Poimintoja Mestari Eckhartin opetuksista
[koottu Franz Hartmannin kääntämän ja toimittaman Bhagavad Gitan kommentaarioista]
Yksinkertaiselle, määrittelemättömälle sielun olennolle ei löydy nimeä. Sitä nimitetään sieluksi, niin kuin jotakin kutsutaan esim. rakentajaksi. On selvää, että sitä ei silloin nimetä olentonsa mukaisesti. — Se on sielun todellinen olento, jolle ei voida mitään nimeä antaa; se on sen oma yksinkertainen peruste, kaikkien voimien korkein yhteys.
Usko syttyy järjessä; tahdon kautta se tulee hedelmälliseksi; tahto taas lisääntyy uskon kautta.
Sielun olennossa me voimme nähdä ja tuntea Jumalan; ja mitä enemmän ihminen jo tässä elämässä tutustuu sielun olentoon, sitä lähempänä hän on Jumalan tuntemista. Sinussa itsessäsi elää ja lepää totuus. Ei kukaan, joka sitä etsii ulkonaisista kohteista, sitä löydä. Jumalan löydät varmimmin omasta itsestäsi.
Jumala on yksi. Yksi on kaiken ilmenneen alkukuva. Jumalan ykseydellä ei ole perustaa, sillä se on oma perustansa.
Jumala on absoluuttinen (ehdoton) Itse. Jumalan ominaisuus on olemus. Jumala ei tunnusta muuta kuin ainoastaan olemuksen; hän ei rakasta muuta, eikä ajattele muuta kuin omaa olemustaan. Voidaan sanoa, että hän on järki, joka ajattelee itseänsä, elävä, olemus, substantiivinen järki, joka ymmärtää oman itsensä, omassa itsessään elää ja on identtinen oman itsensä kanssa. Jos me käsitämme Jumalan olemuksena, niin ymmärrämme hänet esikartanossaan. Hänen temppelinsä on järki.
Kaikki kappaleet ovat Jumalassa niin kuin ne ikuisesti ovat olleet Jumalassa ja jälleen pitää heidän saapua Jumalaan. Kaikki kappaleet eivät ole mitään, nimittäin omassa itsessään ne eivät ole mitään, ja niiden ilmennyksessä jumaluudesta, samoin kuin niiden palaamisessa jumaluuteen on niiden erikoisoleminen päättynyt. Jumala on kaikki kappaleet, sillä kaikkien kappaleiden voimat ovat hänessä, vieläkin ihanammassa muodossa kuin siinä, minkä hän on eläimille antanut. Jumala on ’ei mikään’, ts. häntä ei voida mitenkään määritellä. Jumala on kaikki kaikissa; joka kappaleessa on Jumala kaikki ja samalla Jumala ei ole mitään kappaleissa ja omassa itsessään. Juuri sen tähden koska Jumala on kaikki, hän ei ole mitään, ja tässä mielessä ovat kaikki kappaleet Jumala.
Jos Jumala yhdenkin silmänräpäyksen ajaksi lopettaisi sanansa lausumisen, taivas sekä maa katoaisivat. Ikuisuuden kirkkaassa peilissä, isän ikuisessa oman itsensä tiedossa, siinä hän muodostaa oman muotonsa omasta itsestään, hänen poikansa. Tässä peilissä kuvastuvat kaikki esineet ja siinä ne tunnetaan; luonnollisesti ei niin kuin luodut, vaan niin kuin Jumala Jumalassa.
Todellinen usko ei ilmene siinä, että jotakin luulottelua pidetään totena, vaan tosiasioiden tuntemisessa. Se ei ole mitään harhanäköisyyttä eikä luulottelua, mutta se on sen totuuden voiman, josta totuus syntyy, tuntemista.
Sielulla on, paitsi ulkonaisia aistimia, vielä kuusi voimaa, kolme alempaa ja kolme korkeampaa. Alemmat voimat ovat: käytännöllinen ymmärrys, vihastumisen kyky ja himoitseminen. Näitä vastaavat kolme korkeampaa kykyä: muisti, korkeamman tuntemisen kyky, (ymmärrys, myös kutsuttu järjeksi) ja tahto. Kolmea ylempää kutsutaan myös luonteeksi. Näiden luonne on taivaallinen, sillä niiden toiminta on yliluonnollinen, henkinen, taivaallinen. Sielun voimat eivät ole sielun olento, vaan ne ovat sen ilmenemismuotoja. Se ei rajoitu näihin voimiin. "Omatunto" sielussa, puhdas tieto sielun omasta itsestä on kuolematon eikä sillä ole mitään tekemistä ajan ja paikan kanssa.
