G

Jälleensyntymisoppi ja Konstantinopolin kirkolliskokous v. 553

Kuulee usein kysyttävän, mistä jälleensyntymisoppi on saanut alkunsa, onko se joskus kuulunut kristillisen kirkon opetuksiin, opettiko Jeesus sitä, vai onko se puhtaasti "itämainen, buddhalainen oppi".

Nykyaikaiset historialliset ja arkeologiset tutkimukset ovat osoittaneet, että jo muinaiset egyptiläiset tunsivat jälleensyntymisopin. Sitä opetettiin Egyptin temppeleissä sisäisenä, esoteerisena oppina, vaikka tietämätön kansa teki siitä ns. "sielunvaellusopin". Tästä asiasta ovat sellaiset suuret tiedemiehet kuin Maspevo, Flinders Petrie, Budge, Rawlinson ym. samaa mieltä. Edelleen, koska näiden edellä mainittujen tiedemiesten mukaan Egyptillä oli valtava sekä uskonnollinen että kulttuurinen vaikutus kaikkiin lähellä oleviin maihin, ei ole lainkaan ihmeellistä, että me tapaamme samoja oppeja muidenkin maiden temppeleissä, vaikka toisiin symboleihin pukeutuneina.

Myös juutalaisten uskonto opettaa vielä tänä päivänä esoteerisena oppina jälleensyntymistä. Samaten tapaamme siitä suoranaisia mainintoja sekä heidän pyhissä kirjoissaan että oppineiden rabbien kirjoituksissa. Philo Judaeus puhuu siitä teoksessaan De Somniis (s. 455) . Samaten puhutaan siitä Zoharissa (II osa, s. 96). Syynä siihen, että oppineet juutalaiset rabbit eivät nykyään opeta jälleensyntymistä kaikille, on – heidän omien sanojensa mukaan – pelko. He pelkäävät, että kansa menettäisi pyrkimishalunsa, jos se saisi tietää, että ihmisillä on pitkä taival edessään, joten heillä on runsaasti aikaa käytettävissä.

Koska juutalaiset rabbit ovat kaikkina aikoina opettaneet jälleensyntymistä esoteerisena oppina, on sangen epätodennäköistä, ettei Jeesus olisi sitä tuntenut tai ettei hän olisi halunnut opettaa sitä omille opetuslapsilleen. Jeesus on sanonut: "En ole tullut Lakia ja profeettoja kumoamaan, vaan täyttämään". Hänen uusi käskynsä oli: "Rakastakaa toisianne sillä rakkaudella, jolla minä olen teitä rakastanut." Ja hänen oppinsa kulmakivenä on: "Älkää tehkö vastarintaa sille, joka on paha." Hän on siis tullut tuomaan uutta valoa, joka tekisi meidät onnellisemmiksi ja helpottaisi meidän, kulkuamme täydellisyyttä kohti, eikä suinkaan salaamaan meiltä eikä kumoamaan olemassaolon lakeja.

Jos tahdomme tietää, miten alkukristillinen kirkko on suhtautunut esim. jälleensyntymisoppiin, täytyy meidän ensin tehdä itsellemme selväksi, keitä olivat ne ihmiset, jotka perustivat alkukristillisiä seurakuntia: aluksi tietysti Jeesus Kristus itse ja hänen apostolinsa, sen jälkeen apostolien oppilaat ja sitten oppilaiden oppilaat, ne, joiden hallussa oli gnosis, mikä kreikankielinen sana merkitsee tieto. Minkälaista tietoa tällä tarkoitettiin? Tietoa taivasten valtakunnan salaisuuksista, sitä tietoa, jota Jeesus omien sanojensa mukaan opetti omille opetuslapsilleen. Mutta koska kaikki eivät voineet käsittää näitä taivasten valtakunnan salaisuuksia, puhui Jeesus sellaisille ihmisille vertauksin. Samaten tapahtui myös Jeesuksen jälkeen. Aluksi oli onneksi niin, että ne joilla oli tuo "gnosis" hallussaan, kykenivät pitämään alkukristillisen kirkon tasapainossa, ja Jeesuksen opetukset säilytettiin puhtaina. Erikoisesti toisella vuosisadalla gnostisismi levisi huomattavasti. Nostedts Uppslagsbok (Stockholm 1927, s. 508) antaa meille seuraavat tiedot gnostilaisuudesta:

