Hermann Rudolph

TIE KRISTUKSEN LUO

eli

NELJÄ  ASKELTA  TÄYDELLISYYDEN  POLULLA

Jokainen on itsellensä tie
vapauteen ja vapautukseen.

Kristuksessa saa kärsivä
luomakunta vapautuksensa.

     Nykyaikaisen tieteen korkein saavutus on epäilemättä kehityslain uudelleen keksiminen, jonka lain mukaan koko maailmankaikkeus, samoin kuin jokainen olento siinä, kehittyy epätäydellisistä muodoista alati korkeampiin, jalompiin muotoihin.
Tämä laki oli vanhan ajan viisaille tunnettu ja sitä opettivat papit temppelikouluissa, mutta unohdettiin kristillisellä ajalla. Vielä nykyään on teologeille vaikeaa tunnustaa kehityslain pätevyys ihmissukuun ja yksityiseen ihmiseen nähden.
     Mutta miksi olisi ihminen poikkeus yleisestä säännöstä eikä kehittyisi myös saman lain mukaan kuin koko luonto? Kehityslaki on yleismaailmallinen, siitä ei ole mitään poikkeusta.
     Luonto on kuin seitsenaskeleiset tikapuut, joita myöten olennot kehityksessään kulkevat alas ja ylös. Näiden tikapuiden alimmalla puolalla, niin kauas kuin ihmissilmällä voidaan nähdä, ovat kivennäiskuntaan suljetut olennot, korkeammilla askelmilla ovat kasvit ja eläimet ja korkeimmalla askelmalla tässä kehitysrivistössä on ihminen. Jo indo-arjalaisten pyhissä kirjoituksissa on tämä oppi lausuttu sanoilla: kivi muuttuu kasviksi, kasvi eläimeksi ja eläin ihmiseksi.
     Ikivanhan salatieteen mukaan, joka on jokaisen tosi uskonnon, tieteen ja filosofian äiti, on kivennäiskunnan alapuolella vielä kolme muuta luonnonvaltakuntaa, alkuoliovaltakuntaa, jotka ovat vielä vähemmän kehittyneitä kuin kivennäiskuntaan sisältyvät olennot; niitä voi nähdä ainoastaan selvänäkijän henkinen silmä.
     Luonnon ulkonaisesti näkyvät muodot ovat kuitenkin vain verhoja ja astioita jollekin, joka on niiden perustana ja niissä kehittyy. Tiede nimittää sitä monadiksi, uskonto sieluksi. Sivistyneitten piireissä aletaan käsittää, ettei ainoastaan ihmiset ole sieluja, vaan myös eläimet, vieläpä kasvitkin, kuten salatiede ikivanhoista ajoista asti on opettanut.
     Luonnonvaltakunnat ovat sielun (monadin) läpikulku- ja kehitysasteita. Ihmiskunta on silta ja ylimeno vielä korkeammille kehitysasteille, joilla ihminen tulee yli-ihmiseksi. Myöskin kristinusko puhuu, kuten jokainen tosi uskonto, tästä ihmisen korkeammalle kehittymisestä. Kun sen puhdasoppinen suunta hylkää Kristuksen seuraamisen eli "Kristukseksi tulemisen" mutta sen sijaan opettaa, että ihminen maallisen kuolemansa jälkeen tekee hyppäyksen taivaaseen tai helvettiin, ikuiseen autuuteen tai ikuiseen kadotukseen, koska maailman vapahtaja Jeesus Kristus on ihmisten syntien sovitukseksi vapaaehtoisesti antanut naulita itsensä ristille, minkä ihmisen tarvitsee ainoastaan uskoa tullakseen pelastetuksi kaikesta olemassaolon epätäydellisyydestä, niin on se vastuunalainen siitä, että nykyaikana miljoonat ihmiset ovat vieraantuneet kristinuskosta ja tuhannet erkanevat pois kirkon yhteydestä, koska kristilliset opit näyttävät sotivan järkeä vastaan, kun niiden syvempää merkitystä ei selitetä henkisesti, tieteellisesti eikä filosofisesti.
     Kristilliset mystikot, kuten kaikkien suurten uskontojen mystikot ja kaikkien kansojen ja aikojen viisaat opettavat yhtäpitävästi sitten vuosituhansien, että ihmiseen on ruumiillistunut korkeampi, henkinen olento, enkeli eli jumala (minuus), joka on kotoisin meidän planeettamme ja meidän aurinkokuntamme korkeammista, yliaistillisista piireistä, mutta pöyhkeytensä ja itsekkyytensä, tyhmyytensä ja himonsa takia on karkotettu henkisestä, taivaallisesta kodistaan, muodottomasta maailmasta, täällä maan päällä kärsimyksen ja pettymysten tiellä oppiakseen tuntemaan jumalallisuutensa, so. yhteytensä "Maailmankaikkeuden Jumalan" kanssa ja toteuttamaan sitä elämässään palvelemisella.
     Kristillinen uskonto nimittää apostoli Paavalin mukaan jumalallisen olemuksensa itsetuntemisen saavuttanutta ihmistä jumalihmiseksi eli Kristukseksi. Tämä nimitys on otettu vanhoista mysteerioista, joissa se ilmaisi sitä kehityksen ja vihkiytymisen (initiaatio) astetta, joka tekee ihmisen kykeneväksi vapaaehtoisesti luopumaan maallisen ruumiin rististä, kohoutumaan meidän planeettamme ja meidän aurinkokuntamme korkeimpiin henkisiin maailmoihin ja sieltä korkeampiarvoisten olentojen (jumalien, enkelien, arki-enkelien ym.) seurassa viettämään tietoista elämää.
