusta uneksijan omasta sieluelämästä vaan useinkin aivan persoonaton havainto, jonka sielu ilman omaa vaikutusta – aivan kuin peili – toistaa meille tuntemattomasta piiristä, missä sielulla on mahdollisuus vuorovaikutustoimintaan ollessaan irti aistimien ja järjen herruudesta. Tämä aavistus ei antanut minulle rauhaa. Päätin tahdon avulla olla itselleni herätyskellona ja herätä kolme kertaa joka yö voidakseni joka kerralla muistaa lähinnä aikaisemman unisisällyksen, ja siten saada siitä haltuuni enemmän kuin mikä oli mahdollista vasta aamulla herätessä. Niinpä istuin illalla kello kädessä sängyn reunalla, ja annoin itselleni käskyn herätä klo 12, klo 3 ja klo 6 – herätä ja muistaa, mitä olin unessa nähnyt. Ikään kuin antaakseni suurempaa pontta omalle tahdonkäskylleni suljin silmäni ja painoin oikean käden peukalolla otsaani aivan kulmakarvojen välissä vähän niiden yläpuolella.* Tämä liike oli – ensimmäisellä kerralla – miltei ajatukseton, so. vain lapsellinen kädenliike, ikään kuin ajatuksen painamiseksi aivoihin. Mutta hyvin pian siitä tuli enemmän, sillä minä opin vähitellen huomaamaan, että muutamilla sielullisilla kyvyillä oli vastaavaisuutensa fyysisellä tasolla ja että tietyillä ominaisuuksilla on ruumiissa jokin vastaava paikka.

* Juuri tällä kohdalla sijaitsee se salaperäinen elin, josta esimerkiksi kirjassa Uuden ajan aamunkoitteessa Annie Besant sanoo: "Fyysisten aivojen sisällä kehittyy elimistö, joka tulee olemaan yhdyssiteenä hienomman ruumiin hienompien aistimien ja nykyisen lihallisen ruumiimme karkeampien aistimien välillä. Tämä merkillinen elimistö on nk. aivolisäke...". – Suom. huom.

Unielämän epäsääntöinen puoli – vaikka se olikin mielikuvitusta kiihottavaa – ei herättänyt minussa paljoakaan kiinnostusta mutta sitäkin enemmän unien nopeakulkuisuus. Ajattelin, että jos olisi mahdollista saada aikaan selvyys ja täysi sopusuhtaisuus siinä kirjavassa maailmassa, jota kutsutaan unielämäksi, ja jos siinä voisi päästä vallitsemaan maltillinen itsehillintä tai vieläpä aivan johdonmukainen sarjakkaisuus, niin olisi todella opettavaista tutkia unielämää ja se maksaisi vaivan. Nykyisellä kannalla ollen sitä vastoin tuskin tiesin – –

Olin liiaksi rasittunut viimeaikaisesta unettomuudestani, joka taas johtui kiihkeästä muistin- ja tahdontoiminnasta herättyäni keinotekoisesti useamman kerran yössä. Tietysti ei voi rangaistuksetta häiritä luontonsa levontarvetta päivätyön jälkeen, mutta siitä en silloin välittänyt, vaan ainoastaan olin harmissani, kun en saavuttanut mitään erikoista yrittämällä tunkeutua tajunnan yöpuoleen. Mutta juuri sillä hetkellä kun tätä ajattelin, täyttyi kohtaloni ts. sieluni sai sen täräyksen, joka ohjasi sen oikeaan uraan. Yhtäkkiä tunsin koko ruumiini jäykistyvän liikkumattomaksi. Putosin taaksepäin patjaa vastaan. Tavaton, ylenmääräinen pauhu oli ensin halkaista rumpukalvoni, mutta sitten erotin ääniä ja kuulin tuhatäänisen huudon: "Syvemmälle sisään itseesi – syvemmälle jos tahdot tietää!" Sitten seurasi kuolemanhiljaisuus. Koetin varovasti liikahtaa, mutta en voinut. Kuitenkaan en kadottanut hetkeksikään tajuntaani, vaikka makasin kuin halvaantuneena, samalla kun aivan selvästi tuntui siltä kuin minua olisi tuuditettu edestakaisin. Minun oli mahdotonta avata silmiäni, vaikka yhä paremmin aloin huomata valoa. Lopuksi tuntui siltä kuin koko tajuntani olisi valon läpäisemä. Samassa kaikki hämäryys hälveni, kaikki vaikeasti ratkaistavat pulmat avautuivat itsestään, ilman ajatuksenponnistusta, aivan leikiten. Se ei ollut harhaa. Minä en nukkunut, vielä vähemmän uneksin – mutta ihme oli tapahtunut: olin herännyt, sisäisesti herännyt täydelliseen sielulliseen ja henkiseen tietoisuuteen.

En kadottanut hetkeksikään mielestäni muistoa kaksoiselämästäni, enkä menettänyt omaa persoonallisuuttani, sen päättävää tahtoa, sen elävää voimaa, sen vastuunalaista yksilöllisyyttä – itsetietoisuus voimistui äärimmilleen. Koin olevani yksin valomeressä, yksin oman sieluni keralla, ja tässä suuressa hiljaisuudessa mittailin väreilevässä riemussa sielun syvyyksiä, tarkkasin sen voimia, punnitsin sen sisällystä. Ja sitten huudahdin: "Olemus! Sielun olemuksen tahdon nähdä! Tahdon oppia tuntemaan sen suhteet henkeen ja suhteet ruumiiseen."