    Gnostisismi, eräs kristikunnasta haarautunut mystinen maailmankatsomus, jonka pohjana olivat ikivanhat itämaiset ja kreikkalaiset mysteeriot. Gnostisismi levisi erikoisesti Välimeren maihin. Gnostisismin mukaan Jumala on persoonaton elämän alkusyy, joka saa persoonallisuuden hänen olemuksestaan emanoituneissa aioneissa. Kristus on heistä ensimmäinen, joka laskeutui tähän näkyvään maailmaan vapauttaakseen aineen pauloissa olevia valo-olentoja.

Kuuluisa kirkkoisä Origenes (n. 132 – 254) kuului juuri noiden gnostikkojen joukkoon, ja hänestä sama teos (s. 1078) antaa seuraavan lausunnon:

    Origenes, Aleksandriasta kotoisin oleva oppi-isä, kärsi martyyrikuoleman keisari Deciuksen aikana, myötävaikutti gnostisismin kehittämiseen, kehotti seuraamaan kreikkalaista filosofiaa kristillisessä valossa. Hänen tavattoman laajan ja erittäin omaperäisen ja älykkään kirjallisen tuotantonsa joukosta on erikoisesti mainittava "Hexapla" ja "Contra Celsum" -teoksen apologia.

Tämä osoittaa, että nuo "gnosiksen" omistajat olivat todellisia Jeesuksen Kristuksen seuraajia. Niin kuin ei Jeesus itsekään, niin eivät hekään hylänneet kaikkea vanhaa mysteerioviisautta, vaan Jeesuksen opetusten valossa näkivät sen entistä kauniimpana, ikään kuin, kirkastuneena ja syventyneenä. Hekään eivät kumonneet profeettojen säätämää lakia, vaan rakkauden valossa ymmärsivät sen uudella tavalla kulkiessaan uutta tietä täydellisyyttä kohti.

Tähän suuntaan siis olisi kristillisen kirkon kehitys todennäköisesti kulkenut, elleivät asiat olisi saaneet oikeastaan paradoksaalista käännettä. Tultuaan valtion uskonnoksi keisari Konstantinuksen aikana kristillinen kirkko voitti itselleen koko maailman, mutta sai vahingon sielullensa, mistä Jeesus juuri meitä varoittaa. Tämä on aivan luonnollista, jos ajattelemme asioiden historiallista kulkua, sillä niin kauan, kun kristinusko ei ollut valtion uskontona, vaan päinvastoin alistetussa asemassa, pyrkivät sen piiriin lähinnä sellaiset, jotka tekivät sen sydämen vakaumuksesta, ja niin uusi oppi saattoi pysyä suurin piirtein puhtaana. Konstantinuksen julistuksen jälkeen liittyi kirkkoon suurin joukoin valmistumattomia, vieläpä kelvottomiakin aineksia, jotka etsivät sieltä valtaa, kunniaa ja keisarin suosiota. Vähitellen he valloittivat itselleen johtavat asemat, sillä itsekkäät ihmiset ovat kaikkina aikoina, milloin suinkin ovat siihen pystyneet, käyttäneet – valtiollisen asemansa avulla – kirkkoa poliittisiin vehkeilyihinsä ja oman maallisen valtansa ylläpitämiseksi.

Niin kävi nytkin. "Vaarallisia oppeja" jätettiin vähitellen pois, kirkolliskokouksissa määrättiin tarkoin, mihin oli uskottava, ja kaikki muu julistettiin pannaan kerettiläisyytenä. Jo 5. vuosisadan alussa Aleksandrian patriarkka Kyrillos ahdisteli erikoisesti siellä uudelleen elpyneitä, puhdistuneita ja uuden kukoistuksen saavuttaneita uusplatonilaisia oppeja. Tästä Kyrilloksesta, joka aikoinaan kanonisoitiin pyhimykseksi, Albert Montgomeryn Upyslagsbok för alla (Stockholm 1910, s. 370) antaa seuraavan lausunnon:

    Tämä Kyrillos, Aleksandrian patriarkka, oli fanaatikko, joka aiheutti Hypatian kuoleman, taisteli Nestoriusta vastaan ja levitti Neitsyt Marian palvonnan.