     Samoin kuin itämailla Gautama Buddhassa, niin asetetaan kristillisessä uskonnossa Jeesus Kristus uskoville sellaiseksi ihanteeksi ja esikuvaksi, jonka seuraaminen on jokaisen kristityn velvollisuus. On ainoastaan tietämättömyyttä ja väärinymmärtämistä, kun sanotaan, ettei ihminen voi Kristusta saavuttaa. On ilmeistä, ettei se voi tapahtua yhdessä ainoassa, lyhyessä maaelämässä. Ilman oppia ihmissielun uudistuvista ruumiillistumisista, jota ihmiskunnan kaikkiviisaat, suuret runoilijat, taiteilijat ja filosofit aina ovat uskoneet ja opettaneet ja jota nykyaikana Richard Wagner, Peter Rosegger ym. edustavat, ei voida ratkaista maailman- ja ihmisarvoitusta. On tarpeellista, että kristillinen kirkko ottaa jälleen harkitakseen tätä alkukristillistä oppia, jota kristityt ovat opettaneet viiden vuosisadan ajan, mutta jonka vuonna 553 Rooman paavi julisti vääräoppiseksi kerettiläisyydeksi.
     Jos me otamme tehtäväksemme kuvailla sitä polkua, jota jokaisen ihmisen täytyy vaeltaa, joka tahtoo saavuttaa tietoisen, ikuisen elämän, mikä ainoastaan Kristuksessa voidaan saavuttaa, niin tunnemme me hyvin tehtävämme vaikeuden. Puuttukoon kuitenkin jokaiselta aikamme ihmiseltä, joka siitä ensi kerran kuulee, kaikki ymmärryksen edellytykset! Miljoonat kristityt eivät usko jumalaa eikä Kristusta, ei sielua eikä sen kuolemattomuutta, sen tähden että he muodostavat nurinkurisia käsityksiä näistä sanoista. He ovat jättäneet parantamatta ja syventämättä lapsuutensa ahtaita käsityksiä, joita he koulussa ovat omaksuneet, tutkimuksien ja ajattelun avulla. Kukaan ei hylkää totuutta, vaan ainoastaan ne nurinkuriset käsitykset, jotka hän siitä on muodostanut. Totuuden tuntemisen avain on alemman ja korkeamman ihmisluonnon tuntemisessa, mutta siitä eivät useimmat tahdo mitään tietää, toiset sen tähden, että heitä pelottaa tunnustaa omakseen alempi, eläimellinen luontonsa, toiset sen tähden, että heille nuoruudesta asti on opetettu, että ihminen on luonnostaan syntinen ja huono eikä hänessä mitään hyvää ole. Nämä eivät ajattele, että heidän uskonsa on vasten jokaisen uskonnon pääoppia, oppia jumalan kaikkialla olevaisuudesta.
     Me emme vetoa selityksissämme mihinkään muuhun arvovaltaan kuin järkeen, joka tosin yksityisillä ihmisillä on hyvin erilailla kehittynyt. Ja kuitenkin on järki ainoa erehtymätön tuomari. Filosofisia oppeja ei esitetä dogmeina, joita täytyy sokeasti uskoa. Jokaisella on vapaus hylätä nämä opit, jos hän tietää jotakin parempaa. Myöskin on seuraavista selityksistä ainoastaan esittäjä vastuunalainen. Vaikka jokainen tosi uskonto, tiede ja filosofia opettaa teosofisia oppeja, niin voisihan olla mahdollista, että esittäjä selittää niitä väärin. Sen tähden koettakoon jokainen niitä ilman ennakko-ajatuksia ja pitäköön, mikä hänestä näyttää hyvältä ja järjelliseltä.
     On tuskin tarpeellista osoittaa käsiteltävämme asian tärkeyttä. Jos joku täydessä totuudessa voi itsestään sanoa, että hän on onnellinen ja haluista vapaa sekä vakaumuksensa mukaan on saavuttanut kehityksen, tietämisen ja vallan korkeimman asteen ja ratkaissut ihmisarvoituksen, hän ei tarvitse enempää opetusta. Oppi tiestä ja kehityksen eli "Kristuksen seuraamisen" päämäärästä on epäilemättä tärkein kaikista uskonnollisista opeista, sillä kuinka voi joku saavuttaa päämäärän, jota hän ei tunne ja josta hän ei tiedä, kuinka se olisi saavutettava? Me emme epäröi lukea kaikkea aikamme yhteiskunnallista hätää uskonnollisen tietämättömyyden syyksi. Kristuksen tunteminen on vapautumista kaikesta olemassaolon pahasta. Sen tähden on jokaisen, joka tuntee tämän totuuden ja on kokenut sen itsessään, pyhä velvollisuus julistaa sitä kärsivälle ja huokailevalle ihmiskunnalle Vapautuksen iloisena sanomana.
     Se polku, jota ihmisen on vaellettava, ei ole etsittävä hänen itsensä ulkopuolelta. Ihmisen kehitys on niiden voimien esiintuleminen ja ilmestyminen, jotka ihmisessä itsessään, vaikkakin piilevinä, ovat salattuina olemassa. Samoin kuin tammenterhossa on tammi ituna olemassa, joka kehittyy, kun suotuisat edellytykset ovat tarjolla, niin on myöskin ihmissielussa se salattuna olemassa, mikä kehityksen kautta on tuleva ilmi. Runoilija ilmaisee tämän sanoilla:

