V. H. V.

Kun kristityt kuulevat puhuttavan muiden kansojen, nykyisten tai menneitten, omituisista uskoista ja käsityskannoista, on varsin tavallista, että syvästi surkutellaan näitä ihmisiä. Etenkin niin tapahtuu, jos heidän uskonsa jollakin tapaa tuntuu loukkaavan meidän siveellisiä käsityksiämme. Me osaamme silloin terävästi kritisoida noita tietämättömiä ja osoittaa, kuinka raaistuttavasti heidän väärä uskonsa vaikuttaa heihin itseensä, kuinka se tylsyttää ja kuolettaa heidän parempia tunteitaan.

Hyvä on, että osaamme arvostella. Mutta vain harvat tulevat kohdistaneeksi saman arvostelukyvyn omaan itseensä, omaan kansaansa, omaan aikaansa ja omaan uskontoonsa. Me emme tule ajatelleeksikaan, että omassa keskuudessamme saattaa viihtyä yhtä alhaisia ja epäinhimillisiä käsityksiä, jopa niiden oppien joukossa, jotka nauttivat suurinta pyhyyden arvoa ja joita oppilaitoksissamme opetetaan jumalallisina totuuksina. Sairas ei itse huomaa tautiaan. Yhä vielä pitävät paikkansa vanhan roomalaisen filosofin sanat:

"Sielussamme on myötäsyntyneitä hyvän siemeniä, ja jos ne vain saisivat kasvaa ja puhjeta kukkaan, niin itse luonto ohjaisi meidät onnelliseen elämään. Mutta nyt, heti kun olemme syntyneet ja tulleet päivänvaloon, alamme elää sellaisessa alituisessa turmeluksessa ja mielipiteiden nurinkurisuudessa, että miltei imettäjän maidon keralla juomme itseemme erehdystä." (Cicero, Tusc. Disp. III 1.)

Voimme olla vakuutettuja siitä, että kun joskus tulevaisuudessa valistuneempi ihmiskunta katsoo taaksepäin meidän aikaamme ja sitä viisautta, jota me kunnioitimme "uskonnon" nimellä ja jolla koetimme ravita itseämme ja lapsiamme, niin he kyllä osaavat aivan yhtä ankarasti arvostella meitä kuin me nyt arvostelemme raakalaisia ja muinaisia pakanakansoja. He tulevat säälimättä analysoimaan meidän pyhimpiä uskonkappaleitamme ja näyttämään, missä kohdin siveelliset heikkoutemme niissä ilmenivät ja kuinka turmelevasti ne sen johdosta vaikuttivat koko ajatuselämäämme. He tulevat varmasti näkemään syyn nykyisen yhteiskuntamme onnettomaan tilaan ja taloudelliseen kurjuuteen juuri siinä henkisessä pimeydessä, joka meidän ajallamme vallitsi. Ja kenties he seuratessaan kehityksen kulkua meidän ajasta omaan aikaansa saakka tulevat näkemään, että mikäli ihmiset vapautuivat vääristä uskoistaan, sikäli muuttuivat myös ulkonaiset olosuhteet. Kun pilvet poistuivat sielun taivaalta, loisti esille Hyväntahdon aurinko ja nostatti lempeällä voimallaan maasta ihania kukkia ja kallista viljaa. Sen auringon paistaessa täytyi synkimpienkin kasvojen lauhtua lempeään hymyilyyn.

Vaan ei nykyisyyden puutteiden tarvitse tehdä meitä alakuloisiksi. Harras pyrkimys hyvään on yhtä ihanaa kuin sen jo omistaminen. Niin kuin yksityinen ihminen on suurimmillaan, kun hän tekee oman itsensä astinlaudakseen ja kohoaa sen yli johonkin korkeampaan, niin myös jokaisen kansan, jokaisen ajan suuruus on siinä, että se jossakin kohdassa huomaa olevansa harhassa ja kieltäytyy siinä enää viihtymästä. Kun joku ihmisten joukko luo päältänsä kauan jäytäneen kahleen, silloin heti kaikki suonet sykkivät kiivaammin ja elonvirta täyttää sielun. Silloin taas nuo ihmiset tuntevat riemua olemassaolosta ja kulkemisesta eteenpäin jotakin hämärää täydellisyyden ihannetta kohti.

Tämä on suurta varsinkin silloin kun kansa, niin kuin Nietzsche sanoo, "kurittaa omaa jumalaansa", sillä ihmisten itselleen luoma jumala tarvitsee alituista kurittamista, oikaisemista, parantamista, jottei se muuttuisi julmaksi — epäjumalaksi. "Uskonpuhdistus" on kansojen ja yksityisten kehityksessä ihaninta aikaa, nuortumista, elpymistä.

Emmekö nyt elä juuri tällaisessa ajassa? Emmekö tunne uusien tuulten tuulahdusta? Vanhat vakaumukset muuttuvat, kaikki on taas kaaosta, sekasortoa, mutta kaaos käy aina ennen luomista. Me ihmiset uskallamme taas uneksia luomisesta, me uskallamme antaa ajatustemme vapaasti purjehtia yli suurimpien valtamerten uusia mantereita löytämään, niin kuin tehtiin tuon kunnon Lutherin aikana. Kaikki kutsukoot itseään vapaamielisiksi tai vanhoillisiksi, tempautuvat mukaan tähän suureen pyörteeseen, joka on meitä kaikkia väkevämpi. Kuka meistä tietää, kuinka pitkälle uudistus tällä kertaa on ulottuva? Sen vain tiedämme, että nyt on aika nousta unesta ja ryhtyä työhön, tarkastaa juurta jaksain jokaista uskoa ja opinkappaletta, minkä olemme saaneet esi-isiltämme perinnöksi, kunnes näemme, mikä on pysyväisen arvoista ja mikä vain ajan virran pinnalle kohonnutta vaahtoa. Meidän on jätettävä lapsillemme parempi uskonto kuin minkä itse olemme saaneet vastaanottaa. Se on yksinkertaisesti velvollisuutemme elämää kohtaan, joka on meille annettu työntekoa ja kehitystä varten.

KRISTINUSKON TURMELTUNEIN OPPI

Ei missään kohdassa ole nykyaikainen nk. "kristillinen" usko vaipunut niin syvään alennustilaan kuin kaikessa, mikä koskee ihmisen tulevaa kohtaloa. Voidaan sanoa, että todellinen uskonto aina on pyrkimystä ykseyteen, sopusointuun, pyrkimystä tuntemaan, että elämän perussävel on yksi eli uskonnollisella kielellä lausuen, että Jumala on kaikki kaikessa. Uskonto on monismia, ykseys-uskoa, vastakohtana aineellisen ymmärryksen dualismille. Mutta nytpä meidän aikamme kristillinen oppi ihmisen vastaisesta tilasta edustaa synkintä dualismia, minkä historia konsanaan tuntee. Se edustaa ikuista, ehdotonta kaksinaisuutta, hajallaan oloa, taistelua, kärsimystä, epäsointua. Se merkitsee, että koko olemassaolo perustuu suunnattomaan erehdykseen, jonka vaikutukset eivät milloinkaan häviä. Voisi sanoa, että jos jonkun pitäisi kärsiä ikuisesti niin juuri tuon Jumalan, joka maailman luodessaan niin äärettömästi epäonnistui, että saattoi matkaan enemmän pahaa kuin hyvää, enemmän kärsimystä kuin onnea.

Kristinuskon viralliset opit taivaasta ja helvetistä ovat tiedon puussa siksi omituisia kasvannaisia — hedelmiksi niitä ei voi sanoa — ettei niistä todellakaan kannattaisi monta sanaa lausua, ellei vielä löytyisi yksinkertaisia ihmisiä, jotka pitävät oikeutenaan ja velvollisuutenaan niitä opettaa viattomille lapsille, koska ne muka kuuluvat kristinuskoon. On yleinen salaisuus, että useimmat täysikasvuiset ovat lakanneet niihin uskomasta ja pitävät häpeänä niistä edes puhuakaan mutta sittenkin he sallivat niitä tyrkytettävän lasten vastaanottavaisiin mieliin, ennen kuin nämä itse kykenevät ajattelemaan ja suojelemaan itseään noiden oppien turmiolliselta vaikutukselta.

Sitä, kuinka paljon sekasortoa, masennusta ja epätoivoa täten saadaan aikaan pienissä sieluissa, ei voi kukaan mitata. Tämä pimeä oppi jää alituisena painajaisena synkistyttämään lasten varhaisia ikävuosia, joiden tulisi olla häiriintymättömän onnen ja sopusoinnun aikaa. Vuosikausia saa tuo pieni ajattelija sitten avuttomana käyskennellä vaivaamassa itseään turhilla kysymyksillä, juuri silloin kun olisi niin paljon hyödyllistäkin opittavaa. "Pääsisinköhän taivaan iloon, jos nyt kuolisin, vai joutuisinko ainaiseksi helvetin vaivaan perkeleitten sekaan?" — mikäpä on enemmän omiaan kasvattamaan itsekkyyttä kuin tällaiset mietteet? Jos tämä olisi uskontoa, silloin uskonto olisi vain sairaalloisten haaveitten hautomista eikä hengen tervettä kehitystä siinä piirissä, missä sillä on mahdollisuuksia tehdä kokemuksia ja oppia.

Viisastuessaan lapsi kenties viimein huomaa, kuinka typerä oli kumpikin noista otaksumista. Se huomaa, kuinka pikkumaista oli ajatella ikuisuudesta, että ihmisen muutamat elinvuodet voisivat jotakin vaikuttaa aluttomaan ja loputtomaan aikaan. Se huomaa, kuinka itserakasta oli ajatella, että meidän mitättömien ihmisten epäitsenäiset ajatukset, teot tai "uskot" voisivat liikuttaa itse Ääretöntä Elämää, niin että se joko ihastuisi tai pahastuisi niistä ainaiseksi. Toki meillä Täytyisi olla vähän enemmän häveliäisyyttä suurta Jumaluutta kohtaan, ennen kuin siitä mitään tällaista ajattelemme, kun se ei kuitenkaan itse voi "astua alas" puolustamaan kunniaansa ihmissanoilla.

Ja lopuksi kun lapsi astuu ulos maailmaan ja alkaa tehdä kokemuksia, se vähitellen oppii tuntemaan ihmisluonnon salaisuuden ja huomaa, että kuinka kurja ja pimitetty voikin olla monen järki ja kuinka rumat hänen tekonsa, niin kaikkein syvimmällä jokaisessa sydämessä, jos siihen vain osaa tunkeutua, elää sama kaipaus onneen, hyvyyteen, sopusointuun. Kuinka silloin voisi ajatellakaan sitä mahdollisuutta, että elämä tämän kaipuun hävittäisi jostakin ihmisestä eikä soisi hänelle, vaikka muille, tilaisuutta päästä toiveittensa päämäärään kaikkien kärsimysten jälkeen, kaikkien harhojen tuolla puolen? Voiko ihminen edes kuvitella, että hän hyvällä mielellä voisi viihtyä äärettömässä ilossa ja nautinnossa sillä aikaa kun hänen veljensä huokaisivat toivottomassa pimeydessä?

TAHTO KUOLEMATTOMUUTEEN

Vaan niin kuin sanoimme, turha on meidän tuhlata sanojamme näihin entisajan käsityksiin. Taivas- ja helvettioppia vastaan voitaisiin esittää — ja onkin esitetty — historiallisia, sielutieteellisiä, filosofisia syitä loppumattomiin, mutta me tiedämme, etteivät mitkään todistelut vaikuta niihin, jotka tahtovat näin uskoa. Ihmisen tahto osoittaa tässä suuren mahtinsa, pitäen itse järkeäkin alamaisenaan.

Pysähtykäämme tämän tosiasian eteen. Meidän ei auta tuskastua siihen, me voimme katsella sitä aivan toiselta puolen. Kenties nämä veljemme eivät olekaan niin kovasydämisiä ja älyttömiä kuin heidän uskonsa tuntuu osoittavan. Ainakaan me emme voi heitä pakolla saattaa ajattelemaan, ennen kuin he itse siihen heräävät. Mutta me voimme kysyä: mitä tämä ilmiö meille opettaa? Miksikä ihmisissä syntyy tällainen vaisto, miksi he tahtovat näin uskoa? Kenties heidän hulluutensa voi meille opettaa yhden mitä tärkeimmän totuuden — syvemmän, pysyvämmän kuin mitä pelkkä negatiivinen kritiikki voimistelutempuillaan ilmaisee.

Me näemme tuosta tosiasiasta, että ihmisen tahto omasta luonnostaan vaatii itselleen kuolemattomuutta. Tämä tahto on niin voimakas, että se halveksii kaikkia todisteluita ja mieluummin omaksuu kuinka järjettömän opin tahansa, jollei sillä ole muuta mahdollisuutta, kuin se kokonaan lakkaa uskomasta elämän jatkumiseen kuoleman jälkeen.

Voi sanoa, että on toki järkevämpiä mielipiteitä valittavana kuin oppi ikuisesta taivaasta ja helvetistä, mutta tässä kaikkein tärkeimmässä kysymyksessä ihminen ei luota mihinkään spekulaatioihin, arveluihin. Muut teoriat kuolemattomuudesta kristikunnan piirissä on esitetty vain järkevinä otaksumina, mutta nämä ihmisethän eivät luota järkeensä uskon asioissa. Ainoastaan kirkon oppi esiintyy ehdottomalla varmuudella väittäen olevansa itse Jumalan ilmoittama hänen ainokaisen poikansa kautta. Sen tähden ihmiset riippuvat siinä kiinni kuin pelastuksen kalliossa koettaen unohtaa ne ristiriidat ja mahdottomuudet, jotka seuraavat sen mukana. He vaistomaisesti tuntevat, että tämä elämä ei täytä tarkoitustaan, jollei sen takana ole mitään muuta. Mieluummin ihminen alistuu vaikka loppumattoman kärsimyksen mahdollisuuteen, mutta hän tahtoo olla olemassa, ikuisesti olemassa.

Ylpeä olet sinä, ihmishenki. Mutta sinä et uskaltaisi olla niin ylpeä, jollet tuntisi, että niin on kuin sinä tahdot. Juuri se, että rinnassamme asuu tällainen häviämätön tahto kuolemattomuuteen, on todistuksena siitä, että meidät on kutsuttu: meidän ei tarvitse haihtua jäljettömiin kuin aallot aavalla merellä, vaan että edessämme on korkeampi mahdollisuus. Sanotaan näet, että ihmisen tahto on lähtenyt itse Elämän tahdosta, siitä, joka on aikaansaanut koko maailmankaikkeuden. Se tahto ei voi itseään pilkata. Koska ihmiset jaksavat uskoa kuolemattomuuteen ikuisesta helvetistä huolimatta, osoittaa se ettei heidän uskonsa ole vain kevytmielinen houre vaan mitä vakavinta todellisuutta. Mitättöminkin ihminen uskaltaa toivoa, ettei hänen elämänsä rajoitu niihin vuosiin, jotka kuluvat kehdosta hautaan vaan jatkuu mittaamattomiin aikoihin. Ja niin tympäisevä ja naurettava kuin tämä usko onkin, kun se koskee personallista ihmistä, joka voi olla joko hyvä tai paha, on se mitä jaloin ja suurenmoisin usko, kun se koskee ihmisen sisintä Itseä, joka on hyvän ja pahan yläpuolella, taivaan ja helvetin takana.

PAREMPAAN TIETOON!

Jos siis tahdomme vapauttaa itsemme ja tulevat sukupolvet siitä väärästä ja turmiollisesta ajatustavasta, mikä sisältyy taivaan ja helvetin käsitteisiin, täytyy meidän voittaa parempi tieto elämän ja kuoleman salaisuudesta. Tietämättömyys ei koskaan tee loppua taikauskon satapäisestä lohikäärmeestä, vaan ainoastaan tieto, totuuden tieto. Emme siis lähde taisteluun helvettioppia vastaan, sillä se on vain yksi ilmaus tietämättömyydestä, joka on kaikille yhteinen. Ei ole kylliksi, että osaamme arvostella, kuinka ei voi olla kuoleman tuolla puolen vaan meidän pitää myös osata tietää kuinka on. Muuten ei ole toivoa valoisammasta maailmankatsomuksesta.

Ja ensimmäinen askel totuutta kohti on se, että tunnustamme tietämättömyytemme, tunnustamme, että nykyiseltä uskonnoltamme tässä mitä tärkeimmässä kysymyksessä puuttuu tietoa. Onko niin vaikeata tehdä tämä tunnustus? Loukkaako se niin kipeästi meidän itserakkauttamme? Tiedämmehän, että ihmiskunta nyt niin kuin aina on jakaantunut lukemattomiin uskontoihin, lahkoihin ja ajatussuuntiin, jotka kaikki ovat olleet alituisten vaiheiden ja muutosten alaisia. Täytyykö meidän sitten välttämättä uskoa, että juuri meidän uskontomme näistä kaikista on oikea ja että siinä totuus on lopullisesti saavutettu? Kuinka olisi juuri meidän osaksemme sattunut se arvaamaton onni, että saisimme syntyä maan päälle tarkalleen siihen aikaan ja siihen paikkaan, missä totuus selkeästi viatta ja virheettä julistetaan, niin ettei meidän ensinkään tarvitse itseämme vaivata sen etsimisessä vaan ainoastaan uskoa, mitä opetetaan?

EPÄVARMUUS ALUSTA PITÄIN

Pikemminkin voimme kysyä: onko kristikunnalla milloinkaan ollut varmaa oppia ja yleistä vakaumusta ihmisen tulevasta kohtalosta? Historia näyttää meille sen merkillisen tosiasian, että tällaista ei ole ollut vaan että epätietoisuuteen ovat jääneet aina ne, jotka sitä ovat kyselleet. Kaikkein vähimmin kelpaa täksi yleiseksi vakaumukseksi meikäläisen katkismuksen taivas ja helvetti ilman välitilaa, joka oppi on sangen myöhäinen keksintö ja perustuu pelkkiin arveluihin kuolleen kirjan sanojen perusteella.

Meidän ei tarvitse muuta kuin tarkastaa niitä kristinuskon yhteisiä tunnuskirjoja eli "symboleita", jotka laadittiin silloin kun seurakunta vielä oli eheä ja yhtenäinen. Niissä emme löydä sanaakaan mistään helvetistä tai taivaasta, jotka ihmistä odottaisivat kuoleman jälkeen. Huomattava on, että nk. "apostolisen uskontunnustuksen" varhaisimmasta muodosta puuttuvat juuri nuo molemmat kohdat "astui alas tuonelaan" (ad inferos — väärin käännetty "helvettiin") ja lopussa: (uskomme) "iankaikkiseen elämään" [Alaviite: A. Harnack, Dogmengeschichte, II Auflage, I Band, p. 131.]. Nikealaisessa tunnustuksessa ei niinikään puhuta mitään tuonelaan astumisesta ja loppusanat kuuluvat: (uskomme) "tulevaisen aikakauden elämään" (aioonos, väärin käännetty "maailman"), ensinkään määrittelemättä, minkälaista tuo elämä tulee olemaan [Alaviite: Nk. Atanasiuksen symbolia ei tässä voi ottaa lukuun, koska se on syntynyt vasta keskiajalla eikä milloinkaan ole tullut koko kristikunnan hyväksymäksi. Se tuli tunnetuksi vasta 9-11 vuosisadalla, vaikka se luultavasti jo aikaisemmin oli ollut käytettynä gallialaisessa kirkossa (Ks. Harnack, Dogmengeschihte, II Band, p. 299). Ja siinäkin sekä alku- että loppulause, joissa puhutaan iankaikkisesta kadotuksesta, puuttuvat varhaisimmista meille säilyneistä muodoista, Denebertin tunnustuksesta ja Hilarius Arlesilaisen kirjoituksista.] Jos olisi jollakin tavalla voitu todistaa, että nuo käsitteet kuuluvat Kristuksen ja apostolien alkuperäisiin opetuksiin, ei mikään olisi estänyt niitä tunnustuksiin ottamasta. Mutta kaikki kirkon auktoriteetit olivat niistä aivan eri mieltä. Lähdekirjoissa ei sanottu mitään selvää ja tarkkaa tulevaisista asioista ja suusta suuhun kulkenut traditio oli yhtä epävarma.

AJATUKSEN TUKAHDUTTAMINEN

Tällainen asiaintila oli totuudenetsimiselle kaikkein edullisin, koska se kehotti jokaista yksilöä itse etsimään ja muodostamaan itselleen mielipidettä. Mutta se ei saanut kauaa jatkua. Kun uusi uskontokunta lakkasi olemasta sorretun asemassa ja alkoi itse saavuttaa mahtia, ei se enää tahtonut tunnustaa keskuudessaan vallitsevan erimielisyyttä näin tärkeissä asioissa. Nyt oli kristinuskon Mestari, Jeesus Natsarealainen, korotettava kaikkien entisten ja tulevien maailmanopettajien yläpuolelle ja viimein tehtävä itse Kaikkivaltiaaksi Jumalaksi. Kuinka silloin olisi sopinut, että hänen opissaan olisi ollut mitään puutteita tai vaillinaisuuksia? Kun kirkko väitti palvelevansa häntä ja edustavansa häntä maan päällä, täytyi sillä olla hallussaan se tieto, minkä hän oli jättänyt maailmaan.

Täytyi päästä yksimielisyyteen tavalla tai toisella. Siinä tarkoituksessa pidettiin noita suuria myrskyisiä kirkolliskokouksia, joissa äänten enemmistöllä ratkaistiin, mikä oli pidettävä jumalallisena totuutena, mikä ei. Mutta pian huomattiin, ettei tämä keino auttanut, sillä mitä yksi kokous päätti, sen toinen saattoi purkaa eivätkä erimieliset sittenkään luopuneet omasta kannastaan. Kukin maakunta taas pelkästä kateudesta kannatti omia opettajiaan.

Jos siis mieli turvata kirkon ulkonainen valta, hyvinvointi ja menestys, joka nyt oli tullut ihanteeksi, ei ollut muuta neuvoa kuin käyttää väkivaltaa. Siten päästäisiin lopullisesti eroon myös pakanallisesta filosofiasta, joka yhä kyti siellä täällä. Kussakin maassa hallitus pakkokeinoilla teki lopun sellaisista ajatussuunnista, jotka eivät taipuneet enemmistön uskoon. Vähitellen Rooma, maailman pääkaupunki, aivan isällisesti otti ratkaistakseen eri maiden väliset erimielisyydet uskonasioissa ja pian totuttiin siihen, että Roomasta päin määrättiin, mikä oli oleva oikea "katolinen", so. yleinen oppi. Siellä talletettiin näet avaimet taivaan ja maan salaisuuksiin.

Näin loppui kristikunnasta vapaa totuudentutkimus. Eikä siinä kyllä. Jos oli muistokin jäljellä vanhoista harhaopeista, saattoivat uudet sukupolvet milloin tahansa niihin langeta. Kun kerran oli alettu kulkea tätä kaltevaa pintaa, täytyi poistaa kaikki mahdollisuuskin peräytymiseen. Suorastaan täytyi tehdä loppu niistä inhimillisistä hengentuotteista, jotka eivät käyneet yhteen kirkon omistaman jumalallisen totuuden kanssa. Pantiin toimeen suuri hävitys. Ensin poltettiin kaikki pakanalliset kirjat, joihin voitiin päästä käsiksi. Sinne meni yhdessä joukossa filosofialliset, historialliset, tieteelliset, runolliset teokset. Jos meillä on jäljellä kymmenettä osaakaan antiikkisen sivistyskauden kirjallisuudesta, saamme siitä kiittää etupäässä hautoja, joihin kaikkiin eivät raastajien kädet voineet tunkeutua.

Mutta pakanalliset kirjat eivät olleet ainoat pelättävät. Vielä vaarallisemmat olivat oikeastaan ne kristilliset kirjat, jotka eivät kannattaneet "oikeata oppia". Ja tähän luokkaan kuului suurin osa alkuperäisestä kirjallisuudesta. Tuskin vanhemmissa kristillisissä kirjoissa oli ainoatakaan, joka ei miltei joka rivillään olisi loukannut kirkon nykyistä auktoriteettia. Pyhimpien "isien" teoksissa vilisemällä vilisi mitä törkeimpiä "virheitä", sillä he olivat vapaasti puhuneet ajatuksistaan, aavistamatta, että kerran määrättäisiin, mitä saisi ajatella, mitä ei. [Alaviite: Muutamia esimerkkejä: Vaikka Lactantius († v. 330) luetaan "kanonisoituihin" oppi-isiin, ovat tarkastajat löytäneet hänet syypääksi 94 harhaoppiin. Ja kun paavi Benedictus XIV pani toimeen tutkimuksen voidakseen liittää kuuluisan Klemens Aleksandrialaisen pyhimysten joukkoon, huomattiin se mahdottomaksi, kun hänen teoksensa niin suuresti poikkesivat kirkon opista kaikissa pääkohdissaankin.]