Hypatiasta sama teos mainitsee s. 792:

    Hypatia, aleksandrialainen filosofi, matemaatikko Teon’in tytär, oli kaunis, hyveellinen ja oppinut neito. Murhattiin v. 415.

Hänen ainoa vikansa oli se, että hän kuului uusplatonisteihin.

Kuitenkin lopullinen isku uusplatonismille annettiin, ja lopullinen siteiden katkaiseminen muinaiskreikkalaisiin ja egyptiläisiin oppeihin tapahtui vasta 6. vuosisadan keskivaiheilla keisari Justinianuksen toimesta. Käytämme tässä lähteenä monseigneur Duchesne’n laajaa tutkimusta L’Eglise au VI siecle. Monseigneur Duchesne oli kuuluisa ranskalainen Rooman kirkon teologi. Tämä hänen suuri teoksensa ilmestyi Pariisissa v. 1925 cum permissu Superiorum, so. Vatikaanin hyväksymänä, ja oli hänen viimeinen teoksensa ennen hänen kuolemaansa. Lainaamme sen V luvusta Origenes ja kolme (kiroukseen julistus-) artiklaa (s. 156 – 218) seuraavat kohdat:

    Kuten itämailla niin myös Kreikassa ja Syyriassa harrastettiin runoutta, filosofiaa, historiaa ja yleensä kaikkea kirjallisuutta. Korkeasti sivistyneitä henkilöitä oli runsaasti. He opiskelivat Aleksandrian, Gasan, Beirutin, Antiokian ja Edessan kuuluisimmissa oppilaitoksissa. Philoksesta tuli edessalaisten opettaja, Severuksesta ja Zachariuksesta Beirutin ja Aleksandrian opettajia.

    Ateenassa oli vielä 5. vuosisadalla näitä koulukuntia. Sinne kokoontuivat vielä jäljellä olevat uusplatonistit. Nämä koulut saivat taloudellista tukea pakanamaailman viimeisiltä kannattajilta, ja he ylläpitivät niissä säännöllistä opetusta. Siellä selitettiin Platon’in ja pyhien runoilijoiden Homeroksen ja Hesiodoksen teoksia, kuten kristillisissä kouluissa selitetään Raamattua. Näissä kouluissa tutkittiin myös kunnioituksella kirkkoisien teoksia. Ateenan akatemiassa toimivat kuuluisat opettajat Plotinos, Porphyrios, Iamblichos, Aedesios ym. Keisarinna Eudoksia, Theodosius II:n puoliso, oli syntynyt ja kasvanut tässä oppineessa piirissä. Hänen isänsä oli tämän, kuten voisimme sanoa, Ateenan yliopiston opettaja. Keisarinna eli vielä silloin, kun v. 450 tämän koulun johtajaksi tuli kuuluisa Proklos, joka toimi siinä virassa kuolemaansa saakka vuoteen 485. Hän kannatti ja opetti edelleen perinteellistä evoluutio-oppia, jonka mukaan kehitys kulkee abstraktisuudesta konkreettisuuteen, ykseydestä moninaisuuteen, täydellisyydestä epätäydellisyyteen, kunnes lopulta kaikki olevainen nousee alkuperäiseen ykseyteen. – Koulun teologia säilytti yhteyden kreikkalaisten vanhaan uskontoon, joten koulu säilytti myös mysteeriot ja mysteeriovihkimykset. Prokloksen jälkeen monet oppineet hoitivat tätä virkaa, kunnes se joutui Damasiokselle, joka oli koulun johtajana silloin, kun Justinianus pääsi valtaan. V. 529 koulu suljettiin, sen omaisuus takavarikoitiin ja opettajakunta hajotettiin. Jotkut heistä etsivät turvaa Persian "kuningasten kuninkaalta" Kosroekselta toivoen vielä voivansa uudelleen elvyttää koulukuntansa, mutta heidän toiveensa raukesivat tyhjään. – – – Jo 5. vuosisadan lopulla he olivat löytäneet toivotun työn jatkajan. Hän oli eräs Syyriassa asuva edessalainen luostariveli Bar-Soudail älykäs ajattelija, joka pitkien mietiskelyjen jälkeen oli hionut itselleen määrätyn panteistisen järjestelmän. Uusplatonistien käsityksiä olemassaolon alkusyystä ja sen lopusta hän kehitti niin pitkälle, kuin se suinkin oli hänelle mahdollista ja koetti keinolla millä hyvänsä sovittaa niitä kristillisiin perinnäistietoihin. Kuten Origenes vetosi hänkin Paavalin tekstiin (1 Kor. 15: 28), jossa apostoli sanoo, että lopuksi Jumala tulee olemaan "kaikki kaikissa". – – – Bar-Soudail joutui vaikeuksiin ja pakeni erääseen Palestiinassa Jerusalemin lähellä olevaan luostariin. – – – Siellä ollessaan hän joutui ankaran kirjallisen arvostelun kohteeksi. Hän oli kirjoittanut teoksen nimeltä "Kirja Hieroteoksesta", missä monet asiat tuntuvat lainatuilta Dionysios Areopagiitan opetuksista.1 Vieläpä hän suorastaan käyttää Dionysios Areopagiitan nimeä salanimenään. Oli olemassa neljä Dionysios A:n nimessä kirjoitettua teosta, joissa käsitellään taivaallista hierarkiaa, kirkollista hierarkiaa, jumaluuden nimityksiä, mystistä teologiaa ja eräitä kirjoituksia.


