R. Cedric Leonard:

Jälleensyntyminen ja varhaiskristityt

 

Tutkimus tuo jatkuvasti esille tosiasioita, jotka selvästi osoittavat, että alkukristikunnan ja muinaisten mysteerikoulujen uskomukset olivat monessa suhteessa samankaltaiset. Ilmeisesti tietyt varhaiskristittyjen opit ovat joko tukahdutetut tai vääristetyt tuntemattomiksi, niin että nykypäivien kristityt ovat kadottaneet alkuperäiset tulkinnat. Me havaitsemme esimerkiksi Jeesuksen ja hänen opetuslastensa välisissä keskusteluissa kohtia, jotka viittaavat jälleensyntymisajatuksen hyväksymiseen. Ja varmaankin ne kristityt, jotka elivät Jeesuksen aikana, tulkitsivat mestarinsa ikivanhoja opetuksia uskollisemmin kuin ne, jotka elivät 300–400 vuotta myöhemmin. Ja he saattoivat olla pätevämmät ymmärtämään, mitä apostolit olivat muistiin merkinneet, kuin myöhemmät (Nikean jälkeiset) kirkkoisät, joiden päätöksiä sen lisäksi 'ohjasi' Konstantinus I, Rooman keisari. Konstantinushan kutsui kokoon Nikean ensimmäisen kirkolliskokouksen, jonka päätarkoituksena oli laatia luja perusta »tosi kristilliselle opille».

Ennen kaikkea on täysin selvää, että usko jälleensyntymiseen muodossa tai toisessa oli yleinen sekä suurten joukkojen että Jeesuksen aikaisten pappien keskuudessa; mutta koska sitä pidettiin itsestään selvänä, sitä ei erityisesti opetettu. Monet juutalaiset lahkot, essealaiset, selootit, natsareenit ja kabbalistit hyväksyivät sen. Myöskin farisealaiset, joita Jeesus usein pilkkasi ahtaasta lahkolaisuudesta, uskoivat Josefuksen mukaan, että »sielulla on hallussaan kuolematon voima, ja että maan alla tullaan saamaan palkinto tai rangaistus sen mukaan, onko ihminen elänyt hyveellisesti tai paheellisesti tässä elämässä; ja että viimeksi mainitut sielut saavat olla ikuisessa vankeudessa, mutta hyveellisillä sieluilla tulee olemaan voima elää uudelleen». (»The Antiquities of the Jews», Bk. XVIII, ch.l).

Jos sielun palaaminen jälleen maan päälle oli hyväksytty tosiasia, voimme toivoa löytävämme viittauksia siihen apostolien kirjoituksista. Katsokaamme, mitkä raamatun kohdat voidaan näin tulkita.

Johanneksen evankeliumin yhdeksännessä luvussa Jeesus ja hänen apostolinsa ohittivat sokeana syntyneen miehen. »Ja hänen opetuslapsensa kysyivät häneltä: 'Mestari, kuka teki syntiä, tämäkö mies vai hänen vanhempansa, että hänen piti syntyä sokeana?'» Huomattakoon, että voidakseen tehdä tuollaisen kysymyksen, heidän on pitänyt tuntea, että ihminen saattoi tavalla tai toisella tehdä syntiä ennen syntymäänsä. On vain kaksi tapaa, miten tämä olisi käynyt päinsä: joko hän olisi voinut tehdä syntiä ollessaan äitinsä kohdussa (järjetön ajatus, jonka Jeesus olisi oikaissut, jos opetuslapset olisivat tätä tarkoittaneet), tai sitten edellisessä elämässä. Huomattakoon sitten Jeesuksen antama vastaus: »Ei tämä mies ole tehnyt syntiä eikä hänen vanhempansa; vaan sen vuoksi, että Jumalan teot tulisivat hänessä ilmi.» Hän totesi yksinkertaisesti, ettei tässä yksityistapauksessa ollut takana synninteko, mutta hän ei koskaan sanonut sanaakaan heidän ajatustaan vastaan, että mies olisi voinut tehdä syntiä ennen nykyistä elämäänsä.

Entä sitten Natsarealaisen suorittamat parantamiset? Mitä Jeesus sanoi niille, joita hän oli auttanut voittamaan syntymästään asti kärsimänsä sairaudet? »Sinun syntisi ovat anteeksi annetut.» Luonnollisempi vastaushan olisi ollut »Tule terveeksi,» elleivät nuo sairaudet olisi olleet menneisyydessä kylvettyjen erehdysten sadonkorjuuta, mikä nyt tässä elämässä oli putkahtanut esiin.