Siten ne tiedemiehet, jotka todella olivat perustaneet uuden uskonnon ja voittaneet sille sijan ihmisten sydämissä, leimattiin kirkon anateemalla, kirouksella ja heidän teoksensa hävitettiin niin tarkkaan kuin suinkin. Koko suuresta gnostilaisesta kirjallisuudesta on vasta viime vuosina aivan sattumalta löydetty muutamia katkelmia, nekin koptilaisina käännöksinä. Nykyään ne ovat tutkimukselle arvaamattomia helmiä.

VÄÄRENNÖKSET

Mitä sitten jäi kristinuskosta jäljelle, kun itse lähdekirjat hävitettiin? Tehtiin uusia. Sepitettiin toisia teoksia ja varustettiin ne apostolien ja muiden pyhäin miesten nimillä. Kuviteltiin mielessä, miten apostoli puhuisi, jos hän nyt eläisi "puhtaan opin" aikana, ja kirjoitettiin kirjat sen mukaan.

Tällaisia kirjoja on meille säilynyt hyvin paljon ja keskiaikana niitä yleisesti luettiin. Alkaen Jeesuksen ja kuningas Abgarin tai Paavalin ja filosofi Senecan välisestä kirjeenvaihdosta, Pilatuksen kirjeistä keisari Claudiukselle jne. on olemassa kaikenlaatuisia evankeliumeja, epistoloita ja "apostolien tekoja", jotka ovat kirjoitetut kauan aikaa "tekijänsä" kuoleman jälkeen. Kun kerran tuli yleiseksi tavaksi varustaa kaikenlaiset sepitykset apostolien nimillä, ei sitä pidetty edes vääränä, yhtä vähän kuin nykyaikana pidetään vääränä, jos kaunokirjailija käyttää salanimeä. Jo juutalaisten myöhemmät kirjat kulkivat väärän tekijänimen varjossa, mikä Danielin, mikä Salomonin, mikä Enokin, mikä Jesajan. Pääasia oli vain, että hyvä oppi saatiin menemään ihmisten päähän, tapahtui se sitten millä keinoin hyvänsä. Sitä vain nämä hurskaat ja yksinkertaiset ihmiset eivät huomanneet, että he itse ehkeivät olleet kaikkein kykenevimpiä ratkaisemaan, mikä oli totuus elämän ja kuoleman kysymyksissä, varsinkaan ei Pyhän Hengen nimessä.

"PIETARIN ILMESTYS"

Sattumako lienee asettanut, että kirkollinen helvettioppi on saanut alkunsa juuri tällaisesta sepityksestä. Vuonna 1886 löydettiin Akhmimissa Ylä-Egyptissä eräästä haudasta käsikirjoitus, joka kirkkoisien toistamien otteiden nojalla huomattiin olevan osa eräästä aikoinaan kuuluisasta kirjasta, "Pietarin Ilmestyksestä". Tässä kirjoituksessa luemme, kuinka Pietari saa katsahtaa tuonpuoleisiin maailmoihin, ensin taivaallisiin tarhoihin, sitten helvetin erilaisiin kerroksiin, ja varsinkin jälkimmäisiä kuvataan hyvin tarkasti ja seikkaperäisesti samaan tapaan kuin Danten "Infernossa", jonka esikuva tämä tuntuu olevan.

Kaikkina aikoina ovat ihmiset nähneet tällaisia näkyjä. Ei tarvitse mennä kauemmaksi kuin lähimpään kirjakauppaan ja ostaa kertomus jonkun Karolina Utriaisen "kauheasta ja merkillisestä unesta", joka sisältää aivan samantapaisia kuvauksia. Niiden arvo kriitillisen tutkimuksen vaakalaudalla on vain niin pieni sen tähden, että unessa ihminen useinkin näkee omat kuvittelunsa räikeissä näytelmissä toteutuneina ja varsinkin mitä hän itse on salaisesti toivonut tai pelännyt.

"Pietarin ilmestyksen" kohtalo on hyvin surullinen. Lähteneenä Jeesusta lähimmältä apostolilta se luettiin itse Jumalan Sanaan kuuluvaksi. Ensimmäinen meille säilynyt luettelo siitä kirjakokoelmasta, jota myöhemmin kutsuttiin yhteisellä nimellä "pipliaksi" tai "raamatuksi", kuuluisa nk. Kanon Muratorii lausuu: "Ilmestyksistä me hyväksymme ainoastaan Johanneksen ja Pietarin, vaikka jälkimäistä eivät muutamat kirkossa tahtoisi luettavan." Kovalta varmaan mahtoi tuntua kirkon johtajista, kun tämä ainoa ja tärkein lähde taivaan ja helvetin tuntemiseen täytyi hylätä ja haudata hiljaisuuteen, ettei väärennys tulisi liian ilmeiseksi. Itse asiassa A. Dieterich kirjassaan Nekyia (painettu Leipzigissä 1893) on hyvin laajasti ja perusteellisesti osoittanut, että "Pietarin ilmestyksen" kuvaukset taivaasta ja tuonelasta, nuo syntisten eri luokat ja heidän rangaistuksensa on saatu pythagoralaisten "kuolemankirjoista", joita juuri oli tapana panna vainajien mukana hautaan. Hän tulee siihen johtopäätökseen, että kreikkalaiset tullessaan kristityiksi eivät voineet luopua entisistä rakkaista käsityksistään vaan panivat samat opit Pietarin suuhun.

Kuitenkin tuo kirja oli tehnyt tehtävänsä, ennen kuin se poistettiin. Se oli uurtanut syvän jäljen kristilliseen ajatusmaailmaan. Teologian tri Wienel julkaistessaan löydetyn katkelman saksalaisena käännöksenä sanoo: "Ilmestys on siis ollut yksi ovi, jonka kautta itämaiset ja kreikkalaiset taivas- ja helvetti-käsitykset leveänä virtana ovat vuotaneet kristinuskoon. Tosin tämä uskonto heti alusta oli voimakkaasti näiden käsitysten vaikutuksen alainen, mutta tulimeren tuskien karkea maalaileminen ja taivaallisten ilojen kuvaaminen ovat tulleet vasta myöhemmin, aivan varmasti tämän kirjan vaikutuksesta, jota pidettiin apostoliruhtinaan tekemänä." [Alaviite: E. Hennecke, Neutestamentliche Apokrypten, p. 213.]

Jos olisi näitä traditioita ajateltu ja tutkittu samassa hengessä kuin niitä tutkittiin orfilais-pythagoralaisissa kouluissa, joista ne lähtivät, ei niillä olisi ollut samaa turmelevaa vaikutusta. Nyt sitä vastoin niitä ei tutkittu vaan niihin uskottiin silmittömästi ja luultiin niiden tarkoittavan ikuisia asioita ja sisältävän kauan kaivatun totuuden ihmisen kuolemanjälkeisestä kohtalosta. Danteen ei näin toki uskottu, kun hän rehellisesti pani oman nimensä kansilehdelle.

Kuinka lieneekään — oliko tässä enemmän petosta kuin pimeyttä ja sokeutta — taivaan ja helvetin oppi jäi värittämään koko kristillistä maailmankatsomusta läpi keskiajan. Mutta vakaumukseksi tai varmuudeksi ei voi tätä oppia kutsua, koska ei milloinkaan saanut vapaasti keskustella siitä eikä kysyä, mihinkä se perustui. "Siihen on uskottu aina Jeesuksen päivistä asti", selitti kirkko, mutta pienikin tutkimus osoitti, että siihen ei oltu uskottu vanhimpina aikoina. Koko itämaisen teologian pääpylväs ja kantaisä, Origines, ja hänen monet seuraajansa halveksivat syvästi tuollaisia raakoja ja epäinhimillisiä käsityksiä. Jo se tosiasia, että sitä piti väärennöksillä ja väkivallalla tukea, avasi monen silmät näkemään, ettei sillä ollut mitään jumalallista auktoriteettia.

RAAMATTU KIELLETTY KIRJA

Mutta kuka voi estää ajan rattaan kulkua, kuka voi nousta vastustamaan tyhmyyden ja tietämättömyyden valtaa, kun se itseään pitää korkeimpana viisautena? Nyt oltiin keskiajassa. Yhä syvemmälle langettiin tietämättömyyttä palvelemaan. Ennen pitkää huomattiin, että raamattu oikeastaan onkin kaikkein vaarallisin kirja, koska se ei ensinkään sovi yhteen kirkon opin kanssa. Silloin kristityitä kiellettiin lukemasta omaa pyhää kirjaansa, Jumalan Sanaa! Ainoastaan valalla vannotetut papit saivat tuota salaista kirjaa tutkia, mutta millä tavalla? Siten että he käyttivät kaiken tarmonsa ja kekseliäisyytensä raamatun sanojen selittämiseksi määrätyn kaavan mukaan. Rakennettiin monimutkainen skolastinen järjestelmä, jolla voitiin todistaa, että raamattu kannesta kanteen oli mitä ihmeellisintä totuutta ja täydellisesti yhtäpitäviä pyhän katolisen uskonnon kanssa. Kaikki ristiriitaisuudet, kaikki mahdottomuudet osattiin jollakin tavalla tyydyttävästi tulkita. Hyvin saattoivat nämä skolastikot vastata niin kuin Ingersollin uskovainen, kun Jumala kysyi, oliko hän uskonut Bileamin aasin puhumiseen, kylkiluutarinaan jne.: "Uskoin ja olisin uskonut paljon enemmänkin, jos olisi tarvittu." He tulivat lopulta niin taitaviksi, että olisivat osanneet todistaa jumalalliseksi totuudeksi ihan mitä tahansa, jos se olisi ollut raamatussa kirjoitettuna.

Kaiken "tutkimuksen" lähtökohtana ja edellytyksenä oli tunnustus, että raamattu oli alusta loppuun "Jumalan Sanaa" ja ettei siinä voinut olla mitään erehdyttävää. Kuinka olisi yksityinen ihminen voinut selviytyä siitä johon hän heti alusta sotkeutui, ruvetessaan etsimään totuutta kristinuskosta? Jos joku näki läpi tuon kaiken harhan, joka jo alkoi muuttua itsetietoiseksi julmaksi petollisuudeksi, hänen uransa oli heti katkaistu. Hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta tulla toimeen maailmassa, hän oli ihmisten ja Jumalan hylkäämä, häntä ei saanut ottaa huoneeseen, hänelle ei saanut antaa ruokaa, hänellä ei ollut mitään ihmisoikeuksia.

Uskallammeko mennä pitemmälle ja luoda silmäyksen siihen aikaan, jolloin tuliroviot loimusivat kaikkialla ympäri maailman, uhrit vaikeroivat kivisissä kidutusholveissa ja ihmiset lopulta eivät tohtineet edes äänettömyydessä itsekseen ajatella? Mieluummin peittäköön häveliäisyyden vaippa ajan, jolloin ei tarvinnut vakuuttaa helvetin olemassaoloa, koska sen keskellä juuri elettiin.

USKONPUHDISTUS — USKONPAKKO

Mutta mitä tekemistä meillä on noiden aikojen kanssa? Miksikä niitä mieleen muistutetaan? Mehän olemme tuosta orjuudesta vapautuneet, Luther teki pesäeron sen kirkon kanssa, joka oli rakennettu väkivallalle ja vääryydelle. Siitä asti paistaa totuuden valo kirkkaasti ja ihmiset saavat vapaasti lähestyä sitä. Jumalan kiitos, nyt ei ole uskonpakkoa.

Näin kuulemme sanottavan. Ja ihmiset kuvittelevat todella nyt vakaumuksen tietä tulleensa jokseenkin samoihin tuloksiin kuin mihin katolinen kirkko niin hirveillä kidutuksilla sai ihmiset pakotetuiksi. Vieläpä usko ihmisen tulevaiseen kohtaloon on paljon synkempi ja kauheampi "evankelisen" uskon mukaan. Tämäkö oli seuraus uskonvapaudesta?

Ei, vaan koko puhe uskonvapaudesta on meidän aikaamme asti ollut pelkkää harhaa. Kun uskonpuhdistuksen aikana talonpojat tekivät uuden opin vaikutuksesta kapinan ja Luther, pelästyen herättämästään liikkeestä, riensi sitä hillitsemään ja saikin sen tukahdutetuksi — silloin oli loppunut lyhyt kangastus ajatuksen ja tutkimuksen vapaudesta. "Puhdistuneissa" kirkoissa tapahtui aivan sama kehitys kuin emäkirkossa oli tapahtunut. Taas kokoontuivat kirkon johtajat yhteen ja keskustelivat monissa kiivaissa kokouksissa siitä, mitä oli pidettävä jumalallisena totuutena, eivätkä taaskaan päässeet yksimielisyyteen. Mutta jotteivät ihmiset eksyisi omin päin tutkimaan elämän salaisuuksia, päätettiin saada aikaan edes jonkinmoinen sovinto ja näin laadittiin nk. "sovintokirja", Liber Concordice. Tämä sisälsi tarkkoja määräyksiä siitä, mitä kristityn tuli uskoa. Se oli yhteinen kompromissi, jossa koetettiin tyydyttää kaikkien mieltä, vaikkei kukaan ollut siihen tyytyväinen.

Yhtäkaikki tämä tuli luterilaisen kirkon tunnustuskirjaksi raamatun ohella ja tietysti raamattua monin verroin tärkeämmäksi, koska tässä oli selvästi ja tarkasti määritelty, mitä raamattu ainoastaan hämärissä vertauspuheissa tuntui viittoilevan. Raamattua voi kuka tahansa tulkita oman mielensä mukaan, mutta ei tunnustuskirjan karkeita, kovia sanoja.

KUOLEMANRANGAISTUS VÄÄRÄSTÄ OPISTA

Kun nyt taas oli "uskonpuhdistuksen" uusi oppi virallisesti määritelty, saatiin pian nähdä, ettei ollut tarkoituskaan antaa ihmisten vapaasti ajatella. Kaikkien täytyi tunnustaa tämä "evankelinen" usko. Ei ollut mitään muuta mahdollisuutta. Vielä Kustaa Adolfin aikana oli kuolemanrangaistuksella kielletty uskosta luopuminen näissä meidän maissamme. "Vapauden aikana" lievennettiin lakia ja kuolemanrangaistus muutettiin — maanpakolaisuudeksi. Se kirkkolaki, joka meillä oli voimassa aina vuoteen 1870, sääti: "Kaikkien pitää tunnustaa yksin ja ainoastaan sitä kristillistä oppia ja uskoa, joka perustan Jumalan pyhään sanaan, vanhan ja uuden testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoituksiin, niin kuin se on käsitetty kolmessa pääsymbolissa, apostolisessa, nikealaisessa ja atanasiolaisessa, niin myös muuttumattomassa Augsburgin tunnustuksessa vuodelta 1530 sekä Upsalan kokouksessa 1593 hyväksytty ja kokonaisessa niin kutsutussa Sovintokirjassa selitetty." Siis on ainoastaan yhden miespolven aika kulunut siitä, jolloin ei ollut maassamme laillisesti lupa asua kenenkään, joka ei tunnustanut kaikkia kirkon oppeja itse ikuisuuksien ikuisuuksista. Jos joku tätä kutsuu uskonvapaudeksi, täytyy hänellä olla käsitteet hyvin sekavia.

Tänä päivänäkin ovat olot maassamme jokseenkin samalla kannalla. Kansalaisille on tosin myönnetty oikeus siirtyä eriuskolaisseurakuntiin, mutta ne, jotka eivät tahdo mitään lahkoja muodostaa vaan olla vapaasti ajattelevia ovat oikeastaan vieläkin lain suojaa vailla [Alaviite: Sitä periaatetta ainakin Elis Bergroth teroittaa "Suomen kirkon historiassa" puhuessaan kirkkokurista ja sanoessaan esim. "vapaakirkollisista", että he eivät ansaitse laillisia kansalaisoikeuksia, koska "murtavat leipää" ilman papin apua (s. 374). Ikään kuin joku akateemisen tutkinnon suorittanut kykenisi paremmin muuttamaan leipää ja viiniä "Kristuksen ruumiiksi ja vereksi" kuin kuka tahansa muu, joka siihen uskoo.].

Itse kirkon piirissä ei nyt enempi kuin ennenkään ole mitään mahdollisuutta omintakeiseen tutkimukseen, jos se käy yli tunnustuskirjojen määräämien tarkkojen rajojen. Päästessään kouluistaan vapaiksi ja aloittaessaan virkauransa nuoret papinalut saavat valalla vannoa pysyvänsä kiinni evankelisluterilaisessa perityssä opissa. He näet jo silloin perin pohjin tuntevat kaikki jumalalliset salaisuudet eivätkä toivokaan elämänsä aikana saavansa mitään täydellisempää ilmoitusta. Harva pappi meidän maassamme tuntee edes oman uskontonsa syntyhistorian ja on itse lukenut alkukristillisiä kirjoituksia paitsi raamattua. Kun kuuluisa Chinique oli papiksi vihittävä ja hänen käskettiin vannoa pysyvänsä kiinni "isien" opissa ja traditioissa, kysyi hän hämmästyen, kuinka hän voisi sen tehdä, kun ei hän koskaan ole saanut niiden teoksia lukeakaan. Mutta hän teki sen valan niin kuin niin moni muu.

JÄRJESTELMÄLLINEN PEITTELY

Jos ajattelemme tätä omituista salaamista, jota järjestelmällisesti on noudatettu kirkon alusta aina meidän päiviimme asti ja pakkokeinoilla pidetty yllä, mitä se merkinnee? Miksikä kristityt ovat niin pelänneet vapaata tutkimusta? Miksikä heidän oman uskontonsa synty on kätketty syvään salaperäisyyteen vaikka sen pitäisi olla heille innostuksen lähde? Kun ei kerran tahdota etsiä mitään tietoa tämän uskonnon ulkopuolelta, miksikä ei edes tätä rehellisesti ja perinpohjin tutkita?

Näihin kysymyksiin emme löydä muuta vastausta kuin että tässä mahtaa olla "koira haudattuna". Tähän pelkoon on varmaan olemassa joku syy. Kaiken tämän vuosisatoja vallinneen hämäryyden taakse on kätketty joku totuus, jota ei ole tahdottu päästää julkisuuteen. Jos olisi todella olemassa rehellinen vakaumus kirkon opin totuudesta ja sen yhtäpitävyydestä Kristuksen opetuksen kanssa, ei voisi tämä salakähmäisyys tulla kysymykseenkään. Jos todella uskottaisiin, että raamattu on Jumalan Sana, niin olisi mitä suurinta röyhkeyttä ihmisten rupeaminen tätä ilmoitusta selventämään, täydentämään, määrittelemään, ikään kuin ei Jumala olisi osannut puhua aivan selvästi ja tajuttavasti. Jos kerran "isät" tiesivät, että juuri nämä kirjat sattuivat olemaan "Pyhän Hengen" inspiroimia, täytyi heidän itsensä olla erittäin viisaita ja perehtyneitä jumalallisiin salaisuuksiin. Kuinka silloin on käsitettävä, että pelätään näiden viisaiden ihmisten kirjojen tutkimista ja että useimmat niistä on täytynyt hävittää? Koko tämä menetelmä on itsensä kanssa mitä suurimmassa ristiriidassa.

Sen tähden emme jaksa enää pysyä tuossa aikojen lumouksessa. Me emme usko enää mihinkään kirjoihin, mihinkään ehdottomiin tietäjiin. Jos Jumala on puhunut, on hän puhunut aina ja joka paikassa, ja silloin kaikilta maan ääriltä, kaikilta ajoilta ja kaikista kansoista on löydettävä kirjaimia ja tavuja ja sopertelevia lauseita tästä Jumalan Sanasta, jonka suurin osa vielä on kirjoittamatta. Me luemme ja luemme sitä emmekä ole vielä alkuunkaan päässeet. Jokainen ihmisten kirja on vain yksi lehti totuuden puussa. Lehdet voi lakastua ja pudota, mutta ikuinen puu kasvattaa aina uusia lehtiä.

TIETÄMÄTTÖMYYDEN RANGAISTUS

Siksipä onkin ihmisen velvollisuus aivan toinen kuin tähän asti uskoimme. Jos ennen sanottiin, ettei pidä paljon miettiä, ei liiaksi tutkia vaan uskoa siihen oppiin, joka jo on valmis ja täydellinen, niin nyt on hänen tehtävänsä perin vastakkainen. Hän käsittää, että mitä enemmän hän sulkee korvansa ja silmänsä ja painaa alas järkeään, sitä kauemmaksi hän etenee totuudesta, sitä pienempi mahdollisuus on hänen tajuta elämän salaisuutta. Jos hän tahtoo olla rehellinen totuuden kutsulle, hänellä ei ole muuta keinoa kuin tutkia, tarkastaa, miettiä totuutta joka puolelta, etsiä sitä kaikista lähteistä.

Mutta jos tämä on itse Elämän tahto, niin ei mikään rikos Elämän tahtoa vastaan voi jäädä rankaisematta. Jos ihmiset ovat pelänneet totuuden tutkimista ja valinneet tietämättömyyden palvelemisen, ovat he saaneet, mitä ovat tahtoneet. He ovat tulleet sokeudella lyödyiksi. Heidän oma itsekkyytensä on heille maalannut petollisia kuvia heidän hämärissä kammioissaan, kun he eivät ole tahtoneet astua ulos kirkkaaseen päivänvaloon oppimaan suurelta luonnolta ja myös niiltä ihmisiltä, jotka eivät ole kuuluneet heidän joukkoonsa.

Kun mielipuolisuutta lähenevä ihminen hautoo kauan yhtä ajatusta, tulee se hänelle viimein painajaiseksi, josta hän ei voi enää irtautua. Tällaisia "kiintoajatuksia" ovat kristittyjen taivas ja helvetti. Ne ovat syntyneet luostarien kammioissa, missä ihmiset, joilla ei ollut muuta työtä, miettivät hulluuteen asti heiltä salattuja ikuisuuden asioita. Heidän tuomansa ajatukset ovat muodostuneet paksuksi sumupilveksi, joka käärii meidät sisäänsä ja estää meitä ajattelemasta järkevästi, käsittämästä ennakkoluulottomasti. Me elämme näiden piintyneiden ajatusten vallassa, ikään kuin mustan velhouden lumoissa.

ITSEKKYYDEN IKUISTUTTAMINEN

Jos hetkeksi voisimme asettua oman uskontomme ulkopuolelle ja arvostella nykyistä "ikuisuusoppia" puhtaan inhimillisen järjen kannalta, täytyisi meidän kenties tunnustaa itsellemme, että se on itsekkyyden apoteoosi eli jumalalliseksi julistaminen. Ei siinä kyllä, että tässä elämässä alati palvelemme itseämme ja etsimme omaa personallista onneamme, me olemme tahtoneet jatkaa tätä nautintoa ikuisesti. Emme ainoastaan nyt pidä itseämme kaikkia muita kansoja mainiompina vaan tuollakin puolen me saamme loppumattomasti muka asua autuudessa ja muut syöksyvät pimeyteen. Tätä me saatamme tyytyväisellä mielellä pitää suuren elämännäytelmän ihanana loppuna ja maailman kohtalon oikeana ratkaisuna. Jumalalle olkoon kunnia — ajatellaan — kun hän on kaikki niin viisaasti ja armollisesti asettanut — meitä varten, juuri meitä kristityitä silmälläpitäen!

