J. R. H.

Kristillisen elämänymmärryksen rappeutuminen

Ehkä hyvinkin laajoissa piireissä vallitsee edelleen se käsitys, että ns. kristinusko ja se elämänymmärrys, jota Jeesus Kristus edustaa, ovat yhtenäiset, muodostaen samanlaatuisen kokonaisuuden. Toiselta puolen lisääntyy päivä päivältä myös niiden ihmisten lukumäärä, jotka joko hämärämmin aavistavat tai selvemmin ymmärtävät, että asia voi olla toisinkin, so. Kristuksen elämänymmärrys ja ns. kristinusko voivat olla eri asioita.

Ensin kysymme siis mikä on Jeesuksen elämänymmärrys? Siitä saamme käsityksen lukemalla Uutta testamenttia ennakkoluulottomasti ja kokemuksen valossa. Panemme tässä yhteydessä merkille kolme seikkaa. Ensimmäiseksi: Jeesus on totuudenetsijänä löytänyt totuuden syvemmässä ja korkeammassa olevaisuudessaan kuin kukaan muu ennen häntä. Toiseksi: Jeesus elää ja toimii löytämänsä totuuden mukaisesti julkisesti ihmisten keskuudessa, todistaen siten löytönsä käytännöllisen todellisuuden, antaen esikuvan löytämänsä elämän laadusta. Kolmanneksi: Jeesus järjestää ohjeet ja neuvot ja käskyt, joita seuraamalla muut totuudenetsijät voivat omaksua saman elämänymmärryksen ja kasvattaa itseään siinä.

Näin on edessämme Jeesuksen oma asema.

Nyt katsomme asiaa Jeesuksen seuraajien kannalta. Tällöin on ensimmäinen kysymys: millä perusteilla me lukeudumme Kristuksen seuraajaksi?

Tähän tärkeään kysymykseen saamme erilaisia vastauksia. Suomen Evankelis-Lutherilainen kirkko vastaa Kristinopissaan näin: "Meidät on pyhässä kasteessa otettu Jumalan lapsiksi ja Jeesuksen Kristuksen opetuslapsiksi. Sen tähden meitä sanotaan kristityiksi." Perusteena on siis kaste. Saisimme luultavasti hiukan erilaisia vastauksia toisilta kirkoilta ja yhdistyksiltä. Mutta riittäköön nyt tämä. Annamme sen sijaan sananvuoron itselleen Jeesukselle, ja Jeesuksen lähimmälle seuraajalle, Johannekselle.

Jeesus itse vastaa kysymykseemme näin: "Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, että teillä on rakkaus keskenänne." Johannes taas lähimpänä ja siis oleellisimpana kristittynä, vastaa näin: "Ja siitä me tiedämme hänet tuntevamme, että pidämme hänen käskynsä." Vieläpä Johannes torjuu muut tuntomerkit ja tähdentää tämän kristityn oleellisen tuntomerkinkin sanomalla: "Joka sanoo: ’Minä tunnen hänet’, eikä pidä hänen käskyjään, se on valehtelija, ja totuus ei ole hänessä." Ja Johannes samaistaa kristillisyytensä lopullisesti Jeesuksen kristillisyyteen sanomalla: "Joka sanoo hänessä pysyvänsä, on velvollinen itsekin vaeltamaan niin kuin hän vaelsi."

Tämä alkuperäisimmän ja pätevimmän kristityn kanta on vailla kaikkea hämäräperäisyyttä, se on selvä, yksinkertainen ja tervejärkinen.

Mutta miksikä eivät kaikki kristityt ole asettuneet samalle terveelle kannalle?

Luisuminen tapahtui asteittain ja vähitellen — ollaksemme käyttämättä suuria sanoja. Tätä luisumista emme ryhdy seuraamaan ulkonaisen historian kannalta, seuraamme sitä sen sijaan sisäiseltä eli sieluelämän kannalta. Sielullisessa luisumisessa huomaamme kolme astetta eli pysähdyspaikkaa. Tämä perustuu olemuksemme kolminaisuuteen: äly, tunne, tahto. Sekä Jeesuksen että Johanneksen sielullinen asenne on tämä: totuudenetsijöinä he ovat vapauttaneet, tai totuuden seuraaminen ja edelleen etsiminen on vapauttanut heidän älynsä, tunteensa ja tahtonsa kokonaan "tämän maailman ruhtinaan" seuraamisesta, alistuen sen sijaan kaikella älynsä, tunteensa ja tahtonsa voimalla seuraamaan sitä Isää, joka elää heidän sekä oman henkensä että maailmankaikkeuden taivaissa. He elivät, niin kuin sanotaan, uskossa. Mutta se usko ei ollut sokeata. Se oli elävää elämää, sitä elämää, jossa oli koko heidän älynsä, tunteensa ja tahtonsa elämä ja voima toimivina mukana.

Kristillisen elämänymmärryksen luisuminen tapahtui myöhemmin, ja se tapahtui seuraavassa sielullisessa järjestyksessä: ensin herpaantui ja jätettiin pois tahto, sitten tunne ja viimeksi äly. Se alkoi näin: usko, joka ensin oli elävää Jeesuksen neuvojen seuraamista, muuttui ihmettelyksi. Kristityt alkoivat ihmetellä Jeesuksen erinomaisuutta Mutta ihmettelyssä kului aika, ja usko sai vierasta väritystä. Alettiin puhua jotenkin näin: "Oi, Jeesus, sinä suuri ja ihmeellinen olento! Sinä rakastit meitä, sinä osasit elää ja kuolla". Mutta siinä ihmetellessä unohtuivat yhä enemmän Jeesuksen neuvot ja niiden noudattaminen. Usko sai sen tähden edelleen himmentävää väriä. Alettiin kysyä: "Mutta minkä tähden sinä oikeastaan kuolit?" Ja pian tuli vastaus: "Meidän tähtemme!" — Se oli löytö, "vapauttava" keksintö. Nyt alkoi uusi kristinoppi: "Emmehän me, syntiset ja kurjat, voi seurata sinun neuvojasi! Mahdotonta! Me vain uskomme..."