"jokaisessa elää sen kuva, joksi hän tuleva on,
Niin kauan kuin hän ei sitä vielä ole, on hän rauhaton."

     On suuri erehdys, jossa ihmiset ovat kahlittuina, että he etsivät kaipauksensa päämäärää ulkopuoleltansa, maailman ilmiöistä, eikä omasta sielustaan. Jokainen on itsellensä se tie, joka johtaa totuuteen ja vapautukseen.
     Saman asian sanoo apostoli Paavali lauseilla: "Kristus teissä on vapautuksen salaisuus." "Minä elän en kuitenkaan minä, vaan Kristus elää minussa." Sen mukaan ei Kristus ole ulkonainen persoonallisuus, joka kerran kaksi tuhatta vuotta sitten on elänyt, vaan katoamaton henki, joka on katoavaisen persoonallisuuden perustana ja jossa sen tulee ilmetä ja kehittää itseänsä.
     Se, mikä kehittyy, on kolme jumalallisen luonnon puolta jokaisessa luomuksessa; tiede nimittää niitä tietoisuudeksi, voimaksi ja aineeksi. Kaikki kehitys sekä kivennäisessä, kasvissa, eläimessä ja ihmisessä että koko maailmankaikkeudessa on tietoisuuden laajentaminen, voiman enentyminen ja aineen hienostaminen.
     Me erotamme niiden määrän mukaan kahdenlaisia voimia ihmisessä: persoonallisrajoitettuja ja jumalallisia eli kosmisia voimia. Nykyisellä kehitysasteella on ihmisessä ainoastaan neljä alempaa, katoavaista perusvoimaa ilmentyneinä, kun sitä vastoin kolme korkeampaa, kuolematonta, kosmista perusvoimaa on useimmissa ihmisissä vielä kehittymättä ja ainoastaan nerossa tulevat osittain näkyviin.
     Kosmiset voimat tarvitsevat ilmenemistään varten sopivan muodon, jossa ja jonka kautta ne vaikuttavat. Kuta epätäydellisempi muoto on, sitä epätäydellisemmin ilmenevät myöskin voimat sen kautta.
     Taiteilija voi saada kykynsä ainoastaan silloin täysin ilmenemään, kun hänellä on sopiva väline sitä varten. Varpusessa ei voi ilmetä kotkan eikä hiiressä norsun voimat.
     Sen tähden tarvitsee myös jumalallinen henki ihmisessä sopivan muodon, jos se tahtoo ihmisen kautta vaikuttaa.
     Samoin kuin maallinen ruumis on karkeitten, fyysisten voimien kannattaja, niin ovat himo- eli astraaliruumis sekä ajatus- eli mentaaliruumis ihmisen halujen ja ajatusten kannattajat. Korkeammat voimat tarvitsevat vielä hienompia muotoja kehittyäkseen. Korkeimmat voimat ihmisessä, mikäli ne vielä ihmisyyteen kuuluvat, ovat hyveet, kuten lempeys, luotettavuus, uskollisuus, rauhallinen mieli ym., joiden äiti on yleinen ihmisrakkaus. Hyveruumiilla on erittäin suuri merkitys. Se on puhtaan ihmisyyden kannattaja. Nykyajan useimmilla ihmisillä on tämä ruumis vielä vähän kehittynyt, mutta kaikki työskentelevät sen kehittymiseksi. Kun sekä himo- että ajatusruumis jokaisen maaelämän jälkeen hajantuu, kestää hyveruumis kaikkien maaelämien kautta edelleen. Se on kuin ruususeppeleen sidelanka, johon helmet, so. maaelämät ovat rivitetyt, ja sanotaan sitä myös sen tähden sidesieluksi. Ainoastaan siinä määrin kuin hyveruumis on kehittynyt, on ihmisellä oikeata sivistystä, jolla ei ole mitään tekemistä itsekkään persoonallisuuden kanssa.
     Hyveruumiilla on Kristuksen kehittymiselle mitä suurin merkitys.
     Samoin kuin vehnänjyvän idussa piilevät voimat voivat kehkeytyä ainoastaan muokatussa peltomaassa, niin tarvitsevat viisauden ja rakkauden voimat hyveruumista voidakseen ilmetä ihmisessä. Hyveruumiin kehitystä sanotaan alemmaksi tieksi, koska se johtaa ihmisluonnon alempien piirien kautta ja kuuluu ihmisyyden tasoon, kun taas "tie Kristuksen luo' sanotaan korkeammaksi eli pyhäksi tieksi, joka johtaa ihmisyyden ohi kirkastuksen vuorelle viisauden temppeliin, missä täydellistyneet eli jumalihmiset, viisauden mestarit, Kristukset ja Buddhat, asuvat, jotka näkymättöminä johtavat harhailevaa ihmiskuntaa tiellään Kristus-päämäärään. Hyveruumis on maaperänä puhtaasti henkisille voimille. Siinä on vielä hienompi ruumis: kirkastettu ruumis, kuten sitä nimittää apostoli Paavali, ylönousemusruumis, jota kristillisessä mystiikassa sanotaan Marian kohduksi. [Alaviite: Tietyssä merkityksessä voidaan myös hyveruumista sanoa Marian kohduksi, koska siinä muodostuu kirkastettu ruumis ja buddhinen valo saavuttaa itsetietoisuuden.] Siinä syntyy Kristus, jumalallinen itse (aatmaa) ja Jumala ihmisessä viettää ylösnousemustaan, so. tulee jumalallisuudestaan täysin tietoiseksi.
     Samoin kuin alempi tie suoritetaan ylempikin neljässä askeleessa. Alemman tien askeleet nimitetään buddhalaisuudessa:

oikea tieto,
oikea tahto,
oikea sana ja
oikea teko.

     Korkeamman tien neljä askelta vastaa alempia askeleita. Niillä on useampia nimiä. Me nimitämme ne:

1. Erottaminen.
2. Kieltäytyminen.
3. Yhteytyminen.
4. Toteuttaminen.

     Alemman tien päämäärä on siveellinen puhdistuminen, eikä kenenkään ole pantava jalkaansa korkeammalle tielle, joka ei ole tahdoltaan ja mielenlaadultaan tullut pyhäksi. Sen tähden on selvää, ettemme esityksellämme käänny pilkkaajain ja ivaajain puoleen, vaan tosi "kristittyjen", Kristuksen oppilaiden puoleen, jotka totisesti pyrkivät siihen, että heissä Kristus-tietoisuus tulisi eläväksi.