Jos todella se tieto, jonka kristinusko toi maailmaan elämästä ja kuolemasta, olisi näin erinomaisesti itsekkyyttämme suosiva, emme totisesti tahtoisi olla sen kanssa missään tekemisissä, kun järkemme on herännyt etsimään elämästä oikeudenmukaisuutta. Mutta juuri se seikka, että tämän opin ylläpitämiseksi on täytynyt käyttää niin yhtämittaista ja järjestelmällistä ajatuksen pakotusta ja tutkimuksen estämistä, antaa meille syytä toivoa, että kristinuskon alkuperäinen usko saattoi olla aivan toinen. Jos Jeesuksen oppi olisi tukenut kirkon oppia, ei olisi tarvittu pannanuhkauksia, ei kuolemanrangaistuksia, ei maanpakolaisuutta, ei papinvaloja. Sillä näillä keinoilla ei suinkaan koetettu estää muihin uskontoihin siirtymistä — niihin ei kukaan pyrkinyt eikä niitä tunnettukaan — vaan pelättiin syventymistä itse alkuperäiseen kristinuskoon itse Jeesuksen oppiin.

SALATTU JA PELÄTTY ALKUOPPI

Siitäpä uteliaisuutemme herää. Tuo alkuoppi nähtävästi ei tyydyttänyt ihmisten itsekkyyttä. Se ei tarjonnut riittävää pohjaa heidän herkkäuskoisille haaveilleen ja julmille kuvitteluilleen. Meissä syntyy halu saada aivan perinpohjainen selvyys siitä uskosta, joka ensinnä valloitti maailman ja sai ihmisissä uskon heräämään. Sanotaan: "valheella on lyhyet jäljet" ja jos joku ihminen ilman muuta olisi esiintynyt ja alkanut julistaa sanomaa taivaasta ja helvetistä, häntä ei kauaa olisi uskottu, hänen sanansa eivät olisi pitkälle ennättäneet. Sitä vastoin on erehdyksen ja tietämättömyyden valta suuri. Jos kerta ihmiset pääsevät käsiksi johonkin todelliseen vakaumukseen kuolemantakaisista, saattavat he kyllä aikojen kuluessa antaa tälle vakaumukselle aivan toisen muodon ja sisällyksen, oman rajoitetun järkensä mukaisesti.

Ensimmäisillä kristityillä oli tuollainen todellinen vakaumus. Heillä oli ehdoton varmuus siitä, että kuolema on harhaa. Mistä he lienevätkään sen saaneet, se oli ainakin niin vankka, etteivät he edes kaivanneet mitään tietoja siitä, minkälaiseksi elämä tuolla puolen muodostuisi. Heille riitti se tieto, että on elämä, jota ei maailma tunne.

Tältä ensimmäiseltä seurakunnalta kirkko ja myöhemmät sukupolvet lainasivat kuolemattomuususkonsa. Eli ehkä olisi oikeampi sanoa, että he varastivat sen, sillä eikö varastaminen ole ottamista salaa ja vastoin toisen tahtoa? Jos Kristus ja hänen opetuslapsensa olisivat tahtoneet kuolemattomuutta opetettavan taivaan ja helvetin muodossa, he olisivat sen itsekin voineet tehdä. He olisivat silloin parhaimmat todistajat sen puolesta. Hehän osoittivat koko elämällään, kuinka mitätön oli heille "tämän maailman meno" toisen elämän varmuuden rinnalla. Kirkko taas kyllä puhui paljon kaunista tuonpuoleisesta autuudesta, mutta näytti esimerkillään, kuinka vähän se luotti taivaallisiin asioihin ja kuinka mielellään se vaihtoi ne mukavaan ja hyvinvoipaan elämään tässä maailmassa, joka ainakin oli uskottava ja kouriintuntuva.

TODISTAJIEN VERI

Meillä on erikoisesti syytä tutkia, mikä totuus piilee kristinuskossa. Siihen meillä on ensiksikin velvollisuus, jos tahdomme auttaa sitä yhteiskuntaa, jossa elämme ja jonka kanssa olemme alituisessa ajatuksenyhteydessä. Mutta meillä on vielä suurempi syy sen tähden, että tämän totuuden puolesta on vuodatettu verta niin paljon pitkin aikoja.

On puhuttu paljon Kristuksen "uhrikuolemasta" ja sen pelastavasta vaikutuksesta. Mutta olkoon sen mystinen ja vertauskuvallinen merkitys mikä tahansa, me käsitämme siitä vain sen yksinkertaisen tosiasian, että siinä oli mies, jolla oli totuus ilmoitettavana, totuus niin tärkeä, että hän sen puolesta oli valmis kuolemaan. Ja samanlaisen "marttyyrikuoleman" kärsivät monet hänen lähimmistä seuraajistaan, kun tämä oppi levisi yli maailman. Nämä kaikki "todistivat" että oli olemassa jotakin kuolemaa korkeampaa, tätä elämää ehompaa. Tämä vuodatettu veri "pelastaa" meidät sillä tavalla, että se herättää meidät uneliaisuudestamme ja vaatii etsimään, mikä totuus saattoi olla niin ihmeellinen, että sen puolesta kannatti kärsiä niin paljon ja heittää henkensä.

Nuo ensimmäiset "marttyyrit" eli "todistajat" saivat suuren epäuskoisen maailman vakuutetuksi siitä, että oli olemassa tieto, joka vapauttaa ihmisen kaikesta kuoleman pelosta. Mutta paljon suurempi näiden ensimmäisten marttyyrien lukua oli niiden luku, jotka myöhempinä aikoina kärsivät vielä kauheampia kidutuksia todistaakseen, että kirkon oppi ei ollut se alkuperäinen totuus. Heidänkin verensä "huutaa" ja huutaa vielä äänekkäämmin. Se vaatii meitä jollakin tavalla sovittamaan sitä ääretöntä rikosta, joka tässä maailmanosassa on tehty totuutta vastaan.

Ei meidän tarvitse kuvitellakaan, että ne ihmiset, joita pitkin vuosisatoja kristikunnassa poltettiin ja rääkättiin, saivat kärsiä tämän sen tähden, että he olisivat kannattaneet niitä pieniä muutoksia, joita Luther teki "vanhurskauttamisoppiin". Ei, vaan he menivät kuolemaan sen tähden että heissä oli herännyt epäusko koko tätä järjestelmää kohtaan, joka erityisten temppujen, keinojen ja ehtojen avulla lupasi saattaa yhden osan ihmiskunnasta iankaikkiseen autuuteen ja jättää muut oman onnensa nojaan. Jos he olisivat uskoneet taivaaseen tai pelänneet helvettiä, he olisivat toki koettaneet pysyä hyvissä väleissä "Jumalan seurakunnan", "Kristuksen morsiamen" kanssa, joka yksin lupasi pelastuksen. Mutta heissä oli syntynyt aivan toivoton väsymys tähän uskontoon, joka heistä tuntui yhdeltä suurelta järjettömyydeltä. Ivahymyllä he sallivat kirkon tehdä viimeisen järjettömyytensä — karkottaa epäilijät maan päältä, jotta sen oppi säilyisi puhtaana. Heiltä oli riistetty mahdollisuus tässä maailmassa tutkia totuutta, siksi heille oli elämäkin arvoton. Mieluummin he tahtoivat, jos se oli mahdollista, astua Kaikkivaltiaan eteen, oman rehellisyytensä tunnossa, ja vaatia häntä vastaamaan "armopäätöstensä" oikeudellisuudesta, jota he olivat uskaltaneet epäillä.

SOVITUS MEIDÄN TEHTÄVÄ

Näiden kaikkien todistajien veri on vielä sovittamatta. Sitä aatetta, jonka puolesta he menivät kuolemaan, ei ole vielä toteutettu. Kristuksen opin ympärillä on vielä olemassa vuosisataisten ennakkoluulojen ja tietämättömyyden vahva muuri, joka estää näkemästä, oliko siinä mitään järjellistä totuutta. Meidän maassamme vapaa tutkimus ei ole vielä tunkeutunut korkea-arvoiseen teologiseen tiedekuntaan. Ainoastaan kansa on herännyt ajattelemaan.

Lieneekö kenenkään tarvinnut hengellään maksaa uskomistaan helvettioppiin? Sitä opinkappaletta on päinvastoin käytetty mukavana keinona monen hengen ylläpitämiseksi. Helppo on huomata, kuinka heikko on usko siihen sen tunnustajissa. Jos heillä olisi kipinäkin tavallista ihmisrakkautta sydämessään, vaatisi tämä usko heitä menemään ulos kaduille ja kujille huutamaan suruttomille: "Kavahtakaa, kääntykää! Pohjaton kadotus ammottaa edessänne. Minä hetkenä tahansa voitte syöksyä siihen, ja silloin olette iankaikkisesti menetetyt." He vetäisivät päällensä kaikkien ivan, ehkä järjestysvalta korjaisi heidät talteen mielipuolina. Mutta ainakin he tekisivät johdonmukaisemmin kuin nyt, jolloin he vakuuttavat eläen mukavissa suojissaan kylmäverisesti uskovansa suurimman osan ihmisten ikuisiin kärsimyksiin. Tämä usko on toimettomien aivojen sumuista haavetta, ja sanotaan, että laiskuus on kaikkien paheiden äiti.

NIIN KUIN LAPSET ALKAVAT

Jos tahdomme päästä tietoon todellisesta kristinuskosta, täytyy meidän jättää mielestämme kaikkien aikojen piispat ja papit ja dogmit ja kirkolliskokoukset. Siitä asti kun julistettiin, että totuus oli löydetty ja ettei enää tarvinnut etsiä, alkoi harhan valta, joka päätyi paavin erehtymättömäksi julistamisella v. 1870. "Raamatunselittäjät" vain kopioivat ja kommentoivat toinen toistaan kautta aikojen, ilman vapautta ja itsenäisyyttä. Meidän sitä vastoin täytyy aloittaa aivan alusta ja asettua samalle kannalle kuin pienet lapset, joista sanotaan: "Ellette käänny ja tule sellaisiksi kuin pienet lapset, ette suinkaan tule taivaan valtakuntaan." Se ei merkitse, että jättäisimme sikseen järkemme ja arvostelukykymme. Päinvastoin juuri lapsella on totuuden vaisto kaikkein herkin. Se uskoo vanhempien sanoihin ainoastaan niin kauan kuin huomaa niiden puhuvan sille totta, mutta aina se tahtoo kaikkea koetella, tutkia, urkkia ihan perimmäisiä juuria myöten.

Emme voi jatkaa enää sillä tiellä, jota tähän asti on kuljettu, eikä se olekaan "tie" vaan täydellinen seisaus, ajatuksen pysähtyminen. Nyt täytyy meidän olla valmiit tunnustamaan mahdolliseksi kaikkein vastakkaisimmankin mielipiteen, jos tutkimuksemme siihen johtaisi. Ja jos mikään tiede, mikään uskonto, mikään viisausoppi voi auttaa selvittämään näitä mysteerioita, niin me empimättä käytämme niitä hyväksemme. Kaikki ihmistieto on yhteistä; mikä on yhdellä ollut, se kuuluu jokaiselle. Yleisinhimillisesti katsoen ei mikään uskonto ole meitä lähempänä kuin toinen. Totuudenetsijöinä emme ole "kristittyjä" emmekä "muhamettilaisia". Jos tarvitaan tällaisia nimityksiä, ei niitä ainakaan tulevaisuudessa tulisi käyttää muista kuin niistä, jotka varmasti tuntevat toisen tai toisen Mestarin omat opit ja ovat ottaneet nämä elämänsä johtotähdiksi. Rehellisiä voisimme ainakin kaikki olla eikä ulkokultaisia.

KIERROS YHÄ YLÖSPÄIN

Sanotaan, että ihmiskunnan kehitys tapahtuu sykleissä eli piireissä. Kun nyt on kylliksi kauan kuljettu ympyrän kehää pitkin yhteen suuntaan, on viimein tultu takaisin lähtöpisteeseen. Nyt on uudelleen lähdettävä matkaan. Mutta sanotaan myös, että tuo piirikulku kohoaa spiraalinmuotoisesti ylöspäin. Emme nyt enää lähde matkaan samoilla edellytyksillä kuin ennen. Nyt ottakaamme vuosisatojen aikana saavutettu kokemus. Ei tarvitse enää langeta aivan samoihin erehdyksiin.

Tosin on positiivinen tulos kristikunnan "tutkimuksesta" kuoleman kysymyksessä sangen niukka. Syyt siihen olemme jo nähneet. Mutta negatiivinen tulos on sitä tärkeämpi. On selvän selvästi huomattu se tosiasia, että mikään Jumala ei ihmisille ilmoita heidän erehdyksiään vaan he saavat niissä pysyä, niin kauan kuin he viihtyvät. "Tähdet eivät tule alas meidän luoksemme jollemme me osaa kohota ylös tähtiin." Mitä varmempia itse olemme tiedoistamme, sitä salatumpi on meille totuus.

Samalla yhä selvemmin aletaan huomata se tosiasia, että tällä niin kuin kaikilla aloilla tulokset riippuvat tehdystä työstä. Kuinka silloin voisimme otaksuakaan, että kristitty, joka pyhäpäivisin tai suurina juhlina heittää jonkun harhailevan ajatuksen yli näkyväisen maailman rajojen, olisi pystyvämpi arvostelemaan kuoleman salaisuuksia kuin itämaalainen, joka käyttää tähän miettimiseen yhtämittaisesti viikkoja, kuukausia, vuosia! Tiedämme, että muinaiset joogit, kun heissä heräsi halu saavuttaa täydellinen tieto olemassaolon arvotuksesta, jättivät kotinsa ja omaisensa, katkaisivat kaikki maalliset siteet, vetäytyivät syviin metsiin ja keskittävät sielunsa kaikki voimat tähän yhteen asiaan, unohtaen kaikki ruumiilliset tarpeet. Eivätkä he ainoastaan itse miettineet vaan he vaelsivat yli maiden ja merten etsimään vastausta niiltä, jotka jotakin enemmän mahtoivat tietää. Kenties he siten jotakin löysivät. Ainakaan eivät langenneet samoihin erehdyksiin kuin kristityt kansat. Kun he nyt kuulevat lähetyssaarnaajien puhuvan länsimaisesta tulevaisuususkosta, luulevat he näiden laskevan leikkiä. Heidän Rishinsä eivät ole koskaan tulleet tällaisiin tuloksiin.

TIETÄJÄT ITÄISILTÄ MAILTA

Mitä olivat nuo "tietäjät itäisiltä mailta", joista kerrotaan evankeliumin alussa? Olivatko ne aivan tavallisia kuolevaisia? Pikemmin ne ovat varoituksena meille, ettemme korottaisi itseämme kaikkien muiden kansojen yläpuolelle. Ne tuntuvat sanovan, jos tunkeudumme kertomuksen henkeen: "Me iloitsemme ja kiitämme Korkeinta siitä, että nyt on valo teillekin tullut. Meille se on jo ennen tullut. Me olemme paljon etsineet ja viimein löytäneet. Kuinka kauan kestänee, ennen kuin te opitte ymmärtämään sitä sanomaa, joka teille nyt annetaan?"

He eivät tosin mitään puhuneet. Viisaat vaikenevat, ollessaan tyhmien joukossa. Juutalaisten lainoppineiden tai tietämättömän rahvaan joukossa ei ollut sellaisia, jotka olisivat pystyneet heidän kanssaan keskustelemaan. He palasivat takaisin omiin maihinsa, jotka kulkuneuvojen puutteessa ja rotujen keskinäisen epäluulon takia olivat meikäläisille kansoille kuin toinen, suljettu maailma. He vaikenivat, mutta me aavistamme, että heidän vaitiolonsa merkitsi tyyntä tietoisuutta aikojen äärettömyydestä ja hengen hitaasta vaelluksesta totuutta kohti.

TIETEEMME RAJOITUKSET

Me olemme niin ylpeät tieteestämme ja sen suurista saavutuksista. Mutta vielä ei ole tiedekään saavuttanut täydellistä vapautta ja ulottanut tutkimustansa kaikkialle. Se yleinen ajatuspakko, joka on vallinnut yhteiskunnissamme, on painanut leimansa senkin työskentelyyn. Saadakseen olla rauhassa on tieteen täytynyt tehdä hiljainen sopimus virallisen uskonnon kanssa, että kumpikaan ei tunkeudu toisen alueille. Tiede ei ole tahtonut ensinkään käsitellä niitä kysymyksiä, jotka yleinen mielipide lukee uskonnon alaan kuuluiksi. Sen on täytynyt pysytellä tämän aineellisen luonnon piirissä. Mutta kun näkyväinen maailma on tyystin tutkittu, kun lukemattomat eläin- ja kasvimuodot on varustettu latinalaisilla nimillä ja tullut katalogeihin merkityksi, kun tähtimaailma on valokuvattu ja kartoitettu, kun kaikenlaatuiset kemialliset preparaatit on tehty uudestaan ja yhä uudestaan, tulee vihdoin aika, jolloin tiede huomaa, että sen tärkein tutkimus on vielä aloittamatta. Se on se tutkimus, josta kuuluisa Pascal sanoi:

"Sielun kuolemattomuus on niin tärkeä asia ja koskee meitä niin syvästi, että ihmisen on pitänyt kadottaa kaiken tunteellisuutensa ollakseen välinpitämätön tästä tiedosta. Kaikki tekomme ja kokemuksemme käyvät aivan eri suuntiin sen mukaan, toivommeko niistä olevan jotakin ikuista hyvää vai ei. Ensimmäinen harrastuksemme ja velvollisuutemme on päästä selvyyteen tästä asiasta, josta koko käytöksemme riippuu. Muutamien ihmisten piittaamattomuus, kun on kysymyksessä heidän oma itsensä, heidän ikuisuutensa, heidän kaikkensa — se minua enemmän kiihdyttää kuin säälittää. Se on minusta käsittämätöntä lumousta, luonnotonta velttoutta."

Pascal hän piti mahdollisena, että ihmisjärki voisi tunkeutua kaikille aloille ja saavuttaa tietoa myös niistä asioista, joita siihen asti oli vain uskottu. Hän selittää sen tähän tapaan: "Jos jumalallinen totuus väittäisi olevansa aivan yksinkertainen ja selvä, niin historia ja aikojen kokemus helposti todistaisi sen valheelliseksi. Mutta nytpä se sanookin olevansa salaisuus, mysteerio, joka on kätketty ihmisen sisimpään ja on hänen omien ponnistustensa avulla etsittävä esille."

METSISTYNYT PUUTARHA

Tuonpuoleinen maailma on tähän asti ollut ikään kuin puutarha, jota kauan on laiminlyöty ja joka sen tähden on päässyt metsistymään ja kasvamaan täyteen rumia rikkaruohoja. Ovatpa viimeisinä aikoina muutamat arvelleet, ettei tuollaista puutarhaa ensinkään tarvittaisi vaan että riittäisi, kun itse kukin pitäisi huolta pelloistaan ja ruokaviljelyksistään. Mutta jokainen ihminen vanhenee kerran ja tarvitsee silloin paikan, missä lepuuttaa väsyneitä jäseniään. Lapsetkin mielellään leikkivät tällaisessa puutarhassa. Vieläpä raskaan työn raatajakin haluaisi joskus viihdyttää ajatuksiaan ainakin siinä tiedossa, että on olemassa puutarha, joka on aivan erillään tästä monien vaivojen, pettymysten ja rajoitusten maailmasta.

Mutta tuon puutarhan täytyisi olla todellinen, ehdottomasti todellinen, yhtä todellinen kuin tämäkin maailma. Me häpeisimme itseämmekin, jos tahallamme loisimme petollisia tulevaisuuden kuvia tai jos antaisimme itsekkyytemme uskotella itsellemme jotakin muuta kohtaloa kuin suurelle maailmalle, kaikille eläväisille. Me tahdomme vain tutkia, minkä päämärän itse Ääretön Tahto on asettanut olemassaololle, tietääksemme asettaa itsemme sen mukaan.

KAUNIITA KUVITELMIA

Kerrotaan muinaisuuden hurskaista erakoista, että he kuullessaan tarinoita paratiisin saaresta, joka muka vielä oli olemassa keskellä valtamerta, varustivat purren ja lähtivät matkaan sitä etsimään. Onnellisia nuo lapsisielut, joille tämä maa vielä sisälsi salaisuuksia! Onnellisia nekin, jotka saattoivat katsella ylös pilviin ja puhua "taivaan saleista" jossakin tähtitarhoissa. Onnellisia vielä nekin, jotka saattoivat uskoa, että tämä maailma noin yhtäkkiä jonakin silmänräpäyksenä vaipuisi olemattomuuteen ja sen sijalle yhtä äkkiä syntyisi toinen maa, jossa asuisi ikuisesti "rauha ja vanhurskaus".

Kaikki nämä suloiset kuvitelmat on tiede meiltä riistänyt, armottomasti riistänyt. Olemme tutkineet tämän maan ja sen suurimmatkin ulapat, löytämättä paratiisia sen piiristä. Olemme ilmapalloissa liidelleet korkeuksiin, emmekä löytäneet muuta kuin tyhjyyttä ja sumua. Kaukoputkella olemme tarkastaneet avaruuden äärimmäisiä pohjukoita, emmekä ole löytäneet jälkeäkään "Jumalan valtaistuimesta" niin kuin Häckel lausuu lapsenomaisesti.

TAJUNTAMME SYVYYTEEN

Tämä kaikki on tehnyt kuoleman arvotuksen monin verroin vaikeammaksi ratkaista. Se ei ole nyt enää ainoastaan syvä se on ääretön. Emme pääse sen ratkaisua lähemmäksi muutamilla aironvedoilla. Emme todellakaan pääse sen perille, ennen kuin heittäydymme oman tajuntamme syvyyteen ja aloitamme aivan uutta tiedettä, itsetutkimuksen tiedettä. Silloin tiede muuttuu meille uskonnoksi ja uskonto tieteeksi ja me alamme lähestyä sitä Jumalallista Mysteeriota, jonka Pascal sanoi olevan sisässämme.

Mikä on se, jonka kohtalosta tietoa etsimme? Se ei ole ruumis, sillä mitäpä me ruumiista muuta voisimme saada tietää kuin minkä luola-ihmisetkin tiesivät? Ruumis menettää tajuntansa, sen ainekset erkanevat ja lähtevät kiertämään muissa luonnonvaltakunnissa. Enempää emme saa selville kaikilla tieteen apuneuvoillakaan. Vaan mepä tahdommekin oppia tuntemaan, kuinka käy meidän tajuntamme, tämän ajattelevan, tajuavan ja tahtovan Itsemme. Tämä salaperäinen itsetietoisuus, joka meissä asuu, tämä kaikille kieltämätön tosiasia, jota ei voi millään leikkausveitsillä käsitellä eikä millään suurennuslasilla tutkia. Kuinka sen käy? Mitkä vaiheet sitä odottavat? Eli onko sen kohtalo lyhyesti ja lopullisesti ratkaistu niin, että se sammuu kuin kynttilän liekki? Mutta syttyyhän kynttiläkin uudestaan!

Jos meissä on jotakin kuolematonta, on meidän se omalla kokemuksellamme löydettävä. Ei enkeli eikä Jumala voi sitä meille paljastaa. Oikeastaan koko kysymys: "onko ihminen kuolematon vai kuolevainen?" on aivan harhaanvievä, sillä ihminen ei ole mikään yksinkertainen olento vaan kokoonpantu kaikista taivaan ja maan aineksista, näkyväisistä ja näkymättömistä elementeistä. Varmaan siksi ei mikään suuri maailmanopettaja ole voinut vastata kieltävästi tai myöntävästi tähän kysymykseen, kun ihmiset ovat sen tehneet hänelle. Ainoa vastaus, mikä meille kuuluu muinaisuudesta asti, on non omnis moriar, so. "minä en kokonaan kuole", mutta mikä kuolee, mikä ei, ota siitä itse selvää, ihminen!

SYNTYIHIN PALATTAVA

Kaukana siitä, että tutkimuksemme olisi uskomista valmiisiin opinkappaleisiin, se on päinvastoin kaikkien oppien epäilemistä ja hylkäämistä ja nousemista sellaisille ajatustasoille, missä kuvat ja sananparret menettävät merkityksensä, koska ne kaikki osoittautuvat riittämättömiksi.

Ja kuitenkin näille tasoille noustaessa kuvat ja sanat ovat välttämättömiä. Ne ovat telineitä, joiden puuttuessa ei kiipeäminen onnistu, vaikka ne ovat tarpeettomat sen jälkeen, kun ylös on päästy.