Näin jäi tahto pois, jäi pois henkinen voima. Uskon yhdistävä side varsinaisesti katkesi kun se putosi tahdosta ihmettelyn kautta tunteeseen. Kristillistä uskonelämää alettiin nyt elää vain tunteissa ja liikutuksissa.

Näin tuli mahdolliseksi panna alulle hämäräperäinen salakähmäisyys, kaikenlaisine liikutuksineen, johon ennen pitkää liittyivät sukupuoliset tunteet, johtuen sairaalloiseen hermostuneisuuteen. Syntyi, toisin sanoen, eroottis-hysteerinen mystisismi. Kristillisyyden tunnusmerkkinä ei enää ollut Jeesuksen neuvojen terve seuraaminen, niin kuin alussa, vaan sisäiset liikutukset ja tunteet. Noita liikutuksia alettiin suorastaan tavoitella. Ne olivat muka elävän kristillisyyden tunnusmerkkejä.

Mutta eri henkilöillä saattoi olla erilaiset liikutukset. Niistä alettiin keskustella. Silloin tuli myös tärkeäksi tietää, mitkä liikutukset ovat oikean uskon seuraamuksia eli hedelmiä. Syntyi oppinutta tai vähemmin oppinutta hysteeris-mystillistä kristinoppia. Alettiin laatia dogmeja, uskonkappaleita ja tunnustuksia, toinen toistaan monimutkaisempia, tai vähemmin mutkallisia. Näin luotiin aineksia, joista kirkko myöhemmin muodosti täydellisen Jumalan pelastussuunnitelman.

Tätä tehden uskovaiset kiihtyivät kiihtymistään, puolustellessaan omien liikutustensa oikealaatuisuutta. Ryhmityttiin erilaisten kiihkoilijain, hysteerikkojen, ympärille. Alkoi voimien mittely — ei tietenkään enää Jeesuksen käskyjen seuraamisessa. Koetettiin voimalla ja väellä ja oppineisuudella puolustaa omien liikutusten pohjalta muodostuvia oppeja, mutta sen sijaan kumota toisten esittämiä oppeja. Niin sukeutuivat väittelyt ja äänestykset, joissa enemmistö määräsi mikä oppi on oikea. Mutta kun vähemmistö siitä huolimatta saattoi pysyä omalla kannallaan, ja kun se seikka oli omiansa häiritsemään enemmistön oikeita liikutuksia ja tunteita, niin johdatti tämä hermoärsytys enemmistön suorastaan väkivallan tielle.

Näin tipahti uskon tukipiste — oikeastaan enää vain hermoärsytyksen tukipiste — tunteesta älyyn. Tunteetkin herpaantuivat ja jäivät pois. Sillä kun oli raahattava toisinajattelevia vankiloihin, kidutuskammioihin ja roviolle, tai kun oli tartuttava aseisiin ja käytävä sotaa heitä vastaan, niin silloin eivät tunteet ja liikutukset olleet paikallaan. Ne olisivat olleet vain heikkoutta.

Mutta äly meni pian samaa tietä. Sillä kun opit ja tunnustukset oli tehty ilman Jeesuksen käskyjen seuraamisessa saatua kokemusta, kun ne oli tehty tunneliikutusten pohjalta, niin ne muodostuivat sokeiksi, vastakkaisiksi puhtaalle järjelle. Ainoastaan persoonallinen, pimeä, taisteleva äly saattoi enää olla mukana — ei tutkiakseen Jeesuksen käskyjä, vaan taistellakseen. Ja niin jätettiin järkikin pois kristillisestä maailmankatsomuksesta. Kristitty ei enää saanut ajatella uskonsa asioita. Oli tultu täydelliseen takaperoon. Kun uskon arvo ja voima oli alkuaan siinä, että syvennyttiin Jeesuksen käskyihin ja seurattiin niitä, niin sen sijaan uskon arvo ja voima oli nyt siinä, että sokeasti uskottiin ja pidettiin tosina ja autuaaksi tekevinä niitä oppeja ja tunnustuksia ja seremonioita, jotka nyt muodostivat muka kristinopin. Niinpä jälleensyntymisoppi kirottiin v. 553. Jeesuksesta sen sijaan tehtiin ulkonainen teurasuhri, Jumalan ja ihmisten välinen sijaissovittaja. Ihmisen autuuden eli onnen ehtoina ei enää pidetty Vuorisaarnassa esitettyjen ehtojen, neuvojen ja käskyjen seuraamista — niin kuin ensimmäinen kristitty, opetuslapsi Johannes ja jotkut muut olivat opettaneet —, vaan sokeata uskoa ulkonaiseen sijaissovittajaan, sakramentteihin, muotomenoihin ja muihin kirkkojen tekemiin oppeihin.

