Markion

Suuri uskonnollinen uudistaja

Jahve vai Jeesus -nimisen Chr. Reventlowin kirjoittaman tutkielman sisältää Gads Danske Magasin'in huhtikuun numero. Koska se käsittelee mielenkiintoista ja aktualisoitumassa olevaa aihetta, esitämme seuraavassa kirjoituksen pääkohdat.

Kaikista historiallisista tapauksista tuntuu yleensä Juudaksen petos kauheimmalta ja halveksittavimmalta. Raamatun esityksen mukaan hänellä ei ollut mitään motiivia tekoonsa, joten se olisi vielä rumempi, taikka sitten on rahanhimo ollut aiheena. Kertomuksesta käy kuitenkin sen verran ilmi, että hän ei kavaltanut Jeesusta pienen rahasumman takia, vaan että se annettiin hänelle jälkeenpäin. Hänellä on siis ollut toinen peruste tekoonsa Apostolien välinen kateus on mahdollinen muttei todennäköinen, joten on etsittävä parempaa. Juudas liittyi alun pitäen Jeesuksen seuraan siksi, että hän näki tässä sen, jonka opetuslapset, kuten he Emmauksen tiellä keskustelivat, odottivat vapahtavan Israelin, juutalaisuuden puhdistajan ja messiaan, joka johtaisi kansansa kunniaan. Vähitellen alkoi Juudaksen mieleen nousta epäilyksiä, sillä Jeesuksen sanat ja esiintyminen sekä yhteenotot fariseusten kanssa viittasivat toiseen suuntaan. Ja moni asia kuului lisäksi niin hämärältä, ettei edes apostoleista moni ymmärtänyt, ja hän alkoi pitää Jeesusta luopiona, juutalaisuuden vihollisena, kuten ylimmäinen pappi ja neuvostokin jälkeenpäin teki. Hän tahtoi poistaa tämän temppelin vaaran; ja ainoa keino oli petos. Jälkeenpäin, kun jo oli liian myöhäistä, hän huomasi erehdyksensä; hän ei ymmärtänyt Jeesusta vieläkään, mutta hän tunsi tämän edustavan jotakin suurempaa aatetta, ja hän syöksyi pois ristin juurelta, heitti rahat ylimmäisen papin jalkoihin ja surmasi itsensä.

Juudaksen motiivit ja teko tulevat ehkä näin tulkittuna ymmärrettävämmiksi antamatta kuitenkaan hänen teolleen oikeutusta. Juudaksella, tällä vanhurskaalla juutalaisella on ollut oikea käsitys, oikea tuntemus siitä, että Jeesuksen oppi sisimmässään ei ollut juutalaisuutta vaan kaiken sen kieltämistä, mikä siinä oli keskeistä, uusi uskonto, joka julisti toista "jumalaa", vaati katkaisemaan kaikki suhteet Jahveen ja tämän kirkkoon.

Muut apostolit eivät tätä täysin ymmärtäneet, ja se, josta myöhemmin tuli kristikunta ja joka järjestäytyi kirkoiksi, on myös vain osittain tämän käsittänyt. Protestantismi ehkä vähimmän kaikista.

Toisella vuosisadalla jälkeen Kristuksen eli mies, joka ymmärsi tämän eroavaisuuden ja joka ei vain teoreettisesti teroittanut sitä selvemmin kuin Johanneksen evankeliumin kirjoittaja ja johdonmukaisemmin kuin Paavali, vaan käytännöllisestikin sovellutti käsityksensä mahtavassa, yli Rooman valtakunnan levinneessä järjestössä, joka kuitenkin lopulta sortui: Markion, reformaattori, joka suuruudessa vetää vertoja Paavalille, Augustinukselle ja Lutherille. Hänestä ei ole paljon puhuttu, sillä kirkoilla on todellakin ollut syytä unohtaa hänet. Vasta viime vuosikymmeninä hänen työtään on tutkittu, ja tämän työn huomattavin saavutus on Harnackin "Markion".