Vaikka siis hengessämme tunnemme olevamme kristinuskosta ja kaikista uskonnoista riippumattomat vihkien itsemme yksin totuudelle, niin voimme kuitenkin syventyä juuri siihen järjestelmään, joka meistä tuntuu kaikkein järjettömimmältä. Me lähdemme etsimään sen syntyjä syviä, seuraamme niitä ajatusten lankoja, joita pitkin nämä uskonnot ovat kulkeneet, aina loppuun asti ja katsomme, onko niiden lähtökohdassa mahdollisesti kätkettynä mikään todellinen tieto. Jospa ne, joista tämä usko sai ensimmäisen alkunsa, lienevätkin olleet tutkijoita, joiden edessä ikään kuin värähteli jokin totuus, vaikkeivät he kyenneet sitä määrittelemään. He tunsivat olevansa sanattomina sen edessä ja ainoastaan kuiskaillen siitä sopersivat toisilleen. Vasta myöhemmät joukot, jotka eivät enää olleet niin nöyriä ja kärsivällisiä ja ennen kaikkea niin rehellisiä, ne loivat opit ja kadottivat samalla tuon elävän värähtelevän totuuden.

IHMISVELI

Tähän asti on Kristus ollut meille useimmille vieras, yliluonnollinen olento, kirkkojen keinotekoisella jalustalla seisova pyhimys, jonka sanoja emme ole tajunneet. Kenties jos lähestyisimme häntä ilman ennakkoajatuksia, voisimme löytää hänessä inhimillisen kumppanin, joka vaatimattomasti ja ystävällisesti kulkisi vieressämme samalla tiellä ja yksinkertaisesti kertoisi meille, mitä hän itse tietää, jättäen meidän asiaksemme uskoa siihen tai olla uskomatta. Niin pian kuin hän on astunut tähän ilmiömaailmaan, hän on yksi ilmiö muiden joukossa ja meillä on oikeus häntä kriittisesti tarkastella joka puolelta.

Silloin emme pyrikään kiertämään hänen ympäriltään ja ohitseen. Me sovitamme häneenkin vanhan tunnussanan: Nil humanum a me alienum pato, "en pidä mitään inhimillistä itselleni vieraana". Ja kenties voimme kerran tähän lisätä at ille humanissimas est, "mutta hän on kaikkein inhimillisin".

Tunteikkaat ihmiset ovat Kristuksessa nähneet rakkauden, alistumisen ja nöyryyden ruumiillistuneen ihanteen. Mutta jospa me voisimme löytää hänessä toisenkin puolen! Ehkä voisimme huomata, että hän samalla oli ajattelijoista ajattelevin, filosofeista syvällisin, kriitikoista terävin ja vapaamielisistä vapaamielisin. Ehkä joku hänestä voisi sanoa, että hän oli epäilevistä epäileväisin, ateisteista suurin ateisti ja ainoa todellinen materialisti. Kaikki ajatussuunnat voivat hänestä löytää itselleen täydennyksen ja vahvistuksen. Hän on yksi meistä, olkoon uskomme millainen tahansa. Kun opimme hänet tuntemaan joka puolelta, kenties sydämissämme itsestään herää häntä kohtaan kunnioitus ja rakkaus. Silloin saatamme tunteissamme ja ajatuksissamme viihtyä hänen olemuksessaan ja ammentaa hänestä niin kuin muistakin ihmiskunnan suurista opettajista lakkaamatonta eloa ja intoa.

Oulunkylässä, lokakuussa 1911

V. H. V.

I KIRJA

KRISTUKSEN OPIN YDIN

I MAAILMAN TILA

AIKOJEN KÄÄNNE

Joudumme nyt kauas ajassa taaksepäin, siihen kohtaan, josta uusi ajanlasku on aloitettu. Mikä merkillinen aika ja kuitenkin monessa suhteessa samanlainen kuin nykyinen aika! Minne tahansa käännymme ympäri laajan Rooman valtakunnan, huomaamme, että ihmiset ovat suuressa jännityksessä. Kaikki tuntevat, että ajan ratas on kääntymässä toiseen suuntaan, että on tulossa jotakin uutta, jota monet pelkäävät, monet hartaasti toivovat, vaikka kukaan ei tarkoin tiedä, mitä se on oleva.

Nyt on maailma mullistustilassa, yhteiskunta järkkyy kaikissa liitoksissaan, ei ole pysyvää missään. Hallitukset hajoavat, perhesiteet katkotaan, avioliittoa ei pidetä pyhyydessä, "isänmaa" on tullut tyhjäksi korusanaksi. Eivät pysy enää voimassa isien tavat ja laitokset, eivät mitkään auktoriteetit enää kelpaa ja kaiken tämän johdosta syntyy ääretöntä sekavuutta, epäjärjestystä, hämminkiä. Ihmisten mieli ei pysy entisillä aloillaan, se haparoi muuta, se ikävöi ja etsii. Ei miellytä enää rauhallinen työskentely luonnon helmassa, vaan sulloudutaan suurkaupunkeihin, joissa eletään rikkaampaa ja täyteläisempää elämää. Mutta siellä samalla ihmisen kaikki intohimot saavat vapaan vallan. Siellä vasta näkyy, ettei ihmisen probleemi olekaan niin helposti ratkaistu kuin entisajan hurskaat ja yksinkertaiset sielut uskoivat.

Rooman myllertävässä miljoonapesässä piankin kaikki uskonnon ja siveyden iänikuiset säädökset vedetään ivan ja pilkan lokaan ja pian niistä ei ole jäljellä muuta kuin riepuja. Mitä makeimmasti nauretaan vanhoille jumaluustaruille, joihin maalaiset — pagani eli "pakanat" — vielä uskovat. Ja yhtä kaikki säilytetään huolellisesti uskonnon ulkonainen puoli, temppelit koristetaan entistä huolellisemmin ja uusia rakennetaan, papit pukeutuvat yhä muhkeammin ja niin kuin ennenkin toimitetaan suurenmoisia uhreja ja pidetään juhlakulkueita jumalien kunniaksi. Täytyyhän jotakin tehdä kaupunkiin tulevien maakuntalaisten sokaisemiseksi, sillä maakuntain varoillahan ylläpidetään palatsien ääretön tuhlaus ja elätetään kodittomain tyhjäntoimittajien satoihin tuhansiin nousevaa armeijaa. [Alaviite: Cesarin aikaan sanotaan olleen Roomassa 300 000 valtion varoilla elätettyä irtolaista, joita politikoitsijat käyttivät tarkoituksiinsa. Tämän tietämättömän roistoväen varassa häilyi suurten kansojen menestys ja onni.]

YLEINEN EPÄUSKO

Yhä suuremmaksi kasvoi yleinen epäusko ja jumalien halveksiminen. Uskonto oli lopuksi niin alentunut, että miehet sellaiset kuin Cesar, Lepidus ja Antonius eivät häikäilleet käyttää ylimmäisen papin virkaa yhtenä astuimena valtansa portailla. Härkäuhrit, gladiaattoritaistelut ja ihmisteurastukset tappotantereilla olivat heille vain osia samasta näytelmästä ja rehellisin heistä, Antonius, kysyikin kuolinhetkellään: "Olenko näytellyt osani taitavasti?" Hän oli silloin jo ei ainoastaan ylimmäinen pappi, vaan yksi kuolemattomista jumalista. Mutta jokaisen ajattelevan ihmisen täytyi toki nähdä, että tällainen uskonto oli tyhjää ilveilyä, johon näyttelijät itse kaikkein vähimmin uskoivat.

Siksipä ei voitu estää kaikkialle ympäri maailman leviämästä sitä sanomaa, joka vapautti taikauskosta — ja yleensä kaikesta uskosta näkymättömiin valtoihin. Nyt eivät enää ainoastaan filosofit lausuneet vakavia ja hyvin perusteltuja muistutuksiaan runoilijoitten jumalaistaruja vastaan, nyt niitä kuka tahansa uskalsi pilkata sekä yksityisesti että julkisesti. Itse orjatkin pitivät häpeänä niihin uskoa. Ja samalla alkoi häipyä entinen lapsellinen usko maanalaiseen Manalaan ja "Autuaitten saareen" sinisessä valtameressä Gadeksen (Gibraltarin) porttien ulkopuolella. Alettiin näet tieteellisesti tutkia kaikkia luonnon ilmiöitä, maanpinnan muodostumia, ihmisten ja eläinten rakennetta ja sitä tehdessä kaikki "yliluonnollinen" pian muuttui olemattomaksi. Tämän ajan sivistyneitten kantaa edustaa Plinius sanoessaan ensimmäisessä "tietosanakirjassa" [Alaviite: Johon hän oli tahtonut koota kaiken saatavana olevan ihmistiedon, käyttäen lähteinään yli 2 000 teosta, ja käsitellen kaikkia tieteen haaroja. Tämän 37 osaa sisältävän teoksensa valmistamisessa teki hän vuosikausia työtä niin uutterasti, ettei edes kylpiessään ja matkustaessaan suonut itselleen lepoa, vaan piti esilukijaa vieressään ja teki muistiinpanoja. Tämä on kuva siitä tieteellisyyden harrastuksesta, joka valtasi ihmiset, kun uskonto oli osoittautunut harhaksi.] (Historia naturalis):

"Uskominen lukemattomiin jumaliin ja sellaisten luominen ihmishyveistä ja ihmispaheista on mitä suurinta tyhmyyttä. Vaivaiset ja lyhytaikaiset kuolevaiset ovat heikkoutensa tunnossa paloitelleet jumaluuden, jotta jokainen voisi kunnioittaa niitä osia, joita hän parhaiten tarvitsee. Sen tähden on eri kansoilla erilaisia jumalten nimiä ja lukemattomia jumalolentoja."

Mutta mikä oli ensimmäinen ja silminnähtävä seuraus siitä vallankumouksesta, joka nyt tapahtui sekä sisäisissä että ulkonaisissa maailmoissa? Taistelu, tuska, hätä ja onnettomuus. Tuntui siltä kuin olisi syttynyt kaikkien sota kaikkia vastaan. Kukaan ei näyttänyt paljon välittävän muista kuin itsestään ja itsestäänkin sokeasti ja järjettömästi. Jo Augustuksen "onnellisena" aikana huudahtaa kaikkein optimistisin runoilija:

"Quo, quo scelesti ruitis? Minne, minne te rikolliset syöksytte? Ei susilla eikä leijonilla ole tavat tällaiset, sillä eiväthän he toisiaan raatele. Raivotautiko teitä sokeita vimmaa vai joku yliluonnollinen voima vai syyllisyyden tunto? Vastatkaa! He vaikenevat ja kalmankalpeus leviää heidän kasvoilleen, heidän mielensä on hämmästyksestä tylsistynyt. Katkerat kohtalot nyt roomalaisia viskelevät." "Damnosa quid non inminuit dies? Mikä turmion päivä onkaan edessämme?" [Alaviite: Horatius, Epodon Liber VII, Carminum Liber III, 6.]

Sama tunne elää kaikissa tuon ajan teoksissa. Niinpä äsken mainitsemamme Plinius puhkeaa esipuheensa lopussa näihin katkeriin sanoihin:

"Kaikki tämä usko yliluonnolliseen vain hämmentää lyhytnäköistä ihmissukua ja se ainoastaan on varma, ettei ole mitään varmaa ja ettei ole mitään kurjempaa eikä samalla ylpeämpää olentoa kuin ihminen. Sillä muut olennot eivät huolehdi muusta kuin ravinnostaan, jonka luonto heille vapaasti ja viljalti tarjoaa, ja sitä paitsi niillä on se etu, joka on pidettävä kaikkia muita etuja parempana, etteivät ajattele kultaa ja kunniaa ja valtaa eivätkä myöskään kuolemaa."

Voiko mikään paremmin kuin nämä sanat kuvata sitä epätoivoa, joka valtasi ihmiset, kun heidän uskon taivaaltaan sammui aurinko ja kuu eivätkä tähdet enää antaneet valoaan vaan ympärillä kaikkialla tuntui olevan vain pimeä, tyhjä, ääretön avaruus. Tuo kirjailija, joka koko ikänsä miltei sairaalloisella innolla oli tutkinut kaikkea ihmistietoa, tuntee niin painostavasti näiden tietojen mitättömyyden, että hän on valmis toivomaan ihmiskuntaa takaisin eläimen asteelle, jotta sen ei tarvitsisi ajatella olemassaolon ratkaisemattomia arvotuksia.

Herännyt järki, se juuri vei ihmiset pois viattomasta luonnontilasta itsetietoiseen itsekkyyteen ja sitten — itsekkyyttä seuraavien katkerain kokemusten kautta — se opetti heitä miettimään elämän ja kuoleman kysymystä. Tässä historia avaa eteemme merkillisen näytelmän, kuinka mahtava sivistyskausi askel askeleelta viedään sellaiseen kohtaan, missä ihmiset ovat pakotetut oman itsekkyytensä takia etsimään tietoa elämän ongelmasta. Niin kuin lapset eivät osaa elämää pitää muuna kuin leikkinä ja kuolemaa yhdentekevänä, niin oli myös ollut ennen näiden kansojen lapsuudenaikana. Silloin laulettiin: "Nuorukaiselle kuolla kuuluu, kun hällä vielä kutreissa tuoksuvat, nuorteat kukkaset on." Nyt se aika oli ohi, nyt tunnettiin jo suonissa käärmeen myrkky ja alettiin pelätä. Siksi vetäydyttiin lähemmälle toisiaan — ei rakkaudesta, vaan suojaa hakemaan yhteistä vihollista, kuolemaa vastaan. Voi sanoa, että ihmisiin hiipivä pelko oman henkensä puolesta teki mahdolliseksi tämän suunnattoman valtakunnan syntymisen ja koossapysymisen. Mieluummin alistuttiin häväistyksiin, vääryyksiin ja sortoon, kunhan saatiin elää rauhassa ja ensin vähän miettiä tuota merkillistä asiaa, kuolemaa, ennen kuin siihen piti heittäytyä.

EIVÄTKÖ JUMALAT AUTA?

Oi tätä tuskallista epätietoisuutta! Monet tällä ajalla ajattelivat: varmaan jumalat nyt huomaavat ihmisten neuvottomuuden ja astuvat alas korkeilta Olympoksen huipuilta palauttamaan ihmisille jälleen uskon. Tai sitten ei mahda ollakaan noita jumalia vaan on ainoastaan ääretön, tuntematon, käsittämätön jumaluus, josta kaikki filosofit Pythagoraasta ja Platonista alkaen ovat puhuneet ja josta Pliniuksemme lausuu:

"Että Maailmankaikkeus on ikuinen, ääretön, syntymätön ja katoamaton jumaluus — täytyy ehdottomasti uskoa... Mitä lieneekään Jumala ja jos ylipäänsä on muuta (kuin itse maailma ja sen keskus, aurinko), ja missä se lieneekin, niin se on kokonaan tunnetta, kokonaan näköä, kokonaan kuuloa, kokonaan sielua, kokonaan henkeä, kokonaan minuutta... Mutta naurettavaa on luulla, että korkein olemus, mitä se sitten lieneekään, välittäisi ihmisten olosuhteista."

Mutta siellä täällä joku kuiskailee: se ainoa Jumaluus ei olekaan niin käsittämätön, se on ihmisille ilmoittanut itsensä. Missä ja milloin ja kelle? Filosofeille on suoranainen mahdottomuus, että itse Jumaluus voisi alentua käyttämään ihmissanoja, joita kuka tahansa ymmärtäisi väärin, tulkitsisi ja vääntäisi mielensä mukaan, ja että ylipäänsä mikään rajallinen teko tai ilmiö olisi enemmän Jumaluuden toimintaa kuin joku toinen. Kuka tällaista väittää? Viitataan juutalaisiin, tuohon kukistetuista kansoista kaikkein halveksituimpaan, jonka jäseniä tavataan maailman kaikilla äärillä. Ne tuollaista uskottelevat ja sanovat, että heidän Jahvensa on tuo ainoa totinen jumaluus ja että hän vielä kerran tulee panemaan valtansa alle kaikki kansat ja hirveästi kostamaan niille, jotka eivät ole häneen ajallaan uskoneet.

Mistä he sitten jumalansa tuntevat? He väittävät, että Se — kaiken olevaisen alkusyy — on käynyt heidän esi-isänsä Abrahamin teltassa, syönyt ja juonut ja keskustellut aikomuksistaan. Sen jälkeen hän on useasti ja monella muotoa antanut itsestään tietoa heidän profeetoillensa, kuitenkin enimmäkseen unennäköjen tai sisäisen aavistuksen kautta. Mutta he kertovat, että satumaisessa muinaisuudessa heidän ensimmäinen profeettansa Mooses tapasi hänet silmästä silmään korkealla vuorella ja sai silloin hänen itsensä kirjoittaman lain, jota juutalaiset vielä nytkin koettavat seurata parhaan kykynsä mukaan. Siinä on ihmiselle sanottu, mitä hänen tarvitsee tietää.

JUUTALAISTEN USKO

Voi ajatella, kuinka pelottava mahti oli tällaisessa uskossa tänä aikana, kun kaikki muut uskot jo alkoivat horjua ja niitä ruvettiin selittämään kuvaannollisesti. Tuo Jahve oli tinkimätön, hän ei suosinut mitään "selityksiä" eikä suvainnut muita jumalia vierellään. Muut jumalat eivät olleet tottuneet käymään sotia ja tekemään valloituksia; he olivat tyytyneet vapaaehtoiseen palvontaan, ja kun se alkoi heiltä puuttua, he vähitellen kuolivat pois. Plutarkoksen kertomus on liikuttava siitä, kuinka kerran merimiehet määrätyn niemen ohi purjehtiessaan saivat kehotuksen huutaa maalle: "Suuri Pan on kuollut" ja kuinka silloin koko luonnosta nousi ääretön voihkina ja valitus.

Tänä epäilyksen ja sekasorron aikakautena oli juutalaisten usko Jumalaansa se pelastuksen kallio, josta monet heikot sielut etsivät turvaansa. Eihän silloin ollut mitään epäilyksiä, kun Jumala itse oli puhunut. Filo Juutalainen saattoi Aleksandriassa kirjoittaa ajanlaskumme alkuvuosina: "Mooseksen laki vetää kaikki puoleensa ja käännyttää: barbaarit ja helleenit, mantereitten ja saarten asukkaat, idän ja lännen kansat, eurooppalaiset, aasialaiset, koko asutun maan toisesta äärestä toiseen." Ja verraton kansatieteilijä, Starbo, joka Augustukselle laati mainion teoksensa Geographica, 14 kirjassa, sanoo siinä: "Miltei joka paikkaan maan pinnalla juutalaiset ovat jo levinneet eikä voi helposti löytää sitä paikkaa, jossa ei tämä kansa jo asuisi ja vallitsisi."

Kun Egyptin kreikkalainen hallitsija Ptolemaios II (vv. 285–247 eKr.) toimitti juutalaisten pyhät kirjat käännetyksi kreikankielelle, alettiin tätä kirjaa, nk. Septuagintaa kaikkialla lukea ja se vaikutti mukaansatempaavasti eräisiin kansankerroksiin tarinoittensa karkealla kansanomaisuudella, psalmiensa vilpittömällä tunteellisuudella, profeettojensa kiivaalla pauhaavaisuudella.

Mutta kuitenkin täytyy tunnustaa, että juutalaisten häikäilemätön varmuus ei tehnyt mitään vaikutusta sivistyneisiin. Nekin koettivat lukea tuota "pyhää kirjaa", jota väitettiin itse Ainoan Jumalan kirjoittamaksi, mutta eivät huomanneet siinä mitään erinomaista, joka olisi sen erottanut ihmisten kirjoista. Vain ohimennen joku kirjailija saattaa siihen viitata. [Alaviite: Esim. Longinus teoksessaan Peri Hypsous toistaa epätarkasti luomissanat esikuvana Mooseksen kirjoitustavan lyhyestä arvokkuudesta.]

Hienostuneet helleenit eivät voineet olla huomaamatta sitä karkeutta, raakuutta, jopa julmuutta, joka yltäkylläisesti huokui näillä lehdillä. Ennen kaikkea noilta profeetoilta näkyi kokonaan puuttuneen tyyni, filosofinen järkeily (jos ei oteta lukuun myöhimpänä syntynyttä "Salomonin saarnaajaa"), ja mahdotonta oli käsittää, miksi Mooseksen säätämät omituiset puhdistusmenot, uhritavat ja rikoslait olisivat olleet sen jumalallisemmat kuin muiden kansojen vastaavat menot. Jos kerran oli päästy omista jumaltaruista, pitäisikö sitten omaksua jonkun vieraan kansan vielä alhaisempi uskonto? Sattuvasti kyllä se sana, jolla juutalaiset kutsuivat omaa uskontoansa, "jumalpelko" (deisidaimonia) merkitsi kreikankielessä "taikauskoa".

Roomalaiset taas arvostelivat kaikkea käytännöllisyyden kannalta ja kysyivät: mitä hyötyä oli tuosta uskosta? Eipähän Jahve ollut kyennyt vastustamaan voitokkaita legioonia eikä suojelemaan valittua kansaansa. Eipä hän myöskään ollut juutalaisia tehnyt muita ihmisiä jalommiksi, viisaammiksi tai onnellisemmiksi. He olivat rikkaruohona muiden kansain keskellä ja heitä elähdytti aina, kuten Tacitus sanoo, adversus omnes alios hostile odium, "vimmainen viha kaikkia muita kohtaan" ja herättivät luonnollisesti itseään kohtaan vastaavia tunteita. Eivät he tahtoneet auttaa niitä, jotka eivät kuuluneet heidän joukkoonsa. Juvenalis kertoo, että he "eivät näytä tietäkään muille paitsi oman uskontonsa tunnustajille" non monstrant vias nisi eadem sacra colenti. Keisari Hadrianus, joka koetti tätä kansaa nostaa, sai niin katkerasti kokea sen ilkeyttä ja kiittämättömyyttä, että hän sen jälkeen ei voinut tyynesti nähdä juutalaista silmiensä edessä. Kerrotaan hänen kerran rankaisseen juutalaista, joka julkeni tervehtiä häntä tullessaan tiellä vastaan, ja toisella kertaa rankaisseen toista, joka ei häntä tervehtinyt, ja kysyttäessä tunnustaneen: "minä vihaan aina juutalaista, tekipä hän kuinka tahansa".

USKONTO ILMAN USKOA TUONPUOLEISEEN MAAILMAAN

Eipä tämä kansa siis voinut johtaa maailmaa rauhan ja onnen tielle. Entä mitä se tiesi elämän ja kuoleman suuresta kysymyksestä, kun oli saanut opetusta itse Jumalalta? Huomattiin se merkillinen ilmiö, etteivät juutalaisten peruskirjat tienneet mitään tuonpuoleisesta elämästä. Mooses ei näy ottavan edes lukuun sellaista mahdollisuuttakaan, että ihminen saattaisi elää kuolemansa jälkeen. Ja myöhäisiin aikoihin asti eli Juudean kansa siinä käsityksessä, ettei hautaan menevillä ole mitään toivoa ja että ihmisen elämä jatkuu ainoastaan hänen lapsissaan. Arthur Schopenhauer sanookin:

"Varsinainen juutalainen uskonto, kuten se esiintyy ja opetetaan Mooseksen kirjoissa ja aina Kronikan loppuun, on kaikista uskonnoista raain, koska se on ainoa, jolla ei ole minkäänlaista kuolemattomuuden uskoa eikä jälkeäkään siitä. Jokainen kuningas ja jokainen sankari tai profeetta tulee kuollessaan haudatuksi isiensä luo ja siinä on hänen loppunsa. Ei jälkeäkään mistään olemassaolosta kuoleman jälkeen, jopa jokainen ajatuskin siitä näkyy syrjäytettävän." (Sämtliche Werke, V Band, pp. 150–155)

Vielä tähän aikaan suuri osa kansasta, niiden etupäässä ylimmäiset papitkin, olivat saddusealaisia eivätkä tunnustaneet siis mitään kuolemanjälkeistä olemassaoloa. Tosin oli olemassa yksi lahko, farisealaiset, jotka uskoivat "ruumiin ylösnousemukseen" ja vetosivat Babylonissa eläneitten profeettojen näkyihin. Jahve oli näille muka näyttänyt, kuinka kuolleitten luut jälleen saavat elämän ja ihmiset nousevat joukolla ylös haudoistaan. Mutta kummallista vain oli, että sama Jahve ei ollut tästä puhunut aikaisemmille pyhille, kuten Moosekselle, Samuelille, Davidille ja Salomonille, vaan ainoastaan noille profeetoille, jotka kyllä käyttivät ylväitä sanoja, mutta hyvin vähän osasivat käytännössä todistaa Jumalan vaikuttavan heidän kauttaan. Ja ainakin profeettojen puhe "ylösnousemuksesta" menetti kaiken omaperäisyyden arvon, kun huomattiin, että se oli aivan sama kuin Zoroasterin oppi, joka oli Babylonissa yleisenä. Eipä siis juutalaisten Jumala voinut antaa haparoiville kansoille mitään varmuutta tässä kaikkein tärkeimmässä kysymyksessä, kun eivät juutalaiset itsekään olleet siitä selvillä.

