Bhagavad Gîtâ
Laulu jumaluudesta
eli
Oppi jumalallisesta olemuksesta
Saksankielelle kääntänyt
Franz Hartmann
Saksankielestä suomentanut
Martti Humu
FRANZ HARTMANNIN ALKULAUSE
"Älköön yksikään olko toisen,
vaan jokainen olkoon Korkeimman kaltainen.
Kuinka sellainen saavutetaan?
Jokainen olkoon Itsessä täydellinen."Tuskinpa löytyy toista kirjaa maailmassa, joka kaikilta, jotka sen tuntevat, lienee saanut niin korkeaa tunnustusta kuin Bhagavad Gîtâ, Laulu jumaluudesta. Siinä selvitetään oppia siitä, kuinka ihminen tulee täydelliseksi jumalallisessa olemuksessa. Eipä ole vielä kukaan, joka on oppinut tuntemaan kristinopin todellisen hengen, ollut tunnustamatta tämän kirjan arvoa, jota tuskin mikään muu kirja on voittanut; muiden muassa sanoo Wilhelm von Humboldt [Wilhelm von Humboldt, saks. valtiomies ja filosofi, synt. v. 1767 Potsdamissa, kuoli 1837.], että hän kiittää jumalaa, joka oli antanut hänen elää tarpeeksi kauan, niin että hän sai tutustua tähän teokseen.
Mitä useammin kukin tätä kirjaa lukee, sitä enemmän hän tuntee itsensä kohottauneeksi totuuden valon piireihin; mitä syvemmältä kukin tutkii tämän opin henkeä, sitä enemmän hän lähestyy kaiken jumalallisen olemuksen perustan tuntemista, aina sellaiseen syvyyteen, joka pintapuoliselle, ulkonaiselle luonnontutkimukselle, joka ainoastaan saattaa liikkua ilmennyksien piirissä, jää tutkimattomaksi salaisuudeksi. Bhagavad Gîtân valossa ilmenee maailma meille aivan toisenlaisena, paljon majesteetillisempana ja mahtavampana kuin silloin, kun sitä tutkimme pelkästään aineelliselta tai tieteelliseltä kannalta. Silloin me näemme elimettömän maailmankaikkeuden, universumin, sijasta maailman, joka on täynnä valoa ja elämää. Sen valossa emme enää katso luontoa elävien ja elottomien kappaleiden kokoonpanoksi, vaan tunnustamme sen ykseydeksi — kaikki käsittäväksi, yhdistäväksi näkymättömien voimien organismiksi; se on: silloin opimme tuntemaan elävän jumalallisen hengen, joka kaikissa kappaleissa pyrkii pääsemään kaikkitäyttävään ilmentymiseen. Silloin me tunnustamme, että ihminen on maalliseen ruumiiseen kahlehdittu yliluonnollinen olento; hän on se olento, jonka ruumiinrakenne, kehityskulun aikana, on päässyt siihen täydellisyyteen, joka oli tarpeellinen tekemään hänestä taivaallisen olennon hengelle sopivan asunnon; että ihminen lopullisesti kykenisi tunnustamaan itse jumaluuden oman oikean todellisen olentonsa perustaksi ja ikuiseksi olemuksensa syyksi.
Mutta kun tämä tietoisuus ihmisessä herää, hänen elämänsä saavuttaa aivan toisen, ennen käsittämättömän päämäärän. Hän tuntee, että ei ulkonaisten kappaleiden omistaminen, eikä aistien ja hänen tieteellisen uteliaisuutensa tyydyttäminen, vaan paljon enemmän jumalallisen olemuksen tunteminen ja sen kautta saavutettu itsetietoisuus hänen kuolemattomuudestaan on hänen olemuksensa todellinen päämaali. Jos hänen sisäinen hengensilmänsä aukenee ymmärtämään niitä oppeja, joita Bhagavad Gîtâ sisältää, hän huomaa, että, niin kuin hänen maallinen olentonsa on riippuvainen maallisista olosuhteista, niin hänen henkinen olentonsa saattaa olla kanssakäymisessä henkimaailman asukkaiden kanssa. Hän huomaa, että hän itse asiassa nyt jo asuu taivaassa, koska "taivas" tai tuo "yliaistillinen maailma" ulkonaisen luonnon kaikkien sen luotujen kanssa on henkisen olemuksen perusta ja jos sielua ei olisi olemassa, ei myöskään sen minkäänlaista ilmennystä näkyvissä muodoissa voisi löytyä. Sisäisen heräämisen avulla ihminen kohottautuu teorioiden tason yläpuolelle ja hän oppii oman kokemuksensa kautta. Hänessä itsetietoiseksi herännyt jumalallinen henki tuntee oman henkisen olentonsa ja samalla myös yliluonnollisen henkimaailman, joka onkin hänen oikea kotinsa.