Markion syntyi noin v. 100 Pontuksen Sinopen piispan poikana. Hän esiintyi v. 138 Roomassa sikäläisen kristillisen seurakunnan jäsenenä, katkaisi välinsä tähän ja perusti oman kirkon noin v. 145 ja kuoli luultavasti v. 165–70. Hänen oppinsa on saanut vaikutteita gnostilaisuudesta, joka oli levinnyt laajalti ensimmäisen vuosisadan. lopussa ja toisen vuosisadan alussa. Tämä väitti, kuten tunnettua, että Kristuksessa ilmennyt jumala ei ole vieras ihmisen hengelle eikä siitä erotettu, joskin näin on laita ruumiiseen ja sieluun nähden. Henki on päinvastoin siitä lähtöisin, ja se on vapautettava pimeydestä, jossa se elää alkulähdettään tuntematta. Gnostikoille ja osaksi myös manikealaisille oli syntiinlankeemus maailman vapahduksen alku. Käärme ei ollut kiusaaja vaan valontuoja (Lucifer), joka vapauttaisi ihmiset maailman luojan vallasta, joka todellisuudessa on pahasta.

Myös Markionille on olennaista käsitys välttämättömyydestä vapauttaa henki aineesta ja lihasta, ja hän tekee erotuksen maailman luojan, vanhan testamentin jumalan ja tuntemattoman sekä tähän asti vieraan jumalan välillä, joka ensi kerran ilmeni Kristuksessa. Ensimmäisen jumalan, Jahven valtakunta on tästä maailmasta. Hän ei itsessään ole hyvä eikä paha vaan vanhurskas, oikeudenmukaisuudessaan säälimätön ja julma. Hän on olemukseltaan yhtä maailman kanssa. Toinen, Kristuksessa ilmennyt jumaluus on sen sijaan olemukseltaan armahtava rakkaus.

Ensimmäisestä jumalasta kertoo Vanha Testamentti, joka sikäli on oikea ja valaiseva. Evankeliumissa julistetaan uutta jumalaa. Mutta silloisten kristillisten seurakuntien pyhänä kirjana oli vanha testamentti, joskin he tämän rinnalla käyttivät erinäisiä kirjoituksia, kuten neljää tunnettua evankeliumia ja Paavalin kirjeitä. Jälkimmäiset on kuitenkin Markionin mukaan turmeltu, muutettu ja muodostettu sikäli, että ne voivat tyydyttää juutalaista käsitystä ja liittyä Vanhaan Testamenttiin, vaikkakin nämä olivat yhteensopimaton.

Siksi Markion muodostaakin — luultavasti galatalaiskirje lähtökohtanaan — evankeliumin, joka sisältää huomattavasti puhdistetun Luukkaan evankeliumin ja kymmenen enemmän tai vähemmän puhdistettua Paavalin kirjettä. Näihin peruskirjoituksiin hän lisäsi ns. antiteesit, jotka olivat kreikan ja latinankieliset sekä sisälsivät perusteltua arvostelua juutalaiskristillisyydestä ja evankeliumeista. Hän väittää mm., että profeetat olivat puhuneet maallisesta tulevaisuuden valtakunnasta ja sotaisesta Messias-kuninkaasta, jota vastoin Jeesus ei ollut Daavidin poika, vaan ihmisen poika.

Samaten kuin vanhan testamentin luomiskertomus piti Markion ihmistä luomakunnan kruununa, mutta tätä "kruunua" arvostaessaan hän tulee kokonaan toisenlaiseen tulokseen kuin juutalaiset ja juutalaiskristityt. Hänestä on ihmisen syntyminen säälittävä murhenäytelmä, niin kurja tulos, ettei hyvällä jumalalla ole minkäänlaista osuutta tässä ihmisessä, jonka kaiken lisäksi on alistuttava pahan kiusauksiin ja aikansa elettyään tässä surun ja kauhun maailmassa astuttava luomisen päämiehen eteen, joka ankarana ja säälimättömänä vaatii hyvitystä. Tämä jumala on Jahve. Kristus, rakkauden jumalan ilmennys, on tullut vapauttamaan ihmiset hänen vallastaan.

Juutalaiskristillisyys merkitsi Markionin mukaan Jeesuksen sanoman täydellistä väärennystä. Se oli tästä luopumista ja oli tehnyt sen, mistä Paavalikin oli tullut osalliseksi, mutta josta Jeesus niin selvästi oli varoittanut nimittäin kaatanut uutta viiniä vanhoihin leileihin yrittäessään yhdistää evankeliumin vanhaan testamenttiin. Pitäessään lakia ja evankeliumia yhteytenä ja Jahvea Jeesuksen isänä se oli kieltänyt evankeliumin todellisen ydinaatteen. Se, että Jeesus kuolemallaan sovittaisi jumalan vihan, ei ole hänen todellisen sanomansa vaan karkean israelilaisen ja pakanallisen ajatustavan ilmaisu.