MESSIAAN TOIVO

Mutta yksi usko oli juutalaisilla, joka vastustamattomasti levisi kaikkiin kansoihin. Se oli usko Messiakseen, "Voideltuun", Jumalan lähettilääseen, joka pian oli ilmestyvä maan päälle. Se usko tuli yleiseksi itämailla, kuten kertovat historioitsijat Tacitus, Svetonius ja Josefus. Juuri tämän uskon nojalla Vespasianus, joka lähti Juudeasta, sittemmin saattoi nousta Rooman valtaistuimelle. [Alaviite: Svetonius, Vesp. 14.]

Eri tavalla uskottiin tästä lähettiläästä. Niin kuin on luonnollista, hänen kuvaansa keskittyi kaikki, mitä kukin ihmisryhmä kipeimmin kaipasi. Juutalaiset itse odottivat hänestä etupäässä pelastajaa heille itselleen, vapauttajaa vieraan ikeen alaisuudesta. He, jotka pitivät itseään Jumalan valittuna kansana, kärsivät kipeämmin kuin muut itsenäisyytensä menetyksestä. He pitivät häpeänä olla "kansojen" — mikä heidän kielellään merkitsi "pakanoiden" — vertaisia yhteisessä valtakunnassa. Siksi he alituisesti rettelöitsivät ja sillä vain pahensivat omaa tilaansa. Juudea oli koko anarkismin pesäpaikka suuressa Rooman valtiossa. Kaikki tarkkanäköiset valtiomiehet koettivat ankarasti kiristää otetta tuosta uppiniskaisesta joukosta. Ja mitä synkemmäksi tuli juutalaisten ulkonainen tila, sitä kiihkeämmäksi kasvoi vain heidän Messias-odotuksensa. Kun kaikki toivo näytti heiltä rauenneen, kun Jahve ei pitänyt omasta kansastaan huolta, ei suojellut kunniaansa, ei pelastanut temppeliään häväistykseltä, sanalla sanoen, ei millään tavoin todistanut voimaansa — silloin ei kansalla ollut muuta mahdollisuutta kuin uskoa, että tämä kaikki oli vain näennäistä harhaa, jolla Herra tahtoi koetella heidän uskoaan. Pian oli kaikki muuttuva, Messias, "Herran voideltu", tulisi suurella voimalla ja kunnialla ja antaisi kansalleen voiton kaikista vihollisistaan. Silloin olisi Israelin kunnia sitä kirkkaampi pitkän nöyryytyksen jälkeen.

Voimakkaasti tämä mielentila kuvastuu viimeisten profeettojen saarnoissa. Ne ovat täynnä loppumattomia ennustuksia – usein aivan muodottomasti liioiteltuja – siitä, kuinka suurenmoinen oli oleva Juudean kansan ja Jerusalemin kohtalo.

"Soittakaa pasuunalla Zionissa, Herran päivä on juuri läsnä, vapiskaa kaikki maan asuvaiset, aurinko ja kuu pimenevät, tähdet peittävät valkeutensa, kansat hämmästyvät ja kalpenevat. Herra on Zionista kiljuva niin että maa ja taivas vapisevat. Ja vuoret Juudean maalla pitää makeata viinaa tiukkuman ja kukkulat rieskaa vuotaman ja aitat ovat jyviä täynnä. Kamelien paljous peittää maan, haahdet meressä tuovat hopeaa ja kultaa. Muukalaisten lapset rakentavat sinun hajotetut muurisi ja heidän kuninkaansa palvelevat sinua. Ei sinun maallas vääryyttä kuuluman pidä, ei vahinkoa eikä kadotusta sinun äärissäsi."

Tällä tavalla kuvattiin Messiaan tulemisen aikaa, sillä luultiin silloin iankaikkisen täydellisyyden ja rauhan olevan saavutettuna, ainakin Juudean kansalla.

HÄTÄÄNTYNEIDEN NOUSU

Mutta jos juutalaiset valittivat omaa ahdinkoaan ja toivoivat itselleen kulta-aikaa, niin oli muillakin kansoilla kärsimyksensä ja kaipauksensa. Luonnollisesti muuallakin tässä suuressa sotilasvaltiossa tapahtui alinomaa vääryyttä, sortoa, väkivaltaa ja armotonta kiristystä. Ja kaikkein kovimmin kärsivät tästä raskaan työn raatajat, köyhät, palkolliset, orjat. Näiden keskuudessa löysivät juutalaisten Messias-toiveet voimakkaan vastakaiun.

Aikaisemmin, kun elettiin patriarkaalisissa oloissa ja isäntä piti huolta talonväestä, ei ollut orjuus orjuudelta tuntunut, vaan moni isä myi omat lapsensa orjiksi rikkaitten perheisiin. Nyt sitä vastoin oli elämän siveellinen tarkoitus unohtunut ja jokainen koetti saada niin paljon voittoa ja etua muiden kustannuksella kuin mahdollista. Siten heikommat joutuivat kärsimään ja viimein täytyi heidän herätä puolustamaan itseään, kun heidän olonsa kävivät aivan sietämättömiksi. Syntyi valtaava sosiaalinen liike alimmissa yhteiskuntakerroksissa ja varsinkin suunnattomassa orjajoukossa. "Kaikkien maitten köyhälistö" tunsi olevansa yhtä joukkoa, joka oli valmis millä hetkellä hyvänsä nousemaan uutta parempaa valtakuntaa luomaan, jos vain ken osaisi koota niiden hajotetut laumat yhteen ja näyttää niille tien ja keinot.

Nykyiset tutkimukset ovat tuoneet ilmi paljon todistuksia siitä vapautusliikkeestä, joka näihin aikoihin oli käymässä ympäri Rooman valtakunnan työtä tekevien luokkien keskuudessa. Tavalliset historioitsijat eivät paljon puhu näistä asioista, mutta silloin tällöin puhkeavat maanalaiset voimat läpi peittävän kuoren. Muistamme esim. ne monet vaikeat orjasodat, joita Rooman legioonilla oli käytävänä. [Alaviite: Esim. vv. 135-132 eKr. Euniusta vastaan Sisiliassa, 102-99 Tryfonia vastaan ja 73-71 Spartacusta vastaan.] Muistamme myös, kuinka myöhempänä keisariaikana orjille ja maakuntien rahvaalle myönnettiin toiset oikeudet toistensa jälkeen, kunnes kaikki viimein tehtiin Rooman kansalaisiksi, eikä tämä suinkaan tapahtunut vallassaolijain omasta aloitteesta, vaan se oli merkki siitä, että "oikeudettomat" olivat heränneet ja tulleet voimaksi, joka täytyi ottaa lukuun.

Niin kuin sanoimme, nämä kaikki hädänalaiset ja puutetta kärsivät odottivat tänä aikana, että maan päälle ilmestyisi joku, joka lopettaisi rikkaiden mielivallan ja ylellisyyden ja laskisi myöskin heidät osallisiksi tämän maailman hyvyydestä. Ja vielä enemmän he toivoivat, että hän perustaisi uuden sopusointuisen valtakunnan, jossa kaikilla olisi hyvä elää ja kaikki tuntisivat itsensä saman perheen jäseniksi. Hänen tulisi olla sellainen, johon kaikki voisivat luottaa ja jolla samalla olisi kykyä ja valtaa sen toteuttamiseksi, mitä useimmat jo mielessään toivoivat.

KEISARIN JUMALOIMINEN

Tämä aikakauden kaipuu kuvastuu siinä jumaloimisessa, jota osoitettiin keisareita kohtaan. Kun ei enää uskottu Olympoksen jumaliin eikä toivottu taivaasta apua, niin etsittiin sitä ihmistä, joka olisi jumalallinen voimassa ja viisaudessa ja kaikkia rakastaisi ja hellisi. Arveltiin, että jos löydettäisiin tällainen henkilö ja hänet korotettaisiin koko maailman hallitsijaksi ja kaikki häntä palvelisivat ja häneen uskoisivat, niin hän voisi pelastaa ihmiset heidän kurjuudestaan. Siksipä jo ihan ensimmäistä keisaria hänen elinaikanaan alettiin tällä tavoin kunnioittaa. On löydetty kirjoituksia, joissa Augustuksen syntymästä lausutaan:

"Maailma olisi ollut perikadon oma, jollei tämä lapsi olisi syntynyt ihmisten yhteiseksi onneksi... Kaitselmus, joka kaikkia elämässä johtaa, on ihmiskunnan onneksi varustanut tämän ihmisen niin suurilla lahjoilla, että häntä voidaan pitää meidän ja tulevien sukupolvien vapahtajana... Jumalan syntymäpäivä on maailmalle tuonut ilosanoman." [Alaviite: Prienestä löydetty kirjoitus, A. Harnackin tulkitsema.]

Ja samanaikainen runoilija Horatius laulaa hänestä sanoilla, jotka ilmaisevat yleistä mielialaa:

"Ketä Jumalaa kansa huutaa avukseen valtakunnan suistuessa perikatoon? Millä rukouksilla pyhät neitsyeet voivat Vestaa vaivata, kun tämä ei ensinkään manauksia kuule? Kelle antaa Jupiter tehtäväksi suuren rikollisuuden sovittamisen? Tule nyt vihdoin, me rukoilemme, auguri Apollo tai Venus tai sitten sinä kansamme esi-isä (joka oli Augustuksena syntynyt jälleen maan päälle). Katso taas laiminlyötyä kansaasi ja jälkeläisiäsi. Myöhään palaos taivaaseen, viivy kauan kansasi luona, äläkä liian pian meidän paheisiimme suuttuneena kohoa tuulten nostamana ylös ilmoihin. Hanki mieluummin enemmän voittoja ja salli itseäsi kutsua isäksi ja ylimmäksi." (Carminum Lib. 1: 2) Ja toisessa paikassa: "Me uskoimme ennen Jupiterin jyrisevänä taivaassa hallitsevan, mutta kohta pidetään (ainoana) Jumalana Augustusta." (III. 5.)

Kaikissa tämän ajan teoksissa näemme todistuksia tästä ihmisjumalan tai jumalihmisen kaipuusta, joka suuntautui keisareihin. Niinpä tervejärkinen Pliniuksemme jumalista puhuessaan ei malta olla huudahtamatta:

"Mutta kuolevaiselle on jumala se, joka häntä auttaa, ja tämä on tie ikuiseen kunniaan. Tällä tiellä kulkivat ennen jalot roomalaiset ja sillä kulkee nyt lapsineen kaikkien aikojen hallitsijoista suurin, Vespasianus Augustus, lievittäen yleistä hätää."

PETTYMYS

Mutta kävipä ennemmin tai myöhemmin useimmille selväksi, kuinka turha oli odottaa pelastusta keisarin valtaistuimelta. Jos valtiaaksi tehtiin lempeä tai ankara mies, jos annettiin ohjakset filosofille tai sivistymättömälle — kaikki olivat yhtä kykenemättömiä kansoja onnellisiksi saattamaan. Valta ja pakko ei tässä mitään auttanut. Laittomuus ja ilkivaltaisuus kasvoi kasvamistaan, mitä enemmän sitä koetettiin ylhäältä käsin estää, ja viimein itse keisarit huomasivat ponnistuksensa turhiksi ja jumalan ihanteen ylläpitämisen mahdottomaksi. He tyytyivät kunhan saivat itse hetkisen hurjastella vallan ja kunnian kukkuloilla. Jos ihmiset eivät voineet auttaa itseään, hallitsijat eivät heitä auttaneet vaan pikemmin lisäsivät yleistä epäjärjestystä.

SUUREMPI PYRINTÖ

Ja sittenkin, vaikka olot tavalla tai toisella olisi saatu palautetuksi "vanhalle hyvälle kannalle", ei ihmisjärki, kerran herättyään, tähän olisi tyytynyt. Se kaipasi jotakin muuta, se katsoi yli oman ahtaan ja rajallisen elämänsä ja kysyi kaiken olemassa olevan tarkoitusta. Ennen kuin tuo syvin salaisuus — itse elämä ja kuolema — oli ratkaistuna, oli verrattain vähäarvoista, minkälaiseksi kunkin yksilön oma elämä sattui muodostumaan. Jos tämä pieni taival oli vähän sileämpi tai vähän koleampi, mitä siitä! Mutta tärkeämpi oli saada tietää, mihin se lopullisesti vie vai onko sillä mitään päämäärää. Ennen kuin ihminen tietää, mitä kuolema merkitsee, luo se aina synkän varjonsa hänen tielleen, sitä synkemmän, mitä valoisampi on kaikki muu hänen ympärillään.

Ainoa, mikä ihmiskunnan todellisesti voi pelastaa, tällä ajalla niin kuin kaikkina aikoina — on tieto, totuuden tieto. Sen käsittivät ne, jotka olivat syvemmälle katsahtaneet elämän kaivoon. Jos kerran ihmisten silmät taas aukeaisivat ja he selvästi näkisivät edessään elämän tarkoituksen, niin he asettuisivat aloilleen, jättäisivät luonnottomat pyyteensä ja koettaisivat auttaa toisiaan yhteistä tarkoitusta toteuttamaan.

Ja yhä voimakkaampana vaistona tunsivat kaikki: elämällä täytyy olla joku tarkoitus. Kaiken tämän katoavaisen muotojen vaihtelun takana täytyy olla suuri ihmeellinen salaisuus, joka kaiken pitää yllä ja jota varten kaikki on olemassa. Suuri luonto tämän tuntee ja on siksi täynnä ikuista rauhaa ja onnea. Ihminen vain on eronnut luonnon yhteydestä ja lakannut tuntemasta tätä perussalaisuutta. Siksi hän on onneton, siksi kuoleman pelko synkistyttää hänen elämänsä. Mutta se merkitsee vain, että jos hän voisi tietoisesti käsittää sen, minkä luonto vaistomaisesti tuntee, niin hän olisi mykkiä luontokappaleita monin verroin onnellisempi.

Jospa ilmestyisi ihminen, joka tuntisi tämän olemassaolon ydintotuuden ja voisi sen muille kirkastaa, niin hän näyttäisi kaikille tien onneen ja avaisi ihmiskunnalle uuden kehitysjakson. Vaikkapa se totuus ei lupaisikaan yksityisille kuolemattomuutta, niin kuitenkin tuo tietäjä, joka olisi tunkeutunut kaikkeuden perustuksiin asti, voisi paljastaa ja selittää, miksikä juuri hengen haihtuminen takaisin alkulähteeseensä on parhainta ja miksikä niin on elämän tahto. Silloin ihmiset ainakin pääsisivät epätietoisuudestaan ja voisivat keskittää tarmonsa tämän maailman onnellistuttamiseksi. Kun sitten heidän elämänsä ilta joutuisi, he ilman tuskaa ja katkeruutta vaipuisivat takaisin ikuisuushengen helmaan, sanoen: "Tapahtukoon sinun tahtosi, ei minun."

SAMARIALAISET

Totuutta — olipa se millainen tahansa — kaipasivat ajattelevammat ihmiset Messiaalta. Tämä kaipuu kuvastuu samarialaisen vaimon sanoissa, kaivolla vettä noutaessaan: "Minä tiedän, että kun Kristus tulee, hän ilmoittaa meille kaikki." Vielä paremmin sen käsitämme, kun historiasta tiedämme, että Samaria näihin aikoihin, jo ennen ajanlaskumme alkua, oli kaikkien uskonnollisten virtausten keskus, idän ja lännen yhtymäkohta. Täällä etsittiin, ajateltiin, tutkittiin. Mooseksen raamattua arvosteltiin kriitillisesti ja juutalaisten Jahve uskallettiin asettaa Baalin, Zeyn ja Ahuramazdan rinnalle. He olivat tulleet siihen, että nämä kaikki nimitykset ja vertauskuvat näyttäytyivät heille epätäydellisiksi ja riittämättömiksi kuvaamaan sitä Salaisuutta, joka on kaikkia ihmisajatuksia korkeampi. Siksi se temppeli, joka näkyi keskusteleville vuoren harjalta, oli pyhitetty Nimettömälle Jumalalle Josefuksen kertomuksen mukaan. [Alaviite: Ks. F. W. Farrar, "Jeesuksen elämä", siv. 153. Samaan tosiseikkaan viittaa myös toisen keskustelijan sanat: "Te (samarialaiset) palvelette sitä Jumalaa, jota ette tunne, mutta me (juutalaiset) palvelemme sitä, jonka tunnemme." Tämä on sanottu katkeralla ivalla siitä kansasta, joka luuli Jumalan tuntemuksen olevan jossakin nimessä, vaikka sillä ei ollut aavistustakaan Jumalan olemuksesta. Siitäpä syystä sama puhuja sai toiste kantaa "samarialaisen" nimeä, kun hän ei tunnustanut kansansa Jumalaa (Joh. 8: 48).

Samarialaisen vainion sanat osoittavat, että maailmassa heränneet ihmiset, juutalaisista ennustuksista riippumatta, odottivat Messiasta ylimaailmallisen totuuden ilmoittajaksi. Mutta voiko olla ketään, joka todella omistaisi tällaisen tiedon ja voisi astua ihmisten eteen, sanoen: "Minä olen Kristus, jota odotatte. Minä tiedän. Seuratkaa minua, niin tulette tietämään totuuden!" Voi sitä, joka yrittäisi ihmisiä pettää tällä hetkellä, jolloin he hartaimmin olivat avanneet korvansa kuuntelemaan! Koska uudistuukaan taas historian kuluessa sellainen aika, että ihmiset ovat lyöneet rikki jumalankuvansa ja tahtovat katsoa silmästä silmään itse Totuuden häikäisevää valoa? Nyt ei kysytty enää uskoja ja arveluita. Oli jo kyllin kauan kuunneltu noita filosofeja, jotka kaikkialla vaeltelivat kuluneissa viitoissaan ja viisi sanaa puhuivat hyvää mutta kuudennen turhuutta. Ja mitä he kaikkiaan tiesivät? Olivatko he edes itse ehdottoman varmat siitä, mitä puhuivat?

Nyt kaivattiin sellaista, jolla olisi ääretön tieto, sellaista, jolta ei mitään olisi salattua ihmisten ja jumalain maailmoissa, sellaista, joka olisi purjehtinut yli suurimpienkin ulapoiden ja palannut kertomaan, mitä hän oli nähnyt. Hän olisi kuin yössä tulipatsas, jonka valosta muut voisivat sytyttää soihtunsa.

II USKO JA TIETO

ORPO IHMISKUNTA

Näin odotti suuri Orpo Ihmiskunta auttajaa, pelastajaa kärsimyksestä ja tietämättömyydestä. Se tunsi tällä hetkellä olevansa kykenemätön omin neuvoin nousemaan masennustilastaan, ellei saisi jotakin sysäystä, jotakin uutta elinvoiman vuodatusta. Heikot sielut kaipasivat jälleen tukea, johon nojautua, auktoriteettia, johon uskoa. He olivat väsyneet etsimiseen, kun eivät mitään tuntuneet löytävän. Vaikka totuus olisi ollut heitä niin lähellä, että se olisi väreillyt ilmassa heidän ympärillään, he eivät huomanneet sitä, jollei joku sitä heille ensin näyttänyt.

Oliko tämä ihmisten odotus mieletön? Tuliko suuren Tuntemattoman luota ketään, joka paljasti kaivatun salaisuuden? Vai jäikö ihmiskunta yhä edelleen samaan odotukseen? Huokailiko se niin kauan apua, kunnes väsyi huokaamaankin ja vaipui tylsään välinpitämättömyyteen?

VARTIJA, KUINKA YÖ KULUU?

Vastatkoon historia. Menkäämme muutamia vuosisatoja eteenpäin ajassa ja kysykäämme nyt: Vieläkö ihmiskunta odottaa? Onko tullut mikään pelastus? Onko totuus ilmoitettu? Vai vieläkö kaikki on yhtä pimeätä ja toivotonta?

Silloin saamme heti innostuneen vastauksen tuhansista suista: "Taivaan kiitos, totuus on löydetty, nyt ei tarvitse enää sokeudessa kulkea. Maailma on pelastettu."

Kuinka tämä ihmeellinen muutos on tapahtunut?

Meille vastataan: "Maan päällä kävi sellainen, joka tiesi totuuden ja ilmoitti sen ihmisille. Nyt meidän tulee vain uskoa siihen ja saattaa kaikki muutkin uskomaan siihen."

Todellako? Kuka on tämä, joka on voinut näin ilmoittaa totuuden ja päästää ihmiskunnan kaikesta tietämättömyydestä?

"Se on Jeesus, juutalaisen puusepän poika Nasaretin kaupungista. Hän oli profeetta, joka kulki kolme vuotta ympäri saarnaten ja parantaen sairaita. Sitten hänet tapettiin, mutta hän ei kuollut vaan nousi ylös haudasta. Me uskomme, ettei hän ollut sellainen ihminen kuin me muut vaan Jumalan Poika ja että itse ainoa Jumala joka korkeudesta tuli alas ihmisten luokse."

Me kuuntelemme hämmästyen. Ihmisten unelma siis on toteutunut. He pyysivät taivaalta apua ja he saivat. Itse Jumala kävi ilmoittamassa heille totuuden ja tuomassa pelastuksen. Nyt varmaan on alkanut se kulta-aika, josta profeetat puhuivat. Rauha ja vanhurskaus tulevat nyt asumaan maan päällä, sillä kuka voi vastustaa Jumalaa?

Mutta kun katselemme ympäri maailmaa tänä aikana, emme huomaa mitään merkkiä, joka tätä todistaisi.

Maailma ei ole tullut sen ihmeellisemmäksi kuin ennenkään, vaikka niin suuri asia on tapahtunut. Ihmisten paheet ja intohimot ovat samat kuin ennenkin, ja itsekkyys etsii itselleen aina uusia uria. Köyhyyttä, puutetta, vääryyttä ja sortoa on yhä edelleenkin siinä maailmassa, joka on omistanut täydellisyyden evankeliumin. Eikö siis totuus voinutkaan pelastaa maailmaa, vaikka itse Jumala toi sen maan päälle?

"Ei ole aika vielä täyttynyt", vastataan, "mutta se on aivan läsnä. Me odotamme joka hetki, että Kristus ilmestyisi takaisin maan päälle suurella kunnialla. Silloin hän antaa omilleen, mitä hän on heille luvannut. Silloin alkaa iankaikkisen onnen valtakunta. Hän panee kaikki viholliset jalkansa alle ja hallitsee pyhiensä kanssa. Nyt me vain valmistamme hänen tuloaan."

Ja me näemme, kuinka innokkaasti tehdään työtä Kristuksen tulon valmistamiseksi. Kaikki, mikä on jäännöstä "pakanallisesta" ajasta, hävitetään. Kirjat poltetaan, taideteokset murskataan, temppelit revitään maahan, jopa viimein istutuksetkin tallataan ja pyhät lehdot hakataan maan tasalle. Raunioille rakennetaan kristillisiä "basilikoita" ja kokoushuoneita, roomalaisten pappien ja auguurien sijalle asetetaan kristillisiä piispoja, pappeja ja diakoneja, ja kaikki on valmiina Kristuksen tuloa varten.

ENSIMMÄINEN PETTYMYS

Mutta ihmiset elävät ja kuolevat, huokaavat ja odottavat, vuodet kuluvat ja vuosisadat, mutta se, jota he odottavat perustamaan onnen valtakuntaa, ei tulekaan takaisin. Heidän täytyy vähitellen tottua tulemaan toimeen omin neuvoin. Ja se kirkkolaitos, joka perustettiin hänen nimeensä, ei täyttänytkään niitä toiveita, mitä siihen pantiin. Se ei voinutkaan maailmaa siunata rauhalla ja onnella, vaan pian se itse täyttyi taikauskolla, mässäyksellä, rikollisuudella ja petoksella.