Valtasi minut heti nimetön kauhu, kun olin päästänyt tämän huudon. Ristiaallot – eripituiset ja eritahtiset – taistelivat keskenään ja niiden risteilystä syntyi äkkiä pimeys. Pimeys herätti minussa syvimmän lamaantumisen, sietämättömän ahdistuksen, suuren tuskan tunteen. Mutta kaikki tämä oli yhtä ohimenevää kuin itse pimeys, jonka syntyä aloin pian käsittää. Olin aivan kuin tulimeren tai valoulapan piirittämä, ja tuon tuostakin välähti salamoita ympäristöni ja samalla itseni läpi, ristiin rastiin ja saaden aikaan voimakkaita värähtelyjä, jotka tuntuivat minusta sekasorrolta ja rikkoontumiselta, vihlovalta epäsoinnulta mutta jotka jättivät taas jälkeensä pimeyden. Kaikkea tunsin ja seurasin, keinuen edestakaisin kaksinaisessa rytmissä – joista toinen kuului henkiseen piiriin, toinen maalliseen – ja olin häikäisevän valon ympäröimä, tulen, joka ei ollut "tulta" vaan koossa pitävä aines siinä äärettömässä kosmoksessa, jota ihmiset kutsuvat "eetteriksi".

Lävitseni meni kaksiteräinen miekka, erottaen hengen, sielun ja ruumiin. Jotakin murtui, kuitenkaan murtumatta, jotakin vapautui, mikä ennen oli sidottua.

"Jos tämä on kuolema, niin kuolema on suloista", ajattelin. Samassa tajusin aivan kuin unessa, että merkillinen lohkeaminen oli tapahtunut, minäni oli jakautunut kahteen, mutta en milloinkaan ollut kyennyt selvemmin ajattelemaan tai tarkemmin havaitsemaan: kaivauduin sisälle sielun olemukseeni sillä kiihkeydellä kuin tahtoisin nielaista itseni. Silloin kuulin kolme ääntä kajahtavan ulos ilmoille – kolme säveltä, akordin, kolmisoinnun... Erotus ajatuksen ja totuuden, sielun ja hengen, ihmisen ja Jumalan välillä oli autuaalliseksi hetkeksi lakannut. Eristys oli poistunut, sopusointu syntynyt – Ehdoton vallitsi kaikessa majesteettisuudessaan. – – – – – – – – – – – – –

Tajusin nyt sielun loistavana hehkuna, järjestävänä voimana, luovana kykynä. Sisimmässä sielun syvyydessä – huomasin hengen, ikuisuusvalon, jumalkipinän, eri verhoihinsa kätkettynä, loistavan aineen eri laatuihin kääriytyneenä. Ja uloimpana ruumiillisen, valottoman materian.

Tässä kaksinaisessa henkisruumiillisessa tilassa, jossa sielun taipumuskyvyn kautta olin, saatoin myös huomata maallisen ruumiini – pitkällään, näennäisesti elottomana – ja tunsin yhteyteni sen kanssa ikään kuin heikkona, tuskin huomattavana suonentykytyksinä. Kun sitten tarkastelin persoonattomasti ruumistani ikään kuin se olisi ollut vain elollista ainetta – näin, että hengen ja sielun toimintakeskus sijaitsi nk. plexus solariksessa. Levollisella ja aivan selvällä ajatuksenjuoksulla muistin heti, että ennen kuin jäykistyin liikkumattomaksi, olin tuntenut ikään kuin sähköiskun plexuksen paikkeilla, että täräys oli käynyt koko hermoston läpi ja viimein pysähtynyt päälaelta ja tuntunut siellä lämmönsäteilynä sekä sitä seuraavana valona. Sitten oli alkanut pauhu – aistimaailman tuolla puolen olevan maailmankaikkeuden ääretön pauhu – ja se oli aluksi huumannut minut täysin, mutta sitten se muuttui lauluksi ja rytmiksi, keinuvaksi hiljaisuudeksi ja jumalaiseksi levoksi. Ja tässä hiljaisuudessa opin, että olemuksemme salattu kolmisointu voi kuulua ainoastaan silloin kun sen kolme säveltä kaiutetaan yhtä aikaa syvällä ja hiljaisella voimalla sen uinuvan iäisyyskaipuun vaikutuksesta, joka meissä alati elää maisen elämän hurjasta kiihkosta huolimatta.

Mutta älköön kukaan luulko, että heti herättyäni tästä ensimmäisestä "itseni ulkopuolella olemisesta" olisin käsittänyt tämän kaiken täysin selvästi, niin selvästi, että olisin voinut kuvata sitä sanoilla ja analysoida sitä. Ei suinkaan! Kokemukseni sisäinen merkitys oli kyllä selvä mutta pakeni nopeasti heti, kun koetin käydä siihen käsiksi pukeakseni sen sanoihin.

Syvimmällä sisässäni tunsin, että olin silmästä silmään katsellut elämän salaisuutta, että sieluni oli väreillyt soinnussa Äärettömän Olemassaolon kanssa, että olin nuoruudestani huolimatta – sillä olin ainoastaan 14-vuotias – elänyt suurimman hetken, mikä tutkivalle sielulle on suotu elää. Mutta varsinainen opetukseni siitä hetkestä oli tietoisuus siitä, että sen ihmisen, joka todella tahtoo tutkia sielun elämää, täytyy osata tunkeutua syvemmin itseensä kuin vain päivä- ja unitilaa tarkastelemalla.

Sen lisäksi käsitin, että me sen kummallisen luovan voiman – magnetismin – avulla, joka meissä on, voimme saavuttaa tuonpuoleisen ja etäisimmänkin sekä löytää, että juuri se "kaukaisin" on kaikkein sisäisin ja läheisin.

(Kirjasta Själens lif.)

Tietäjä − maaliskuu 1912

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.

Ruotsalainen Lucie Lagerbielke (1865–1931) käytti kirjailijanimeä Vitus.