Markion perusti käsityksensä omaa nerokasta uskonnollista intuitiotaan lukuun ottamatta erityisesti Paavaliin. Juutalaisseurakuntien antaessa Jeesukselle edeltäjän, Johannes Kastajan, jota ilman ei häntä voitu ajatella, Markion poisti tämän edelläkävijän ja antoi Jeesukselle seuraajan, Paavalin. Tämä erottaa tosin toisistaan lain ja rakkauden jumalan, mutta eräissä kohdissa hän sekoittaa nämä. Tällaiset ristiriitaisuudet Markion poistaa selittäen ne myöhemmin tehdyiksi lisäyksiksi. Markion on siis näin tullut muuttaneeksi evankeliumeja ja Paulusta, mutta hän on näin saanut poistetuksi ristiriidat, jotka estävät saamasta yhtenäisen kuvan Jeesuksesta ja hänen toiminnastaan. Samaan päämäärään on tähdännyt omalla tavallaan raamatunselitystiede tehtävässään onnistumatta.

Paavali ei ole pysynyt juutalaiskristillisten apostolien käsityksessä. Hänen julistamassaan evankeliumissa on voimakas persoonallinen sävy, samoin on Johanneksen evankeliumin laatija käsitellyt kolmea muuta evankeliumia suvereenisella ylemmyydellä — poistanut ja lisäillyt.

Paavalin työ merkitsi eroa vanhasta, mutta samalla hän epäjohdonmukaisesti pysytti sisäisen yhteyden uuden ja vanhan lain jumalan sekä hänen profeettojensa välillä. Voidakseen tehdä tämän, hänen oli käytettävä useita keinoja, erikoislaatuista käsitystä ihmiskunnan kasvatuksesta, väittelytaitoa synnin ja lain suhteen selvittelyssä ja kirjoitusten allegorista tulkitsemista. Jos nämä keinot hylätään tai jos niitä ei ymmärretä, voidaan Paavali ymmärtää ankaran dualistisesti ja selittää kaikki se, mikä sotii tätä käsitystä vastaan, tekstiväärennykseksi.

Tämän teki Markion. Uskonnon kannalta katsottuna ei hänen uudistuksensa ollut merkittävämpi kuin se uudistus, jonka Paavali suoritti juutalaisen jumalan vanhojen säädösten alalla, ja joka merkitsi suurta mullistusta juutalaiskristillisessä uskontohistoriassa. Harnack sanookin aivan oikein tässä yhteydessä, että on hämmästyttävää, miten kirkko on voinut pysyä tässä Paavalin puolinaisuudessa. Tämän voi ymmärtää vain vanhan testamentin suuremman auktoriteetin perusteella kristinuskon historiallisen synnyn yhteydessä.

Markionin esiintyminen oli kehityksen luonnollinen seuraus, joka välttämättömästi liittyi pakanakristittyjen paavalilaisuuteen ja jonka voimakkaimmat ainekset näemme Johanneksen evankeliumissa. Markion painosti selvästi maailman ja hengen vastakohtasuhdetta, ja tämä käsitys ilmenee markionilaisuuden eetillisessä puolessa. Markion ei hyljännyt "lakia" sellaisena kuin se on vanhassa testamentissa puhtaasti moraalisena sääntökokoelmana, sillä on luonnollista, ettei kristillisessä seurakunnassa varasteta, sanota väärää todistusta lähimmäisestä jne. Se on vain varsinaisen uskonnollisuuden ulkopuolella, eikä sillä ole mitään suurempaa arvoa. Tässä kysymyksessä Markion on tunkeutunut ytimeen saakka, eikä jäänyt Lutherin lailla puolitiehen. "Jumalan kymmenen käskyn" sisällys ilmaisee, että juutalaisuus oli yhteiskunnallis-kansallinen uskonto. Ne todistavat enemmän yhteiskunnallisesta moraalista kuin varsinaisesta uskonnollisesta tiedosta. Ne sanovat "et saa" useista tapauksista, jotka ovat välttämättömiä yhteiskunnan järjestykselle ja säilymiselle. Valtiota ei liikuta mielenlaatu sellaisenaan. Se ei tutki eikä tuomitse, jos jollakin on halu varastaa, se vaatii vain jättämään tämän tekemättä. Kristus sitä vastoin sanoo "Et saa tahtoa!" Hänelle on mielenlaatu ratkaiseva, ja hän voikin sanoa: "Tässä (so. minussa) on enemmän kuin laki ja profeetat."