Kun katselemme pitkin vuosisatoja eteenpäin, huomaamme yhä selvemmin, että ihmiskunta ei tullutkaan yhtäkkiä "pelastetuksi". Se suuri kulttuuri, joka niin ylpeästi hävitettiin uuden uskon tullessa maailmaan, saatiinkin pala palalta koota takaisin, ja tuli aika, jolloin melkein suudeltiin kaikkia antiikkisia jäännöksiä, mitä suinkin voitiin raunioista kaivaa esille.

Entä se totuus, joka oli täyttänyt maailman niin suurella riemulla ja saanut kaiken muun näyttämään mitättömältä? Mikä se olikaan? Että Kristus tulisi maailmaan ja perustaisi onnen valtakunnan. Oliko se vain harhaa ja petosta? Turhaanko siihen uskottiin?

"Ei turhaan", vastaa kirkko, "mutta vain pieni erehdys on sattunut. Kristus ei tarkoittanut, että hän itse tulisi maan päälle taivaan valtakuntaa luomaan, vaan että hän ottaisi uskovaiset kuoleman jälkeen taivaaseen, missä heille on valmistettu iankaikkinen autuus."

Ja tällä "pikkuisella" muutoksella jatkettiin taas uskoa monta vuosisataa eteenpäin. Mutta tiedemiehet tarkastivat avaruutta, tutkivat tähtien rakennetta ja mittailivat niiden ikää miljoonissa ja miljardeissa vuosissa. Sitten he katselivat toisiaan silmiin ja hymyilivät muistaessaan, mitä kirkoissa taivaasta saarnattiin. Ja heidän hymyilynsä tarttui moniin.

VANHA PYRKIMYS UUDESSA MUODOSSA

Viimein tästä sai surmansa se usko, joka odotti taivasta omalle itselleen. Mutta oliko siinä koskaan ollut mitään totuudenetsimistä? Olivatko nämä uskovaiset niitä, jotka kerran aikojen käänteessä heräsivät ja innostuivat etsimään puhdasta, selvää ja järjellistä totuutta, luopuen käsittämättömistä jumaltaruista? Ei, vaan eivätkö he olleet niitä, jotka palvelivat jumalien jälkeen keisaria toivoen hänen palauttavan kadonneen ennen maan päälle? Ja kun ei hänestä ollut apua, niin he parveilivat jokaisen profeetan ympärillä ja pyysivät häntä viemään heitä voittoihin ja laskemaan heidän käsiinsä tämän maailman hyvyydet. Kun profeetta ei tehnyt sitä vaan ennemmin itse antautui vallassaolijoiden uhriksi, niin he jäivät katselemaan ylös pilviin ja odottamaan häntä tulevaksi taivaallisilla sotajoukoilla antamaan vihollisilleen kauhean koston ja omilleen iankaikkisen ilon. Ja kun ei hän tullutkaan, niin he itse alkoivat toivoa saavansa kuoleman jälkeen kokoontua hänen luokseen samaan autuuteen, missä hän viihtyi. Mutta tämäkään ilo ei tuntunut oikealta iloita, jos siihen kuka tahansa pääsisi, ja siksi heidän mielikuvituksensa sen alapuolelle pian muodosti pimeyden kuilun, helvetin tulisine liekkeineen, joka kansoitettiin kaikilla vanhojen kansantarujen sarvipäisillä hirviöillä.

Mitä tässä kaikessa oli totuudenetsintää? Jos joku sattui vilpittömällä tiedonhalulla lukemaan alkuperäistä evankeliumia, saattoivat hänen silmänsä kummissaan naulautua niihin sanoihin, jotka poismenevä opettaja viimeisellä hetkellään lausui oppilailleen: "Niin kuin minä sanoin juutalaisille, niin minä myös sanon teille: mihin minä menen, ette taida sinne tulla." (Joh. 13:33) Hän ei antanut enempää toivoa heille kuin vihamielisille juutalaisille. Ja näitä selviä sanoja hänen omat opetuslapsensa eivät koskaan voineet kieltää tai unohtaa. Se jäi myöhempien sukupolvien tehtäväksi, jotka eivät enää tunteneet yhtä suurta vastuunalaisuutta totuutta kohtaan.

USKON VAIKUTIN

Ei ole vaikea nähdä, mikä syy ensin herätti uskon tulevaiseen autuuteen ja sitten piti sitä vireillä. Se oli sama tunne, joka kaikkea elämää hallitsee ja elähdyttää — onnen kaipuu. Se on kaikkein olentojen syvimpänä vaikuttimena ja uskonnoissa se ilmaantuu pelastuksen, vapahduksen pyyteenä. Mutta kaikilla alemmilla asteilla se esiintyy itsekkyytenä. Ihminen ei voi uskoa, että hänessä itsessään on syy onneen tai onnettomuuteen ja itsessään myös pelastus. Hän ei tahdo itse vaivaa nähdä, vaan hän toivoo jonkun ulkopuolisen voiman itseään auttavan autuuteen ja rauhaan. Hän rukoilee jumalia, uhraa niille tai kumartaa jotakin suurempaa ihmistä, jonka näkee edessään, ja toivoo tämän voivan pelastaa hänet pahasta.

Mehän näimme, että edes silloin, kun kaikki usko taivaallisiin jumaliin raukesi, ihmiset eivät voineet olla ilman palveluksen kohdetta. He palvelivat silloin keisaria ja saattoivat ihailla hänen suuruuttaan huolimatta siitä, että hänen uransa oli käynyt yli veristen tappotantereitten, hävitettyjen maakuntien ja savuavien raunioitten. He olivat valmiit suutelemaan hänen jalkojaan, jos hän vain heille antaisi suosiotaan. Ja samanlaisella mielellä he palvelivat nyt vuosisatojen aikana Kristusta kuninkaana ja herrana. He ihastuksissaan löysivät lauseen, jossa sanottiin, että kaikkein tulee kumartaa hänen nimeään. Juuri sitä he tahtoivat, palvella hänen nimeään, tarvitsematta tunkeutua hänen todelliseen olemukseensa.

Näin uskonnossakin oma itse, sen nykyinen ja tuleva hyvinvointi ja menestys, tehtiin harrastuksen keskipisteeksi. Siksipä itsekkyys itselleen kostoksi viekoitteli liian herkästi uskomaaan petollisiin unelmiin, tutkimatta niiden perustusta.

MIKSI IHMISJÄRKI SUOSTUI?

Vaan kuitenkin, onhan kaikissa ihmisissä myös järki, persoonaton totuudenvaisto, joka varoittaa ja hillitsee häntä. Jollei se ole alussa antanut suostumustaan, ei mikään usko voi juurtua sieluun. Siksi me vielä käännymme noiden ihmisten puoleen, jotka panivat kirkollisen uskon alkuun, ja kysymme heiltä:

Mikä teidät saattoi uskomaan? Miksi te luotitte tuon yhden ihmisen sanoihin? Eikö tähän asti aina ole kaivattu useampia todistajia vähemmistäkin asioista saatikka niin tärkeistä? Millä hän saattoi teidät niin lumota?

He katselevat meitä kummastellen: "Kuinka me olisimme voineet olla uskomatta? Eikö hän itse sanonut tulleensa Jumalan luota totuutta ilmoittamaan? Ja eikö hän kaikilla merkeillä todistanut, että Jumala oli hänet lähettänyt ja häntä auttoi? Eihän hän syntynytkään niin kuin tavalliset ihmiset isästä ja äidistä vaan pyhästä hengestä yliluonnollisella tavalla."

Mutta me epäuskoisen ajan lapset emme tahdo kuullakaan tällaista "todistusta", vaan kysymme yhä heiltä: Kuinka voitte sitten tuollaiseen yliluonnolliseen tarinaan uskoa, josta ei hän itse koskaan puhunut eivätkä hänen opetuslapsensa, jota eivät hänen kyläläisensä tunteneet ja josta eivät edes hänen äitinsä ja veljensä tulleet vakuutetuiksi? Kerrottiinhan muinoin, että Perseus ja Herakleus ja Asklepios'kin olivat syntyneitä jumalasta ja ihmisäidistä. Eikö yhtä hyvin voitu tarinoita sepittää teidänkin Mestaristanne? Tuollaisiako ovat teidän muutkin ihmeenne ja todistuksenne, joiden perusteella te uskoitte häneen?

He vaikenevat. Tai jos he ottavatkin muita todistuksia esille, niin ne näyttäytyvät yhtä heikoiksi. Mutta kummallista! — Vaikka he vaikenevat, eivät he ensinkään ole tulleet vakuutetuiksi siitä, että olisivat väärässä. Yhtä paljon kuin me ihmettelemme heidän herkkäuskoisuuttaan, he ihmettelevät, ettemme me usko sitä, mikä heille on niin selvää.

Todella me huomaamme sen kummallisen seikan, että näiden ihmisten usko ei perustunutkaan niihin ihmeisiin ja todistuksiin, joita kirkko pani kokoon ja muodosti taidokkaaksi rakennukseksi. Myöhemmät ajat uskoivat luonnollisesti sen tähden, että uskoa pidettiin ainoana taivaan valtakunnan avaimena, mutta täytyihän ennen sitä olla vakiintunut se usko, että "taivaan valtakunta" ensinnäkin on olemassa. Ja tämä usko, muiden oppien siemen, mihin se perustui?

SEURAKUNNAN VÄLITÖN VAKAUMUS

Me huomaamme sen kummallisen seikan, jos tarkastelemme näitä aikakausia, jolloin kristinusko levisi yli maailman, että se voitti alaa ilman ulkonaisia apuneuvoja. Se kulki toisesta ihmisestä toiseen, kaupungista kaupunkiin, yksinkertaisten ja halveksittujen luokkien keskuudessa. Ja kaikkein kummallisinta oli, että se ei silloin nojautunut niihin legendoihin, jotka myöhemmin liittyivät evankeliumiin. Ei edes silloin ollut olemassa kirjoitettuja tekstejä, eivätkä nuo oppimattomat olisi niitä osanneet lukeakaan. Apologeetit eli "uskonpuolustajat" ja ne kirkkoisät, jotka olivat juridisesti koulutettuja asianajajia kuten Tertullianus tai sofistien leirissä harjaantuneita, nämä kaikki esiintyivät vasta silloin kun uusi usko jo oli voittanut varman maaperän ja juurtunut ihmisten mieliin. He eivät enää luoneet uskoa vaan puolustivat sitä pakanoiden edessä ja purkivat vihaansa vääräuskoisia vastaan — tavallisesti tuloksitta. He eivät kyenneet itse muuttamaan sitä uskoa, joka ennen heitä oli seurakunnissa vakaantunut, vaan olivat itse tämän uskon orjia ja siihen sidottuja.

Mistä sitten oli syntynyt tuo alkuperäinen usko, joka oli ihmisissä aivan vaistomainen, mutta samalla niin varma, ettei sitä mikään voinut horjuttaa, kun se kerran oli syntynyt? Alkuaan ja syvimmältään he eivät uskoneet sen takia, että tämä usko lupasi heille itselleen pelastuksen, sillä käsitys tulevaisuudesta oli heille hyvinkin hämärä ja ainoastaan nykyisyydestä riemuittiin uskoen, että nyt oli tullut se, mitä oli odotettu. Mikä oli syynä tähän kummalliseen ilmiöön, jonka historia meille niin selvästi näyttää?

NÄKYMÄTÖN VOIMA

Muuta vastausta emme voi löytää kuin sen, minkä nämä ihmiset itse antavat ja mikä tavataan vanhimman evankeliumin loppusanoissa: "Sen jälkeen itse Jeesus idästä länteen asti julisti heidän kauttaan pyhää ja häviämätöntä sanomaa iankaikkisesta pelastuksesta" (Mark. 16:20, useiden käsikirjoitusten mukaan). He olivat vakuutettuja siitä, että sama olento, joka kerran pienelle kuulijapiirille Juudean maalla oli kertonut "taivaan valtakunnan salaisuuksista", yhä vielä eli ja puhui maailmalle yliluonnollisella voimalla siitä totuudesta, jota hän oli tullut ilmoittamaan. He kuvittelivat hänen työskentelevän ihmisten sisäisessä tajunnassa ja vähitellen mutta varmasti kääntävän heidän mielensä evankeliumiaan vastaanottamaan.

Tämä oli heidän uskonsa, ja tämä usko se maailman voitti. Se teki viimeisen lopun kaikista jumaltaruista, alensi temppelien arvon ja tunkeutui askel askeleelta yhä kauemmaksi, kunnes se viimein anasti haltuunsa itse valtaistuimen. Muutamissa vuosisadoissa kaikkein häpeällisin ja halveksituin lahkolaisoppi pääsi maailmanuskonnoksi ja keisarit notkistivat sille polvensa vallassa pysyäkseen.

Mitä meidän tulee ajatella tästä uskosta? Voisiko todella ihminen kuolemansa jälkeen olla ajatuksillaan yhteydessä maan päällä elävien kanssa? Silloinpa jo tämä pelkkä tosiasia järkevästi ajattelevalle ihmiselle on portin aukeaminen, josta astuu silmien eteen aavistamattomat näköalat. Mikä yhdelle on mahdollista, se on kaikille, sillä sama laki hallitsee kaikkia.

Itse asiassa nykyaikainen tieteellinen tutkimus ei tunne mitään, joka sotisi tätä mahdollisuutta vastaan. Se on päinvastoin tuonut päivänvaloon monta merkillistä seikkaa, jotka tuntuvat tukevan tätä otaksumaa. Se on kokeellisesti todentanut, että ihmisen ajatus muodostaa määrätyn värähtelyn, joka hänestä säteilee ulospäin, kuten eetteriaallot sähköpatterista, jotta sen voi välittömästi tajuta toinen ihminen, joka on samaan äänilajiin "viritetty". Ilman aistimien välitystä voi ajatus kulkea toisesta henkilöstä toiseen ja tulla selvemmin tai hämärämmin tajutuksi. Ajatusmaailma näyttää olevan täynnä lukemattomia ajatuksia ja mielikuvia, joilla kaikilla on määrätty kestävyytensä riippuen liikkeellepanovoiman suuruudesta.

JOUKKOAJATUS

On huomattu, että voimakkaiden henkilöiden herättämät ajatussysäykset ovat kaikkein tärkeimmät tekijät historian syntymisessä, ne muuttavat ihmiselämän muodot, aikaansaavat tai hillitsevät vallankumouksia. Ja kummallisin on se vanhastaan tunnettu seikka, että vasta jonkun aikaa aatteenjulistajan kuoleman jälkeen hänen sanomansa tulee käsitetyksi ja painuu ihmisten mieliin, ikään kuin hän toiselta puolen yhä jatkaisi työtään ja vielä voimakkaammin kykenisi vaikuttamaan ja useampiin. Runoilijat ja kirjailijat, jotka ovat tällaisille vaikutuksille herkimmät, ovat yhä enemmän alkaneet uskoa, että tämä ajatuksenyhteys ilman aistimien välitystä sekä elävien että kuolleiden (?) välillä on ehdoton tosiasia ja itse asiassa ihmisjärjen ihmeellisin saavutus.

Kaikissa tapauksissa emme ole vapaita, puolueettomia tutkijoita, ellemme osaa ottaa tätä selitystä lukuun ainakin mahdollisuutena, kun ei ole olemassa mitään, mikä sitä kieltäisi. Ehkä siis ajanlaskumme alussa oli olemassa sellaisia näkymättömiä järjellisiä voimia, jotka huomasivat, että ihmiset olivat liian kauan eläneet tympeässä epäuskossa ja suuressa ajatusten sekavuudessa, saavuttamatta siitä mitään tuloksia. He huomasivat, että se viimein johti vain mielettömään hurjasteluun tai tylsään välinpitämättömyyteen: mehän kauhistumme lukiessamme kuvauksia Rooman keisariajoista. Sen sijaan nuo voimat nyt käänsivät ajatukset toiseen suuntaan, takaisin uskonnollisuuteen ja siveyden vaatimuksiin. Mutta siinä ihmiset taas epäitsenäisyydessään kehittyivät vastakkaiseen äärimmäisyyteen. Kun ei äsken tahdottu mitään uskoa, nyt uskottiin liiankin kiihkeästi.

HISTORIALLINEN SAAVUTUS

Historiallisesti katsoen voi todella sanoa, että uusi usko – olipa sen totuus mikä tahansa – ainakin tällä kertaa "pelasti" maailman. Se antoi ihmisille voiman ja innon taas alkaa uutta luomaan, pyrkimään ja ponnistamaan ja lopetti yleisen neuvottomuuden. Ja vaikkapa vanha kulttuuri sortuikin uuden jalkoihin, niin sekin oli välttämätöntä, sekin oli siunaukseksi. Niiden uusien kansojen, jotka nyt astuivat historian näyttämölle, täytyi aloittaa aivan alusta voidakseen luoda omintakeisesti ja tässä luomistyössä kehittää voimiaan ja järjenkykyjään.

Ja ainoastaan vähän aikaa toden teolla yritettiin toteuttaa maan päällä yleistä veljeyttä, oikeutta ja rehellisyyttä, tällöin kuitenkin ihmisten mielikuvitus jäi edelleen askartelemaan näissä ihanteissa, vaikka se sijoittikin niiden toteuttamisen tulevaan aikaan Kristuksen ja enkelien tehtäväksi tai taivaaseen pilvien yläpuolelle. Joka tapauksessa nyt vapauduttiin siitä kiusallisesta ja häpeällisestä tilasta, että ilveillen uhrattiin jumalille, joihin ei uskottu, ja teeskennellen puhuttiin toisin kuin ajateltiin. Mikä voima lieneekin antanut alkusysäyksen uuteen käänteeseen, sen ainakin voimme historian nojalla päättää, että se sysäys oli annettu oikeaan suuntaan.

Maailmanhistoria on ankara todistaja emmekä näy voivan umpimähkään tuomita edes kaikkein suurinta "taikauskoa". Ihmisen vaistomaisen uskon ei tarvitse ehdottomasti olla järjetön, vaikka se perustuukin tosiasioihin, jotka meidän järjellemme ovat tuntemattomia. Se aika, joka nyt sai alkunsa, oli ilmiöittensä moninaisessa kirjavuudessa, mielikuvitusten hekumallisessa rikkaudessa, tunteitten hillittömässä välittömyydessä merkillinen aika meidän kuivaan protestanttisuuteen verrattuna.

MISSÄ TIEDONETSIJÄT?

Ja kuitenkin tuo keskiaikainen tarumaailma, josta meidän kirkonoppimmekin on kotoisin, oli vain lasten unelmoimista. Siitä puuttui miehisen järjen terävä arvostelu ja totuuden tutkimus. Me olemme eläneet tuon ajan ohi emmekä ensinkään ole autetut heidän uskollaan. Jos he sisäisistä maailmoista kuulivat äänen, joka kertoi näkymättömistä todellisuuksista, niin on meidän mahdotonta vetää rajaa, missä tämä "kuulo" loppui ja missä heidän oma mielikuvituksensa aikoi.

Mutta tuolla ajalla, ennen kuin luonnonkansat vielä olivat hävittäen täyttäneet vanhat sivistysmaat, eikö silloin ollut niitä, joille totuuden tietäminen oli kaikkea muuta tärkeämpi? Eikö ollut jo ennen Kristuksen syntymää niitä, jotka omasta "pelastuksestaan" välittämättä olivat päättäneet etsiä yksin tietoa olemassaolon kaikista arvotuksista? Ovatko he nyt kristinuskon valtaan tultua kuolleet sukupuuttoon? Eivätkö he ole saaneet mitään siltä Messiaalta, joka suurelle maailmalle antoi "pelastuksen".

Me kysymme tuolta ensimmäiseltä kristilliseltä ajalta: uskossanne te olette kyllä pelastetut, mutta eikö teidän joukossanne ole ensinkään niitä, jotka pyrkisivät tietoon?

He katselevat varovasti ympärilleen ja vastaavat: "Tietoa! On kyllä vieläkin niitä, jotka sanovat hakevansa tietoa eivätkä tahdo tyytyä yksinkertaiseen uskoon. Kaikissa maissa on noita mielettömiä, jotka eivät alistu kirkon auktoriteettiin vaan seuraavat omaa järkeään ja eksyvät kaikenlaisiin pakanallisiin harhaoppeihin. Me kutsumme heitä gnostikoiksi, koska he etsivät gnosista, tietoa, eikä pististä, harrasta uskoa."

Tämä nimi heti vetää huomiomme puoleensa. Tässä siis on uuden uskon piirissä ihmisiä, jotka ovat tiedon asettaneet päämääräkseen. Keitä nämä ovat ja mitä he sanovat tietävänsä?

Me saamme heti kuulla, että kaiken gnostilaisuuden kehto ja pesäpaikka on Samaria. Siis sama paikkakunta, jossa jo ennen Jeesus Nasarealaista oli hylätty juutalaiset perintäopit ja kaikkia uskontoja tutkittiin rinnakkain. Nämä samarialaisethan odottivat Messiaalta, että hän "ilmoittaisi kaikki". He eivät pyytäneet etupäässä ulkonaista onnea tässä maailmassa tai tulevassa, niin kuin juutalaiset.

Jos ihmistä elähdyttää voimakas halu persoonalliseen onneen ja hän uskoo saavansa tämän tyydytetyksi kuoleman jälkeen korkeammissa ilmapiireissä tai tähtien välisessä eetterissä tai toivoo jonkun Jumalan yhtäkkiä muuttavan kaikki elämislait maan päällä hänen edukseen, emme voi kutsua tätä muuksi kuin tyhjäksi luuloksi. "Mundus vult decipi", "maailma tahtoo tulla petetyksi", kun on kysymys jostakin mieleisestä asiasta. Mutta tässä onkin joukko ihmisiä, jotka eivät pyydä maailmaa asettumaan heidän tahtonsa mukaan vaan mieluummin tahtovat oppia itse asettumaan Maailmantahdon mukaan. Jos he kuulevat kerrottavan mahdollisesta tulevasta autuudesta tai uhkaavasta kadotuksesta, ei heissä syty toivo eikä pelko, eivätkä he niin helposti ole petettävissä.

GNOSTIKKOJEN VASTAUS

Voimme kuunnella näitä ja kysyä näiltä, saavuttivatko he mitään rohkealla pyrkimyksellään. Ja me kuulemme heiltä intohimoisen vastauksen:

"Me tiedämme, me olemme löytäneet. Salaisuus toisensa jälkeen on meille avautunut. Me olemme oppineet ja näemme, mikä on elämän sisällys ja ihmisen tarkoitus. Ihmiselle on annettu mahdollisuus kuolemattomuuteen ja näytetty tie, joka siihen johtaa."

Ja me kysymme heiltä edelleen: Missä on se kuolemattomuus? Ja mistä te sen niin varmasti tiedätte? Ja he olisivat jo valmiit meille kertomaan paljonkin tästä tiedostaan, mutta kun he huomaavat suupielessämme ivallisen hymyn ja silmissämme epäilevän välkkeen, he vastaavatkin:

"Älkää meiltä kysykö. Kenties me voisimme teille paljonkin kertoa taivaista ja helveteistä ja siitä, mikä on näiden takana, ja enkelijoukoista ja taivaan valloista, mutta mitä se teitä hyödyttäisi? Ihmisellä ei ole hyötyä muusta kuin siitä tiedosta, minkä hän itse voi itselleen hankkia. Ette kuitenkaan uskoisi meitä, jos puhuisimme. Te pilkkaisitte vain meitä, niin kuin kirkon johtajat pilkkaavat. Me säilytämme salaisuutemme niille, jotka tahtovat käydä saman tien kuin me ja itse oppia, puhummeko totta vai ei. Mutta menkää te Kristuksen luo ja oppikaa häneltä. Kuunnelkaa hänen sanojaan ja uskokaa niitä. Hän antoi maailmalle alkujohdon siihen totuuteen, joka meille on tullut päivänvaloksi. Hänen sanoistaan voitte löytää sen tien, joka uskosta vie todelliseen tietoon. Sen jälkeen voimme enempi keskustella."

Tällaisen vastauksen antoivat gnostikot aikalaisilleen ja tällaisen mekin saamme heiltä. He eivät meille tahdo antaa omia tietojaan vaan käskevät ensin uskoa Kristuksen sanoihin. He ovat ylpeät siitä korkeammasta tiedosta, jonka sanovat saavuttaneensa, mutta samalla he ovat vaatimattomia eivätkä tahdo meille tyrkyttää sellaista, jota me emme omasta halustamme ottaisi vastaan.