Tämä on kristillisen elämänymmärryksen rappeutumisen historia sieluelämän kannalta ja kokemuksen valossa katsottuna. On muodostunut sellainen ns. kristillinen maailmankatsomus, joka on sitonut meidän järkemme tunteemme ja tahtomme sokean uskon, sairaalloisen hermoärsytyksen ja väkivallan siteisiin, tanssiaksemme "tämän maailman ruhtinaan" pillien mukaan, muodostaen siten elämämme kuolemantanssiksi. Tanssimme laatu eli kristillisyytemme hedelmät näkyvät Euroopan nykyisessä tilassa.

Ruusu-Risti — tammikuu 1930


Kristillisen elämänymmärryksen puhdistus

Edellä olevassa artikkelissa puhuin kristillisen elämänymmärryksen rappeutumisesta. Nyt olisi puhuttava sen puhdistamisesta.

Puhdistamisen tarpeen ovat historian kuluessa monet ihmiset oivaltaneet. Sitähän todistaa mm. lutherilaisen kirkon synty. Mutta puhdistamisessa ei ole kuitenkaan pyritty edellisessä mainitsemaamme Johanneksen selvään kantaan, so. Mestarin käskyjen seuraamiseen. Sen tähden puhdistus jäikin pinnalliseksi, muodostuen vain eräänlaiseksi ajatuksen vapautumiseksi vallitsevasta eroottis-hysteerisestä mystisismistä. Uskonpuhdistuksessa heitettiin, niin kuin oikein on sanottu, lapsi pesuveden mukana. Niinpä lutherilainen kirkko onkin yksi niitä kirkkoja, joka perusteellisemmin on luopunut Jeesuksen antamien neuvojen ja käskyjen käytännöllisestä seuraamisesta.

Mutta me jätämme nyt kirkot. Käännymme sen sijaan teosofiseen sanomaan, Ruusu-Risti-elämänymmärrykseen. Tehtävämme on tällöin kaksinainen: ensimmäiseksi syventyä totuuteen ja toiseksi vapautua sokeista ja valheellisista opeista ja uskontunnustuksista; kulkeaksemme siten Kristuksen luo. Ensimmäinen ehto on ns. mielenmuutos. Sokeudessa elävä kristillinen mieli on tämä: epäillään Vuorisaarnan käytännöllistä mahdollisuutta, luotetaan sen sijaan kirkon tekemiin oppeihin. Sellainen mieli on väärinpäin kääntynyt. Mielenmuutos on näin ollen siinä, että ihminen alkaa ymmärtää ja luottaa Mestariin, Jeesuksen käytännölliseen oppiin, mutta alkaa sen sijaan epäillä kirkon oppeja. Mikäli ihminen puolestaan tekee työtä ja ponnistaa tähän mielen muutoksen suuntaan, sikäli hänessä alkaa ja jatkuu älyllistunteellis-tahtoperäinen puhdistus. Puhdistus käy — ainakin valmistavasti — päinvastaisessa järjestyksessä kuin rappeutuminen. Siis järki vapautetaan ensiksi. Ei tietenkään siten kuin lutherilaisuus sen "vapautti", vaan siten, että ihmisessä herää epäilys sellaista kristillisyyttä kohtaan, joka nojautuu aseisiin, pakoon ja väkivaltaan. Totuudenetsijä ajattelee itsekseen: "Ei kai se liene Kristuksen oppia, joka ’siunaa’ aseita, joka nojautuu väkivaltaan?"

Tällainen epäilys, joka samalla on luottamusta Mestariin vie vähitellen varmuuteen. Ihminen vapautuu, järjellisen ymmärtämyksensä nojalla, väkivalta-kristillisyyden kahleista. Sillä totuus vapauttaa, niin kuin Jeesus on sanonut. Totuus vapauttaa, jotta ihminen voisi käyttää vapautunutta järkeään Jeesuksen käskyjen mietiskelemiseen ja ymmärtämiseen.

Rinnan järjellisen vapautumisen kanssa tapahtuu tunteiden puhdistuminen ja vapautuminen. Sekin alkaa epäilyksestä. Epäillen kysyy ihminen: "Siinäkö siis on minun kristillisyyteni, että minut on kastettu, että minä uskon eli pidän tosina kirkon laatimia uskontunnustuksia, ulkonaista sijaissovitusoppia tai muuta, ja olen osallinen sakramenteissa? Eivätkö minun kätteni teot mitään merkitse?"

Kysymyksen vakavuudesta riippuu, saako ihminen tunteensa ja kätensä vapautumaan niistä siteistä, joihin tunneliikutuksellinen, sokea usko ja oppi ne on kahlehtinut. Jos vapautuminen edes jossain määrin onnistuu, liittyy tähän myös tahdon vapautuminen. Puhdistuksen tiellä kulkija epäillen kysyy: "Onko ihminen siis auttamattomasti voimaton ja heikko hyvässä, sellainen raukka, jonka on mahdoton seurata Kristusta hänen kulkemallaan ja Vuorisaarnassa viitoittamallaan tiellä?"

Jos kysymys taas on tarpeeksi vakava ja kestävä, avautuu kysyjälle Johanneksen määritelmä: "Joka sanoo hänessä pysyvänsä, on velvollinen itsekin vaeltamaan niin, kuin hän vaelsi." Asia on tällöin kysyjälle selvä. Siinä selviössä vapautuvat ihmisen tahdon syvälliset voimat käytettäväksi palvelukseen Kristuksen seuraamisessa. Ensin alkeellisemmin, sittemmin täydellisemmin.