I  EROTTAMINEN

     Toden erottaminen väärästä, katoamattoman katoavaisesta, hyvän pahasta, todellisen näennäisestä, Jumalan ja ihmisen, olemuksen ja muodon toisistaan erottaminen on ensi askel tiellä jumalihmiseksi. Erottamiskykyä nimitetään nykyaikana apostoli Paavalin sanan mukaan teosofiaksi eli jumalalliseksi viisaudeksi eli puhtaaksi järjeksi. On ainoastaan yksi totuuden tunteminen, koska on ainoastaan yksi totuus: yhden korkeimman, älyllisen, kaikkivaltiaan, kaikkiviisaan ja vanhurskaan olennon kaikkialla läsnäolo, jota eri uskonnot nimittävät eri nimillä. Nimet Jumala, Allah, Jehova, Brahma, Wodan, Zeus, Ormuz, Osiris ja mitä ne kaikki lienevät, merkitsevät ja merkitsivät alkuaan kaikki yhtä kaikkialla läsnäolevaa, kaikkikäsittävää, kaikkiläpäisevää ja kaikki-elävöittävää olentoa, elävää Jumalaa, joka on elämä, rakkaus ja valo (henki) jokaisessa luomuksessaan mittaamattomassa maailmankaikkeudessa.
     Ymmärrys, joka ihmisellä on yhteinen eläinten kanssa, ei voi käsittää olemuksen ykseyttä kaikissa olioissa, koska se voi käsittää vain rajoitetun alan, sen vuoksi se teki itselleen alati käsityksessään kuvia Jumalasta, vaikka hänen uskontonsa korkein käsky kuuluu: "Sinun ei tule Jumalasta tehdä kuvaa eikä vertausta". Ymmärrys ei rakasta Jumalaa, vaan käsityksiänsä, jotka alati ovat rajoitettuja.
     Me kysymme: Onko olemassa katoamatonta, ja mikä se on olemukseltaan?
     Jos me tunnemme toden, niin me tiedämme myös, mikä ei ole totta.
     Me näemme, että jokainen olio maailmassa alati muuttuu. Jokaisella hengenvedolla erottaa ihmisen ruumis ainetta itsestään ja ottaa sisäänsä uutta ainetta; sillä ei sen takia ole mitään pysyväisyyttä, me sanomme, se ei ole mitään todellista. Samoin muuttuu ihmisen luonne jokaisen tunteen, jokaisen halun ja jokaisen uuden pyrkimyksen kautta. Sekään ei ole pysyvä. Vieläpä ihmisen hyveetkin ovat alituisen muuttuvaisuuden alaisia, sen tähden eivät nekään ole ihmisen tosi olemusta, vaan ainoastaan ilmennyksiä. Ja samoin kuin ihminen muuttuu jokainen olio maailmankaikkeudessa. "Ei mikään olio kestä samana seknnin murto-osaa", sanoo eräs viisas. Maailmankaikkeus on kuin valtameren aallot, sillä se on sen perustana olevan olemuksen (substanssin) toimimismuoto.
     Lyijykynä ei ole todellinen, vaan ainoastaan puun muoto, eikä sitä voida puusta erottaa ja on sen tähden vain käsite, ja samoin kuin lyijykynä on koko maailmankaikkeus ainoastaan ilmennys, jolla ei ole mitään kestävyyttä ja sen tähden ei myöskään mitään todellisuutta.
     Ja kuitenkin on olemassa yksi totuus: kaikkien ilmiöiden perustana oleva olemus, joka kaikkien muodon muutoksien ohella pysyy itsessään muuttumattomana. Samoin kuin ilman vettä ei ole mitään aaltoja, niin ei maailma ole mitään ilman Jumalaa. Ei ole olemassa mitään katoavaista ilman sen perustana olevaa katoamatonta, koska se muutoin ei voisi päästä ilmenemään. Katoavaisella ei voi olla olemisensa perustaa itsessään, koska se ei ole mitään todellista.
     Sanalla "Jumala" on kolminkertainen merkitys, mikä on syynä kaikkiin uskonnollisiin kiistoihin. Korkeimmassa merkityksessä ymmärretään Jumalalla kaikkialla läsnäolevaa, muodotonta, alutonta ja loputonta TILAA kaikkine siinä piilevine voimineen, jota filosofit nimittävät Absoluutiksi, kristilliset mystikot Jumaluudeksi ja itämaitten uskonto Parabrahmaksi. Jos me suljemme silmämme ja karkoitamme kaikki käsitykset, halut ja tuntemukset tietoisuudestamme, niin jää jäljelle ainoastaan rannaton tila, kaikkien olioiden alkusyy, jolla ei itsellään mitään syytä ole.
     Tässä kaikkialla olemassa olevassa tilassa syntyy maailma, kehittyy ja katoaa, kuin jäävuori valtameressä. Maailmankaikkeus, ulkonaisesti katsoen, ei ole enempää kuin välkkyvä saippuapallo, jolla lapset leikkivät. Sen tähden varoittaa kristillinen raamattu: "Älkää rakastako maailmaa, eikä mitä siinä on, sillä maailma häviää himoinensa."
     Henkisesti katsoen on maailma ykseys, tietoinen, älyllinen olemus, kuten ihminen ja jokainen olento maailmankaikkeudessa sellaisen esittää. Ihmisen ruumis on, ulkonaisesti katsoen, jäsenien ja liikkeiden moninaisuus, henkisesti katsoen sitävastoin ei mitään, ja sitä liikuttava ja elävöittävä tahto, järjestävä periaate, kaikki.
     Maailman äly on maailmankaikkeuden Jumala, kaikkien olioiden ensimmäinen alkusyy, henki (aatmaa), joka kannattaa kaikkia olioita aatteineen tietoisuudessaan. Siitä syystä sanoo kristillinen raamattu: "Jumalassa me elämme, liikumme ja siinä on meidän olemassaolomme." Maailmankaikkeus on jumalan ajatus, jumalan unelma. Se, mikä kehittyy, ei ole jumala, vaan hänen ajatuksensa, jotka maailmankaikkeuden, seitsemällä tasolla ilmenevät tuhansissa muodoissa. Kehityksen tarkoitus on synnyttää muotoja, joissa jumala tosi suuruudessaan voi tuntea itsensä, samoin kuin me itsemme puhtaassa kuvastimessa. Ja tämä kuvastin eli Hengen temppeli on jumalihminen, täydellistynyt yksilöllisyys, Kristus ihmisessä; sen tähden pyrkii koko luonto ihmiseksi ja hänen kauttaan Jumalaan, sillä Kristuksessa saa kärsivä luomakunta vapautensa.
     Kuitenkaan ei alempi, persoonallinen, itsekäs ihminen ole jumalatietoisuuden kannattaja, vaan ihmisessä oleva henkinen osa, yksilöllisyys, enkeli, joka on tosi ihminen. Ihminen on nykyisellä kehitysasteellaan kuin poika, joka ratsastaa hurjalla hevosella eikä tiedä, kuinka hänen olisi sitä ohjattava. Ihminen voi täyttää hänelle annetun tehtävän, johonka hänen on itsensä elämän koulussa kasvatettava, nimittäin tulla hengen apulaiseksi, ainoastaan silloin, jos hän oppii hillitsemään alemman, eläimellisen luontonsa, johon on tarpeen alempien ja korkeampien sielunvoimien erottamiskyky.
     Se juuri on syynä paljon kärsimiseen maailmassa, että ihminen ei osaa erottaa alempaa ja korkeampaa, katoavaista ja katoamatonta, hyvää ja huonoa luonnossaan ja sen tähden tekee pahaa, koska hän pitää sitä hyvänä. Kaikki rikokset maailmassa johtuvat erehdyksestä. Ihminen on tosi luontonsa mukaan hyvä, mutta ei vielä viisas; sen tähden tulee hän maailmaan, oppiakseen erottamistaitoa, mikä on mahdollinen vain lukemattomien pettymysten kautta.
     On vain yksi synti maailmassa: erillään olemisen luulo eli ihmisen kuvittelu, että hän on Jumalasta erillään oleva olento. Jos olisi olemassa yksikään piste maailmankaikkeudessa, missä jumala ei olisi, tai jos olisi yksikään olento ulkopuolella häntä, niin olisi jumala rajoitettu eikä todellinen, vaan ainoastaan näennäisyys ja täytyisi kuolla. Joka tekee minkä tahansa teon ja silloin jotakin muuta ajattelee kuin Jumalaa, hän tekee syntiä. Joka jakaa miljoonansa köyhille, mutta tekee sen kiitosta ja kunnioitusta saavuttaakseen, hän tekee syntiä, sillä hän toimii itserakkaudesta.
     Joka tietoisuudessaan erottautuu Jumalasta tai jostakin muusta olennosta ja pitää itseänsä jonakin erikoisena, hän tekee syntiä, sillä hän pitää muotoa todellisena ja erottaa Jumalan maailmasta.
     Meillä on erottamiskyvyssä mitta, jonka avulla voimme päättää, kuinka kaukana me vielä olemme Kristus-asteesta. Kuinka vähän on niitä ihmisiä, jotka jo ovat pyhän tien ensi asteella, jotka siis ovat tosi kristittyjä!
     Joka alemmalla tiellä on puhdistanut persoonallisen luontonsa, muuttanut pahan hyväksi, voittanut paheet hyveillä, hänessä on syntyvä Kristus, totuuden ja erottamisen henki (aatmaa), niin että hän tuntee, että ihminen hänen olemuksessaan on yhtä maailmankaikkeuden hengen kanssa. Kristus-tietoisuuden syntymä on korkeamman tien alku, joka johtaa edelleen yli ihmisyyden.