ELÄVÄ KRISTUS

Mitä he sitten tietävät siitä ihmisestä, jonka luo he meitä neuvovat? Miksi meidän pitäisi uskoa hänen sanojaan, mistä tiedämme, että hänellä oli enemmän tietoa kuin meillä? Miksi he itse häneen uskovat, vaikkeivät ole häntä nähneet vaan ainoastaan kuulleet hänestä kertomusten mukaan?

He vastaavat: "Me tunnemme hänet. Hän ei ole kuollut, hän elää. Me emme usko hänen sanojensa tähden, vaan me olemme itse saaneet nähdä todeksi sen, josta hän on puhunut."

Miten ihmeellistä! Se sama usko, että Kristus elää, joka antoi kristinuskolle sen maailmaa valloittavan voiman, oli gnostikoille heidän omien sanojensa mukaan tullut tiedoksi. Se ei ollut ainoastaan mieluisa haave ja elähdyttävä inspiraatio, vaan se oli käytännöllinen kokemus. Se ei yllyttänyt heitä millä tavalla hyvänsä riippumaan kiinni kirjoitettujen evankeliumitekstien sanoissa, vaan he päinvastoin sanoivat saavansa opetusta paljon yli näiden muistiinpantujen sanojen. Eivätkä he tätä vakuutusta käyttäneet hyväkseen hankkiakseen ulkonaista valtaa ja etua maailmassa, päinvastoin he työskentelivät hiljaisesti ja puhuivat sisemmistä kokemuksistaan vain niille, joiden vilpittömyyteen he saattoivat täydellisesti luottaa.

TODELLISET TIETÄJÄT JA OPPI-ISÄT

Keitä olivat nämä gnostikot? Olivatko he hämäriä haaveksijoita, tyhjäntoimittajia, jotka eivät ole jättäneet merkkiä itsestään jälkimaailmalle, eivätkä vaikuttaneet historian kulkuun? Eivät, vaan heidän piiristään lähti uuden uskonnon kaikki korkeampi henkisyys, syvempi ajattelu ja vakuuttavampi voima. Kun kirkko saavutti maallisen vallan ja tukahdutti vapaan ajattelun ja tutkimuksen, sillä ei ollut mitään muuta vastaan niin ankaraa taistelua käytävänä kuin gnostilaisuutta vastaan. Useat tärkeimmät kirkkoisät — Tertullianus, Irenaeus, Hippolytus — ovat saavuttaneet kuuluisuutensa ainoastaan niillä teoksilla, joita he kirjoittivat gnostikkoja vastaan. Itsellään heillä oli hyvin vähän sanottavana, jolleivät saaneet käydä gnostikkojen kimppuun. Ja millä mielellä tätä taistelua käytiin, näkyy esim. siitä, että Tertullianus kutsuu kirjaansa nimeltä "Contra gnosticos scorpiace", "skorpionilääkettä gnostikoita vastaan", jossa hän aloittaa kutsumalla gnostikoita skorpioneiksi ja jatkaa samaan henkeen.

Ei tunneta, että gnostikot olisivat milloinkaan vastanneet niihin syytekirjoituksiin, joita heitä vastaan heitettiin. Heidän ei tarvinnut puolustaa itseään, kun he eivät pyrkineet mihinkään ulkonaiseen asemaan. He tiesivät, minkä tiesivät, ja sallivat mielellään muiden pitää omat uskonsa. Ainoastaan heidän omistamansa tieto oli silmätikkuna kirkon perustajille. Ne, jotka tutustuivat gnostikkojen oppeihin, sanoivat näiden sisältävän täydellisesti järkiperäisen selityksen koko maailmanjärjestyksestä ja olioiden kehityksestä. Siitä saivat nuo gnostikot tuon tyynen ylevyytensä ja mielenrauhansa, joka veti puoleensa enemmän kuin kiihkouskoisten pauhaavat saarnat. Siinä heidän ainoa aseensa.

Nykyiset tutkimukset ovat osoittaneet, että kristinuskon tärkeimmät dogmit ovat gnostilaisten oppeja muutetussa (so. väärennetyssä) muodossa. "Victi victoribus legem dederunt", "voitetut säätivät voittajille lakia" selittää nykyajan oppinein alkukristillisyyden tuntija A. Harnack [Alaviite: Das Wesen des Christentums, XI luento.] puhuessaan gnostikoista, vaikka hän ei suinkaan ole heille suosiollinen.

Tämä kaikki meille osoittaa, että kristinuskon todellinen alku ei ole herkkäuskoisessa laumassa, joka luotti sepitettyihin ihmeisiin ja Pyhän Hengen muka kirjoittamiin evankeliumeihin, vaan että tuon lauman takana on joukko sellaisia, jotka itseään kutsuivat tietäjiksi eivätkä perustaneet vakaumustaan mihinkään ihmissanoihin tai kirjoihin vaan kokemiseen ja näkemiseen. Nämä seisovat sankkana parvena sen ympärillä, jota he kutsuvat Mestarikseen ja opettajakseen. He todistavat Hänen olemassaolostaan riippumatta siitä, mitä hänen fyysisestä elämästään kerrottiin. He vakuuttavat itse hänen johdollaan saavuttaneensa täydellisen ratkaisun elämän ongelmiin.

PAAVALIN TODISTUS

Voi sanoa, että kristinuskon synty itsessään tarjosi maailmalle täysin tieteellisen todistuksen henkisen maailman ja näkymättömän elämän todellisuudesta. Ihminen, joka on siirtynyt pois tästä maailmasta, asettuu persoonalliseen yhteyteen maan päällä elävien kanssa, näyttäytyy heille, keskustelee heidän kanssaan ja todistaa moninaisilla tavoin olevansa sama elävä itsetietoinen olento kuin maan päällä ollessaan. Eikä hän ainoastaan heille näyttäydy vaan tekee heidätkin kykeneviksi jo ruumiissa ollessaan seuraamaan itseään ja käymään helvettien syvyyksissä tai nousemaan taivaista taivaisiin. Saattoiko niillä, jotka tämän kokemuksen tekivät, olla pienintäkään epäilystä elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen?

Meidän ei tarvitse tässä vedota gnostikkojen omiin teoksiin eli niihin katkelmiin, jotka satunnaisesti ovat säilyneet hävityksestä. Uudessa testamentissa on tästä aivan riittävät todistukset. Tiedämme, ettei kukaan niin suurella tarmolla työskennellyt kristinuskon levittämiseksi maailmaan kuin Paavali Tarsolainen. Väsymättömällä voimalla, vainoa, vaivaa, puutetta kärsien, käsiensä työllä itseään elättäen, saamatta rohkaisua edes Kristuksen apostoleilta hän teki työtä viimeiseen asti, käyden maasta maahan. Mikä hänelle antoi tällaisen innon? Itse hän sanoo: "Minä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, ei enkelit eikä hallitukset, ei nykyiset eikä tulevat, eikä voimat, ei korkeus eikä syvyys eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa" (Room. 8:38,39). Mitä tahansa hän näillä sanoilla tarkoittaa, niissä uhkuu varma vakaumus jonkun suuren rakastavan olennon olemassaolosta ja häviämättömästä suhteesta häneen.

Ja mistä hän oli saanut tällaisen vakaumuksen? Itse hän tästä kertoo sangen merkillisesti:

"Kun Jumala... näki hyväksi minussa ilmaista poikansa, jotta julistaisin evankeliumia hänestä pakanain seassa, niin en alun pitäenkään kysynyt neuvoa lihalta ja vereltä enkä lähtenyt ylös Jerusalemiin niiden luo, jotka ennen minua olivat apostoleita, vaan menin pois Arabiaan ja palasin taas takaisin Damaskoon. Sitten, kolmen vuoden kuluttua, menin ylös Jerusalemiin tutustuakseni Keefaaseen ja viivyin hänen luonaan viisitoista päivää. Mutta muita apostoleita en nähnyt; näin ainoastaan Jaakobin, Herran veljen. Ja mitä kirjoitan teille, katso Jumalan kasvojen edessä sanon, et en valehtele. Sitten menin Syyrian ja Kilikian paikkakuntiin ja olin kasvoiltani tuntematon Juudean kristillisille seurakunnille." (Gal. 1:15-22) [Alaviite: Tämän kertomuksen kanssa on täydellisesti ristiriitainen Ap. Tekojen 9. luku, jonka mukaan Paavali nähtyään Damaskon tiellä ihmeellisen näyn heti muutamien päivien jälkeen alkoi synagogassa saarnata, joutui vihatuksi ja laskettiin salaa ulos kaupungista muurin läpi. Sieltä hänet muka vietiin Jerusalemiin, missä Barnabas hänet esitti kokoontuneille apostoleille ja "hän kävi heidän keskuudessaan sisälle ja ulos Jerusalemissa ja saarnasi rohkeasti Herran nimeen." Mutta tietysti Paavalin oma kertomus on näistä luotettavampi, varsinkin kun Ap. Teot yleensä on perin virheellisesti kirjoitettu. Niinpä Paavalin näystä kerrotaan siinä toisaalla: "Miehet, jotka matkustivat hänen kanssaan, kuulivat kyllä äänen, mutta eivät ketään nähneet" (9:7); toisaalla: "Seuralaiseni näkivät kyllä valon, mutta eivät kuulleet Herran ääntä." (22:9)]

Tässä Paavali siis katsoo tarpeelliseksi vannomalla vakuuttaa, ettei hän ole saanut apostoleilta tietojaan Jeesuksesta. Tämä muutenkin näkyy hänen kirjeistään, koska hän ei niissä yleensä näy tuntevan Jeesuksen elämäntapauksia ja suullisia opetuksia. Hän ei niin paljon välitäkään niistä puheista, mitä Jeesus oli pitänyt kalastajille Genesaretin järven rannalla tai levottomille kansan-joukoille. Ne olivat hänestä aivan mitättömiä niiden kokemusten rinnalla, joita hän itse oli tehnyt ollessaan kolme vuotta Arabian korvessa. Siellä oli hänen henkensä "temmattu ylös kolmanteen taivaaseen", missä hän oli kuullut "sanomattomia sanoja, joita ei yhdenkään sovi lausua." Toisessa paikassa hän sanoo näistä omintakeisista kokemuksistaan: "Henki kaikki tutkistelee, Jumalan syvyydetkin."

"JOHANNEKSEN EVANKELIUMI"

Tiedetään historiasta, että gnostikot (Markion ja muut) olivat ensimmäiset, jotka käyttivät Paavalin kirjeitä ja tunnustivat niille sijan apostolien kirjoitusten rinnalla. Vasta myöhemmin otti "oikeaoppinen" kirkko ne omikseen. Mutta meillä on uudessa testamentissa toinenkin kirja, joka on tullut gnostilaisesta lähteestä. Tämä on Johanneksen evankeliumi, kaikkein syvällisin kristinuskon lähdekirjoista. Nykyään voi sanoa kritiikin lopullisesti todistaneen, että se ei voi olla syntynyt aikaisemmin kuin toisen vuosisadan keskivaiheilla, siis Johanneksen kuoleman jälkeen. Myös on todistettu, että tärkeissä kohdin se on esitykseltään ristiriidassa historiallisen tradition kanssa. Sen puheet ovat taidokkaasti tekemällä tehty, sen johdanto on lähtöisin stoalaisesta filosofiasta. Muutamat tutkijat ovatkin jo suoraan sanoneet sen kuuluvan gnostilaiseen kirjallisuuteen, vaikka tällä nimellä onkin niin huono kaiku kirkollisessa sanastossa. Joka tapauksessa se hengeltään on kauttaaltaan gnostilainen, kuten monesti tulemme näkemään.

Kriittiset tutkijat eivät myönnä Johanneksen evankeliumille paljonkaan arvoa Jeesuksen historiallisen elämän tuntemiselle. [Alaviite: Ks. esim. P. Wernle, "Jeesuksen elämän lähdekirjat", joka edustanee uusimman teologian kantaa.] He selittävät, että niitä pitkiä puheita, joita siinä kerrotaan Jeesuksen pitäneen, ei mitenkään tässä muodossa ole voitu pitää hänen elinaikanaan. Kuvaava esimerkki tässä on 6. luku, joka pitkälti käsittelee tuota "kovaa puhetta": "Totisesti, totisesti sanon teille: ellette syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, ei teillä ole elämää itsessänne."(6:53) Tutkijat väittävät, ettei Jeesus missään tapauksessa voinut tällaisista asioista julkisesti puhua suurelle kansalle, koska edes hänen omat opetuslapsensakaan eivät tästä mysteeriosta kuulleet ennen kuin hänen viimeisinä päivinään.

Mutta toisaalta emme voi tätä evankeliumia suinkaan pitää tavallisena kavalluksena, koska se päinvastoin edustaa kaikkein syvintä, mitä kristinuskolla oli tarjottavana maailmalle. Emme siis voi selittää sen syntyä muulla tavalla kuin gnostisesti: että sen opetukset ovat annetut toista tietä kuin fyysisten aistimien kautta, varsinkin kun se on syntynyt toista sataa vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen. Samaan salaiseen syntyperään viittaavat myös ne loppusanat, jotka löytyvät muutamissa myöhemmissä käsikirjoituksissa:

"On paljo muutakin, jota Jeesus teki, ja jos se yksitellen kirjoitettaisiin, luulen, etteivät maailmaan mahtuisi ne kirjat, jotka olisi kirjoitettava."

Tämä väite on suorastaan gnostilainen, sillä heidän kertomuksensa mukaan Jeesus useampia vuosia kuolemansa jälkeen seurusteli persoonallisesti opetuslastensa salaisen piirin kanssa, näyttäytyen heille monella tavalla ja "tehden" paljon enemmän kuin mitä hän koskaan fyysisessä elämässään teki.

Jos nuo "teot" olisivat kuuluneet historiallisen esiintymisen kolmeen vuoteen, olisi toki muillakin evankelistoilla ollut niistä jotakin kerrottavana eikä heidän olisi tarvinnut toistella useampaan kertaan samoja tarinoita ja samoja lauseita. Heidän traditionsa oli hyvinkin rajoitettu, mutta gnostilainen historia oli alituisesti syntyvä ja jatkui rajattomiin aikoihin. Gnostikot pitivät yliaistillisia kokemuksiaan yhtä suurena todellisuutena kuin näkyväisen maailman ulkonaisia tapauksia, joiden merkitys voi aina muuttua, kulkiessaan suupuheiden kautta eteenpäin.

MISSÄ HAJAANNUKSEN VIKA?

Muuan myöhempien vuosisatojen kristillinen kirjailija valittaa haikeasti, että gnostikot hajottivat niin kuin raatelevat pedot sen uskovaisten lauman, joka alussa oli niin sopuisa ja yksimielinen. Sittemmin kyllä — hän myöntää — turmelus oli yhtä suuri puolella kuin toisellakin. Mutta gnostikot olivat kuitenkin muka kaiken pahan alkusyynä.

Mutta nytpä tiedämme, että gnostikot olivat kaikelta vakaumukseltaan äärimmäisen suvaitsevaisia ja antoivat kunkin mielellään pitää oman uskonsa. Heidän periaatteenaan oli, että kullakin on oikeus uskoa niin kuin hän tahtoo ja vähitellen itse kehittyä uskosta todelliseen tietoon. He luottivat aionien mittaamattomaan kehitykseen eivätkä siis nähneet mitään syytää tyrkyttää omaa vakaumustaan muille.

Jossakin muussa täytyi vika olla. Ja se oli aivan yksinkertaisesti siinä, että heillä oli toinen vakaumus. Mitä enemmän "oikeaoppinen" kirkko kehittyi omaan suuntaansa, sitä suurempaan ristiriitaan joutuivat gnostikot sen kanssa eivätkä he luonnollisesti voineet kieltää sitä, mikä oli heille totuus.

Paavali — ensimmäinen gnostikko — sanoo tästä painavasti: "Kun minä olin lapsi, ajattelin ja puhuin kuin lapsi ja minulla oli lapsen mieli. Mutta kun miehistyin, hylkäsin lapselliset." (1 Kor. 13:11) Ja mitä hän "lapsellisella" tarkoittaa, näkyy saman kirjeen aikaisemmasta kohdasta: "Minun ei käynyt teille puhuminen niin kuin hengellisille vaan niin kuin lihallisille, niin kuin pienille lapsille Kristuksessa. Juotin maitoa teille enkä ruokaa, sillä sitä ette silloin sietäneet, ettekä nytkään siedä." (3:1,2) Ja vielä aikaisemmin: "Me puhumme viisautta vain täydellisten seurassa." (2: 6)

Paavali tahtoo siis sanoa, että kaikki, mitä hän puheissaan ja kirjeissään on esittänyt, on ollut vain "pienten lasten maitoa". Hän ei ole voinut ensinkään ilmoittaa salaisuuksia, sitä korkeampaa viisautta, josta keskusteltiin "täydellisten" seurassa. Ja että hän näillä "täydellisellä" (teleioi) tarkoittaa jotakin määrättyä joukkoa, näkyy selvästi hänen sanoistaan filippiläisille: "Niin monta kuin meistä on täydellisiä, ajatelkaamme näin." (3:15)

Tuota "pienten lasten maitoa" on kristillinen kirkko särpinyt vuosisatojen aikana. Se on pitänyt ainoana hengenravintona niitä kirjeitä, jotka kirjoittajien omien sanojen mukaan on kirjoitettu pienten lasten kannalta, siis satujen muodossa. Tietysti lapset satuja kuunnellessaan ovat hyvinkin yksimielisiä, kun vain kuuntelevat eivätkä ymmärrä sadun todellista merkitystä. Vasta silloin alkavat vaikeudet, kun pitää alkaa selittää, mikä on sadun merkitys. Silloin he kenties voivat joutua tukkanuottasille.

Vielä nytkin monessa paikassa uudistuu sama valitus kuin tuon hurskaan kirkkoisän aikana. Kun perheessä lapset ovat tulleet täysi-ikäisiksi, he tavallisesti hylkäävät lapsuutensa uskon ja vetäytyvät kuka mihinkin ajatussuuntaan. Näin syntyy luonnollisesti ristiriitaa ja erimielisyyttä, mutta meidän ihmisraukkojen ei ole mahdollista millään muulla tavalla kehittyä totuutta kohti.

TIEDON RAUHA

Gnostikot eivät häirinneet sopusointua sen kautta, että he olisivat koettaneet saattaa omia oppejaan kirkossa vallitseviksi. Heidän vaarallisuutensa oli ainoastaan siinä, että heillä oli toinen tieto ja että heidän koko olemuksestaan huokui tämän tiedon synnyttämä rauha ja varmuus. Tavallinen ilmapiiri kirkossa oli silloin niin kuin meidän lahkoissamme kiihtynyttä syntisyyden tuskaa ja kadotuksen pelkoa, joka toisinaan vaihtui hekumalliseen iloon Kristuksen antamasta sovituksesta ja tuolla puolen odottavasta autuudesta. Gnostikot taas eivät tunteneet mitään ikuista kadotusta, joka ihmistä uhkaisi ja josta voisi pelastua uskomalla toisen henkilön antamaan "lunastukseen". Heidän kannaltaan vain tietämättömyys hallitsee kaikkia luotuja ja on pahan alkusyy. Tieto on ainoa pelastus tästä pahasta ja kaikki oliot kulkevat omasta sisäisestä voimastaan äärettömien aikakausien kuluessa valosta valoon, täydellisyydestä täydellisyyteen. Tässä tiedossa oli heidän voimansa. Muuta he eivät kaivanneet. [Alaviite: A. Harnack sanoo gnostikoista Irenauksen mukaan: "Pelastuksen kaipuun sijaan hiipii heihin huomaamatta ilo saavuttamastaan tiedosta ja tämä sammuttaa heissä kaipuun." (Dogmengeschichte, 1 Band, p. 224, Anm.)]

TIETÄJIEN PIIRI

Me siis tunkeutuessamme kristinuskon alkulähteeseen joudumme kokonaan pois siitä pappien ja piispojen johtamasta joukosta, joka saavuttaakseen pelastuksen riippui kiinni määrätystä oppijärjestelmästä, vaikka aikojen kuluessa siitä haihtui kaikki järjellinen merkitys. Me tapaamme heidän takanaan joukon sellaisia miehiä, jotka eivät vain uskoneet käsittämättömiin ja todistamattomiin tulevaisuuden lupauksiin vaan itse tahtoivat tietää ennen kuin uskoivat. Nämä eivät pysähtyneet kuuntelemaan ja lapsellisesti ihmettelemään niitä asioita, joita uusi opettaja julisti, vaan he tahtoivat saada niistä täysin selvän. Heidän piirissään tutkittiin vapaasti ilman rajoja ja kuljettiin rohkeasti eteenpäin niillä poluilla, jotka avautuivat, vaikkapa ne olisivat vieneet kauas pois siitä, mitä he ensin yksinkertaisesti olivat uskoneet sanojen mukaan.

Eivätkä nämä ihmiset ainoastaan etsineet niin kuin ennenkin oli etsitty, vaan he myös uskalsivat sanoa löytäneensä. He eivät kieltäneet tietäjän nimeä, kun se heille annettiin, sillä mielestään he olivat saavuttaneet niin verratonta tietoa elämän ja kuoleman salaisuuksista, että suurten filosofien opit niihin verrattuna olivat vain alkuvalmistusta. He olivat itse tehneet kokemuksia, joiden kautta henkiset maailmat olivat heille avautuneet ja tulleet aivan kuin "kouriintuntuvaksi" todellisuudeksi.

Ja jos he olisivatkin tahtoneet omia kokemuksiaan epäillä ja uskoa petollisiksi näyiksi, oli heillä keskellään sellainen, jonka tieto oli heidän mielestään mittaamaton. Hänen kauttaan he olivat saaneet pilkistää sellaisiin korkeuksiin, jotka olivat kaikkia enkelivaltoja tuonnempana. Ne harvat gnostilaiset kirjat, mitkä meille ovat säilyneet, huokuvat kaikki tätä rajattoman ylevyyden ja varmuuden henkeä ja samaa todistavat heidän vastustajansa.

MAHTISANA VAI VAPAA VAKAUMUS?

Gnostikkojen esimerkki ja todistus saattaa meidät mielenkiinnolla lähestymään sitä olentoa, johon he meille viittaavat ja josta he sanovat saaneensa herätyksensä. Jos mikään on totta, mitä Kristuksesta kerrotaan, oli hän heitä kaikkia suurempi tiedossa ja voimassa. Voisimmeko mekin hänen sanoistaan löytää saman totuuden, minkä he olivat löytäneet? Voisiko hän avata uusia näköaloja meillekin, jotka olemme käyneet läpi materialismin ja kylmän kritiikin koulun? Meidän on turha ihailla ja ylistää häntä ennen kuin tiedämme, mitä hänellä oli sanottavana ja mitä hän sanoillaan tarkoitti.

Kuka on tämä ihmeellinen henkilö, joka esiintyi historian suurimman epäilyksen ajalla ja vain kolmen vuoden vaikuttamisen aikana jätti itsestään sellaisen jäljen, että ihmiset vuosisatojen ja vuosituhansien aikana ovat riippuneet kiinni hänen sanoissaan, uskaltamatta asettaa ketään muuta hänen rinnalleen, uskaltamatta edes omaan järkeensäkään luottaa, jos se on tuntunut sotivan hänen sanojaan vastaan?

Tähän asti on uskottu, että hän oli Jumala, joka tuli ihmisille antamaan pelastuksen ja mahtisanallaan käski siihen uskomaan. Mutta huonosti on historia tukenut tätä mielipidettä. Jos se olisi ollut tosi, olisi tietysti tuon ehdottoman, autuuttavan pelastussanoman täytynyt olla aivan selvästi ja vastaansanomattomasti esitettynä ja hänen olisi täytynyt itse kaikkivaltiaalla voimalla suojella sitä vääräoppisten turmelukselta. Eihän hän voinut jättää ihmisille vastuunalaisuutta sen puhtaana säilymisestä, jos kerta ihmiset ovat niin syntisiä ja kelvottomia.