Kun isä synnytti kaikki luodut, silloin hän synnytti minut; minä ilmennyin kaikkien luotujen kanssa, ja jäin kuitenkin yhdeksi isän kanssa. Niin olemme me hänen ainokainen poikansa, jonka isä ikuisuudessa on synnyttänyt. Yksityinen ihminen ei ole koko ihmiskunta. Jos minä nyt erotan sen, mikä minut erottaa muista ihmisistä, ja palaan puhtaaseen olentooni takaisin, niin jäljelle jää se olento, joka ikuisesti on ollut Jumalassa hänen olentonsa vastakuvana, hänen poikanaan.
Sielun yksilöllisyys on kiinnitetty alempiin voimiin, mutta sielu voittaa nämä rajoituksen kahleet sisältäpäin.
Kaikki, mitä toimiva järki luonnollisessa ihmisessä tekee, sen saman, ja vielä enemmänkin tekee Jumala vapautetussa ihmisessä. Jumala ottaa ihmiseltä pois toimivan järjen, asettuen itse sen sijalle; silloin ihminen tekee kaiken sen, mitä toimivan järjen olisi pitänyt toimittaa.
Missä eläimellinen loppuu, siinä vasta jumalallinen alkaa. Jumala ei vaadi sinulta mitään muuta, kuin sitä, että sinä luovut itsestäsi, koska olet eläimellisyyden piirittämä, ja annat Jumalan Jumalassa (sinussa) vallita.
Joka luopuu ajallisista kappaleista, ne kun ovat tilapäisiä, tyhjiä olomuotoja, voittaa eli saa ne takaisin puhtaassa eli ikuisessa olemuksessa. Toisin sanoen: joka kieltäytyy kaikista asioiden ja kappaleiden alimmista muodoista, joissa ne ovat katoavaisia, kuolevaisia, saavuttaa ne jälleen Jumalassa, jossa ne ilmenevät todellisina, ovat itse totuus.
Jos sielun pitää tuntea Jumalaa, hänen pitää hävittää ja unohtaa oma itsensä; sillä silloin kun hän näkee ainoastaan oman itsensä, ei hän näe, eikä tunne Jumalaa. Joka tahtoo vastaanottaa Jumalan, hänen täytyy antautua kokonaan hänelle ja vapautua kokonaan omasta itsestään.
Mitättöminkin sinua hallitseva eläimellinen kuva on yhtä suuri kuin Jumala; sillä se kätkee sinulta Jumalan. Niin pian kuin tämä kuva hallitsee sieluasi, silloin Jumala kaiken jumalallisuutensa kanssa poistuu; mutta heti kun tämä kuva poistuu sielustasi, astuu Jumala sinne.
Usko on kaiken ulkonaisen kokemuksen ja havainnon vastakohta, koska se on käsittämätön valo. Niin kuin tuo käsittämätön valo toimii, samoin vapauttaa uskommekin meidät paljosta aineellisesta tiedosta, himoista ja valhekuvien runsauden johdosta vapaiksi kuvista.
Kontemplaatio (sisäinen yhdistyminen) kuuluu sielun toimintaan; toimiva elämä johtuu voimista. Ei kumpikaan ole ristiriidassa; pikemmin toinen tukee toista ja ne kannattavat toinen toistaan.
Kun sielu on jälleen voittanut oman, todellisen olentonsa, alkuperäisen viattomuutensa ja kun luonnollinen (maallinen) järki ja kaikki ajallinen on hänestä jäänyt pois ja sielu on sulautunut Jumalan yhteyteen, silloin Jumala toimii sielussa, kuten sielu tähän saakka on toiminut omalla korkeammalla voimallaan. Siitä ihmisestä, joka tämän tilan on saavuttanut, saattaa kyllä syyllä sanoa: tämä ihminen on samalla Jumala ja ihminen.
Hengen todellinen, täydellinen olento on: vaikkapa ei olisi taivasta eikä helvettiä, pitää Jumalaa kuitenkin rakastaa hänen oman hyvyytensä tähden. Se on orjan pelkoa, jos pidättäytyy syntiä tekemästä helvetin piinan pelosta, eikä rakkaudesta Jumalaan. Pelko tirkistää yhdellä silmällä Jumalaa ja toisella ikuista piinaa.
Rakkaus, joka ilmenee ulkonaisissa toiminnoissa, ei ole ainoa, viimeinen perusta, se on ainoastaan sisäisen toiminnan seuraus. Tämä sisäinen toiminta on pysyvä, alati uudistuva tahdon päättäväisyys, kieltäytyminen omasta tahdosta ja kokonaan Jumalalle antautuminen. Siitä syntyy, kaikista ulkonaisen maailman vaikutuksista huolimatta, yhäti uudistuva rauha.
Siitä ei voi olla puhettakaan, että ihminen armon tilassa ollessaan pidättäytyisi kaikesta toiminnasta; paljon enemmän, jos me uuden syntymän kautta olemme tulleet Jumalan pojiksi, tulee myös koko meidän elämämme jumalalliseksi, ja tuo meissä vaikuttava jumalallinen periaate vaikuttaa rakkauden ja oikeuden toimintaan.