Näin siis tapahtuu todellinen ja elävä "uskonpuhdistus" valmistavassa asteessa. Ihminen syntyy — osaksi vertauskuvallisesti puhuen — vedestä ja Hengestä lapseksi taivasten valtakuntaan. Vedestä syntymistä tällöin ja tässä asteessa on se, että ihminen älyltään, tunteeltaan ja tahdoltaan puhdistuu, peseytyy ja vapautuu niistä väkivaltaisuuden, sokean uskon ja heikkousopin kahleista, joihin ns. kristilliset kirkot ovat ihmisiä kasvattaneet. Hengestä syntyminen tässä taas on siinä, että ihminen astuu vapautuneine voimineen sisälle totuuden elävään valoon, ja alkaa siinä elää ja toimia.

Seuratkaamme vähän tätä tapausta, tätä vihkiytymistä, tätä lapseksi tulemista taivasten valtakuntaan. On selvää, ettei ole kyseessä joku muotomenollinen kaste tai muu seremonia — jotka puhtaimmillaankin ovat vain todellisuuden vertauskuvia —, vaan kyseessä on sisäinen tapahtuma. Kenties ymmärrämme asiaa paremmin rinnastamalla sen tavalliseen lapsen syntymään. Lapsihan tuo siunauksen tullessaan, ja sen tähden vanhemmat iloitsevat lapsen syntymästä. Vieläpä niin, että kutsutaan ystäviä koolle juhlimaan ja vastaanottamaan uutta, toisista olosuhteista palaavaa eli jälleensyntyvää matkalaista. Hänelle annetaan nimi ja hänet toivotetaan tervetulleeksi kotiin ja ihmiskuntaan. Ikävä vaan, että rappeutuneiden uskontojen piireissä lapsi samalla joutuu ensimmäisen väkivallan ja sokean uskon kohteeksi siten, että hänet samalla liitetään eli seremoniallisesti vastaanotetaan johonkin seurakuntaan. Henkisesti puhdistuneessa uskonnossa — enempää kuin alkuseurakunnassakaan — ei sellaista tapandu. Lasta sen sijaan kasvatetaan ymmärtämään elämää, ja vasta myöhemmin lapsi pyrkii, omasta vapaasta tahdostaan, johonkin seurakuntaan.

Mutta sellaisenaan ruumiillisen lapsen syntymä on vertauskuva henkisestä syntymisestä. Henkisessäkin syntymisessä on riemu ja ilo. Sanoohan Jeesus jossain, että taivaissa on suuri ilo, kun joku ihminen kääntyy totuuden tielle. Samoin Jeesuksen synnyttyä enkelit ja taivaalliset työntekijät riemuitsevat ja laulavat nuo kolme lausetta: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeuksissa, ja maan päällä rauha, ja ihmisille hyvä tahto." Olettakaamme nyt, että vaikka evankeliumissa kerrotut tapaukset ovat täydellisesti tapahtuneet historiallisen Jeesuksen syntymässä ja myöhemmissä kokemuksissa, niin kuitenkin ne jatkuvasti kertautuvat ihmisten pienemmissä ja suuremmissa kokemuksissa. Kun siis Kristus ihmisessä syntyy, niin ihminen itse on hengessään mukana tässä enkelten laulussa. Laulu sisältää ihmisen puolelta jonkunlaisen lupauksen, sanoisimmeko vihkimyksen. Ihmisen tajunta on hetkeksi tai pidemmäksi ajaksi kohotettu henkiseen tilaan, totuuden valoon, jolloin hän sisässään lupaa jotain elämälle. Lupauksia on tässä kolme, vastaten olemuksemme kolmea puolta: älyä, tunnetta ja tahtoa. Ensimmäinen vihkiytymislupaus: "Kunnia Jumalalle korkeuksissa", koskee älyä. Sisäisen kokemuksen hetkenä ihminen selvästi ja hyväksyen ymmärtää, että kunnia ja valta kuuluvat sille Isälle, joka asuu ihmisen hengessä ja maailmankaikkeudessa, ja että kaikki väkivalta ja pakkokeinot ovat vääriä, että väärin on tavoitella kunniaa, väärin on pyrkiä valtaan toisten ihmisten ylitse. Ihmisen osana on tyytyä elämään valon lapsena maan päällä, veljenä veljien seassa.

Toinen lause: "Ja maan päällä rauha" koskee tällöin tunne-elämän kohottamista ja alistamista Jumalalle. Sielua kohottavassa kokemuksessa ihminen ymmärtää, että rauha tunne-elämässä on tärkeämpää kuin hermoärsytykselliset liikutukset, kuin sokea usko ulkonaiseen sijaissovittajaan ja seremoniallisiin muotomenoihin, ja että tunteiden rauha on saavutettava suhteuttamalla kättensä teot oikealla tavalla elämään.

Kolmas lause: "Ja ihmisille hyvä tahto", koskee olemuksemme syvintä puolta, tahtoa. Mieltä kohottavassa kokemuksessa oppilas ymmärtää, miksi ihmiset ovat heikkoja Kristuksen seuraamisessa, mutta sen sijaan voimakkaita alemman maailman ja oman persoonallisen keskihakuisuutensa seuraamisessa ja tulevien kärsimystensä luomisessa. Heikkouden perussyy on siinä, että ihmiset eivät tahdo tai eivät uskalla olla tahdoltaan hyviä, "vaan sen sijaan alistuvat tahtomaan kostoa, oikeutta, hyvitystä. Tämä on koko kristikunnan henkisen heikkouden ja siitä johtuvan kurjuuden syy. Sen sijaan keskipakoisuuden luova voima Kristuksen seuraamisessa piilee ja avautuu siinä, että ihminen kieltäytyy tahtomasta mitään muuta kuin hyvää, ja että hän myös tahtoo hyvää, aina ja jatkuvasti.