Markionin käsityksistä maailmoista johtui ankaria vaatimuksia yksityisille, niille, jotka tahtoivat antautua viettämään henkistä elämää. Lihansyönti ja päihdyttävien juomien nauttiminen oli kielletty. Samoin avioliitto, koska ihmisten oli vapauduttava pyyteistään, ja lisäksi merkitsi uusien yksilöiden synnyttäminen maailmanjumalan vallan vahvistumista. Mutta koska tätä ei esitetty ihanteena vaan jokaista kirkon jäsentä koskevana vaatimuksena, se ei voinut olla pysyväinen. Kirkko on maailmallinen laitos, ja sen olemassaolo on riippuvainen sen mukautumiskyvystä. Markionin kirkon elämä ja sen seurakunnan kasvu jäi siis kokonaan riippuvaksi uusien jäsenten liittymisestä. Kilpaileva kirkko, joka oli säilyttänyt entisellään käskyn olla hedelmällinen ja lukuisa ja joka ottamalla käytäntöön lasten kasteen sai alituisesti uusia jäseniä, tuli merkityksellisemmäksi, joskaan ei ole sanottu, että suurempi lukumäärä aina merkitsisi ylemmyyttä uskonnollisessa elämässä ja totuuden julistamisessa. Mutta myös eräät erikoisopit, joita oli Markionin teorioissa, ehkäisivät liikkeen leviämistä. Tällaisia oli esim. doketismi, jonka mukaan Jeesuksella oli valeruumis, jolta puuttui lihan aineellinen substanssi ilman, että se kuitenkaan oli vapaa inhimillisistä ehdoista, ja joka siis voi toimia, tuntea ja kärsiä.

Markionin merkitystä toimintatarmoisena uskonnollisena ajattelijana lisää myös se, että hän haluaa antaa kristillisille seurakunnille uuden raamatun. Tuleva kirkko omaksui ajatuksen toteuttamatta sitä kokonaan. Markion loi auktoriteetin perustuksen yhdestätoista kirjoituksesta (Luukkaan evankeliumista ja kymmenestä Paavalin kirjeestä) ja koetti rakentaa sille kristikunnan. Markion on kristittyjen raamatun luoja.

Hän ei antanut kirkolleen uskonkappaleisiin tiivistettyä oppia. Siihen hän oli liian syvästi uskonnollinen ja liian epäluuloinen kaikkeen filosofiseen dogmatismiin ja hedelmättömään kouluviisauteen nähden. Hänen kirkkonsa yhtenäisyyden ilmaisi hänen kokoamansa raamatun hyväksyminen, maailman luojan ja vanhan testamentin hylkääminen, julistus Kristuksessa ilmenneestä, siihen asti tuntemattomasta jumalasta, ankara askeesi ja Mestarin kunnioitus.

Hänen jälkeensä on Jeesuksen kuva tullut yhä hämärämmäksi, ensin turhista yrityksistä pitää häntä lahkoilijana juutalaisuudessa ja sittemmin siten, että syntyvät kirkot vakiinnuttivat asemaansa omaksumalla joukon vieraita aineksia, jotka liitettiin Jeesuksen lähetystyöhön ja siten saatiin aikaan yleinen ja kansanomainen kultti. Juutalainen rabbinismi ja mytologinen eskatologia, maaginen itämainen mysteeriolaitos, roomalainen lakisaivartelu ja monet muut ainekset muodostivat Jeesuksen sanomaan liittyessään sen, mitä sitten nimitettiin kristinuskoksi.

Tämä kaikki oli tunnusomaista katoliselle kirkolle, ja uskon-puhdistus, joka varsinaisesti oli vain hajaantumisilmiö, skisma, koetti ilmeisesti palautua evankeliumin jumalkäsitykseen, mutta minkä se antoi toisella kädellä, sen se otti pois toisella. Se nimittäin säilytti koko raamatun pyhänä ohjekirjana. Uusi testamentti ei tullut ainoaksi perustaksi itsenäiselle julistukselle uudesta jumalasta, vaan se liitettiin vanhaan loppuluvun tavoin ja siinä asemassa se on tänä päivänä. Ja koska tämä vanha on mieluisinta ja ihmisten maailmallisten ja kansojen kansallisten pyrkimysten mukaista, on se luonnollisesti normina.

Jos kuitenkin joskus esiintyy suuri uskonnollinen uudistaja kristikunnassa, tulee hän toimimaan Markionin kahden pääperiaatteen mukaan, eristämään vanhan testamentin ja puhdistamaan uuden.

J. E. P.

Ruusu-Risti — maaliskuu 1929


Etusivu Eri uskonnot