Kaikki meidän täydellisyytemme on siinä, että ihminen kokee ja vapautuu kaikista ajallisista ja olennollisesta ja pääsee yhdistymään perusteettoman perustan kanssa.
Kuinka mahtaisit sinä, oi ihminen, vielä jotain muuta vaatia? Itseesi sisältyy Jumala ja Jumalaan sisältyvät kaikki kappaleet.
Köyhänä ja tyhjänä oleminen kaikesta eläimellisestä kohottaa sielun Jumalaan. Erotettuna olemisessa ei voi muu asua kuin Jumala, tuo absoluuttinen, täydellinen, yksinkertainen ja kuolematon; sen tähden sellainen ihminen ei ole altis minkäänlaisille muille vaikutteille kuin Jumalasta tuleville. Jos henki seisoo vapaana oikeassa maailmasta luopumisessa, se pakottaa Jumalan ilmestymään hänen olentoonsa.
Ei kukaan, joka ei ensin opi itse itseänsä tuntemaan, voi oppia Jumalaa tuntemaan. Jos minä tuntisin itse itseni, niin kuin pitäisi, minulla olisi mitä syvin tieto kaikista luontokappaleista.
Sielun olennossa me voimme nähdä ja tuntea Jumalan, ja mitä enemmän ihminen tässä elämässä oppii tuntemaan sielun olentoa, sitä lähempänä hän on Jumalan tuntemista. Sinussa itsessäsi uinailee totuus. Ei kukaan, joka ulkonaisista kappaleista sitä etsii, löydä totuutta.
Silloin vaikenevat kaikki aistit, sielun tahto ja Jumalan tahto sulautuvat yhteen ja sulkeutuvat toinen toiseensa rakkaassa ja täydellisessä yhdistymisessä. Silloin ei sielu enää saata vaikuttaa mitään enempää eikä vähempää kuin jumalallisia asioita, koska hänessä ei enää elä mitään muuta kuin Jumala. Silloin laukaistaan nuoli ilman vihaa ja sen synnyttämä haava ei tuota kärsimyksen tunnetta; siinä avautuu kirkas ja suloinen armonlääkinnän kaivo, joka valaisee sisäisen, henkisen silmän, niin että se tuntee riemullisen, jumalallisen, täydellisyyden etsiskelyn, jossa sielu löytää henkisen elämän aarteita, joita ei ole koskaan kuultu eikä saarnattu, eikä niitä koskaan ole mihinkään kirjaan merkitty.
Jumala johdattaa sielun pois kaikista aineellisista ja katoavaisista kappaleista. Se elää silloin itsensä ja kaikkien kappaleiden, jotka eivät ole Jumala, unohtamisen tilassa. Jumala korottaa sielun kaiken sisäisen ja ulkonaisen toiminnan yläpuolelle.
Jos ihminen pysyisi keskeytymättä ainaisessa yhteydentilassa Jumalaan, se ei suinkaan olisi parasta. Sillä silloin ihminen ei saisi tehdä mitään muuta kuin ainoastaan ajatella yhtä ainoaa jumalallista toimintaa. Mutta ihminen on kutsuttu toimimaan moninaisissa tehtävissä; siitä syystä on tarpeellista, että ainakin korkein katse on luotu pyhyyteen Jumalassa; kaiken sen, mitä sielu siellä oppii, pitää sen vuorostaan ulottaa alemmille voimille ja antaa näille suoranainen tieto hyvästä ja pahasta. Mietiskely ei siis merkitse mitään toimettomuuden tilaa, vaan kaikkien voimien elävää toimintaa.
Toimivassa järjessä tavallisesti ainoastaan yksi käsite seuraa toista; mutta kun Jumala itsensä asettaa järjen paikalle, hän synnyttää samalla kaikkien käsitteiden täydellisyyden. Mitä hyvää silloin voit aikaansaada, se ilmenee ja kaikki on valmiina samaan aikaan ja sisältyy samaan käsitteeseen samassa silmänräpäyksessä. Toimiva järki ei voi näin vaikuttaa; joten selvästi Jumalan työ sisällyttää kaikki käsitteet yhteen ainoaan.
Kun sinä kokonaan olet vapautunut omasta itsestäsi ja antaudut Jumalan talutettavaksi, silloin se, mikä siinä tilassa ollessasi sinussa ilmenee ja sinulle tapahtuu, ei ole sinun toimintaasi, se on sinun Jumalasi, jolle sinä olet antautunut, niin kuin sana itse asiassa ei ole sen, joka kuulee, vaan sen, joka puhuu.
Todellista Kristuksen seuraamista on se, että jokainen ottaa vaarin juuri siitä tehtävästä, johon Jumala suorastaan itse kutakin erikoisesti kehottaa.
Kaikki kappaleet ovat Jumalassa ja Jumalasta, sillä paitsi Jumalaa ja korkeampaa kuin Jumala ei ole mitään. Mitä luontokappaleet totuudessa ovat, sen he ovat Jumalassa ja sen tähden ainoastaan Jumalassa on totuus. Jos otettaisiin luontokappaleilta pois se olento, jonka Jumala antaa, niistä tulisi paljas tyhjä.