Tämä yksilöissä tapahtuva kokemus on jatkuvaa Kristuksen tulemista ihmiskuntaan. Yksilöissä ja yksilöiden kautta se vaikuttaa elävää "uskonpuhdistusta". Kun valhe ja rappeutuneet uskonnot ovat sitoneet ihmisen älyn ihannoidulle väkivallalle ja kunnian- ja vallanhimolle, tunteet salakähmäisyyden hermoärsytykselle ja sokealle uskolle, tahdon oikeuksien, koston jo hyvityksen pyyteille, niin sen sijaan totuus, totuuteen syventyminen ja sen seuraaminen, tekee ihmisen jälleen vapaaksi. Vapautunutta tahtoaan, tunnettaan ja järkeään tarvitsee ihminen Kristusta seuratessaan.

Jos lopuksi ajattelemme uuden, henkisesti puhdistetun uskonnon muodostumista, Jeesuksen Kristuksen johtaman seurakunnan luomista, niin on se mahdollista vain sikäli, kuin on ylläesitetyssä mielessä uudestisyntyneitä ihmisiä.

Ruusu-Risti — helmikuu 1930


Uskonpuhdistuksen vaikeudet

Olemme kahdessa edellisessä kirjoituksessa puhuneet kristillisestä elämänymmärryksestä, sen rappeutumisesta ja sen puhdistamisesta. Nyt olisi puhuttava jatkuvasta elämisen taidosta henkisen uudestisyntymisen jälkeen. Sillä niin kuin ihmisen on ruumiillisena lapsena kasvaminen lapsesta nuorukaiseksi ja aikuiseksi, samoin on hänen henkisessäkin elämässään kasvaminen.

Seuraamme jälleen Johanneksen, tuon alkuperäisimmän kristityn, määritelmiä. Hänhän sanoo kirjoittavansa lapsukaisille, nuorukaisille ja aikuisille. Siinä on siis taas kolme astetta. Mutta tullakseen yhdestä asteesta toiseen, on ihmisen samalla suoritettava jokin ansiotyö, on voitettava joku alemman maailman mahti ja alistettava se henkiseen elämään. Mikä siis on totuudenetsijän ansiotyö tullakseen lapsesta nuorukaiseksi? Ansiotyö sisältyy Johanneksen sanoihin: "Minä kirjoitan teille, nuorukaiset, sillä te olette voittaneet paholaisen."

Tämä paholainen on samalla sekä ihmisen oma astraalinen minuus että astraaliset henkivallat. Paholaisessa on vähintään kaksi astetta, alempi ja ylempi. Alemman muodostavat paheet, ja ylemmän voivat muodostaa hyveet. Paheet ovat tulleet jonkin verran voitetuiksi ennen uudestisyntymistä, mutta sitten tulevat hyveet voitettavaksi. Hyveet muodostuvat kiusauksiksi eli paholaiseksi siten, että ihminen mielessään pysähtyy omaan hyvyyteensä, henkisiin saavutuksiinsa ja kokemuksiinsa. Hänen oma erinomaisuutensa käy hänelle perin tärkeäksi. Hän on silloin estetty kiinnittämästä koko huomiotaan Kristukseen, Hänen seuraamiseensa ja siitä johtuvaan työhönsä ja tehtäväänsä. Hän on pysähtynyt jonkinlaiseen oman itsensä ihailuun. Hän ei jaksa kieltää ja voittaa omaa itseään, jotta elämän sisin tahto tapahtuisi hänessä ja hänen työssään.

Tällöin ihminen ei ole voittanut paholaista, vaan paholainen on tavallaan voittanut hänet, ja ihmisestä lukeutuu väärä profeetta, jonkinlainen antikristus. Hän ei tule käytännössä vahvistaneeksi enkelten joululaulun kolminkertaista lupausta, vaan joutuu ne lupaukset peruuttamaan. Hän oli uudestisyntymisensä kokemuksessa luvannut: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeuksissa", mutta nyt hän alkaakin vastaanottaa jumalallista kunnioitusta itselleen. Tätä peruutuskokemusta esitetään Uudessa Testamentissa siten, että kiusaaja esiintyy Jeesukselle niin ikään kolmessa asteessa. Mutta Jeesus oivalsi heti mistä oli kysymys, ja kieltäytyi suoralta kädeltä. Täten Jeesus käytännöllisessä kokemuksessa vahvisti enkelten lauluun sisältyvän kolminkertaisen lupauksen. Niin täytyy vähitellen tapahtua kaikkien totuudenetsijäin henkisessä kehityksessä. Mutta paljon tapahtuu myös epäonnistumisia. Ihminen takertuu itseensä. Hän herättää huomiota ja johdattaa ihmisiä, mutta ei Kristuksen luo. Hän sivuuttaa Valkoisen Veljeskunnan Mestarin. Mestarin käytännöllinen oppi ei häntä miellytä, vaan pikemminkin se häntä jotenkin hermostuttaa, ärsyttää. Jeesuksen oppi, Vuorisaarna, on hänelle joko liian syvää tai liian matalaa, joko liian vanhanaikaista tai liian uudenaikaista.

Näin pääsee taas rappeutuminen alkamaan. Tunnusmerkkinä ei enää ole Johanneksen selvä kanta: "Siitä me tiedämme hänet tuntevamme, että pidämme hänen käskynsä", vaan aletaan jälleen luisua hämäräperäiseen mystisismiin. Kuka alkaa puhua henkisestä "yljästään", kuka "morsiamestaan", kuka "rakkaastaan", jonka hän on löytänyt ja jota erinomaista onnea ja aarretta hän muillekin suosittelee!

