Eräs kesäinen iltapäivä Mathilda Wreden seurassa
Siitä kesästä, jolloin karman ihmeellinen järjestys salli minun tulla kosketukseen vankien ystävän Mathilda Wreden kanssa, on kohta vuosikymmen kulunut. Paljon olen sinä aikana saanut oppia, paljon unohtaa, mutta se ihmeellinen, ylimaallinen kosketus, jonka tuo suuri henki, joka tässä vaelluksessaan kantoi Mathilda Wreden nimeä, loihti esiin, ei ole menettänyt kirkkauden hohdettaan, vaan on vuosien vieriessä laajentunut ja syventynyt.
Vuonna 1922 heinäkuulla Mathilda Wrede oli kolmannen kerran käymässä Pielisjärvellä tervehtimässä vanhoja ystäviään, ja hän oli muutamia päiviä rovastin pappilassa ystävänsä ruustinna Kyanderin luona. Heidän ensi tutustumisensa ansaitsee maininnan. Oli kesäinen sunnuntai-ilta, kun Mathilda Wrede ensi kerran tuli Pielisjärvelle toimittaakseen apua ja hoitoa eräälle salomökin kovaosaiselle. Kun jo oli myöhä ja kun hän kaiketi tahtoi säästää ystävilleen nekin rahat, jotka olisi kulunut jossain matkailijakodissa, kysyi hän joltakin vastaantulevalta, eikö Lieksassa olisi jotain tyhjää vajaa, jossa hän voisi viettää yönsä. Hänelle neuvottiin Moision talo, jonne hän menikin. Mutta tällainen vaatimattomuus herätti suurta huomiota, varsinkaan kun ei tiedetty, kuka vieras oli. Eikä aikaakaan, kun jo tieto oudosta vieraasta saapui Rauhalan pappilaväen korviin. Ja silloin ruustinna Kyander heti arvasi, ettei tuntematon voinut olla kukaan muu Mathilda Wrede. Kiireesti pantiin hevonen valjaisiin ja ruustinna lähti Moisioon. Siellä Moision vajassa oli jo ehditty laittamaan kuntoon yövuode — mukana ollut riippuverkko oli kiinnitetty suuren vajan nurkkaan ja Mathilda Wrede oli hartaassa rukousmietiskelyssä, kiittäen Häntä, joka oli hyvyydessään taaskin valmistanut ihanan paikan yölepoa varten raittiissa ulkorakennuksessa ja lämpimän kesä-yön suojellessa hänen väsynyttä ruumistaan. Mutta toisin oli säädetty, sillä kun ruustinna Kyander saapui, ei siinä auttanut vastusteleminen, vaan Rauhalaan oli lähdettävä. Ja niin sukeutui heidän välilleen luja ystävyyssuhde, jota kirjeenvaihto ja käynnit yhä vahvistivat.
Kuka siitä joukosta, mikä ilakoiden syöksyi Lieksa-laivaan heinäkuulla 1922 Kolille mennäkseen, olisi osannut odottaa, että siitä matkasta oli tuleva suuri ja ihmeellinen juhla, joka on aina läsnä, niin kuin Iankaikkinen Totuus on aina meissä, jos tahdomme sen nähdä ja tuntea. Sää oli kesäisen lämmin, hiukan pilvinen, mutta aurinko paistoi ja kun olimme päässeet Kinahmon salmesta suurelle Pieliselle, hersyivät mielemme niin, että laulu laulun jälkeen kaikui kesäisen luonnon ylistykseksi. Seurasi pieni tauko ja silloin saapui jostain matkustajien joukosta Mathilda Wrede, joka — vain hänelle ominaisella tavalla — liikutettuna kiitti laulusta, lausuen, että laulu ja luonto yhdessä virittävät ihmisen sopusointuun Kaikkeuden, Jumalan kanssa. Ja — hän lisäsi — jos hän ei häiritsisi meidän huviamme, toivoisi hän, että laulaisimme lisää. Eikä meitä tarvinnut kehottaa kahta kertaa, sillä jos äsken lauloimme omaksi iloksemme, niin nyt meillä oli kuulija, joka ymmärsi ja sydämessään iloksi — sen me tajusimme, vaistosimme. Enkä muista, olenko koskaan ollut sopusointuisemmassa laulajajoukossa, kun viritimme tuon vanhan, kauniin laulun "Maa on niin kaunis". Siinä hieman loitompana istui Mathilda Wrede, kuunnellen ja korkeimmissa maailmoissa eläen.