Kahdessa ensimmäisessä evankeliumissa on useita viittauksia juutalaisten toivoon, että joku suurista profeetoista tulisi takaisin. Katso Markuksen evankeliumia (6:15, 8:28, 9:12–13), jossa Jeesus kysyi opetuslapsiltaan, mitä ihmiset hänestä sanoivat, kenen he arvelivat hänen olevan. Ja he vastasivat, että jotkut sanoivat hänen olevan Johannes Kastajan, jotkut Eliaan ja jotkut, että hän saattaa olla »joku profeetoista» (katso myös Matt. 17:12–13).

Sitten meillä on selvä viittaus jälleensyntymiseen usein siteeratussa Ilmestyskirjan lauseessa (3:12):

Hänet, joka voittaa, olen tekevä pylvääksi Jumalani temppeliin, eikä hän enää käy sieltä ulos (jälleensyntymiseen?): ja olen kirjoittava häneen Jumalani nimen...

Kun ihminen kerran voittaa täydelliseen hallintaansa olemuksensa aineelliset olemuspuolet, hänestä tulee 'elävä henki', elävän Jumalan 'temppeli'. Ja kun tämä kohta on saavutettu, hänellä ei ole enää mitään syytä palata jälleensyntymiseen, aineellisten kokemusten piiriin. Mutta ennen tätä saavutusta, jokaisen on palattava takaisin aikakausittain, sillä kukaan ei voi oppia kaikkea sitä, mitä maaelämän on määrä hänelle opettaa, yhden lyhyen ihmiselämän aikana. (Pienellä lapsella, joka kuolee pian syntymänsä jälkeen, ei ole edes mahdollisuutta joutua kiusauksiin, puhumattakaan siitä, että se voisi jotakin oppia.)

Kuinkahan ne, jotka uskovat, että uusi sielu luodaan jokaiselle lapselle, suhtautuvat Vanhan testamentin siihen kohtaan, jossa Jumala sanoo Jeremiakselle tunteneensa hänet jo ennen kuin hän oli äitinsä kohdussa? »... Jo ennen kuin tulit esiin äitisi kohdusta, minä pyhitin sinut ja määräsin sinut kansojen profeetaksi» (1:5). Ja edelleen, mitä he sanoisivat näistä profeetta Hesekielin sanoista Tyyroksen kuninkaalle:

Sinä olet ollut Jumalan puutarhassa Eedenissä; ... sinä olit Jumalan pyhällä vuorella: ... Sinä olit täydellinen elämäntavoissasi siitä päivästä lähtien, jolloin sinut luotiin, kunnes sinussa havaittiin olevan pahuutta (ihmiskunnan lankeemus?) — 28:13–15.

Adam kuvaa koko 'ihmissukua', ja jos me nykypäivien ihmiset olemme sen nuoren ihmiskunnan, 'joka lankesi syntiin', jälleenruumistuneita sieluja, ja joka karkotettiin paratiisista kokeakseen aineellisen elämän 'kirouksen' ja oppiakseen siten itsetietoisesti erottamaan hyvän ja pahan, silloin meidän on täytynyt 'tehdä syntiä' (eli 'ruumistua aineeseen') monta kertaa kasvaaksemme lakkaamattomissa ponnisteluissa. Jos asia on näin, emme ainoastaan ole ansainneet kaikkia tässä ja edellisissä elämissä meitä kohdanneita vaikeuksia, vaan myöskin kaiken kunnian siitä, että meillä on ollut rohkeutta ponnistella eteenpäin pitkällä tiellämme takaisin Isän luo. Jos toiselta puolen emme olisi aikaisempien itsiemme jälleensyntymiä, vaan ainoastaan vasta luotuja sieluja, joista Kaikkivaltias etukäteen olisi määrännyt toiset ikuiseen autuuteen ja toiset ikuiseen helvettiin kuoleman jälkeen, olisi kirkon kohtuutonta julistaa, että me olemme 'vieraantuneet' Jumalasta.

Entä sitten Jobin kirjan kohta (33:27–30), joka viittaa sielun palaamiseen 'monta kertaa' fyysiseen maailmaan oppimaan elämän läksyt, niin että hänen vaelluksellaan olisi johto ja tarkoitus? Meidän on hyvä mietiskellä näitä suuren profeetan oivalluksia:

Hän katsoi ihmisiä, ja joku sanoo, että olen syntiä tehnyt ja kääntänyt sen, mikä oli hyvää, vastakkaiseksi, ei se minua hyödyttänyt;
Hän on vapauttava hänen sielunsa menemästä kuiluun, ja hänen elämänsä on näkevä valon.
Katso kaikki nämä asiat Jumala suoritti monta kertaa ihmisen suhteen tuomalla hänen sielunsa kuilusta, jotta se tulisi elämän valon valaisemaksi.