Sekä Jeesus että Johannes, ja Paavalikin, puhuvat voimakasta kieltä tuollaista eksytystä vastaan. Johannes sanoo: "Ja niin kuin te olette kuulleet, että antikristus tulee, niin onkin nyt monta antikristusta ilmaantunut... Meistä he ovat lähteneet, mutta meikäläisiä he eivät olleet, sillä jos olisivat olleet meikäläisiä, niin he olisivat pysyneet meidän kanssamme. Mutta heissä oli tuleva ilmi, että kaikki eivät ole meikäläisiä."

Kuinka tuoreelta tämä Johanneksen puhe vaikuttaa! Niin kuin se olisi puhuttu pari viikkoa sitten. Tänäänkin se sattuu naulan kantaan. Paavali puolestaan täydentää tätä sanomalla: "Älkää antako kenenkään vietellä itseänne millään tavalla. Sillä se päivä ei tule, ennen kuin luopumus tapahtuu ja laittomuuden ihminen ilmestyy, tuo kadotuksen lapsi, tuo vastustelija, joka korottaa itsensä yli kaiken, mitä jumalaksi tai jumaloitavaksi nimitetään." Jos tätä Paavalin lausetta katsomme ensin yksilön kannalta, niin on selvää, ettei ihminen pääse kyseessä olevaan "päivään", ei pääse selvyyteen suhteestaan Kristukseen, ennen kuin hän löytää omassa itsessään tuon kadotuksen lapsen ja voittaa sen. Jos taas otamme asian ihmiskunnan kannalta kokonaisuudessaan, niin ymmärrämme, ettemme pääse sokeasta uskostamme, emme militarismistamme ja materialismistamme, ennen kuin alamme selvästi nähdä ja ymmärtää, että kaiken sellaisen takana, sen johtavana voimana, on paholainen, antikristus, tuo kadotuksen lapsi, jonka johdossa kaikki kulkee kärsimystä ja kadotustaan kohti. Kun ihmiset vihdoin tämän älyävät, silloin he vastaanottavat Jeesuksen opin ja tekevät mahdolliseksi sen, josta Paavali sanoo: "Silloin ilmestyy tuo laiton, jonka Herra Jeesus on tappava suunsa hengähdyksellä ja tulemuksensa ilmestyksellä."

Eurooppa ja ihmiskunta elää keskellä tuskiaan. Tuskissaan ihmiset odottavat — "sitä miestä", sankaria, joka heidät pelastaisi. Ja he saavat "niitä miehiä", toivottuja ja kaivattuja, maallisia tai "taivaallisia", jotka asettuvat heidän jumaloiduiksi auttajikseen, mutta joiden johdossa ihmiskunta kulkee vain kohti suurempaa hämminkiä, tuskaa ja kärsimystä. Sillä noilta sankareilta puuttuu yksi, kaikkein tärkein: itse elämän lain kunnioittaminen, Jeesuksen opin seuraaminen ja sen opettaminen. Sen tähden kaikki tuo sankarillinen puuha ja sen puuhaajat sortuvat näihin Jeesuksen sanoihin: "Menkää pois minun luotani te, jotka ette ole lakiani noudattaneet."

Tämä laillisuus on ratkaiseva kohta. Ei tulla henkiseksi nuorukaiseksi sanomalla: "Olkoon jokainen oma itsensä!" Sellainen neuvo johdattaa täydelliseen kaaokseen. Ei liioin riitä sanoa: "Kulkekoon jokainen omaa tietänsä, ilman auktoriteettia!" Sillä on olemassa yksi auktoriteetti: totuus, laki, elämän tahto, rakkaus, se joka nimenomaan Jeesuksen käskyissä on puettu inhimillisen kielen sanoiksi. Nuorukaiseksi tulee se ihminen, joka kamppailee itsensä vapaaksi siten, ettei mikään saa häntä estää seuraamasta Kristuksen lakia.

Huomaammeko nyt, mitä todellinen uskonpuhdistus edellyttää, mitä todelliselta uskonpuhdistajalta vaaditaan? Häntä ei mikään mahti, ei näkyväinen eikä näkymätön, eivät uskonnot eivätkä kirkot, eivät ystävät tai viholliset, ei isä tai äiti, ei veljet tai sisaret, ei mies tai vaimo voi estää Kristuksen lakia kunnioittamasta, sen mukaan mietiskelemästä ja toimimasta. Senpä tähden nuorukaisella onkin vielä edessään omat vaikeutensa. Saanemme puhua niistä seuraavalla kerralla.

Ruusu-Risti — maaliskuu 1930


Jatkuvia vaikeuksia uskonpuhdistuksessa

Olemme kolmessa edellisessä kirjoituksessa puhuneet kristillisen elämänymmärryksen rappeutumisesta, puhdistamisesta ja puhdistamisen vaikeuksista. Nyt yritämme edelleen syventää käsitteitämme tässä asiassa.

Annamme heti puheenvuoron Johannekselle. Hän jatkaa: "Minä olen kirjoittanut teille, isät, sillä te olette oppineet tuntemaan hänet, joka alusta on ollut."

Tässä ei luonnollisesti ole kyseessä ruumiittemme isät, eivätkä sellaisinaan edes ns. kirkkoisät, rippi-isät, tai muut sellaiset. Eivät kaikki tuollaiset isät ole edes nuorukaisia, paholaisen voittajia, ja tokkopa edes lapsia, jotka ovat "oppineet tuntemaan Isän".