Mutta tuota hengen havahtumista kukaan ei saavuta ilman suuria taisteluja. Totta on, että jumalallisen totuuden valo itsestänsä tunkeutuu ihmissieluun; siinä suhteessa ei ihminen voi valolle apuaan antaa; mutta tuota heräämistä vastaan asettuvat suuret himojen ja intohimojen vastustusjoukot. Väärien käsitteiden ja nurinkuristen katsantokantojen muodossa ne ilmestyvät hänen tielleen. Bhagavad Gîtâ opettaa, keitä nämä viholliset ovat ja miten ne on voitettava. Siinä selvitetään taistelu katoavaisen ja katoamattoman osamme välillä, ja osoitetaan tie, joka vie ihmisessä olevan jumalallisen osan voittoon ja tukahduttaa hänessä vallitsevan eläimellisen puolen.
Arjuna (ihminen) on taistelukentällä (tekojen ja toimintojen kenttä on mainen elämä) kahden vihollisjoukon keskellä. Toinen näistä kuvaa korkeampia (pandavat) ja toinen alempia (kurut) sielunvoimia. Siinä seisoo Kuntinpoika (sielu) omien sukulaistensa ja Dhritarashtran [[Dhritarashtra = gurujen vanha isä ja kuningas on ihmisen ruumis, jonka on asunnokseen ottanut kuolematon monadiolio. Se on sokea, sillä ruumis sisäisettä sielun kyvyttä on pelkkä aine. Sen mahti on näennäinen.] poikien (aineellinen elämä) välillä, ja häntä uhkaavat ylpeys, itsekkyys, himot, itseänsä muita parempana pitäminen, halut, intohimot, viha, kiukku jne., mutta hänenkin puolellaan seisovat voimalliset, mahtavat sotijat: eturivissä hän itse, hänen tahtonsa hyvään, alistuvaisuus (ydishtira), hänen totuudenrakkautensa, korkeampi tietoisuutensa (jumalaan luottamus), vakaumuksen voima (usko), armahtavaisuus, majesteetillisuuus, velvollisuudentunto, pysyväisyys, suoruus, oikeudentunto, itsehillintä ym. Arjuna tunnustaa, että viholliset jotka hänen tulee voittaa, ovat hänen oma itsensä ja "hänen lähimpiä sukulaisiaan, ystäviään ja opettajiaan" (sillä intohimotkin opettavat ihmistä) ja ne ovat siis osia hänestä itsestään. Silloin lannistuu hänen taistelurohkeutensa ja hän antaa jousensa (tahtonsa) vaipua.
Nyt ilmestyy Krishna (ihmisessä asuva ja häntä "varjostava" jumalallinen ihminen). Tämä opettaa Arjunan tuntemaan ihmisen todellisen luonnon ja hänen suhteensa jumalaan. Hän selvittää Arjunalle, että se mitä persoonallinen ihminen pitää omana itsenään, on ainoastaan pettävä kuva; että kaikki hänen petoksestaan johtuvat olosuhteet sekä himot ja intohimot ovat ainoastaan ohimeneviä ilmennyksiä ja että ihminen siten saavuttaa lunastuksen; että hän voittaa ne ja liittyy jumalaan, tuohon hänen olentonsa kuolemattomaan olemukseen. Bhagavad Gîtâ opettaa täten kaikkein korkeinta tiedettä, ihmisen yhtymistä jumalaan (jooga) ja neuvoo häntä tuntemaan kuolemattomuuden tien.