 

II  KIELTÄYTYMINEN

     Toinen askel tiellä Kristuksen luo on kieltäytyminen.
     Meidän ei ole sekoitettava kieltäytymistä ulkonaiseen pidättäytymiseen. Kieltäytyminen on puhtaasti sisäinen asia, eikä sillä ole ulkonaisten asioiden kanssa mitään tekemistä. Joka pidättäytyy alkoholin käytöstä, lihansyönnistä tai jostakin muusta nautinnosta sen tähden, että hän pelkää niiden seurauksia, hän ei ole vielä kieltäytynyt. Joka välttää ulkonaisia nautintoja, vaikka hänellä on himo niihin, hän vahvistaa himoansa, kunnes se hänet voittaa. Vieläpä moni kasvissyöjä on palannut jälleen lihansyöntiin, koska hänen uuden elämäntapansa vaikutin ei ollut siveellinen. Pidättäytyminen ei ole vielä mitään kieltäytymistä.
     Himoa ei voiteta alaspainamalla eikä sitä myöskään hävitetä tyydyttämällä. Tyydyttämisen kautta kasvaa himo.
     Kieltäytyminen on niiden sisäisten syiden poiskitkemistä, jotka saavat aikaan ulkonaisia tekoja. Joka hävittää syyn, hän tekee tyhjäksi myös vaikutuksen. Synti ei piile ulkonaisessa teossa, vaan tietoisuudessa, josta se saa alkunsa. Jokainen persoonallinen halu on itsekkyyttä ja sen tähden syntiä. Sen tähden on kieltäytyminen halujen ja oman tahdon kuolettamista. Täydellinen haluista vapautuminen on toinen askel tiellä Kristus-päämäärään.
     Tämä vaatimus näyttää monesta liian kovalta ja liian vaikealta, mikä hänet pidättää teosofisiin oppeihin lähemmin puuttumasta. Ja kuitenkin tämä on erehdystä. Ei ole vaikeata kieltäytyä jostakin halusta, jos kuoletetaan mielikuva, johon halu liittyy. Joka ei laske yhtään ajatusta tietoisuuteensa tunkeutumaan, hänessä ei synny myöskään mitään haluja. Ajatusten hallitseminen kuuluu siitä syystä tien toiseen asteeseen. Ihmisen täytyy oppia olemaan ajattelematta, sillä ainoastaan silloin on hänellä valta ajatustensa yli. Useimmat ihmiset eivät vielä osaa ajatella, vaan ovat ajatustensa orjia. Ajatuksen hallitsemisen puute on myös pääsyynä meidän aikamme hermostuneisuuteen ja useimpiin sairauksiin. Uskonnollisesti pyrkivä hallitsee ajatuksensa tiedottomasti suunnatessaan tahtonsa siihen, mikä on ajatusten yläpuolella. Tosi uskonnollinen ihminen tuskin tulee hermostuneeksi.
     Kieltäytyminen on vapautumista kaikista pakkomielikuvista, joista kärsivät melkein kaikki ihmiset. Kun sielu on täydellisesti vapaa kaikesta katoavaisesta harhasta, silloin virtaa ylhäältä, korkeammalta tasolta, joka on ajatustason yläpuolella, sieluun tiedon valo ja antaa korkeimman onnen, syvimmän ilon: jumalallisen rauhan.
     Siitä syystä ei kieltäytyjä ole mitään vailla. Joka kieltäytyy kaikesta katoavaisesta, hän voittaa katoamattoman. Joka saavuttaa tämän yhden, ainoan tärkeän, hän saa sen kautta kaiken.
     Kieltäytymisen aste on suuren taistelun aikaa. Joka rämeessä istuu, hänellä ei ole mitään taistelua, mutta joka pyrkii päästä vapaaksi loasta, hänen täytyy taistella esteitä vastaan.
     Alempi luonto on korkeamman leppymätön vihollinen. Ihmisellä ei ole mitään muuta vihollisia kuin persoonallisuutensa. Kun Kristus on syntynyt ihmissydämessä, vainoaa sitä Herodes, itsekkyys ja itserakkaus. Vasta Herodeksen kuoleman jälkeen palaa Kristuslapsi jälleen. Niin opettavat raamatun kertomukset Kristus-tietä vertauksissa. Ihmisen ennakkoluulot, halut ja himot ovat eläviä muotoja, joilla useinkin, on suuri valta. Ne ovat riistäneet sielulta voiman ja sen tähden tämä on heikontunut. Ne ovat ryöstäjiä ja murhaajia raamatun vertauksessa samarialaisesta matkamiehestä. Joka ei voi hallita ajatuksiansa, siltä nämä ne ryöstävät. Tämä on syynä ihmisten heikkouteen. Joka sitä vastoin on ajatustensa herra, hänellä on valta kaikkien luonnon voimien yli. Joka on tappanut oman luontonsa villipedot, hänen päällensä eivät koskaan hyökkää ulkonaiset petoeläimet, koska ulkomaailman voimat ovat vuorovaikutuksessa sielun sisäisten, voimien kanssa. Joka hallitsee nämä jälkimäiset, sillä on valta myöskin edellisten yli.
     Tien toisella asteella heitetään pois olemassaolon suuret kahleet:

Persoonallinen turhamielisyys,
Epäily
ja
Taika-usko.

     Oppilaalla on ehdoton luottamus oikeudellisuuden jumalalliseen lakiin, mikä antaa jokaiselle sen, minkä hän ansaitsee.
     Niin on kieltäytyminen edellytyksenä ja ehtona Kristuksen voimien ja kykyjen saavuttamiselle. Kuitenkaan ei ihmisen ole taisteltava. Ei kukaan voi omasta tukastaan vetää itseään ylös suosta. Kristus ihmisessä on taistelija. Oppilaalta vaaditaan ainoastaan, että hän ei käy vihollisen puolelle. Tätä taistelua ihmisessä olevan ikuisen ja katoavaisen välillä opetetaan kaikissa pyhissä kirjoissa, varsinkin itämaitten pyhässä kirjassa Bhagavad Gitassa, mutta myöskin vanhassa ja uudessa testamentissa. Taistelulla Davidin ja Goljatin, filistealaisten ja Israelin kansan välillä on suurempi merkitys, jos me katsomme sitä enemmän sisäisenä tapahtumana kuin historiallisena ilmiönä. Vanhan ajan viisaat ovat erityisistä syistä opettaneet uskonnon korkeampia totuuksia vertausten muodossa.

 

III  YHTEYTYMINEN

     Kolmas askel tiellä Kristus-päämäärään on yhteytyminen.
     Joka on tietoisuudessaan vapautunut kaikesta katoavaisesta, hän on käynyt sisälle ikuisuuteen. Kristillinen mystikko sanoo: "Karkota kaikki pois, mikä ei ole Jumalaa, niin yksistään Jumala jää jäljelle." Kun olemme poistaneet lian astiasta, niin on veden puhtaus jälleen ilmeinen, kuten se oli ennestään. Puhdasta ei voi epäpuhdas, vieras koskaan hävittää, vaan ainoastaan sen ilmenemistä himmentää. Ihminen tuntee yhteytensä Jumalan kanssa, kun hän karkottaa kaikki kuvat ja vertaukset tietoisuudestaan.
     Totuudessa ei tunteminen (Teosofia) synny yhteytymisen tai sulautumisen kautta, sillä Jumala ei ole mikään yhteenliitos, ei mikään yhdistelmä, vaan ykseys. Ja kuitenkaan ei yhdistyminen ole yksilöllisyyden kadottamista, sillä sitä, mikä on todellista ihmisessä, ei voi koskaan eikä millään hävittää. Kuitenkaan ei se ole ihmisellinen, vaan jumalallinen yksilöllisyys, joka jää jäljelle. Jos me pidämme sata kynttilänliekkiä yhdessä, niin palavat ne kuin yksi liekki, ja kuitenkin on jokaisella liekillä oma itsenäisyytensä. Tämä on veljestymisen ja yhdistymisen paras vertauskuva.
     Koko maailmankaikkeuden ja jokaisen siinä olevan olennon perustana on kosminen valo, alkuvalo (Buddhi), johon kaikki olennot aatteina (ituina), mutta ei yksilöityinä, sisältyvät, kuten sadepisara, jää, lumi, sumu sisältyvät valtamereen ja kipinät tuleen; siitä syystä ovat kaikki oliot tihennettyä valoa. Kehityksen päämäärä ja olemassaolon tarkoitus on jumalallisen valon yksilöityminen. Siinä elävät täydellistyneet, arkki-enkelit, buddhat, kristukset ym. tietoisina olentoina. Täältä käsin ohjaavat he kaikkia tapahtumia luonnossa.
     Jos me läpäisemme sielumme himmeyden henkisellä tahdollamme, mikä tapahtuu teosofisella rukouksella, niin repeytyy vihdoin pitkän harjoituksen jälkeen pyhätön esiverho ja meidän sisäinen silmämme näkee henkisen auringon, Jumalan pojan, jonka valossa me tunnemme totuuden, ykseyden.
     Tietoisuudessa on neljä astetta:

Ymmärrys (Kaama-Manas),
Järki (Buddhi-Manas),
Tieto (Buddhi) ja
Kaikki-itsetunto (Aatma).