Tullakseen nuorukaisesta isäksi on ihmisen edelleen täytynyt suorittaa jokin ansiotyö, voittaa yksi tai useampia elämän salaperäisiä mahteja. Niinpä Johannes määritteleekin isiä sanomalla, että ne ovat oppineet tuntemaan hänet, joka alusta on ollut. Näin ollen on isien täytynyt tuntea ja voittaa samalla tai sitä ennen kaikki se, mikä ei ole alusta ollut. Mikä siis on alusta ollut? Sanomme: Jumala, hyvä, ikuinen elämä. Myöhemmin on tullut paha, paholainen, kärsimykset, kuolema ja helvetit. Kun siis ihminen nuorukaiseksi tullakseen on voittanut paholaisen, on hänen nyt, tullakseen isäksi, voitettava paholaisen aikaansaannokset, pahan valtakunta: kärsimykset ja helvetit, pakollinen kuolema ja pakollinen jälleensyntyminen.

Mitä siis tiedämme kärsimyksestä ja helvetistä, pakollisesta kuolemasta ja jälleensyntymästä? Lukemalla teosofis-ruusuristiläistä kirjallisuutta ja sen ohella mietiskelemällä, voimme aluksi saada tietopuolisen käsityksen näistä asioista. Kuolema on jatkuva tapahtuma, jossa ihmisen on pakko kulkea Jumalan luo. Kulku on oppimista, puhdistumista ja työtä. Ensimmäisenä on läksy: oppia tajuamaan elämän järkähtämätön lakiperäisyys, syyn- la seurauksen laki, karma. Opetus ei ole vain älyllistä, teoreettista, vaan se käy läpi olemuksen, luiden ja ytimeen. Vainaja joutuu manalassa ja tuoneloissa läpikäymään ja kokemaan itsekkyytensä, aistillisuutensa ja erehdyksiensä seuraukset. Hänen on pakko puhdistua huonoista tavoistaan ja tottumuksistaan, kunnian- ja vallanhimostaan. Hänen on pakko lopuksi nöyrtyen ja kiitollisena tunnustaa, että elämä on lakiperäinen ja oikeamielinen.

Puhdistuttuaan saavuttaa vainaja tilapäisen levon ja rauhan. Hän ymmärtää, että Jumala ei ole luonut ruumiillisen toimeentulon kiirettä ja hoppua, levottomuutta ja kärsimystä. Kaikki se on syntynyt siksi, että ihmiset elämässään ja toiminnassaan eivät ole pitäneet tärkeänä noudattaa elämän lakia, Mestarin neuvoja, vaan ovat luisuneet laittomuuteen. Laittomuus on aiheuttanut rauhattomuuden ja maailmallisen kiireen, jossa ihminen kuormittaa itsensä niin paljoilla olemassaolon huolilla, että hän jo senkin tähden luulee olevansa estetty totuutta etsimästä. Mutta vainajana hän pakosta kulkee laittomuudesta laillisuuteen, kärsien ja tuskallisesti, saavuttaen lopulta rauhan. Rauha ei ole kuitenkaan laiskottelua varten, vaan oppimista ja työtä varten. Vainaja saa koettaa oppia ja viedä jonkinlaiseen päätökseen ne maanpäälliset aikomuksensa, jotka olivat edes jossain määrin lakiperäisiä.

Tätä puhdistuksen, oppimisen ja teon tietä vainaja kulkee Jumalan luo, yhtyen Korkeampaan Minään. Hän joutuu siis, vaikka vaan pakosta, tekemisiin sen kanssa, mikä alusta on ollut. Alussa on ollut Korkeampi Minä, hyvä, Jumala. Myöhemmin on muodostunut alempi minä, paha ja paholainen, helvetit ja kärsimykset.

Seuraava kysymys on: kuinka saadaan jälleen poistetuksi paha, kärsimykset, kuolema ja helvetit? Sillä vaikkakin ihminen kuolemassa kulkee Jumalan luo, niin se ei riitä, se ei sellaisenaan ole todellinen saavutus. Minkä tähden? Sen tähden, että kulku ei ole ollut vapaaehtoinen, vaan pakollinen. Näin ollen asian ratkaisu piileekin siinä, että on olemassa uudestaan yrittämisen mahdollisuus. Ihminen syntyy jälleen ruumiilliseen elämään. Sekin on pakko. Jälleensyntyminen on pakko siihen asti, kunnes ihminen maan päällä ja vapaaehtoisesti on etsinyt elävää Jumalaa ja yhtynyt kuolemattomaan itseensä, hyvään. Sen tähden ihmiselle ei riitä pelkkä tieto kuolemasta, karmasta ja jälleensyntymästä. Pahan ja kuoleman salaisuus on ratkaistava, sen mahti voitettava vapaaehtoisessa pyrkimyksessä maan päällä. Totuudenetsijöinä meidän on sovitettava karmamme, lunastettava kohtalomme. Se tapahtuu etsiessämme totuutta, seuratessamme Kristusta.

Katsokaamme asiaa edelleen tältä käytännöllisen sovitustyön kannalta. Sillä kaikkihan me totuudenetsijöinä olemme kutsutut osallisiksi suureen sovitustyöhön. Kaikilla on kärsimyksiä, toisilla ehkä vähemmän, toisilla enemmän. Tärkeämpi ero on kuitenkin siinä, että toiset eivät tahtoisi kärsiä, kun taas toiset kärsivät vapaaehtoisesti. Vapaaehtoisesti kärsivät ne, jotka rakastavat, jotka elävät henkistä elämää, auttavat ja palvelevat.