Niin kuin kaikki pyhät ja todella uskonnolliset asiat, jos niitä katsotaan yleiseltä, eläimelliseltä ja järjen rajoittamalta eli siis pintapuoliselta kannalta, tulevat sysätyiksi alhaisuuden, ymmärtämättömyyden ja itsepetoksen valtakuntaan, siis väärin käsitetyiksi, niin on tapahtunut Bhagavad Gîtâllekin monta kertaa, silloin kun se on joutunut kielentutkijoiden ja kirjanoppineiden käsiin. Pintapuolisesti ja ulkonaisesti tulkittuna se esittää tapahtuman eli kuvauksen eräästä taistelusta, josta kerrotaan Mahabhâratassa, joka on eräs Vedakirjojen osa. [Vedat = hindulaisten teologiset kirjat.]
Vedoissa olevan opin iän määrää niissä löytyvä tähtitieteellinen ilmoitus vähintään 25 000 vuotta vanhaksi ja bramiinit (oppineet) ovat yhtä erimielisiä siitä, milloin taistelu kurujen ja pandavien välillä olisi tapahtunut, niin kuin keskiajan jumaluusoppineet olivat erimielisiä siitä, milloin Adam olisi syönyt "omenasta", missä "paratiisinyrttitarha" oli jne. Tätä ymmärtääksemme voimme huoletta tuon meille äärettömän samantekevän ja kiinnostamattoman tutkistelun heittää kielientutkijoiden, teologien ja historiantutkijoiden ratkaistavaksi. Meidän tehtävämme ei ole tutkia tyhjiä sanoja ja muotoja, vaan ainoastaan ottaa selvää Vedojen sisältämästä hengestä, ts. meidän on otettava selvä siitä, mikä on totuuden henki, ja seurauksellisesti myös siitä, mikä on todellisen kristillisyyden henki. Näiden oppien korkeus ja majesteetillisuus alkaa nyt jo Euroopassakin tulla yleisesti tunnustetuksi. Nämä Vedat panivat tuon riitaisan ja katkeroittuneen A. Schopenhauerinkin jonkinlaiseen henkisyyteen; sillä kun hän niitä oli osittain tutkinut erään persialais-latinalaisen käännöksen mukaan, jota kutsutaan "Oupnekhatiksi", so. "säilytettäväksi salaisuudeksi", ja oli oppinut niitä tuntemaan, hän kirjoitti näin:
"Kuinka mahtanee tämä Vedakirjojen henki innostuttaa sen ihmisen mieltä, joka käyttämällä näitä persialais-latinalaisia kirjoja ahkerasti on päässyt niin pitkälle, että hän saattaa esteettömästi ymmärtää tätä verratonta kirjaa. Sen jokainen rivi on täynnä vakavaa, määrätietoista ja kauttaaltaan yhteenliittyvää merkitystä. Jokaisesta rivistä astuu vastaamme syvä, alkuperäinen, majesteetillinen ajatus, samaan aikaan kuin korkea ja pyhä vakavuus leijailee kokonaisuuden yli. Tässä huokuu Intian ilma ja alkuperäinen, luonnonomainen olemus; sekä se, kuinka täällä henki tulee puhdistetuksi kaikista varhain ympätyistä, juutalaisesta taikauskosta syntyneistä, noista hengelle vieraista, ylvästelevistä filosofioista. Se on opettavaisinta ja korkeinta lukemista, jota (lukuun ottamatta alkutekstiä) on mahdollista saada maailmassa. Tämä henki on ollut elämäni lohdutuksena, ja tulee sitä olemaan kuolemassanikin." ["Parerga" 11. Sivu 427.]
Se seikka, että pitkä vuoropuhelu Krishnan ja Arjunan välillä tapahtuu taistelun alussa sotakentällä, joka kuitenkaan todellisuudessa ei ole mikään hyvin valittu paikka filosofiselle ja syvälliselle keskustelulle, sekä se että "pääkaupunki Hastinapura" merkitsee taivaan valtakuntaa, olisi kyllä, kuten saattaisi uskoa, pitänyt johdattaa tiettyjä oppineita eli Bhagavad Gîtân tulkitsijoita siihen ajatukseen, että tässä, samoin kun raamatussa ja muissakin mystisissä eli salaperäisissä samanluontoisissa kirjoissa, puhutaan henkisistä asioista, eikä yksistään historiallisista tapahtumista. Tosin ne onkin esitetty kertomuksien muodossa, niin että niissä piilevä totuus olisi pitänyt järjelle selvitä. Ei siinä ole puhe asioista, jotka ehkä kulloinkin olisivat tapahtuneet ja nyt jo kuuluisivat menneisyyteen, vaan alituisesti vaikuttavasta hengen lain toiminnasta luonnossa. Niin kuin ei mikään puu kasva yhdessä silmänräpäyksessä, vaan yhä edelleen kehittyy, niin kertautuu eli tapahtuu myös tämän sodan meno kurujen ja pandavien välillä alituisesti itsekussakin yksityisessä ihmisessä, joka pyrkii henkiseen kehitykseen, kuten koko ihmiskunnan elämässä kokonaisuutena. Tämän päämäärän saavuttaminen onkin juuri kaiken kehityksen tulos.