     Ymmärrys, mikä ihmisellä on sama kuin eläimillä, on keinotekoista, aineesta riippuvaista valoa, järki päivänvaloa joka loistaa huoneeseen ja heijastuu sen seinistä, tieto' välitöntä auringonvaloa, jonka me näemme, kun menemme ulos pihalle. Joka yhdistyy valon lähteen, Auringon (Aatman) kanssa, se on tullut itse totuudeksi. Mystikko sanoo: "Sinä olet Jumala, jos sinun tahtosi on Jumalan tahto."
     Henkisen näkemisen elin on kolmas silmä, käpyrauhanen. Jolle onnistuu alituisella, vuosikausia harjoitetulla mietiskelyllä sulkea päänsä sisus kaikilta fyysisiltä vaikutuksilta, hänessä kehittyy henkinen silmä: hän tulee lyhyessä ajassa kaikkitietäväksi. Joka alituisesti elää siinä tilassa, hän on adepti, Kristus. Oppilaalla ei kuitenkaan vielä ole voimaa pysyä pitkää aikaa Yhdistymisessä, minkä tähden hänen täytyy aina uudestaan voittaa. Ainoastaan "harjoitus tekee mestariksi".
     Keino, jolla yhteytyminen voidaan saavuttaa ja siinä pysyä on teosofinen rukous, mietiskely. Ilman sitä ei vielä kukaan ole viisautta saavuttanut. Sillä ei ole mitään yhteistä kirkkouskovaisen itsekkään rukouksen kanssa, joka rukoilee Jumalaa olemaan toki niin armollinen ja antamaan rukoilijan itsekkäälle persoonalle, joka ei välitä lähimmäistensä parhaasta, iankaikkisen autuuden. Teosofinen rukous on tahdon ja tietoisuuden keskittämistä jumalalliseen sanaan, sellaisena kuin se ilmaisee itsensä oppilaan sielussa. Jumalan elävä sana ei ole sama kuin raamatun kuollut kirjain, vaan rakkauden, rauhan, hyvyyden, lempeyden, totuuden elävä voima, eli jumalallisen luonnon, ominaisuudet. Joka aina suuntaa tahtonsa rakkauteen, hän tulee rakkaudeksi; joka aina tahtoo rauhaa, hän on käypä rauhaan sisälle.
     Tätä sielullisen kehityksen tapaa, vapautumista jumalallisen sanan voimalla, opettavat kaikki aarialaiset uskonnot. Se varjelee oppilaan suurista vaaroista, jotka häntä uhkaavat tiellä. Nykyaikana kehuvat uskonnolliset puoskaroitsijat kaikenlaisia okkultisia tapoja ja harjoituksia, joista tietämättömiä täytyy varoittaa.