Jumalaan ovat kaikki kappaleet suljetut; ei tämä tai tuo kappale, vaan niin kuin yksi ykseydessä. Sen, minkä minä luontokappaleissa tunnen Jumalaksi, siinä en tunnusta mitään muuta tosiolevaiseksi kuin Jumalan; sillä Jumalassa ei ole mitään muuta kuin Jumala. Jumala on olento, jonka olennossa on kaikkien luontokappaleiden olento. Olentona on Jumala kaikissa kappaleissa.
Me emme ole Jumalan erinäisiä poikia, mutta kaikki yhtenä olemme ainoastaan yksi ainoa poika. Jos minä vietän Kristuksen opin mukaista elämää, enemmän kuin omaa alempaa elämääni, silloin omistan Kristusta enemmän kuin itseäni.
He pitävät Jumalaa ajan ja paikan rajoittamana olentona, eivätkä käsitä hänen kaikkiallista läsnäolevaisuuttaan ja jakautumattomuuttaan. Jumala ei ole persoonana eikä jumalallisena luontona kappaleissa. Persoona ja luonto ovat yhtä olennon kanssa; Jumala on olentona kaikkialla, ja joka paikassa on Jumala jakautumattomana. Koska nyt Jumalalla ei ole osia, sen tähden ovat kaikki kappaleet ja kaikki paikat yksi Jumalan asunto. Näin ovat kaikki kappaleet täynnä Jumalan olentoa lakkaamatta, keskeytymättä.
Koska Jumalassa itsessään on maailmanjärjestyksen kuva, niin täytyy myös hänessä löytyä yhtä monta kuvaa kuin on erinäisiä vivahduksia eli asteita maailmanjärjestyksessä. Jumala näkee ikään kuin peilissä oman olentonsa kuvan, jonka mukaan hän muodostaa näkyvän kappaleen; mutta ei niin kuin jokin hänelle vieras, ulkonainen määräys vaikuttaisi hänen toimintaansa. Kaikissa kuvien moninaisuuksissa hän näkee ainoastaan oman olentonsa heijastuksen. Jumala tuntee oman olemuksensa omassa itsessään sekä luontokappaleissa siinä määrin kuin luontokappaleet ovat samanlaiset, yhdenmukaiset jumalallisen olennon kanssa.
Minä seison ikuisen jumaluuden perustalla; siinä vaikuttaa Jumala kaikki toimintansa Minun kauttani, ja kaikki, mitä voin käsittää, olen Minä. Jumala on kaikki kappaleet luonut Minun kauttani, silloin kun Minä olin perusteettoman Jumalan perustassa.
Suurista ja pyhistä asioista pitää puhua ainoastaan korkeassa ja jalossa mielessä eli majesteetillisessä sieluntilassa.
Useat ihmiset tahtovat arvostella ja punnita ikuisia asioita ja Jumalan toimia sekä vaeltaa ikuisuuden valossa, mutta heidän sydämensä leijailee vielä tämänpäiväisissä ja eilisissä, paikassa ja ajassa.
Uskon (vakaumuksen) voiman kautta kasvaa tunteminen. Todellinen usko on usko totuuteen. Usko kiinnittyy järjen valoon, toivo ylöspäin pyrkivän tahdon voimaan. Nämä johdattavat totuuteen.
Jumala loi monenlaisia luontokappaleita sen tähden, että niiden määräämätön joukko ilmoittaisi Jumalasta. Tässä luontokappaleiden yltäkylläisyydessä ottaa kukin erityinen kappale oman kykynsä eli mittansa mukaisesti osaa jumaluuden olennosta.
Aine ei lepää, ennen kuin se on läpikäynyt kaikki muodot, joille se on vastaanottavainen (tunteellinen); eikä järki lepää ennen kuin se on läpikäynyt kaiken sen, mille se on vastaanottavainen. Kaikki luontokappaleet asettavat juoksunsa korkeimpaan täydellisyyteen pyrkien. Kaikki pyrkii monenkaltaisuudesta ykseyteen. Siksi juoksevat pilvet, siksi himoitsee ihminen ja juhta.
Jos joku kysyisi, kuinka suuri on sielu, niin tiedä, ettei sen suuruus mahtuisi taivaaseen eikä maahan; se mahtuu yksinomaan Jumalaan, jonka suuruutta ja mahtavuutta kaikki taivaat eivät voi käsittää.
Kaikki luontokappaleet, jos heitä tahdotaan vahingoittaa, pakenevat piilopaikkoihinsa. Niin mekin pakenemme Jumalan luo.
Sitten vasta kun ihminen on kokonaan keskittänyt ajatuksensa, alkaa todellinen rukous. Se on oikea rukous, jossa ei mitään pyydetä. Jos sinä olet kipeä ja pyydät Jumalalta terveyttä, silloin terveys on sinun mielestäsi kalliimpi kuin Jumala.