Samoin on lakkaamatta tapahtuva tuo suuri lunastuksen toiminta, jonka tietysti pitää olla sisäinen, koska sen päätarkoitus on sisäisen ihmisen lunastaminen. Nyt kuten miljoonia vuosia tätä ennen, jolloin ihmisen muoto oli kylliksi kehittynyt vastaanottamaan jumalallisen valon ajatusta, virtaa henkinen valo häneen. Ja niin usein kuin tämä tulee ihmisessä itsetietoisuudeksi, syntyy hänessä lunastaja, hänen oman jumalallisen olemuksensa tunteminen. Tämän ovat myös monet kristityt ja mystikot tietäneet ja tunteneet; kristinopin opetus henkisestä uudelleensyntymästä ei ole mitään muuta kuin oppi siitä, kuinka jumalan tunteminen jälleen herää jumaltietoisuudeksi ihmisessä, niin kuin se vertauskuvallisesti on esitetty Uudessa testamentissa. Jokainen itse on Arjuna; jokaisella on oma sotavaununsa ts. hänen salaperäisillä voimilla varustettu luontonsa; siellä on myös hänen henkinen johdattajansa (Krishna) ottanut asuntonsa ja se antaa maalliselle ihmiselle neuvojaan. Kun siis ihminen itsetietoisesti liittyy lunastajaansa, jolla on hänessä asuntonsa, ovat Arjuna ja Krishna, Adam ja Kristus yhtyneet. "Sotavaunut" tulevat silloin meissä asuvan jumalan hengen temppeliksi, sillä Arjuna on mainen, ajatteleva ihminen ja Krishna jumalihminen, "uusi taivaasta syntynyt ihminen" [Epist. Efes. 4:6.], joka asustaa maallisessa ihmisessä, mutta on myös hänen yläpuolellaan; ja ainoastaan ihmisen tullessa jumalihmiseksi, joka on todellinen ja oikea ihminen, saattaa maallinen ihminen päästä korkean ihanteensa toteuttamiseen ja vapautua petoksista sekä synneistä.
Tämä taistelu jumalallisen ja tuon eläimellisesti älyllisen ihmisluonnon välillä on kaikissa suurissa uskonnoissa esitetty vertauskuvissa. Kristikunnassa se on esitetty esim. sotana arkkienkeli Mikaelin (korkeamman Minän) ja lohikäärmeen (maallisen "minän" edustajan) välillä. Tämän "lohikäärmeen" kita on ahneus, sen hengitys on intohimot, sen siivet ovat itsensä jumaloiminen ja suuruudenhulluus. Jokaisen yksilön muodossa taistelee valo pimeyttä vastaan; jokaisessa muodossa pyrkii jumalan henki ilmentymiseen luonnossa; mutta vasta ihmisessä se löytää apulaisen, joka häntä voi auttaa tietoisesti ja älyllisesti pimeyden ja häiriökuvien eli petoksien voittamisessa.