Jo piirtyi mahtavan Kolin silhuetti nähtäväksemme eikä aikaakaan, kun saavuimme Kolin laituriin. Autoimme nyt seuralaistamme, josta oli tullut ystävämme, alas laivasta ja hänen tavaroitaan kantaen. Siinä laiturilla ei ollut monta henkeä vastassa, pari upseeria ja joku naishenkilö. Ja hieman säpsähdin, kun Mathilda Wrede kääntyi meihin ja sanoi: "Minä en voi sietää noita upseereja. Jos minne menee, niin joka paikassa niitä on. Ne aivan kuin sotivat luontoa vastaan". Ja todellakin: sillä hetkellä ensi kerran ymmärsin, miten oikeassa ystävämme oli; nuo upseerit symbolisoivat sellaista mahtia, joka ei viihdy sellaisen jumalallisen luonnon keskellä kuin Koli on. Vain rauhanrakentajille se on aiottu virkistystä ja kaikkeuspalvontaa varten. Ja hän, ystävämme, oli tullut, kuten jo kaksi kertaa ennenkin, seurustellakseen Jumalansa kanssa ja kerätäkseen uutta voimaa, ja nyt hän näki, että sotaa symbolisoivia olentoja oli saapunut sinnekin, missä hän niitä vähimmin toivoi näkevänsä. Mutta tuo hetkellinen harmi katosi samassa, kun tuo lause oli lausuttu, sillä hän, rauhan ystävä, ei ollut pahaa vastaan, koska hän kaikkia rakasti.
Jyrkkää polkua Alamajalle noustessa kertoi Mathilda Wrede, että molemmilla edellisillä Koli-matkoillaan oli hän nähnyt auringon suurenmoisen nousun ja laskun ja varmasti hän nytkin tulisi ne näkemään, sillä "kohtalo ei voi olla hänelle vanhalle ja raihnaalle ihmiselle, joka on kaukaa tullut, niin epäsuopea". Olimme aivan kuin pahoillamme hänen puolestaan, sillä aurinko oli mennyt pilveen ja sinä iltana tuskin näkyisi auringonlaskua. Olimme saapuneet Alamajalle ja kysyimme, jaksaisiko hän lähteä mukaan? Siihen ystävämme vastasi: "Minä ymmärrän teitä niin hyvin, menkää te vain ylös. Minusta vanhasta ihmisestä olisi vain vaivaa. Jään lepäämään tänne ja jos jaksan niin koetan tulla auringonlaskua katsomaan, sitä niin haluan." Olimme vähän neuvottomia: lähteäkö ja jättää vanha, väsynyt ystävämme? Mutta hyvin päättäväisesti, aivan kuin ymmärtäen halumme päästä joutuin vaaran laelle, hän sanoi: "Kyllä teidän on mentävä!" Ja me tottelimme ja iloinen töminä alkoi kaikua jyrkällä, mutkikkaalla polulla ylös vaaralle.
Noin puolimatkassa avautuu ensimmäinen näköala, ja sinne päästyämme joku sanoi huomanneensa ystävämme lähteneen, hiljaa ja vaivalloisesti perästä tulemaan. Se tieto oli kuin pisto sydämeen ja kaksi meistä lähti suinpäin rinnettä alas juoksemaan. Muutaman sata metriä oli ystävämme ehtinyt vasta taivaltaa, kun yhdessä Helena U:n kanssa saavuimme hengästyneenä hänen luokseen. Ja sitä vastaanottoa! Hän itki ja syleili vuorotellen kumpaakin ja sanoi, että Jumala oli kuiskannut sydämiimme tulla auttamaan häntä, sillä emmehän me muutoin olisi hennoneet erota seurastamme. Hän kertoi, että vastustamaton halu oli pakottanut hänet heikkoudestaan huolimatta yrittämään vielä samana iltana ylös huipulle. Ja miten tarpeeseen oli todellakin apumme. Meidän kummankin käsipuoleen nojaten alkoi taivalluksemme ja hän kertoi, miten sairas ja raihnainen hän todellisesti oli. "Minussa on kaikki taudit," hän sanoi, "olen saanut ne vankiloissa käydessäni, ja olen niin heikko, että Jumalan avulla ja voimakkaalla tahdollani pysyn hengissä. Mutta kaikki on Jumalan armoa ja rakkautta!" Ja sitten hän alkoi kertoa rakkaista vankiystävistään, mitä kaikkia rakkauden tekoja he ovat hänelle tehneet. Se oli jotain niin ihmeellistä tuo kaikkivoittava rakkaus hänessä, että silmämme sumentuivat kyynelistä. Ja mitä kaikkia suunnitelmia hänellä oli myöskin vierasmaalaisien auttamiseksi, mm. Armenian poloisten lasten auttaminen oli hänen sydämellään. Se, jos mikään, oli käytännöllistä Vuorisaarnaa!