Syntymättömälle olennolle on isä persoonaton olento, eikä niin kuin isä. Mutta tämä syntymätön olento on samalla oman persoonallisuutensa alkuperä, sillä on kyky ilmetä itse itsellensä persoonallisuutena ja olentona.
Kyllä tekemiset ovat itsessään erilaiset; mutta jos meidän sydämemme asema on kaikissa sama, niin kaikilla on samanlainen arvo, ja Jumala loistaa meille alhaisimmassakin toimessamme aivan niin kuin kaikkein pyhimmässäkin.
Se, joka sisäisesti on niin kuin hänen pitääkin olla, on paikallaan kaikissa paikoissa ja kaikkien ihmisten mielestä oikeassa.
Sielu on se voima, joka, elimien avulla sisäisen yhteytensä kautta ruumiin kanssa, johtaa elämän.
Bhrigu, suurin viisaista. Hiljainen, levollinen alistuminen on korkein rukouksen muoto. Sanoilla rukoileminen on ainoastaan henkisen, salaisen ihmisen ajatuksien keskittämistä.
Jumala on kaikkien olentojen todellinen olento. Hänelle, kaikessa toiminnassaan, ei ole ajallisuuden tai muuntuvuuden varjoakaan. Kaikki rajat ja kaikki loppuvaisuus ovat Hänelle olemattomat; Hänen toimintansa on välitön ja yksinkertainen; siinä on Hänen kaikkivoipaisuutensa, mahtavuutensa, ettei Hän tarvitse minkäänlaisia keinoja ja välikappaleita saattaakseen jotakin ilmoille. Koska Jumala on maailmankaikkeuden järki, sen tähden Hän on myös hyvyys. Hänen olentonsa ja Hänen luontonsa on rakkaus. Täydellisenä tahtona Jumala on pyhyys, oikeus, huolenpito; hänen viisautensa ja todellinen vanhurskautensa ovat yksi ja sama. Jumala ei toimi mitään ehdon pakosta, vaan siitä syystä, että Hänen täytyy; muussa tapauksessa Hän kieltäisi oman itsensä ja Hänen pitäisi lakkauttaa olemassaolonsa, ja tämä olisi itsessään järjetöntä, jotakin aivan käsittämätöntä.
Jumalalla ei ole mitään ajanlaskua eikä aikaa; ainoastaan katoavaisilla on ajanlasku.
Korkeampi kuin absoluuttinen ja tuntematon. Miettimisessä muuttuu luonto persoonaksi; silloin persoonaa kutsutaan ’isäksi’.
Se, että ulkonaiset esineet eivät enää haitata meidän henkistä elämäämme, ei vielä riitä; paljon enemmän pitää meidän ahkeroida siten, että me kaikki asiat, olkoot ne meistä kuinka vieraita ja vastenmielisiä tahansa, koetamme sovittaa autuudeksemme. Tässä taidossa meidän pitää alituisesti kasvaa eikä koskaan väsyä.
Kristus katsoo enemmän meidän rakkauttamme kuin tekojamme. Minä pidän järjen toimintaa (vakaumusta) paljon korkeampana kuin ruumiillista toimintaa (palkinnon pyyntiä).
Ei mikään ole hyvä, mikä ei tapahdu rakkaudesta. Mutta rakkauden pitää olla puhdas; se ei saa rajoittua minuun tai ystävääni, tai mihinkään ulkona itsestäni olevaan, vaan ainoastaan hyvyyteen ja ikuiseen. Siitä syystä rakkaus kasvaa ja laajentuu.
Jos sinä jotakin rakastat, pitää sinun sitä rakastaa Jumalassa: hänessä pitää lähimmäisesi niin kuin sinun itsesikin oleman rakkautesi kohde. Joka on korottautunut ehdottomasti yksinkertaiseen, sen pitää jättää kaikki persoonallinen muodonkatsominen, niin, että hän tuolta puolen valtamerta tulevalle ihmiselle, jota hän ei koskaan ole nähnyt, toivoo yhtä paljon hyvää kuin sillekin, joka asuu hänen kanssaan ja jota hän pitää uskottuna ystävänään. Niin kauan kuin sinä yhtä ainoatakaan ihmistä pidät vähemmän rakkaana kuin itseäsi, niin kauan et vielä itseäsi todella rakasta.
Jumala liikkuu kaikissa kappaleissa, mutta Hän itse pysyy liikkumattomana. Hän on kaikkien kappaleiden yläpuolella, eikä Häntä koskaan mikään liikuta. Kaikille eläimille on käsite, joka sanoo ’ylös’ ja ’alas’; Jumalalla sitä ei ole. Kaikki luontokappaleet etsivät ulkopuoleltaan; jokainen etsii toisessa sitä, mitä häneltä itseltään puuttuu. Mitä kaikki eläimet omistavat, se on Jumalalla omassa itsessään.