Avain Bhagavad Gîtân, kuten raamatun ja muiden jumalallista viisautta koskevien kirjoitusten, käsittämiseen, on kahdenlaisen ihmisluonnon tunteminen ja se erottamiskyky, jonka avulla voimme käsittää sen, mikä on kuolematon ihmisessä ja mikä hänessä on kuolevaista ja katoavaista. Bhagavad Gîtâ opettaa meille, kuinka tämä korkea tunteminen ja erottaminen on saavutettavissa. Ainoastaan pelkkä teoreettinen tieto siitä, että ihminen on kahdenluontoinen olento, tai jokin tämän opin sokea totena pitäminen ei meitä yhtään auta, sillä teoreettinen tieto ja sokea uskominen eivät voi antaa meille sitä vakaumusta, jonka henkemme voi saavuttaa yksistään kokemuksien kautta. Ja pelkkä tämän opin ulkonainen, teoreettinenkin tieto on epäilemättä suuriarvoinen, koska se johdattaa ihmistä omassa itsessään hakemaan hänessä asustavia ja piileviä korkeampia voimia. Tien tutkiminen joltakin kartalta saavuttaa todellisen päämääränsä vasta silloin kun karttaa tarvittaessa käytetään, ja tien opimme vasta sitten oikein tuntemaan kun matkustamme sitä pitkin; jonkin ruokalistan tutkiminen ei meitä tee kylläisiksi, jos emme saa nauttiaksemme niitä ruokalajeja, jotka tuossa listassa on mainittu. Myös Bhagavad Gîtân tutkiminen saavuttaa tarkoitetun päämääränsä vasta silloin kun me seuraamme siinä esitettyjä oppeja ja täytämme niitä jokapäiväisessä elämässämme. Eihän meillä ulkonaisistakaan asioista, joita emme ole koskaan ottaneet huomioon, voi olla muuta kuin pelkkiä teoreettisia ja ainoastaan meidän oman käsityksemme mukaisia tietoja, ja nekin tiedot ovat epätäydellisiä, vaillinaisia, kunnes oma kokemus vahvistaa ne. Samoin on henkistenkin asioiden laita. Todellinen tunteminen ei ole siinä, että tiedämme mitä Bhagavad Gîtâan ja raamattuun on painettu, vaan se on sen hengen heräämistä, jonka kautta oikea totuus ihmiselle ilmenee ja tulee ikään kuin hänen oman olemuksensa osaksi, ja silloin vasta ihminen oppii tuntemaan totuuden. Jokaisessa ihmisessä löytyy kipinä tästä jumalallisesta tietoisuudesta, se on se "kuolemattomuuden siemen" [Bhagavad Gîtâ X:7.] meissä, jonka jumalallisen rakkauden sytyttämä liekki tulee siksi valoksi, jossa kaikki luulottelu, olevinaan oleminen ja ylpeys katoaa sekä ikuinen todellisuus ilmenee kaikessa herruudessaan. Jokaisen pitää itse olla Arjuna ja taistelija itsekkyyttänsä, itserakkauttaan, omien etujensa valvomista, halujaan, himojaan ja erehdyksiään vastaan, ennen kuin hän tietää, mitä tuo sota merkitsee. Jokaisen pitää itsessään tuntea Krishnan läsnäolo ennen kuin hän voi sen käsittää ja koettaa pyrkiä lähestymään tuota korkeampaa Itseä. Tämä pyrkimys antaa hänelle aavistuksen siitä, mitä jumalan ja ihmisen ykseys on.
Mitä se minua hyödyttää jos raamatusta luen jonkun sanoneen: "Minä olen tie, totuus ja elämä;" tai jos tiedän, että Bhagavad Gîtâssa sanotaan: "Kaikissa kappaleissa minä olen korkein. Kaikissa kappaleissa, jotka valaisevat, minä olen valo. Minä olen kaiken alkuperusta. Minä olen alku, keskus ja loppu." [Bhagavad Gîtâ XIII:17.] Jos en tiedä ja tunne, että tämä Minä, joka kaikissa, siis minussa itsessänikin, on valo, totuus ja korkein, alkuni ja loppuni ja mitä nuo sanat merkitsevät, vaan otaksun että tuo korkein on jokin minulle vieras, kaukana oleva ja saavuttamaton, mitä se kaikki minua hyödyttää? Kuitenkaan en koskaan löydä tuota jumalallista Minääni, niin kauan kuin etsin sitä ainoastaan ulkopuoleltani enkä tunne sitä omassa sisäisimmässäni; sillä jumalaa emme löydä kaukoputken tai mikroskoopinkaan välityksellä; vaan se, joka on löytänyt todellisen jumalallisen minänsä, tuon kaikkien olentojen Minän, tunnustaa ja tuntee kaikkialla läsnäolevan ykseyden. "Joka tuntee jumalan itsessään ja kaikessa, se on oikea tuntija" [Bhagavad Gîtâ XIII:27.]. Tätä oikean tietämisen tietä neuvoo ja opettaa Bhagavad Gîtâ meitä tuntemaan. Se on totuuden tie, joka johdattaa meidät pois meitä kaikkialla ympäröivistä petoksien muureista, ja vie meidät kuolemattoman olemuksen katoamattomaan todellisuuteen. Se johdattaa jokaista päämaaliin, sillä edellytyksellä kuitenkin, että me itse teossa täytämme tuota oppia, emmekä ainoastaan luo mielikuvituksessamme siitä tuulentupia.