1 Stephan Bar Sudail: the Syrian Mystic and the book of Hierotteos, Leyde, 1886.

2 Z. Stigmayr, Das Aufkommen der Pseudo-Dionyzischen Schriften und das Eindringen in die christliche Literatur bis zum Lateran Concil 649. Kenties kirjailija halusi käydä Dionysios A:sta, Paavalin kuuluisasta oppilaasta. – – – Tämä kirja esittää uusplatonismia, joka on kehittynyt kristillisyydeksi, mutta siitä huolimatta säilyttänyt uusplatonista henkeä. Siinä esiintyy myös evoluutio-oppi. Muuten kirja on ortodoksinen.


Tuntuu kuin koko tämä riita suuntautuisi Kyrilloksen teologiaa vastaan, ja Pseudo Dionysios saikin liittolaisia molemmista leireistä, sekä ortodokseista että uusplatonisteista. Ja sellaisena hänet tunnetaan keskiaikaisten koulukuntien keskuudessa. Mutta lainaamme tähän vielä otteen monseigneur Duchesne’n teoksesta:

    Bar-Soudail on säilyttänyt panteisminsa ja hän vetoaa Origenekseen, erikoisesti hänen opetuksiinsa olemassaolon alkusyystä, sielujen pre-eksistenssioppiin, metempsykhosikseen eli jälleensyntymisoppiin sekä oppiin kaiken palautumisesta alkusyyhyn.

Bar-Soudail on saanut lukuisia kannattajia, ja heidän joukossaan on Theodore de Mopsueste, joka samalla oli origenelaisuuden kannattaja.

Tämä kaikki herätti kiivaan vastustuksen ortodoksien taholla. He saivat voimakkaan liittolaisen itse Itä-Rooman keisarista Justinianuksesta ja erikoisesti hänen puolisostaan keisarinna Theodorasta. Justinianuksen syyt olivat suurimmaksi osaksi poliittisia. Kun Länsi-Rooman valtakunta oli joutunut suuriin vaikeuksiin goottien piirittäessä heidän pääkaupunkiaan, Justinianus toivoi voivansa luoda itselleen voimakkaan imperiumin ja vaikkapa elvyttää koko muinaisen Rooman loiston. Tyydyttäessään ortodokseja hän samalla toivoi heiltä tukea ja kannatusta omissa maallisissa pyrkimyksissään.