Hän on itse totuus, joka tuntee oman itsensä kaikissa kohteissa, vaikkapa kohteet eivät Häntä tunne. Ei mikään alempi vaikuta korkeampaan. Jumala on korkein, sen tähden Hän vaikuttaa kaikkeen: mutta ei mikään vaikuta Häneen. Kaikissa kappaleissa Hän on: ja samalla Hän on ulkopuolella kaikkia kappaleita; siitä syystä kappaleiden epätäydellisyys ei voi Häntä saastuttaa.
Jumala antaa toiminnoilleen olennon, muodon ja aineen tyhjästä, ts. ei mistään siitä, mitä olisi Jumalan ulkopuolella. Jumalassa ei löydy mitään tyhjää: mitä Jumalassa on, on Jumala. Jumala ei ole ottanut sitä ulkopuoleltaan; tyhjää ei myöskään ollut missään, eikä mistään ole Jumala sitä ottanut. Olemuksensa ehdottomasta perustasta, joka myös on Jumalan perusta, on Jumala luonut kaikki kappaleet.
Kun eläimet kehittyivät ja heille luotu olemassaolo alkoi, silloin Jumala itsessään ei ollut Jumala, ainoastaan luontokappaleissa hän oli Jumala (niin kuin niiden läsnäoleva, niiden sisällä asuva olento). Hän oli Se, mikä Hän oli.
Jumala on ikuisesti pysynyt järkähtämättömässä erityisyydessä, ja on siinä nytkin. Hänessä ei koskaan ole syntynyt mitään uutta tahdonpäätöstä. Kaikki, minkä Jumala on "luonut", ts. ikuisessa Sanassa puhunut, ei hän itse silti ole muuttunut. Hän on puhdas ideaalisuus, jota ei kukaan voi pakottaa minkäänlaiseen muuntuvaisuuteen.
Ruumiin sisäinen muoto on sielu; se elävöittää rajattomana ja kuolemattomana ruumiin kaikissa kohdissa; kokonaisena ja jakautumattomana se on levinnyt koko ruumiin kaikkiin osiin ja vaikuttaa kaikkialla siinä samanlaisella voimalla.
Kun sielu on ruumiista erillään, sillä yhtä vähän on järkeä kuin tahtoakin, sillä se on yksinkertainen. Sillä on kyllä oman toimintansa juuret sekä prinsiippi, mutta se ei niitä todellisuudessa käytä. Tässä on sielun ja hengen ero. Hengeksi kutsutaan sitä sielua, joka on voittanut kaiken eläimellisyyden ja on Itseen keskittynyt.
Ilman armoa (tuntemista) on sielu ikään kuin kuivettunut puu, joka ei voi tuottaa minkäänlaista elonaihetta sisältävää hedelmää.
Synti on kaikitenkin ihmisen suurin onnettomuus; mutta toisaalta se on myös väline hänen suurimmalle autuudelleen.
Jos ei olisi pimeyttä, ei olisi valon ja pimeyden eron tuntemustakaan.
Jumala, johon sisältyvät kaikkien kappaleiden ideat, käsitteet, katsoo niin pahaa kuin hyvääkin ikään kuin sellainen katselija, joka ei ole osallinen sen enempää hyvästä kuin pahastakaan. Hän ei katso pahaa niin kuin syntiä; hän näkee synnin hyvän vastakkaisena muotona. Hänen katsantokannalleen synnillä ei ole mitään olentoa.
Absoluuttinen käsite Jumalasta on ykseys. Tämä eli Se ei ilmennä itse itseään olentona; mutta Se ilmentyy sanan, järjen, toiminnan eli Logoksen avulla; kuten ei ihmiskuntakaan voi itseään ilmentää muuten kuin ainoastaan ihmisten avulla ts. ihmiskunta ilmestyy inhimillisessä muodossa ja siinä toimii; jos ei olisi ihmiskuntaa emme liioin näkisi sen toiminnan ilmauksia. Absoluuttisen, joka toimii näkymättömissä piireissä, ilmestyminen fyysisessä, näkyväisessä luonnossa on Sen itsensä heijastamista. Ajattelutoiminnan, mietiskelyn avulla meille ilmenee luonto ikään kuin ajateltuna persoonana. Tätä ajateltua persoonaa nimitetään Isäksi. Mietiskely on itsessään tietämistä. Isällä siis käsitetään tietämistä, joka taas on puhdas, korkea, saastuttamaton jumalallinen järki. Tämä järki tajuaa ja ikään kuin katsoo oman itsensä läpi. Tämän saastuttamattoman järjen objektiivinen kohde on "Poika" eli "Sana" (Logos). Isän ja pojan välillä oleva ikuinen vastavaikutteinen suhde toinen toiseensa, eli toisin sanoen rakkaus on pyhä henki.