Mutta myös paholainen on ihmiskunnan elämässä edelleen mukana ansojaan virittämässä. Sovitustyön kannalta ensimmäinen ansa on siinä, että ihminen väsyy, alkaa puolustautua kärsimyksiä vastaan. Tähän suuntaan kulkiessaan ihminen vähitellen vihastuu, katkeroituu, suuttuu. Sitä tietä pääsee hänessä kuolema voitolle. Sillä viha on rakkauden vastakohta. Viha tappaa, hävittää, kun rakkaus sen sijaan luo ja rakentaa. Jos siis viha saa vallata ihmisen mielen ja sydämen, niin sitä tietä kuolema jäytää hänen ruumiinsakin.

Suuttumus on siis ensimmäinen ansa kärsimyksien keskellä. Jo senkintähden on Jeesuksen ensimmäinen käsky: älä suutu. Älä suutu missään tapauksessa. Ei kannata suuttua. Ole uuttera ja rauhallinen ja karkota pois suuttumus. Opi pitämään kiitollisuus ja ilo ja rakkaus mielessäsi ja sydämessäsi keskellä vaikeuksia ja kärsimyksiäkin. Sellainen on jo sovitustyötä, työtä yhdessä Kristuksen kanssa.

Toinen sovitustyön ansa on siinä, että totuudenetsijä keskellä kärsimyksiään kääntyy etsimään iloa ja unohdusta aistimia huumaavassa maailman menossa. Hän kallistaa korvansa epäpuhtaille ajatuksille ja puheille, pilkalle ja parjauksille. Sellaista on yllin kyllin tarjolla. Onhan esim. Blavatskysta kirjoitettu kokonaisia häväistyskirjoja. Yksinpä Jeesusta yritettiin leimata syömäriksi ja juomariksi ja huonojen ihmisten seuralaiseksi. Jeesus itse huomauttaa miten ihmiset häntä arvostelevat: "Katso, mikä syömäri ja viininjuoja hän on, mikä publikaanien ja syntisten ystävä!"

Yksin tästäkin syystä on Jeesuksen toinen käsky: älä ole ajatuksissasikaan epäpuhdas. Älä missään tapauksessa etsi lohdutusta maailmasta ja aistillisuudesta. Kieltäydy kuuntelemasta jaarituksia, parjauksia tai pilkkapuheita. Sellainen vaikuttaa aina alentavasti ja hukuttaa harrastajansa kuoleman kuohuihin. Opi tuntemaan puu hedelmistään. Oppiaksesi tuntemaan ketä tahansa opettajaa, lue hänen kirjojaan, kuuntele hänen puheitaan, opetuksiaan. Rinnasta heidän opetuksiaan ensisijassa Vuorisaarnan opetuksiin. Näin opit löytämään ilon ja lohdutuksen totuudesta, totuuden Pyhästä Hengestä.

Riittäköön nyt tässä yhteydessä näiden kahden ansan eritteleminen. Lisättäköön kuitenkin, että nuo kaksi ansaa johdattavat toisiin ansoihin: sokeaan uskoon, pahan vastustamiseen ja väkivaltaan. Sillä yksi askel puoleen tai toiseen, hyvään tai pahaan, johdattaa puolestaan seuraavalle askelmalle. Sen sijaan huomattakoon, että näiden kahdenkin käskyn noudattaminen aiheuttaa sen, että ihmisen persoonallisuudessa kasvaa Josef ja Maria, hyvyys ja puhtaus, joka antaa suojaa Kristukselle. Sillä onhan selvää, että ihminen persoonallisuudessaan antaa suojaa Kristukselle samassa määrässä kuin hän itse noudattaa Kristuksen käskyjä. Kristus puolestaan opettaa personallisuuttaan. Näin alempi minä ja Korkeampi Minä puoltavat toisiaan.

Käännämme lopuksi ajatuksemme vielä uskonpuhdistukseen. Alammehan ymmärtää, kuinka paljon uskonpuhdistajalta vaaditaan. Ainakin hänen on täytynyt lapsen tavalla löytää Isä, on täytynyt nuorukaisen lailla voittaa paholainen, isien lailla paholaisen valtakunta: helvetit, tuonelat ja kuolema. Hänen on täytynyt oppia palvelemaan keskellä manaloita, kärsimyksiä ja vaikeuksia, palvelemaan järkähtämättömässä viisaudessa, totuudessa ja rakkaudessa. Sen tähden ei ole läheskään jokamiehen asia ryhtyä uskonpuhdistajaksi, uuden uskonnon luojaksi. Mutta toiselta puolen: vaikka keskuudessamme olisi kummoinen sankari tahansa, joka olisi ei vain voittanut paholaisen, helvetit ja kuoleman, vaan myöskin sulattanut itseensä Jumalan Pojan, taivaat ja taivasten taivaat, niin — mitäpä hänkään voisi, jos hän olisi yksin?! Yhteistyö on välttämätön. Lopetamme sen tähden Jeesuksen sanoilla: "Vaeltakaa niin kauan kuin valo teillä on, ettei pimeä teitä yllättäisi". Ymmärtäkäämme tämä itse kukin omalla paikallamme niin, että valo saisi johdattaa meidän työtämme muodostumaan avuksi Mestarille, itsellemme ja ihmiskunnalle.

Ruusu-Risti — huhtikuu 1930


Etusivu Eri uskonnot