Totuus on ainoa todellisuus. Kaikki muu on katoavainen varjo. Totuus on iäti pysyvä; siitä syystä ei sekään, mikä meissä on todella olevainen voi kokonaan kadota, mutta se meissä, joka on epätodellinen ja rajoitettu, on katoavaisuuden eli pysymättömyyden alainen. Myös se, mikä meissä on ikuista ja kuolematonta, saavuttaa vasta silloin meidän mielessämme todellisen arvonsa, kun me sen elävästi tunnemme. Sillä sekin aine, jonka kivi tai puukappale sisältää ja josta ne ovat muodostuneet, on kuolematon; ei mitään siitä katoa eli joudu hukkaan maailmankaikkeudessa. Kuitenkin sellainen kuolemattomuus, josta esineellä itsellä ei ole tietoisuutta, on saman arvoinen kuin sellaisen rikkauden omistaminen, josta ei meillä olisi minkäänlaista aavistusta. "Mutta", sanonevat useat, "johan raamattukin osoittaa meille vapahduksen tien. Mihin tarpeeseen ovat siis meille intialaisten viisaiden ’kirjoitukset’?" — Se joka käsittää raamatun sisäisen hengen, ei enää tarvitse raamattua enempää kuin Bhagavad Gîtâakaan, mutta sille, joka ei sitä ymmärrä, juuri Bhagavad Gîtâ on välikappaleena tuon sisäisen hengen tuntemisen oppimisessa. Me emme ylenkatso raamattua, vaan annamme sille sitäkin suuremman arvon, koska se — niin pian ja siinä suhteessa kuin se on asianmukaisesti oikein alkukielestä käännetty — suurimmaksi osaksi sisältää samoja asioita kuin intialaisten Vedakirjat esittävät, ja raamatussa on ikään kuin niiden toisinto, mutta raamatusta puuttuu tuo tieteelliselle perustalle nojautuva niiden tosiasioiden tulkinta, joka Vedoissa on löydettävissä. Raamattu oli alunperin kirjoitettu vihityille, siis sellaisille, jotka olivat heränneet näkemään ja tuntemaan jumalallisen hengen läsnäolon kaikkialla sekä tiesivät ja olivat vakuuttuneet siitä, että se asusti heissä itsessään. Siitä syystä he eivät kaivanneet mitään muita näkyviä todisteita tuon olemuksen tuntemista varten. Mutta kun raamattu joutui yleiseksi omaisuudeksi ja avain sen pyhiin salaisuuksiin vihkimättömien, epäpyhien joukossa hävisi, silloin heidät valtasi tietämättömyys ja siitä johtui se sokaistuminen, jonka seurauksena kuollut kirjain tuli hengen tuntemisen sijaan, ja tämän johdosta syntyivät päinvastaiset, väärät raamatun tulkinnat, jotka — niin kuin tiedetään — ovat vieneet ihmiskunnan mitä suurimpiin eksytyksiin. Sen tähden vielä tänäänkin näemme, että — huolimatta kaikesta niin kutsutusta uskonnollisesta opetuksesta — "uskonnolta" puuttuu kuitenkin sen älyllinen tulkinta. Tämän seurauksena on usein se, että uskonto muuttuu haaveiluksi ja taikauskoksi. Silloin filosofia ja erityisesti "lääketiede" kaipaavat sitä kaiken todellisen tietämisen välttämättömintä perustaa, joka puhkeaa ikuisen totuuden tuntemisen kautta itsetietoisuudeksi ja joka on saavutettavissa ainoastaan kaiken itsekkyyden yläpuolella olevan majesteetillisen, kaikkia ympäröivän rakkauden voiman avulla. Ilman tätä kohottaumista tiede ei voi päästä rajoitetusta ja likinäköisestä asemastaan, eikä se jaksa kehittyä sellaiseen henkiseen suuruuteen, joka on sille välttämätön, jotta se pääsisi tuohon korkeampaan maailmankatsomukseen, joka tunnustaa maailmankaikkeuden yhdeksi kokonaisuudeksi, kaikkien kappaleiden olemuksen ykseyden ja tuon kaikkien luotujen sisäisen toisistaan riippuvuuden.