Ihmisen ei pidä pelätä Jumalaa. Se pelko yksistään on oikeutettu, että ihminen pelkää kadottavansa Jumalan. Se, mikä erottaa ihmisen Jumalasta, on ainoastaan jokin ulkonainen, olematon, näennäinen; olennoltaan hän on jo yhtä Jumalan kanssa; kysymys on ainoastaan siitä, tunteeko hän itse tämän yhteyden juuri silloin, kun hän oppii tuntemaan niitä esteitä, jotka asettuvat hänen tiellensä ja jaksaako hän voittaa nuo esteet.
Helvetti on sisäinen olotila; kellä on helvetti sisässään, hän tuo sen joka paikkaan mukanaan. Helvetissä palaa oma tahto, so. tyhjyys, autuudentunteen puute ja tietoisuus siitä, minkä saavuttamista ihminen elämänsä aikana on vastustanut.
Sielulla on kolme mahtavaa vihollista: liha, maailma ja piru.
Usko on sielun elämä, joka meitä auttaa kaiken eläimellisen poisrepimisessä; se johtaa sielun Jumalan yhdistymiseen.
Jokaisen pitää välttää seuraamasta mitään määrättyä sääntöä eli ohjetta ulkonaisten asioiden, ruokien ja pukujen suhteen; mutta jokaisen pitää harjoittaa mielensä niin jaloksi, ettei häntä johdata elämäntiellä mikään muu kuin ainoastaan rakkaus Jumalaan. Ensin pitää luopua omasta itsestä, silloin ihminen on luopunut kaikista kohteista.
Oikeutta rakastava ihminen ei palvele sen enempää Jumalaa kuin luontokappaleitakaan, sillä hän on vapaa ja mitä lähempänä hän on vanhurskautta, sitä lähempänä hän on vapautta ja sitä enemmän hän on itse vapaus.
Epähurskas ihminen palvelee valhetta, tulkoon se sitten hänelle joko hyväksi tai pahaksi; hän palvelee maailmaa ja luontokappaleita ja on synnin orja.
Rakkaus on vapaa palkinnonhimosta ja kaikista katoavaisista päämääristä. Hurskas ihminen ei tarvitse Jumalaa; sitä mitä hänellä on, sitä hän ei tarvitse. Hänellä on Jumala, ja siitä syystä hän ei enää mitään muuta tarvitse.
Täydellisesti pyhitetyn toiminta on persoonatonta; hänen yksilöllinen persoonallisuutensa on ainoastaan näennäinen. Hänen toimintansa synnyttää suurimman autuuden; mutta tämä tapahtuu sielun sisimmässä. Se valtakunta, jossa tällainen ihminen asustaa, on autuas; hän luo yhdessä silmänräpäyksessä enemmän ikuista hyvää, kuin mitkä ulkonaiset toiminnat hyvänsä, jotka koskaan ovat tulleet tehdyiksi.
Se on loppumaton läksy, että ihminen kasvattaa kaikkia henkisiä voimiaan niin, etteivät ne enää mitään muuta toimi eivätkä voi muuta toimia kuin ainoastaan jumalallisten asioiden hyväksi. Kaikki luonnontaipumukset pitää taivuttaa sielun perustassa eläväksi tulleen pyhyyden periaatteen kuuliaisiksi välineiksi eli välikappaleiksi.
Siveydenharjoittelu puhdistaa hengen. Kun ihminen ensin on luopunut kaikista esineistä sekä irtautunut omasta itsestään, silloin hän toiminnassaan kulkee omaa varmaa tietään ja vasta silloin hän saattaa esineistä saada nautintoa ja niistä kieltäytyä ilman että ne häntä enää estäisivät.
Jumaluus toimii ainoastaan itsessään ja kaikki sen toiminta virtaa siihen takaisin; vaikka siitä virtaa ulos, jää kuitenkin paljon enemmän siihen. Samoin pitää ymmärryksen toimia. Sen ei tarvitse itsestään lähteä, sen pitää sulkeutua kaikelta ulkonaiselta.
Kun sielu erkanee ruumiista ja haluaa uskollisessa rakkaudessa ja lujassa tahdossa kaikki tehdä Jumalan tähden ja jättää kaikki syntiset himot, niin hänellä on suuri tuska ja kärsimys siitä, että hän ei enää voi tuota toivomustaan toteuttaa, ja hän odottaa sitä päivää, jolloin Jumala hänet armahtaa. Se, jolle taas ikuisuuden valo, puhtain Jumalan ilmennys on osaksi tullut, ei saavu tähän välitilaan.
Täydellisesti pyhitetty ihminen ei oman olentonsa puolesta ole mitään erinäisempää, mutta itse absoluuttinen olento on sitä.
Tuntemisen ehtona on samanlaatuisuus tuntevan ja tunnettavan välillä. Jo aistillinen huomioonottaminenkin edellyttää todellista yhdistymistä huomioonottavan ja huomioonotettavan välillä.
Sielu saattaa silloin vasta Jumalaa todella tuntea, kun hän itse tulee Jumalaksi.