Emme väitä, että jälleensyntyminen on ainoa tulkinta, jota tässä voidaan käyttää, eivätkä edellä lainatut raamatun kohdat ole ainoat, joihin voidaan vedota tämän näkökannan tueksi. Me vain tuomme esiin senkin ainakin yhtenä mahdollisuutena monista.

Otettakoon huomioon myös useiden tunnettujen kirkkoisien teokset, niiden, jotka elivät toisella ja kolmannella vuosisadalla Jeesuksen jälkeen ja sen vuoksi ennen v. 325 pidettyä Nikean ensimmäistä kirkolliskokousta. Näemme heti, kuinka laajalle levinnyt oli usko jälleensyntymiseen heidän piirissään. Heidän auktoriteettinaan olivat apostolien opetukset ja raamatun kirjat, ennen kuin keisarit ja järjestäytyneet uskonsuunnat olivat lausuneet mielipiteensä ja antaneet käskyjään, miten asiat oli ymmärrettävä. Lisäksi useimmat heistä olivat huomattavia filosofeja, jotka olivat kouliutuneet platoniseen ja pythagoralaiseen ajatteluun.

Klemens Aleksandrialainen (150–220 jKr.), samalla platonikko ja teologian aleksandralaisen koulukunnan perustaja, kirjoittaa teoksessaan »Kehotus pakanalle»:

Me olimme olemassa kauan ennen kuin maailman perustus laskettiin: me elimme Jumalan silmissä, sillä meidän tarkoituksemme on elää Hänessä. Me olemme Jumalaisen Sanan (Logoksen) järkeviä luomuksia: sen vuoksi olemme olleet olemassa alusta alkaen, sillä »Alussa oli Sana . . .» Eikä Hän ensi kertaa osoita sääliä meitä kohtaan harhautuessamme (pois totuudesta); Hän sääli meitä alusta alkaen aivan alun alusta alkaen.

Justinus Marttyyri (100–165 jKr.) myös tähdensi, että ihmisen sielu alkuaan emanoitui Jumaluudesta, pukeutuu useampaan kuin yhteen inhimilliseen kehoon, mutta on kykenemätön muistamaan aikaisempia kokemuksiaan; ja Tatianus, hänen oppilaansa, selitti, että »ihminen on yhtä kuolematon kuin itse Jumala» (Anacalypsis). Eräs toinen kristitty platonikko Kalkidius puhuu samaan tapaan, että »sielut, jotka eivät ole onnistuneet yhtymään Jumalaan, ovat sallimuksen määräyksestä pakotetut aloittamaan uudenlaisen elämän, täysin erilaisen kuin entinen, kunnes katuvat syntejään».

Ei ole epäilystäkään, että vuosisatojen vieriessä rintamalinjat niiden, jotka luottivat sielun palaamiseen uudelleen maan päälle ja niiden välillä jotka alkoivat pitää ajatusta 'kerettiläisenä' alkoivat yhä selvemmin hahmottua. Ja kun aika kului, tuota oppia alettiin yhä enemmän pitää 'erehdyksenä'; Beausobre »Manikealaisuuden historiassaan» vahvistaa tämän Kalkidiuksen oppia selittäessään näin:

Siten eivät vain... gnostikot hyväksyneet metempsykosiksen (jälleensyntymisen) väärää oppia; sen hyväksyivät myös arvossa pidetyt, erittäin hyveelliset kristityt filosofit; tuo erehdys oli hyvin puoleensavetävä tuon opin ikivanhuuden, yleisyyden ja perusperiaateiden vuoksi, joista syistä se heidän mielestään oli johdonmukainen seuraus. II, 493.

Luultavasti kuuluisin ennen Nikean kirkolliskokousta eläneistä kirkkoisistä oli kreikkalainen kristinuskon selittäjä Origenes (185–254 jKr.), jonka Henry More, 17. vuosisadalla elänyt Cambridgen yliopiston platonisti ja filosofi, määrittelee »suurimmaksi valoksi ja suojavarustukseksi, mikä varhaiskristillisyydellä oli.» Origenes opetti eräänlaista 'muunnettua' jälleensyntymistä, jossa sielu ruumistui uudelleen toisissa »maailmoissa» (tasoilla), ennenkuin astui tähän ihmiskehoon. Vaikka Origenesta on sanottu aikansa tuotteliaimmaksi kirjailijaksi, montakaan hänen alkuperäisistä kirjoituksistaan ei ole olemassa meidän päivinämme, mikä on luonnollinen seuraus siitä ristiriidasta, joka syntyi Origeneksen ja kirkon aatteiden välille. Lainaamme vain kaksi kohtaa; toisen hänen teoksestaan »Contra Celsum», jossa hän kumoaa Celsuksen näkökannat:

Eikö ole järjenmukaisempaa, että jokainen sielu joistakin salaperäisistä (puhun nyt Pythagoraksen, Platonin ja Empedokleksen mukaisesti jonka Celsus usein mainitsee), johdatetaan kehoon, ja johdatetaan sen ansioiden ja aikaisempien tekojen mukaisesti?