Rooman paavina oli siihen aikaan Wigilius, joka ei missään tapauksessa suhtautunut suopeasti Justinianuksen toimintaan. Kuitenkaan Justinianus ei olisi voinut saada aikaan yleistä kirkolliskokousta ilman Rooman kirkon myötävaikutusta ja osanottoa. Ei olisi voitu julistaa pannaan Theodore Mopsuestea tuomitsematta samalla Origenesta, jonka oppia hän edusti. Origeneksen opit eivät taaskaan olleet ristiriidassa Kedonissa v. 451 pidetyn kirkolliskokouksen kanssa. Rooman kirkon myötätunto oli Origeneksen puolella; Justinianus ja hänen itäinen kirkkonsa kannattivat Kyrilloksen teologiaa. Justinianus toimi ripeästi kirkolliskokouksen aikaansaamiseksi, viettipä itsekin pitkät illat palatsinsa kirjastossa tutkien näitä teologisia kysymyksiä. Tässä "laboratoriossa" Justinianus avustajineen valmisti julistuksen Origenesta vastaan ja samalla toiset "Kolme artiklaa" eli "Tria Capitula", joissa käsiteltiin 1) Theodore Mapsuestea, hänen henkilöllisyyttään ja hänen oppiansa, 2) osaa hänen teoksistaan ja 3) Ibasiuksen kirjettä Mariukselle.

Näin kuului Justinianuksen tuomio Origeneksesta:

    Origenes damnatus est mortuus, qui vivens olim fuerat ante damnatus (Origenes on kirottu kuolleena, niinkuin hän ennen eläessäänkin oli kirottu).

Tähän huomauttaa monseigneur Duchesne:

    Vaikka tämä ei ole totuudenmukaista, koska Origeneksen eläessä ei häntä itseään eikä hänen opetuksiaan oltu julistettu pannaan3


3 Rooman kirkko ei ollut julistanut Origenesta pannaan. Sen oli vuosina 231 ja 232 tehnyt hänen vastustajansa piispa Demetrioksen johtama synodi.


Justinianukselle jäi vaikea tehtävä taivuttaa paavi antamaan suostumuksensa kaikkiin hänen pannaanjulistuksiinsa. Ja koskapa Origeneksen opeissa esiintyy Pythagoraan ja Platonin opetuksia, niin Justinianus kannattajineen vaati heidänkin pannaanjulistamistaan. Tämä kaikki esitettiin jo v. 544, mutta vasta toukokuun 5. pnä v. 553 avattiin tämän Konstantinopolin kirkolliskokouksen ensimmäinen istunto Santa Sophian sekretariumissa. Kaikkina näinä välivuosina käytiin molemmin puolin ankaraa taistelua. Lukuisat prelaatit esittivät todisteita asian puolesta ja vastaan. Lopulta keisari Justinianus, paavi Wigiliuksen jouduttua vaikeaan ahdinkotilaan Rooman piirityksen aikana, suorastaan pakkokeinoin kiristi häneltä myöntymyksen tämän Konstantinopolin kirkolliskokouksen pitoon ja yllämainittuihin pannaanjulistuksiinsa.

Ja monseigneur Duchesne huomauttaa:

    Siis tämä Theodore de Mopsuesten oppi jälleensyntymisestä ei ole ortodoksinen. Se on oppi, jota kirkko moittii nestorialaisuutena.4


4 Tämä on teoksesta, joka on säilynyt Orleansin kaupungin kirjastossa. Siellä Duchesne tutustui siihen monseineur L. Delislen kuvauksen kautta. Koska teoksen alkuosa on vaurioitunut, ei sitä yleensä mainita. Sitä ei ole vielä koskaan julkaistu. Lainaukset on Duchesne ottanut suoraan käsikirjoituksesta. Teoksen kaksi ensimmäistä osaa on kadonnut jäljettömiin. On erikoista, että kolmas osa on säilynyt.


Samassa kokouksessa esitettiin 60 pannaanjulistusehdotusta. Epäonnistunut Aleksandrian patriarkka Kyrillos ja hänen pannaanjulistuksensa eivät saaneet kannatusta edes hänen omilta aikalaisiltaan. Tässä Konstantinopolin v. 553 pidetyssä kokouksessa Isidoros Pelusialainen, suurta kunnioitusta nauttiva henkilö, antoi Kyrilloksesta sangen vähän myötätuntoa herättävän lausunnon:

    Si laus s. Cyrilli et non professio fidei suae quemlibet catholicum faceret, ergo Eutuches atque Dioscorus sed et Severus qui eum plurimum laudaverunt, catholici sun.