Niin kauan kuin sydämessäsi tunnet kärsimystä, olkoonpa se vaikka synnin tähden, niin kauan olet vielä siteissä, synnytystuskissa. Kun synnytys päättyy, loppuu myös kaikki kipu ja täydellinen ilo alkaa.
Sen tähden on Jumala asettanut synnin juuri niille, jotka hän on kutsunut suuriin tehtäviin; synnin kokemuksen ja oman rakkautensa avulla heidän pitää saavuttaa sitä suurempi tunteminen. Jos Jumala, millä tahansa tavalla, tahtoo, että minä myös syntiä tekisin, niin minä en tahtoisi olla sitä tekemättä; sillä näin Jumalan tahto tapahtuu taivaassa kuin maan päällä, so. hyvän tekemisessä. Samoin ei pitäisi senkään, jonka sydän on oikeassa olotilassaan, ollenkaan toivoa sitä, että hänen taipumuksensa synnilliseen poistuisi, sillä synnintunnotta olisi ihminen horjuvainen kaikissa asioissa; kaikissa toiminnoissaan hän olisi epävarma, ilman määräpäätä; hän joutuisi surusta vapaaseen varmuuteen; häneltä puuttuisi kiusausten voittamista varten taistelun kunnia ja voiton tahto.
Tämä yhdistyminen tapahtuu henkisen uudestisyntymän kautta. Sen tähden on Jumala luonut sielun, että hänen ainoa poikansa siinä saattaisi syntyä. Siitä syystä ainoastaan ovat kaikki kirjoitukset tulleet kirjoitetuiksi ja Jumala on luonut enkelien lauman, että Jumala voisi syntyä sielussa. Jumala ei tee mitään muuta kuin ainoastaan synnyttää oman poikansa. Tässä toiminnassa hän kuluttaa kaikki voimansa. Isä ei rakasta mitään muuta kuin omaa poikaansa ja sitä mitä hän pojassa löytää; ainoastaan sen tähden että jokainen meistä voi tulla täksi pojaksi on hän meitä iankaikkisuudesta asti rakastanut. Jumalan poika on sielun poika; Jumalalla ja sielulla on samanlainen poika, ja se on Jumala.
Sielu on niin kuin kaiku, joka antaa vastaanotetun huudon samalla tavalla jälleen kaikua. Sanassa, jonka isän, hänen luontonsa mukaisesti, täytyy puhua, hän puhuu minun ja sinun ja joka ainoan ihmisen hengessä yhdenmukaisesti sanan kanssa. Tässä puheessa olet sinä ja minä Jumalan luonnon mukainen, samoin kun tuo sanakin. Isä ei tunnusta mitään muuta, kuin ainoastaan tämän sanan; sillä siinä hän tuntee oman itsensä, koko jumaluutensa luonnon ja kaikki esineet, ja mitä hän siinä tuntee, se on samanlainen kuin sana; hän on luonnoltaan ja totuudessa sen sanan kaltainen. Tässä tuntemisessa antaa Jumala sinulle oman elämänsä, oman olentonsa.
Tämä on yhteinen syntymä kaikille, jotka tahtovat siihen saapua ja sitä innokkaasti haluavat sekä ovat siihen valmistautuneet. Mutta ainoastaan tämä haluaminen on se, jonka sen sielun, joka tuohon syntymään itseään valmistaa, pitää täyttää. Siihen vaaditaan vapaa, murheeton ja mistään riippumaton sielu, jossa ei saa löytyä mitään muuta kuin yksistään Jumala, se ei mistään muusta saa huolia kuin yksistään Jumalasta.
Syntyminen tapahtuu ihmisen sisimmässä olennossa, ymmärryksen kipinässä. Se tapahtuu yli ajan ja iankaikkisuuden, ts. yli sen, mistä ei yhdelläkään täällä eikä nyt ole käsitystä eikä ajatusta. Kaikki sielun voimat havaitsevat sen jumalallisen huomioonottamisen avulla. Ruumiskin on silloin hiljaisessa levossa, niin ettei sen yksikään jäsen liiku; sillä ikuisen Sana syntyy samalla aikaa ruumiissa kuin hengessäkin. Ei mikään sielun voima silloin käytä ruumista mihinkään toimintaan, kaikki ne ovat silloin sielun sisimpään keskittyneet. Tuo valon ylitsevuotava yltäkylläisyys, joka syntymässä tulee sielun perustaan, levittää itsensä myös ruumiille, ja kirkastaa sen. Syntymisen kanssa syntyy suurin tunteminen.
Jos olisimme sitä, mitä meidän pitäisi olla, Jumala toimisi siten niin kuin me tahtoisimme. Ei kukaan muu kuin ainoastaan sinä itse voi sinua estää, ja sen tähden on tämä armo kaikkialla lähellä ja oikeastaan se onkin jo kaikissa.
Etusivu Eri uskonnot