Kveekariudesta

"Der Tümer" -aikakauskirjan huhtikuun [1929] numero sisältää kirjoituksen kveekariudesta ja sen mahdollisesta lähetystehtävästä, josta tässä esitämme eräitä poimintoja.

Kveekarilaisuus ei ole tunnustajiensa käsityksen mukaan kristillinen lahko, vaan uskonto, joka eroaa yhtä oleellisesti kristinuskosta kuin tämä juutalaisuudesta. Kaikista muista uskonnoista se eroaa siinä, että sillä ei ole sitovia uskonkappaleita, eikä se vaadi minkäänlaisten ulkonaisten auktoriteettien tunnustamista. Sillä ei myöskään ole minkäänlaisia seremonioita eikä sakramentillisia toimituksia. Siinä pannaan ennen kaikkea painoa mielenlaadulle ja elämälle. Mitään tavallisesta elämästä eroavaa ja pyhitettyä jumalanpalvelusta kveekarius ei tunne. Työ ja huvitus ovat yhtä pyhiä kuin hiljainen hartauskin. Kveekarit puhuvat "elämän sakramentista" tarkoittaen tällä, että elämä sellaisenaan on pyhä. Jumalallisen pyhyyden ilmentäjiä ovat kaikki ihmiskunnan suurimmat ja jaloimmat henget, siis myöskin Jeesus Kristus, mutta jokainen ihminen ilmentää omalla tavallaan tätä pyhyyttä. Pyhyyden tuntemukseen ei päästä suinkaan nojautumalla määrättyihin kuvitelmiin jumalasta, joka on meidän ulkopuolellamme ja asustaa taivaassa taikka joka olisi läsnä jossakin jumalanpalvelukseen kuuluvissa toimituksissa, vaan kveekari rukoilee Jumalaa, joka on hänen omassa sisimmässään. Uskonnollisista tyypeistä on kveekari ennen kaikkea empiirikko. Sokrateella oli "daimoninsa", joka teki mahdolliseksi kanssakäymisen jumalien ja ihmisten välillä, kveekarilla on sisäinen äänensä, "sisäinen valonsa", joka antaa hänelle todellista tietoa. Psykologiselta kannalta katsottuna tätä "sisäistä valoa" voisi ehkä nimittää siveelliseksi intuitioksi, mutta kveekarit ovat sen olemuksen tulkitsemiskysymyksessä eri mieltä. Eräät pitävät sitä Pyhän Hengen vaikutuksena. Joka tapauksessa sen vaikutus ilmenee siinä, että se antaa ihmiselle uusia siveellisiä päämääriä, joihin samalla sisältyy pyrkimystä toteuttamiseen. Lisättäköön vielä, ettei "sisäistä valoa" pidetä samaa merkitsevänä omantunnon kanssa. Jälkimmäinen on pikemminkin kuin asianajaja, joka toimii määrättyjen lakien mukaan ja joka menneisyyteen nähden toimii syyttävästi ("huono omatunto") taikka kohottavasti ("hyvä omatunto") sekä tulevaisuuteen nähden ehkäisevästi taikka innoittavasti. Omantunnon toiminta edellyttää ennakolta olevaa siveellistä vakaumusta, joka juuri on "sisäisen valon" antama. — Kveekari antaa tälle joka tapauksessa suuremman auktoriteetin kuin millekään muulle hänen elämäänsä vaikuttavalle voimalle. Jo ennen valistusaikaa asettivat kveekarit "sisäisen valon" inspiraation jumalan sanana pidetyn raamatunkin yläpuolelle. Siksi he poistivat keskinäisestä käytännöstään kasteen ja ehtoollisenkin, koska niihin aina sisältyy vaara palautua sille uskonnollisuuden asteelle, josta sen korkeimmassa muodossaan käytetään fetishismin nimeä, mutta myöskin siksi, että niiden käyttö voi siirtää uskonnollisuuden painopisteen pois tärkeimmästä, elämän sakramentista. — Uskonto ei ole kveekarille keino, millä voi saavuttaa ikuisen autuuden, vaan se on tämän elämän ja sen kehityksen palveluksessa. Kveekari ei usko jumalaan, joka vuosituhansia on pelotellut ihmiskuntaa ikuisella helvetillä ja maanitellut taivaalla, jonne ei kuitenkaan lopultakaan päästä omien ansioiden turvin. Kveekarin siveellinen tietoisuus kieltää edelleen kveekaria uskomasta, että ihminen olisi luonnostaan paha taikka että luonnonilmiöt sellaiset kuin äidin rakkaus taikka sukupuolirakkaus olisivat pahoja tai siveellisesti yhdentekeviä. Päinvastoin hän tuntee niitä kohtaan mitä suurinta kunnioitusta. — Siveelliseen toimintaan kveekari ei tarvitse perusteita palkkion ja rangaistuksen opinkappaleista, sillä tämä on luonnollisemmin selitettävissä ihmisten keskinäisen myötätuntoisuuden avulla.

Kveekarius ja kristinusko alkavat Englannissakin tulla käsitteiksi, jotka on pidettävä toisistaan erillään, eikä monella kveekarilla ole mitään sitä vastaan, että heiltä kielletään osanotto Lausannen kirkolliskonferenssiin, koska kveekareita ei voitu pitää kristittyinä, jos otettiin huomioon heidän suhtautumisensa raamatullisiin sakramentteihin. Gandhi, joka kieltää olevansa kristitty, on kveekarien mielestä kelvollinen esikuva, jonka he suorastaan saattaisivat lukea hengenheimolaistensa joukkoon. Kveekarimaailmassa tunnetaan yleensä suurta mielenkiintoa tätä miestä ja hänen oppiaan kohtaan. — Useat kveekarit eivät itsekään pidä aatteitaan uskontona, muuan huomattu saksalainen kveekari määrittelee kveekariuden "eräänlaiseksi elintavaksi". Mutta kveekarin tuntema kunnioitus elämän pyhyyttä ja "sisäisen valon" käskyjä kohtaan on luonteeltaan uskonnollista, jos on oikea väite, että uskonto pohjimmaltaan on kunnioitusta.

Joka tapauksessa kveekarius on uskonnoista miehekkäimpiä, ja se on innostanut tunnustajiaan toimimaan todella kristillisessä hengessä. Kveekarit ovat kaikkialla tunnetut innokkaina maailmanrauhan kannattajina, vankeusreformien ajajina ja aikoinaan orjakaupan vastustajina. Maailmansodan jälkeen he kireänä pula-aikana hankkivat ruokavaroja eri maiden lapsille.

J. E. P.

Ruusu-Risti — lokakuu 1929


Tienviittoja kveekariuteen: www.netlife.fi/users/antti.pelkola/kveekarit , www.nbl.fi/suomen.kveekarit .


Etusivu Eri uskonnot