Hitaasti kävi kulkumme, ja jos aina ennen oli ollut kiire, niin nyt ei sitä ollut olemassa. Elimme kokonaan siinä ilmapiirissä, mikä valtavana ja sytyttävänä ystävästämme säteili. Näin vihdoin jouduimme odottavien toveriemme luo, ja ystävämme istuutui kalliolla olevalle penkille levähtämään ja kauneutta ja voimaa hengittämään. Lausuipa silloin joku joukostamme: "Tuolla kaukana, aivan taivaanrannalla idässä, missä vaarat sinisinä hohtavat, siellä on Suomen ja Venäjän raja". Samassa oli poissa ystävästämme väsymys, ja hän oli kuin tietäjä siinä seistessään. "Rakkaat lapset", hän lausui, "katsokaa, miten ihana ja kaunis maa on meillä suomalaisilla ja miten me sitä rakastamme! Ja ajatelkaa, että samanlaisena, yhtä kauniina jatkuu maa tuon ajatuksissa luomamme rajan, jota todellisuudessa ei ole, toisella puolen ja ne ihmiset siellä, ajatelkaa, rakastavat aivan yhtä paljon maataan kuin mekin. Minkä takia meidän pitäisi vihata rajan takana asuvia, minkä vuoksi käydä sotia ja hävittää onnellisia koteja? Ei, rakastakaamme heitä, poistakaamme ajatuksistamme pois rajat ja ennakkoluulot ja kun olemme tehneet sen raivauksen, niin laajentakaamme ajatuspiirimme niin laajaksi, että siihen mahtuu koko ihmiskunta. Ja silloin todellakin on Jumalan valtakunta keskellämme, jossa rakkaus on ainoana lakina."
Seisoimme sanattomina, sillä ensi kerran kuulimme totuuden sanoja, jotka vakuuttavuudellaan ja lämmöllään itseoikeutettuina asettuivat ajatuspiiriimme. Tämä oli Vuorisaarnan toinen osa.
Kun olimme saapumassa Ylämajalle, pysähtyi ystävämme ja lausui: "Minä olen kanava Jumalan kanssa, ja minä tiedän, että mitä minä hengessäni tahdon, se tapahtuu. Tahdon nähdä auringonlaskun tänä iltana". Hän, ystävämme, asettui istumaan Ylämajan kuistikolle, kasvot luodetta kohti ja pyysi, että emme häiritsisi häntä, sillä hän tahtoi viimeisen kerran Kolilla käydessään häiriytymättä suuren ja majesteetillisen luonnon keskellä seurustella Jumalansa kanssa ja kiittää Häntä äärettömästä armostaan, jota hän on koko elinaikansa saanut niin ihmeellisesti kokea.
Jätimme hänet kunnioittavasti ja hajaannuimme kuka minnekin. Vähän myöhemmin, kun alkoi tuulla viileästi, muistimme, että ystävämme ei nähtävästi muistaisi suojella itseään ja vein erään seuralaisemme villatakin hänen hartioilleen. Sitä katsetta ja niitä sanoja, joita hän tuhlaili "rakkaudenteosta", kuten hän sanoi!
Kun auringonlaskun aika läheni, kokoonnuimme kaikki hänen ympärilleen. Taivas oli edelleenkin pilvessä ja olimme kaikki muut varmoja, ettei aurinko enää sinä iltana näyttäytyisi, mutta niin ei ajatellut ystävämme. Huulet tiukasti yhdessä, katse kiinteästi suunnattuna luoteeseen ja voimakas tahto työssään hän vakaasti ja painolla sanoi: "Minä tahdon nähdä auringon!" Ja ihme: juuri ennen mailleen menoa ilmestyi pilvien keskeen rako, joka laajenemistaan laajeni, paljastaen heinäkuun lämpimän-punaisen auringon kiekon kokonaan. "Katsokaa, katsokaa", hän huudahti ilosta loistavin silmin, "minä tahdoin ja se tapahtui."
Ja sitten hän viritti ylistyslaulun auringolle ja Elämälle. Ja kun aurinko oli painumassa taivaanrannan taa, kertoi hän seuraavan merkillisen kuvauksen:
"Muinaisessa Egyptissä oli aurinko jumaluuden symboli. Ne olivat suurenmoisia näkyjä, kun papisto valmistautui vastaanottamaan nousevaa aurinkoa tai hyvästelemään sen laskiessa Niilin taa. Suuren pyramidin terassimaiselle korokkeelle sijoittautui suuri pappien veljesjoukko arvojärjestykseen valkoisiin puettuna ja ylinnä seisoi arvokas, vanha hierofantti. Auringon lähetessä taivaan rantaa, kohottaa hierofantti kätensä, pappien tehdessä samoin ja lausuu kunnioittavalla ja tietäjän äänellä: 'Oi Sinä suuri Osiris! Koska minun sieluni on kyynel Sinun silmästäsi, niin anna minun elämäni tulla kasteeksi kuivuneelle maailmalle!'"
Seisoimme ihmetykseen vaipuneita, kun ystävämme Mathilda Wrede oli lopettanut puheensa. Hän oli Mathilda Wrede, vankien ystävä, tässä vaelluksessaan, mutta hän on saattanut olla hierofanttina ennen muinoin. Sillä hän puhui niin kuin se, joka tietää!
Ruusu-Risti-veljet! Kun väsymys ja toivottomuus joskus valtaavat meidät, muistelkaamme mitä Mathilda Wrede on tehnyt. Ja me myös: tehkäämme!
T. H.
Ruus-Risti — maaliskuu 1929
Etusivu Artikkelit