Se on vapaasti suomennettuna:

    Jos p. Kyrilloksen ylistely eikä hänen uskonsa tunnustaminen tekisi jonkun katolilaiseksi, niin siinä tapauksessa häntä enimmin ylistäneet kutykhes ja Dioscorus, ja myös Severuskin ovat katolilaisia.

Alussa mainittuja "Kolmea artiklaa" koskevaa pannaanjulistusta ei keskinäisten riitaisuuksien tähden voitu heti julkisesti tiedottaa, koska Justinianus ei pitänyt paavi Wigiliukselle antamaansa lupausta, että polttaisi heidän tätä asiaa koskevat salaiset asiakirjat. Tämä kuuluisa v. 553 pidetyn Konstantinopolin kirkolliskokouksen julkilausuma on seuraava [Divieme session. Mansi, t. VII, s. 257, 260.]:

    Si quelqu’un n’anathématise pas cette lettre et ses partisans et ceux qui prétendent qu’elle est orthodoxe en tont ou en partie, ou qui écrivent pour la défendre, elle et les impiétés qu’elle contient... qui’il soit lui-même anathéme.

    Joka ei kiroa tätä oppia ja sen kannattajia, ja ne jotka väittävät sen olevan ortodoksisen, joko kokonaan tai osaksi, tai ne jotka kirjoittavat sen puolustukseksi, sen opin ja niiden jumalattomuuksien, jotka se sisältää... hän olkoon itse kirottu.

Tällainen oli kirkkoisä Origeneksen julkinen loppu. Hän, jota alussa pidettiin marttyyrinä ja pyhimyksenä, julistettiin myöhemmin pannaan, ja hänen oppinsa kirottiin. Luonnollisesti tätä asiaa pidettiin arkaluontoisena. Nykyään Rooman kirkko, joka hyväksyy vain 7 aikaisemmin pidettyä kirkolliskokousta, ei pidä Justinianuksen Konstantinopolissa v. 553 järjestämää kirkolliskokousta pätevänä. Ruusu-Ristin perustajajohtaja kirjailija Pekka Ervast mainitsee kirjassaan "Vuorisaarna" s. 88–90 tämän Justinianuksen kirkolliskokouksen ja julkilausuman, mainitsematta tarkemmin näitä lähteitä. Kirjassaan Vuorisaarna kirjoittaa Pekka Ervast seuraavasti:

    – Mutta miksi kristinusko ei opeta jälleensyntymistä?

    – Tarkoitatte kirkonoppia. Tähän vastaan seuraavalla tosiseikalla: vuonna 553 keisari Justinianuksen kokoonkutsuma kirkolliskokous Konstantinopolissa tuomitsi jälleensyntymisopin vaaralliseksi kerettiläisyydeksi, se joka opettaa sielun olemassaoloa ennen syntymää ja siitä johtuvaa kummallista uskoa, että sielu palaa maan päälle, hän olkoon kirottu!

    Kirkossa oli vähitellen vakiintunut usko ulkonaiseen vapahtajaan, mutta koska kristikunnassa oli monenlaisia lahkoja (joista emäkirkkokin alussa oli yksi) ja monenlaisia oppeja, täytyi vallassa olevan kirkon askel askeleelta määritellä ja vahvistaa oma maailmankatsomuksensa, omat dogminsa ja perintätietonsa... Jälleensyntymisoppi oli ensimmäisinä vuosisatoina useiden kristillisten lahkojen tunnustama oppi, jonka vasta valtaan päässyt lahko lopulta julisti kerettiläiseksi. Tämä vain historialliseksi selvitykseksi.

Tämän johdosta on tehty paljon vastaväitteitä. On väitetty, ettei sellaista kirkolliskokousta olisi koskaan pidettykään, sekä että jälleensyntymisoppia ei olisi koskaan käsitelty kristillisessä kirkossa. Mutta kaikki, mikä kerran on ollut salassa, on tuleva julki. Tässä selostuksessa, historiallisiin asiakirjoihin vedoten, toivottavasti on osattu tuoda ilmi 6. vuosisadoilla niin suurta kohua herättäneen Kyrilloksen teologian ja toiselta puolen uusplatonisten koulukuntien sekä niiden yhden tukipylvään kirkkoisä Origeneen välisen ristiriidan.

Ruusu-Risti,  Helsinki 1949


 Etusivu   Eri uskonnot