– Bk. I, ch. 32

Ja toinen sitaatti hänen teoksestaan »First Principles»:

... vielä vanhemmat tietyt syyt aiheuttivat sen, että jotkut olennot luotiin (tehtiin) kunnian astioiksi, ja toiset häpeän asitioihin... Ja kun toiselta puolen on mahdollista, että hän, joka nykyistä elämää vanhemmista syistä oli täällä häpeän astia, saattaa uudistumisen jälkeen (parannuksen?) tulla... jne.

Bk. II, chs. 1, 3

Edellä mainitussa lauseessa Origenes vahvistaa sen syyn ja seurauksen lain, jota apostoli Paavali kirjeessään galatalaisille kuvailee tunnetuin sanoin: »Mitä tahansa kylvätte, sitä tulette myös satona korjaamaan».

Tarkastelkaamme sitten kristillisen piispan ja uusplatonikon, Hypatian ystävän ja oppilaan, Synesiuksen oppia. Hänhän eli 4:nnellä ja 5:nnellä vuosisadalla ensimmäisen Nikean kirkolliskokouksen päätösten ja pohdiskelujen jälkinäytöksen aikana. Vaikka hän tunnollisesti täyttikin piispalle kuuluvat velvollisuutensa, hän säilytti edelleen rakkautensa uusplatonisiin oppeihin, eikä vähimmin niihin, joissa selostettiin »sielun palaamista taivaiseen tilaan, josta se oli lähetetty alas maan päälle ’kokemaan’ monta elämän vaellusta». Eräs merkittävä selitys kulkee hänen nimissään: »Tulen aina olemaan filosofi yksityiselämässäni, mutta ihmisille minun on oltava pappi» — selvä esikuva asenteesta, jonka moni kristinopin selittäjä myöhemmin omaksui. Kuitenkin on sanottu hänen rukoilleen:

»Isä, anna sieluni sulautua Valoon, ettei sitä enää heitettäisi takaisin maan elämän harhaan!»

Ja vielä lopuksi lainaamme Hippoksen piispaa Augustinusta (354–430), joka sieluntuskassaan huudahti:

»Sano minulle, Herra... onko lapsuuteni jonkin aikaisemman elämäni jatkoa, joka kuoli ennen sitä? Oliko se se, jonka vietin äitini kohdussa? ... Ja mitä sitten ennen sitä elämää, Oi Jumala, minun iloni, olinko jossakin tai jossakin kehossa? Tätä ei voi minulle kukaan kertoa, ei isäni eikä äitini, ei muiden kokemus, ei oma muistini. »

Tunnustuksia, VII, 9

Ja edelleen, rauhallisempaan sävyyn, hän tuo ilmi syvän kunnioituksensa tunteen Platonia kohtaan, joka luki sielun jälleensyntymisen kuolevaisiin kehoihin erääksi filosofiansa pääkohdista:

Platonin sanoma, puhtain ja valovoimaisin koko filosofiassa, on vihdoinkin hajottanut erehdyksen pimeyden ja nyt luo valoaan pääasiallisesti Plotinoksessa, platonikossa, joka on niin mestarinsa kaltainen, että voisi luulla heidän eläneen yhdessä, tai pikemminkin — koska niin pitkä aika heidät erottaa toisistaan —, että Platon on jälleensyntynyt Plotinoksessa.

— Contra Academicos

Näyttänee siis vastaansanomattoman varmalta, että ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina (ennen kuin kirkon oikeaksi vahvistettu oppi oli määritelty) jälleensyntymisajatusta ei lainkaan halveksittu, vaan päinvastoin ihailtiin — ei suinkaan »paholaisen oppina», vaan osana suuremmasta suunnitelmasta vapahtaa ihminen lopullisesti. Se ei todellakaan viihtynyt vain noiden varhaiskristittyjen sydämissä, vaan kehittyi salaa seuraavien vuosisatojen kuluessa ja oli tukena noille pienille uskovaisten piireille, joiden päällä 'kristityn' Rooman käsi lepäsi raskaana, koska ne rohkenivat kannattaa sielun kuolemattomuuden aatetta.

Historia kertoo monista jaloista miehistä ja naisista, todellisista kristityistä, monet kuuluisia runoilijoita ja kirjailijoita, jotka yhä uudelleen ovat osoittaneet, että ihmisen ääni soittaa totuuden kelloa useammin ja voimallisemmin kuin kaikki kirkolliskokousten ja kirkon päämiesten laatimat uskonkappaleet, määräykset ja tuomiot.

Sunrise, huhtikuu 1968
suom. Uuno Pore


 

Etusivu

Eri uskonnot