Valaistunut mystikko Tuomas Kempiläinen sanoo: "Onnellinen on se, jota itse viisaus opettaa, ei katoavaisten sanojen avulla, vaan sen oman olemuksensa mukaisesti." Sellaisia on ainoastaan muutamia, mutta paljon on niitä, jotka kykenevät vastaanottamaan puhtaan todellisen tuntemisen, ja ainoastaan sen tähden eivät voi saavuttaa totuuden tietoa, että petosten maailma on sullonut heidän silmänsä täyteen sitä hiekkaa, jota he itse eivät voi silmistään poistaa. Bhagavad Gîtâ on kirjoitettu sielulle. Onnellinen on se, joka on uskon voimalla antautunut kokonaan sen oppimiseen ja jonka sielun juuri on vahvasti juurtunut totuuden tuntoon ja riippuu siinä kiinni niin, ettei hän enää tarvitse mitään tieteellistä tukea. Mutta monet kaipaavat tällaista tukea, aivan kuin nuori puu tarvitsee tukipuuta, etteivät myrskytuulet sitä kaataisi ja juurineen maasta repisi. Monenlaiset ovat ne viholliset, jotka estävät ihmissielun heräämistä. Hyvä on sen, joka ne ja niiden alkuperän tuntee. On helppo saarnata: "Tukahduta himosi, rakasta jumalaa, hallitse alempaa luonnettasi." Tämän neuvon täyttäminen on vaikeaa sellaiselle, joka ei tunne himojensa luonnetta, eikä tiedä mistä syystä hänen ei sovi eikä pidä himojaan tyydyttää, joka ei tiedä, missä hän voisi löytää jumalan, sellaisen, joka ei tunne sitä "itsen" olentoa, joka hänen pitäisi itsessään tukahduttaa. Voidakseen itseään ja luontoaan oikein hillitä on jokaisen hyvä ja tarpeellista oppia niitä ensin tuntemaan. Jos kerran tuon "itsen" todellisuudessa olet tullut tuntemaan hairahduksena, niin olet sen jo silloin voittanut. Jotta joku voisi rakastaa jumalaa, pitää hänen ensin oppia tuntemaan tuo jumala; sillä kuka voi todella rakastaa sellaista, jonka läsnäolosta hänellä ei ole minkäänlaista tunnetta, eikä hän siitä mitään tiedä. Oman luontonsa hillitsemiseksi ja sen korkeamman voiman palvelukseen taivuttamiseksi on asian luonteen mukaista ensin oppia tuntemaan nuo lait sekä tietää, minkä aseman ihminen voi omistaa ja mikä hänelle maailmankaikkeudessa kuuluu. Tämä pyhä tiede sisältyy Vedoihin, ja tämän etuoikeuden sisältävät ennen muita "pyhiä kirjoja" Vedat. Muissa kirjoissa tämä oppi on ainoastaan osittainen, vertauksien ja vertauskuvien takana piilevä, mutta Vedoissa voimme löytää itse hengen olemuksen. Ennen kaikkea tahtoo siis Bhagavad Gîtâ teroittaa itse kunkin mieleen oikean käsityksen ihmisen ja luonnon sisäisestä yhteydestä ja että tätä tuntemista ei kukaan voi saavuttaa ulkonaisten huomioonottamisten tiellä, ja tämä on itsestään selvää.
Sisäisiä totuuksia ei voi oppia tuntemaan ulkonaisten aistien kautta, sellaisten huomioonottamisten lopputulosten luonne jää aina kaksivaiheiseksi. Totuus sitä vastoin ei tarvitse muuta todistetta kuin ainoastaan oman tuntemisensa, ja niin kauan kuin emme itse ole tulleet tuohon tuntemiseen, on meille mitä tärkeintä totuuden tunteneiden viisaiden opetuksien tutkiminen — vieläpä sitäkin enemmän kun he osoittavat meille sen tien, jolla me voimme päästä tuohon tuntemiseen, joka on ihmisolennon elämän päämäärä.