IV  TOTEUTTAMINEN

     Neljäs ja viimeinen askel tiellä Kristus-päämäärään on toteuttaminen.
     On itsestään selvää, että hyvän ja toden tahtomisen ei tule jäädä pelkäksi aikomukseksi. Se mikä on sisällisesti todeksi ja hyväksi tunnettu, täytyy elämässä teon kautta toteuttaa. Jokapäiväisen elämän perheessä, toimessa ja seurustelussa täytyy olla sopusoinnussa korkeimman tietämisen kanssa. Kaikki aarialaiset uskonnot opettavat korkeimpana oppinaan Jumalan kaikkialla läsnäoloa. Mutta kuinka harvat sen opin kannattajista ja uskovaisista elävät sen mukaan! Kristillisyys opettaa: "Rakastakaa vihollisianne!" ja kuitenkin vainotaan toisinuskovia. Opetetaan: "Rakasta Jumalaa ja lähimmäisiäsi niin kuin itseäsi!'' ja kuitenkin iloitaan, jos onnistutaan kulkistamaan kilpailijansa. Se on juuri kaiken yhteiskunnallisen kurjuuden syy, ettei noudateta uskonnon käskyjä.
     Joka tuntee, että hän olemukseltaan on yhtä kaiken luodun kanssa, hän ei voi arvostelevin silmin katsoa lähimmäisiänsä eikä muita luomakunnan olentoja.
     Hänen on mahdotonta tarkoituksellisesti loukata yhtään elävää olentoa.
     Hän ei tietoisuudessaan erottaudu enää muista ihmisistä.
     Viisas ei näe luonnossa mitään pahaa ja rumaa.
     Hän tietää, että rodun ja kansallisuuden omituisuudet, samoin kuin usko, sukupuoli ja yhteiskunnallinen asema ovat ainoastaan ohimeneviä, vaihtuvia ilmiöitä, eivätkä ole tosi ihmiseen kuuluvia. Vain tietämätön ihminen arvostelee ihmistä hänen pukunsa mukaan.
     Joka on elämän yhteydessä, näkee kaikessa Jumalan omana tosi itsenään.
     Viisas rakastaa itseään kaikissa olennoissa.
     Tietävälle on jokainen hänen tekonsa Jumalan palvelusta. Kaiken, minkä hän tekee, toimittaa hän tietoisuudessaan ja Jumalan nimeen (voimasta).
     Hänen tahtonsa on suunnattu kaikkien olentojen hyväksi ja ihmiskunnan kehitykseksi.
     Hän on jumalallisen tahdon, karmallisen lain palvelija.
     Hän ei kerjää mitään, sillä hän ei ole mitään vailla.
     Hän ei pyydä itselleen mitään apua, koska hän ei ole huolissaan tekojensa menestyksestä.
     Hän ei ole milloinkaan pettynyt, koska hän ei mitään odota.
     Hän ei pyri mitään omistamaan, koska hän saa kaikki, mitä hän tarvitsee.
     Hän tietää, että kunnianhimo ja maine ovat vain saippuakuplia.
     Viisas ei valita kohtaloansa eikä maailman epätäydellisyyttä, sillä kaikki, mikä tapahtuu, tapahtuu välttämättömästi. Ei koko luonnossa ole vapaata tahtoa, sillä kaikki noudattaa lakia. Viisas yksin on vapaa, sillä hänen tahtonsa on sama kuin Jumalan tahto.
     Mutta tietävä ei katso maailmaa välinpitämättömyydellä, ylpeydellä eikä halveksimisella, sillä hänhän on itse kaikki.
     Hänellä ei ole yhtään vihollisia, vaikka häntä kaikki vainoisivat.
     Hän taistelee olemassaolon tähden.
     Hänen elämänsä on alituista keskittymistä totuutta ja kaikkien olentojen hyvää kohtaan.
     Valistunut ei huolehtien mietiskele maailman salaisuuksia, sillä nämä ilmenevät itsestään hänen henkiselle silmälleen.
     Hän ei arvostele lähimmäisiänsä, sillä hän tietää, ettei kukaan ihminen voi toimia muuten, kuin mitä hänen täytyy.
     Hän ei tee itseänsä rankaisemisen välikappaleeksi, vaan jättää sen tietämättömille, jotka eivät sitä paremmin ymmärrä.
     Viisas ei pyydä itsellensä minkäänlaisia oikeuksia, sillä hän saa, mitä hän on ansainnut.
     Hän ei ole herkkätuntoinen eikä joudu vihaan, jos tietämättömät häntä moittivat.
     Hän ei pyydä, että ihmiset häntä rakastaisivat, meillä ei ole mitään oikeutta saada rakkautta toiselta, mutta kylläkin velvollisuutemme rakastaa.
     Viisas ei huolehdi myöskään lähimmäistensä velvollisuuksista, jos hänen toimensa ei sitä vaadi.
     Mutta hän täyttää omat velvollisuutensa suurimmalla huolellisuudella, sillä hän tietää, ettei hän pääse maallisen olemassaolonsa kahleista, ennen kuin hän on maksanut kaikki velkansa, mitä hän aikaisemmassa maaelämässä on tehnyt. Täyttämättömät velvollisuudet tulevat oppilaalle seuraavassa maaelämässä uudestaan eteen. Jokaisella on se toimi, jossa hän voi kehittää puuttuvia hyveitänsä. Sen tähden ei oppilas ole toimeensa eikä asemaansa tyytymätön.
     Kristuksen oppilas ei tavoittele persoonallista taivasta tämän elämän toiselta puolen. Teosofiassa ei ole mitään tällä puolen ja tuolla puolen, kaikki vastakohdat ovat voitetut ykseydessä. Oppilas tietää, että itsetunteminen täytyy saavuttaa ruumiillistuksen aikana eikä odota mitään kuolemalta.
     Kristuksen oppilas on koditon, mutta koko maailmankaikkeus on hänen kotinsa. Kuitenkin täyttää hän sen valtion lait, jossa hän elää, ja hän vaikuttaa siinä kansassa, johon hän on ruumiillistunut, sen rodun kehittymiseksi ilman vihamielisyyttä muita kansoja kohtaan.
     Ei liene kenellekään ihmiselle ollut mahdollista suorittaa Kristus-tien neljä askelta yhdessä ainoassa maaelämässä. Yleensä vaatinee tie vähintään seitsemän ruumistusta, mutta tarvinnee niiden luku useimmille olla paljon suurempi.
     Myöskään eivät askeleet seuraa toisiaan siten, että korkeampi aste kumoaa alemman, vaan pikemmin läpäisevät ne toisensa, niin että harjoitukset ja tilat enimmäkseen välittömästi seuraavat toisiaan. Ei ole mitään yhdistymistä ilman kieltäytymistä ja samanaikaista toteuttamista. Kuitenkaan ei oppilaalta vaadita mitään täydellisyyttä. Voima kasvaa vain alituisen harjoituksen kautta, ja kasvaminen tarvitsee aikaa.
     Elämä elämältä lähenee teosofian oppilas yhä enemmän sitä porttia, joka erottaa temppelin esipihan pyhimmästä, Vielä on päätehtävä jäljellä, kestettävä vaikein koetus: on työnnettävä syrjään rautainen salpa, joka sulkee portin; tapettava hirmulisko, joka vartioitsee hänen sisäänmenoaan, ettei mitään epäpuhdasta pääse pyhimpään. Itsekkyyden käärme ei ole ainoastaan vaivutettava horroksiin, vaan se täytyy tappaa.
     Portin takana vartoo Mestarien veljeskunta kokelasta. Ylevän juhlan (initiaatio), ylösnousemuksen kautta, jossa adeptioppilas Mestarin avulla jättää fyysisen ruumiin ja nousee ylös persoonallisuuden haudasta (laskeutuu alas ristiltä), tulee hän Adeptiksi, Kristukseksi ja otetuksi viisaitten yhteyteen. Nyt on hänen elämänsä turvattu. Hän on välttänyt vaaran kehityksen tiellä joutua takaisinheitetyksi ja menettäneeksi elämänsä. Hän on saavuttanut virran tuonpuoleisen rannan. Hän on pelastettu ja tullut ihmiskunnan pelastajaksi.
     Nykyajan kulttuuri-ihmiskunnalla on Richard Wagnerin "Parsifalissa" teos, jossa tie Kristus-päämäärään on näytelmällisesti esitetty. Parsifalissa näemme oppilaan, joka voitettuaan vihollisensa omassa alemmassa luonnossaan tulee Kristukseksi ja nyt on kykenevä toimimaan pelastajana kärsivän ihmiskunnan pelastamiseksi.
     Tämä on se ylevä päämäärä, johon koko ihmiskunta, suurimmaksi osaksi vielä itsetiedottomasti, pyrkii. Kristus on jokaisen ihmisen määrä ja jokaisella tulee olla toivo kerran saavuttaa tämä päämäärä Silloin on voimassa häneenkin nähden Parsifalin loppulauseen totuus:
     "Vapautus vapauttajalle!"

{Ruusu-Risti 1921}

bar