Tämän kirjan kääntämisen tarkoitus on se, että Saksassa asuva yleisö alkaisi kiinnittää huomiotaan Bhagavad Gîtân ja Vedojen opetuksiin, etenkin kun nämä tärkeät teokset ovat tähän saakka olleet ainoastaan oppineiden, kielentutkijoiden ja "orientalistien" käytettävinä. Nämä oppineet kyllä lukevat kirjan sanat, mutta hyvin vähän he käsittävät sen opin henkeä, joka niissä piilee. Tämän perusteella ei tämä kirja ole mikään pedanttinen pikkumaisen turhantarkka käännettyjen sanojen täsmällisyys, vaan kääntäjä on kiinnittänyt paljon suurempaa huomiota siihen tärkeään seikkaan, että Bhagavad Gîtân henki tulisi esiin mahdollisimman ymmärrettävässä kielellisessä asussa — kääntäjä on vähemmän pitänyt silmällä kirjainoppineiden ja kielentutkijoiden suosion saavuttamista. Mutta vastakaiuksi sitä ennakkoluuloa vastaan, joka sanoo että nämä "pakanalliset opit" vastustavat kristillisyyttä, olemme kristittyjen mystikkojen lauseista valinneet niitä vastaavia sitaatteja sekä lisänneet kirjaan selvittäviä muistutuksia, jotka sitä paitsi voivat olla tarpeelliset tekstin ja ajatuksen ymmärtämiseksi ja käsittämiseksi.
Siitä, että tämä saksankielinen käännös on epätäydellinen eikä ole vapaa virheistä, ei kukaan ole paremmin vakuuttunut kuin tämän kirjoittaja — mutta kuinka hän on onnistunut tämän korkean työnsä täyttämisessä, siitä päätösvalta jää niille, jotka tässä asiassa kykenevät tuomiota julistamaan ja lausuntoa antamaan.
Braunschweigissä 1897
Franz Hartmann
Hartmannin kommentaariot ja alaviitteet on sijoitettu kunkin keskustelun loppuun.
Kommentit ovat Hartmannin omia huomautuksia tai hänen valitsemiaan poimintoja joiltakin filosofeilta ja mystikoilta, muutama suomentajankin (Martti Humun) huomautus mahtuu joukkoon. Lyhyet, käsitteistöä selventävät alaviitteet ovat niin ikään keskustelun lopussa.
Harmaa teksti ei siis kuulu varsinaiseen Bhagavad Gitaan.
Bhagavad Gîtâ
eli
Herran Laulu
Johdanto
Tässä keskustelussa esitellään hyvän ja pahan taistelu, joka syntyy niin hyvin yksilöllisen ihmisen kuin koko maailmankaikkeuden kaksinaisen, ristiriitaisen luonteen johdosta. Arjunaa — ihmistä — ympäröi maisen olemuksensa aikana koko lauma petoksia, hairahduksia ja luulottelemisia; hänen täytyy ne voittaa tullakseen oikeaan tietoon omasta todellisesta, jumalallisesta olemuksestaan. Koska nämä erehdykset ovat kuitenkin tulleet hänelle rakkaiksi ja hän on niihin läheisesti kiintynyt, tuntuu hänestä vaikealta taistella niitä vastaan.
Sisällys
1. keskustelu: Arjunan alakuloisuus
3. keskustelu: Toiminnan jooga
4. keskustelu: Viisauden jooga
5. keskustelu: Toiminnasta kieltäytymisen tie
6. keskustelu: Itsensä voittamisen tie
7. keskustelu: Arvostelevan tiedon jooga
8. keskustelu: Katoamattoman, korkeimman ikuisen jooga
9. keskustelu: Suurimman (kuninkaallisen) salaisuuden jooga
10. keskustelu: Ykseyden jooga
11. keskustelu: Universaalisen muodon näkemisen jooga
12. keskustelu: Hartauden jooga
13. keskustelu: Aineen ja hengen toisistaan erottamisen jooga
14. keskustelu: Kolmesta ominaisuudesta eroamisen jooga
15. keskustelu: Korkeimman Hengen saavuttamisen jooga
16. keskustelu: Jumalallisten ja demonisten henkien toisistaan erottamisen jooga
17. keskustelu: Uskon kolmeen laatuun jakamisen jooga
18. keskustelu: Lunastuksesta ja kieltäytymisestä
Teosofisen Seuran sinetti ja suomentajan loppulause
Etusivu Eri uskonnot