Kun tämä mielipide on näyttäytynyt liian heikosti perustetulta, on toisaalta uskottu, ettei Kristuksella ollut mitään muuta tietoa kuin tavallisilla ihmisillä. Hän oli muka täydellisesti aikansa ja kansansa taikauskojen kannalla ja niin kuin hänen ympärillään olijat hänkin ajattelemattomasti luotti siihen, mitä isien ajoista saakka oli uskottu. Eikö hän siinä tapauksessa ollutkin ainoastaan väärä profeetta, ihmiskunnan eksyttäjä, harhaluulojen herättäjä?

Näiden uskojen välillä ja täydellisesti kummastakin poikkeava on gnostikkojen mielipide, joka pitkinä vuosisatoina on ollut tukahdutettuna kuulumattomiin. Heidän mukaansa Kristus ei eronnut muusta ihmiskunnasta muulla tavalla kuin tammi eroaa vesasta, joka kasvaa sen juurella. Hän ei ollut luonnonlaeista riippumaton, hän ei kyennyt maailmanjärjestystä muuttamaan. Niin kuin tammi voi varjollaan suojata pientä vesaa ja näyttää sille esimerkkiä omalla mahtavalla kasvullaan, niin voi olla Kristuksenkin asema muihin ihmisiin nähden. Hän on heitä ylempi, mutta hän ei ole vastuussa heistä. Hän voi antaa tietoa, mutta hän ei vaadi ketään sitä ottamaan. Näin gnostikot arvelivat.

Mutta antakaamme nyt hänen itsensä puhua ja koettakaamme ymmärtää hänen omia sanojaan. Meidän täytyy silloin turvautua evankeliumeihin, jotka kaikista puutteistaan ja tuntemattomasta alkuperästään [Alaviite: Niiden päällekirjoituksetkin kuuluvat: "evankeliumi Matteuksen mukaan", "Markuksen mukaan" jne. ja kritiikki luulee täysin todistaneensa, että vanhin niistä, Markuksen evankeliumi, on jo muutaman sukupolven erottama Jeesuksesta. Kaikissa tapauksissa ei mikään niistä ole silminnäkijän ja persoonallisen todistajan kirjoittama. Ne ovat kirjoitetut toisella kielellä kuin mitä nuo köyhät kalastajat puhuivat, ne eivät kokoonpanossaan osaa noudattaa tarkkaa ja yhtäläistä aikajärjestystä, jopa ne näyttävät olevan toisistaan kopioituja, muutoksilla ja lisäyksillä varustettuina.] huolimatta ovat parhaimmat ja ainoat saatavana olevat lähteet hänen opetustensa tuntemiseen. Koetamme mielikuvituksessamme palata hänen omaan aikaansa ja nähdä hänet elävästi edessämme.

III KRISTUKSEN PERSOONA

TUNTEMATON PUHUJA

Tuossa Genesaretin järven rannalla vihreän kummun liepeellä näemme ihmisjoukon kokoontuneena kuuntelemaan miestä, joka seisoo heidän keskellään puhumassa. Silloin tällöin joku ohikulkija pysähtyy, vetäytyy lähemmäksi ja jatkaa taas matkaansa, mutisten itsekseen: "Mikähän vaeltava saarnaaja siinä taas koettaa vetää ihmisiä puoleensa? Onneton on tämä kansa, kun se ei enää kuuntele lakia vaan juoksee vieraiden profeettojen perässä."

Mutta moni myös jää omituisen vetovoiman vaikutuksesta kuuntelemaan. Ja kun hän kerran on jäänyt, ei hän enää voisikaan lähteä. Mikä onkaan näissä sanoissa, että ne niin vastustamattomasti tempaavat mukaansa eikä niistä voi irtautua? Koko muu maailma unohtuu hetkeksi ja me riipumme kiinni hänen puheessaan voimatta muuta ajatella.

Mitä hän sitten puhuu? Lempeästi ja vakavasti hän selittää, kuinka ihmisten tulisi elää keskenään veljellisesti ja suvaitsevasti, auttaen toisiaan, antaen anteeksi toistensa viat, noudattaen oikeutta, rehellisyyttä, rakkautta. Hän sanoo: "Autuaat ovat sävyisät, rauhantekijät, sääliväiset. Autuaat ovat ne, jotka antavat viittansa lähimmäiselleen, jos näkevät hänen tarvitsevan, tai ravitsevat häntä, jos hän on nälkäinen, tai saattavat häntä tielle, jos hän seuraa kaipaa, tai lohduttavat häntä, jos hän kärsii."

Tätä kaikkea on ennenkin kuultu. Viisaat ovat opettaneet samaa sekä puheissa että kirjoituksissa ja muut ovat toistaneet heidän sanojaan. Samat asiat ovat myös olleet fariseusten ja kirjanoppineiden suussa. Tässä samassa kansassa juuri näihin aikoihin maankuulu rabbiini Hillel ja hänen koulukuntansa ovat teroittaneet samoja yleviä siveysoppeja. Mutta miksikä nyt tämän profeetan puhuessa tuntuu siltä kuin näistä ei olisi mitään kuultu luomisen päivistä asti? Emme ole koskaan tulleet ajatelleeksikaan näitä lauseita siinä mielessä kuin nyt. Mitä tämä merkitsee?

Ennen puhtaan ja täydellisen elämän neuvot olivat vain kauniita kehotuksia, joita tuskin kukaan uskalsi yrittääkään elämässä toteuttaa. Mutta tässä tuntuu siltä kuin niistä yksin koko elämä riippuisi ja kuin ihmisen kohtalo määräämättömiksi ajoiksi olisi ratkaistu sen mukaan, kuinka hän niihin suhtautuu. Tuntuu kuin eteen avautuisi ryöppyävä koski, johon pitäisi heittäytyä ja jossa huuhdottaisiin pois koko entinen elämä, harrastuksineen, huolineen, oloineen ja onnineen.

Mutta monet — useimmat — taistelevat vastaan eivätkä tahtoisi astua siihen virtaan, eivät tahtoisi myöntää mitään arvoa tämän tuntemattoman miehen sanoille, joka yhtäkkiä on ilmestynyt, heidän keskelleen. Mitä oikeutta hänellä on heitä neuvoa? Kuka on antanut hänelle vallan puhua näin ja asettaa tällaisia vaatimuksia? He tuntevat vihan syttyvän suonissaan, he tahtoisivat kirkua ilkeyttään, keskeyttää hänen puheensa, peittää hänet ivasanojen sateeseen tai ajaa kivillä hänet tiehensä. Mutta he eivät saa suustaan yhtään vastaväitettä, heidän kurkkunsa on ikään kuin tukittu.

HÄNEN MENTYÄÄN POIS

Hän vaikenee ja lähtee pois. Tasaisin, levollisin askelin hän kulkee ylös vuorille eikä kukaan uskalla seurata häntä, ei edes uskalla puhua, niin kauan kuin hän on näkyvissä. Hän ei katso taakseen, ei odota nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen puheensa on tehnyt, hän näyttää vain kaipaavan päästä itsekseen. Hän menee ylös vuorille, missä raivohullujen sanotaan asustavan luolissa tai petojen hiiviskelevän.

Ensimmäinen kuiskaus kuuluu ihmisjoukossa: "Mihin hän menee?" Ja ne, jotka istuivat häntä lähimpänä piirissä, vastaavat: "Hän menee yksinäisyyteen puhumaan Isänsä kanssa, joka on taivaissa."

Puheiden myrsky puhkeaa heti valloilleen. Ne, jotka äsken pidättivät itsensä, antavat nyt ivansa tulvia: "Mikä hän on? Mitä hän tahtoo? Mitä hän täällä aikoo tehdä? Hän olisi kivitettävä, hän on vaarallinen, hän on mielenvikainen."

"Ja huomasitteko te?" he sanovat. "Hän ei anna arvoa Mooseksen käskyille ja isien säädöksille. Hän sanoi: ’teidän kirjoituksenne, teidän Jumalanne, teidän isänne’, ikään kuin ne eivät kuuluisi hänelle. Aikooko hän asettaa itsensä Jumalan lain yläpuolelle ja ehkä antaa meille uuden lain?"

Ne, jotka näyttävät ennestään tuntevan puhujan ja häntä seuranneen, katsovat toisiinsa ja näyttävät tahtovan vastata. Näkyy, että heidänkin verensä kuohuu, mutta he koettavat hillitä itseään. Heiltä puuttuu sanoja. Jokin pidättää heitä. Silloin kuuluu arka naisen ääni: "Lieneekö se Messias?"

Vaan nytpä ei tunne joukon kiivaus rajoja. "Messias, Kristus, se joka tuleva oli! Ei ikinä! Näinkö halpana hän ilmestyisi? Ketä hän voisi tällaisena ollen auttaa? Yhtä köyhä ja turvaton hän on kuin muutkin. Hänkö pelastaisi meidät roomalaisten orjuudesta? Hänet he päinvastoin ensimmäiseksi ottaisivat kiinni ja mestaisivat häpeällisesti. Ja voi silloin meitä, jos me olemme antaneet tällaisen itseämme vietellä!"

Ne, joiden sanotaan olevan hänen oppilaitaan, yrittivät häntä puolustella. "Hänen valtakuntansa ei ole tästä maailmasta. Hän on tullut taivaasta puhumaan siitä autuudesta, jonka Jumala valmistaa omilleen, kun aika on täytetty."

Vaan silloin astuvat kirjanoppineet esille. "Te vääristelette raamattua", sanovat he. "Kuka hän on, joka uskaltaa sanoa tietävänsä enemmän kuin mitä Jumala on sanassaan ilmoittanut? Mitä hän tietää Kaikkivaltiaan tahdosta?"

"Hän on Jumalan Poika", kuuluu toinen ääni.

"Kuinka? Uskaltaako hän, mieletön, korottaa itsensä Jumalan rinnalle? Emmekö me tietäisi, että hän on syntynyt ja kasvanut niin kuin muutkin ihmiset? Hänen äitinsä ja veljensä asuvat vielä meidän keskellämme eivätkä he tunnusta häntä jumalalliseksi. Hän oli sellainen kuin muutkin siihen asti, kunnes hän lähti pois korpiin, ja nyt he eivät enää häntä ymmärrä. Älkää uskoko häntä. Hän on riivattu. Jumala tulee rankaisemaan häntä, jollei hän lopeta vääriä puheitaan."

Me ihmettelemme. Hän, joka oli kuin nöyryys itse eikä mitään näkynyt välittävän omasta arvostaan vaan ainoastaan kaikkien muiden parhaasta, on nyt tullut siksi riidanaiheeksi, jonka kunniasta vain kiistellään. Se ylevä elämänviisaus, jota hän niin vakavasti, niin rakkaasti painoi kuulijiensa mieleen, on nyt kuin tuuleen heitetty. Sitä ei näy kukaan muistavan, vaan pääasia tuntuu olevan tietää, kuka hän on, joka puhui. Ne, joiden sydämiin äskeiset sanat ovat jättäneet syvimmän jäljen, ovat jo lähteneet pois miettimään niitä itsekseen.

MIES SANOJENSA TAKANA

Me huomaamme, että kysymys nasarealaisen profeetan persoonasta peittää kokonaan näkyvistä sen sanoman, jota hän tahtoi ihmisille julistaa. Ja kuitenkin tuo kysymys on kovin luonnollinen. Ne, jotka pimeydessä vaeltavat, eivät pelkällä huudolla lähde kulkemaan oikeata tietä, jolleivät he näe sitä valoa, joka näyttää tien. Me ymmärrämme, että nämä puheet, jotka pidetään Galilean kummuilla tilapäisille kuulijakunnille, eivät milloinkaan voisi vaikuttaa maailmanhistoriaan muulla tavalla kuin hänen oman persoonansa kautta. Kukaan ei innostuisi puhtaasta siveysopista. Hänen totuuttaan ei muistettaisi enää seuraavana kesänä, vaikka se olisi kuultuna järkyttänyt syvältä sydänjuuria.

Mutta hän itse on sanojensa todistus. Hän on elävä esimerkki siitä elämästä, josta hän kertoo. Hänestä huokuu ympäristöön se taivaallinen autuus, johon hän ihmisiä kutsuu. He eivät voi vastustaa sitä suloa, joka hänessä alituisesti asuu. Siksi hän sanookin: "Tulkaa minun tyköni ja oppikaa minusta, sillä minä olen sävyisä ja nöyrä sydämestäni ja te löydätte rauhan sieluillenne."

Tosiaankin, nämä kovat, tylyt, ylpeät juutalaiset, jotka pitivät itseään Jumalan valittuna kansana ja olivat aina vainonneet omia profeettojaan, eivät mistään ottaisi oppia, jollei se tulisi heidän eteensä ikään kuin kouriintuntuvassa muodossa. He eivät kuuntele järjen ja sydämen hienoja säveliä. Mutta tällainen olento ikään kuin pakottaa heitä ajattelemaan korkeamman elämän mahdollisuutta. He eivät pääse hänestä ohi. He eivät ole tottuneet uskomaan muuhun kuin aistilliseen elämään eivätkä Jumalaansakaan, jolleivät saa käsittää häntä ruumiillisena olentona, puhuvana, liikkuvana, toimivana. He eivät ota vastaan hänen käskyjään, jolleivät saa niitä kirjoitettuina kivisiin tauluihin. Vasta silloin ne pystyvät heidän mieleensä. Siksi he eivät myönnä mitään arvoa tämänkään profeetan puheille, jollei hän omalla olemuksellaan voi todistaa saaneensa tietoa korkeammista lähteistä.

Mutta toisaalta tämä itsepintaisuus merkitsee, että siinä piilee suuri voima. Jos nämä itsestään varmat, järkähtämättömät juutalaiset voivat ruveta uskomaan tähän elämänsanomaan, niin he tulevat kiivaudella ja sitkeydellä hankkimaan sille tunnustusta ympäri maailman. He voivat olla kiihkeitä vastustamaan totuutta, mutta eivätkö he silloin myös voi olla kiihkeitä totuuden puolesta? Jos Messias on tullut ja aikoo käännyttää maailman, hän ei todellakaan ole voinut valita parempaa kohtaa, johon hyökkäyksensä kohdistaa. Hän on silloin astunut itse leijonan luolaan: jos hän tämän voittaa, silloin muut ovat helposti voitetut. Nämä jalot opetukset eivät saattaisi missään kansassa synnyttää tällaista vihamielisyyttä ja katkeruutta kuin juuri tässä kansassa, joka Jumalassaankin ihailee sotaisen julmuuden ja pyhän hirmuisuuden ihannetta.

Mutta kuinka näin uskaltaa esiintyä tämä mies, jos hänellä on tällaisia tarkoituksia? Eikö hän ymmärrä, että he tulevat repimään hänet kappaleiksi, jos hän sanoo itsensä Messiaaksi eikä vastaakaan heidän entisiä toiveitaan? Miksei hän kiellä oppilaitaan, jos he hänestä puhuvat muuta kuin mitä hän itse tarkoittaa? Miksei hän sano suoraan, ettei hän ole muita ihmisiä korkeampi? Tyytyköön hän olemaan yksinkertainen rabbi, kansan opettaja, niin kukaan ei kiivastu hänestä. Mutta tällä tavalla hän sallii kansan kapinan leimahtaa ilmi, joko hänen puolestaan tai vastaan.

MIKÄ TARKOITUS?

Mitä hän aikoo? Seuraavalla kerralla kun kuulemme häntä, otamme tarkemmin vaarin hänen omista sanoistaan. Ja ihmeeksemme kuulemmekin, että hän todella usein saattaa viitata itseensäkin. Hän puhuu "ihmisen pojasta", joka juutalaisten kielessä merkitsee samaa kuin "ihminen", mutta hän tietää hyvin, että "Danielin" mukaan (7:13) on totuttu tällä tavalla kutsumaan eritoten tulevaa Messiasta, Herran Pyhää. Ja vaikkei hän suoraan sanokaan, niin joukko selvästi huomaa ja näkee hänen sillä tarkoittavan lähinnä itseään.

Vieläpä hän saattaa käyttää aivan suoria sanoja, jotka ylittävät tavallisen ihmistiedon. Hän sanoo: "Minä olen tullut taivaasta, minä tunnen Jumalan. Jos sanoisin, etten tiedä, olisin valehtelija. Sitä varten olen tullut maailmaan, että julistaisin totuuden."

Ja vieläpä, kun häneltä tullaan nimenomaan kysymään: "Oletko sinä se, joka on tuleva, vai pitääkö meidän odottaman toista?", niin hän viittaa ympärilleen ja sanoo: "Menkää ja ilmoittakaa, mitä kuulette ja näette: sokeat saavat näkönsä, rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat, kuurot kuulevat ja kuolleet herätetään ja köyhille saarnataan ilosanomaa. Ja autuas on se, joka ei parane minusta." Siis hän ei ainoastaan puhu itsestään suuria, vaan näyttää sellaisia esimerkkejä, jotka todistavat aisteille, että tässä on jotakin merkillistä tullut maailmaan.

Vastustajat sanovat, että vahva usko voi parantaa kenet hyvänsä, mutta he eivät osaa selittää sitä salaperäistä vaikutusta, jolla hän voi herättää tällaisen uskon.

Mitä hän sitten tällä kaikella tarkoittaa? Tahtooko hän tavoitella ihmisten suosiota ja etsiä itselleen valtaa, suuruutta, loistoa? Vaikka kuinka koettaisimme häneen liittää niitä vaikuttimia, jotka tavallisia ihmisiä elähdyttävät, ne kaikki kilpistyvät takaisin hänen puhtaanvalkoisesta olemuksestaan. Tuntuu siltä kuin hän olisi noussut kaikkien ihmisheikkouksien yläpuolelle toiseen maailmaan, missä ei viihdy mikään pahuus, pelko, himo, itserakkaus, vaan missä vallitsee ikuinen rauha. Tästä maailmasta ainoastaan säteilee alas ääretön, ylitsevuotava rakkaus ja sääli kaikkia olentoja kohtaan. Juuri aavistus tästä toisesta maailmasta saattaa ihmiset riippumaan hänessä kiinni, vaikka hänen sanansa vaatisivat kaikkein vaikeimpia kieltäymyksiä.

Ja koko hänen elämänsä on alinomainen todistus siitä, ettei hän välitä mitään ihmisten kunniasta eikä maailman aarteista. Jos hän tahtoisi itselleen jotakin voittaa, niin hän on huonosti paikkansa valinnut, kun on antautunut näiden köyhimpien, halvimpien, kurjimpien joukkoon ja viettää elämänsä syntisten ja spitaalisten seurassa. Vaikka häntä kutsuttaisiin rikkaitten pöytäkumppaniksi, vetäytyy hän aina takaisin noiden yksinkertaisten, vähäpätöisten ihmisten joukkoon.

Ja kuitenkin hän puhuu näiden arkojen ja saamattomien ystäviensä joukossa täydellä varmuudella siitä, että nyt on tuleva uusi aika, on syntyvä onnen valtakunta. Hän tuntuu katsovan heidän ylitseen johonkin hämärään kaukaisuuteen ja näkevän siellä uuden päivän koittavan. Hänen puhuessaan voisi luulla hänen sanovan sanottavansa koko ihmiskunnalle ja tietävän, että hänen sanansa tulevat kiirimään aina Rooman valtaistuimen portaille asti, mistä johdetaan kansojen kohtaloita. Kuulijatkin saavat tämän omituisen vaikutelman. He, jotka äsken olivat järkeviä ihmisiä, ovat nyt valmiit odottamaan mitä tahansa eivätkä hämmästyisi, vaikka näkyvä maailma yhtäkkiä häviäisi ja taivas aukenisi heidän katseilleen. Tämä mies pienessä galilealaisessa kylässä tuntuu pitävän kädessään koko ihmiskunnan kohtaloa ja punnitsevan, mihin se kelpaa.

LOPPU VAI ALKU?

Ja mitä enemmän hänen päänsä päälle kokoontuu uhkaavia pilviä, mitä enemmän hänen ystävänsä vapisevat, sitä varmempi on hän itse. Vaikka hän tietää vihollistensa pääpaikan olevan Jerusalemissa, menee hän sinne ylös juhlaan ja itse hän selvästi lausuu, että se matka vie varmaan kuolemaan. Hän ei sitä pakene. Tuntuu siltä kuin ei kuolema hänelle merkitsisi mitään. Se ei vähääkään horjuta hänen vakaumustaan omasta tehtävästään.

Niin kävi kuin hän aavisti. Se, mikä muille oli ihme ja mahdottomuus, se oli hänelle aivan luonnollista. Hän ei ollut muuta kohtaloa odottanutkaan. Nuo vanhurskaat rabbiinit ja kansan vanhimmat, jotka ylpeilivät sillä, etteivät koskaan olleet tehneet mitään väärää, eivät tällä kertaa voineet hillitä itseään eikä peittää vihaansa kansan edessä. He raastoivat hänet oikeuteen ja matelivat omien sortajiensa edessä saadakseen hänet toimitetuksi pois maailmasta. Vaikka heidän oma kunniansa oli sen kautta ainiaaksi mennyttä, he eivät voineet sietää, että kansan keskellä eli tämä mies, joka vakuutti tulleensa näkymättömästä maailmasta ja tuntevansa tuonpuoleiset asiat, joiden perille he kaikesta tiedostaan huolimatta eivät voineet päästä.

Hän on mennyt. Niin kuin hän itse sanoi: "Ihmisen pojan tulemus on kuin salaman välähdys, joka näkyy idästä hamaan länteen asti", mutta vain lyhyen hetken. Hän on yhtä suuri mysteerio vielä nyt kuin omalla ajallaan. Kuinka voimme käsittää häntä?

Vuosisatojen aikana ihmiskunta on koettanut todistaa, että ne elämänsäännöt, joita Kristus opetti, ovat mahdottomat toteuttaa, ja että ainoa oikea elämiskeino on pitää yllä sitä järjestettyä yhteiskuntaa, jossa nyt elämme, sotavoimineen, vankiloineen, oikeuslaitoksineen. Mutta tämän yhteiskunnan historia on johtanut yhä vaikeampiin selkkauksiin ja onnettomuuksiin ja on ollut epäsuora todistus siitä, että ihmiskunta ei voi onneaan löytää, ennen kuin se alkaa noudattaa, mitä hän kaksituhatta vuotta sitten opetti.

Vaan nyt kun viimein aletaan käsittää, mikä viisaus piilee hänen käskyissään, on lakattu tunnustamasta hänelle itselleen mitään suurempaa tietoa. Kukapa nyt enää vakavasti uskoisi, että hän oli "kaikkivaltias Jumala", pyhän kolminaisuuden "toinen persoona"? Silloin ei myöskään uskota, että nuo opetukset millään tavalla koskisivat ihmisen laajempaa kohtaloa ja tulevaista elämää. Jos kerran tullaan toimeen nykyisissä oloissa, onhan silloin muka yhdentekevä, millaiset ne ovat. Kaikkihan on vain hetkeä varten. Ikuisuutta ihmisellä ei ole.

Mutta kun Kristuksen elämästä on karsittu pois kaikki yliluonnolliset lisäykset ja on huomattu, kuinka puhtaasti inhimillinen hän oli, niin kuitenkin jää siitä jäljelle pohjasakka, jota ei voi enää haihduttaa väkevimmilläkään hapoilla. Jää jäljelle se tosiasia, että hän sittenkin sanoi tietävänsä enemmän kuin mikä koski tätä näkyväistä maailmaa. Hän puhui taivaasta ja helvetistä, enkeleistä ja taivaan valloista ja tuomiosta ja ylösnousemuksesta, mutta aivan toisella tavalla kuin hänen aikalaisensa. Hänelle ne eivät olleet vain pyhistä kirjoista opittuja taruja eikä hän perustanut uskoaan siihen, mitä muut olivat niistä kertoneet. Kun hän puhui niistä, hän näkyi aina tarkoittavan joitakin todellisuuksia, jotka hän itse näki yhtä hyvin kuin tämän maailman ilmiöitä. Hänen sanansa antoivat noille taruille ankaran voiman ja merkityksen, jota ei niillä ennen ollut.

Hänen aikansa tunnusti tämän. Vaikka profeetat olivat pauhanneet helveteistä ja taivaasta [Alaviite: Muissa kirjoissa paitsi mitä meidän raamattuumme on otettu. Juutalaisilla oli hyvin laaja nk. "apokalyptinen" kirjallisuus jo ennen ajanlaskumme alkua.], ei tämä ollut syöpynyt kansan tietoisuuteen. Saddusealaisethan eivät tunnustaneet näille haaveille mitään arvoa ja heihin kuului suuri osa pappissäädystä. Mutta nasarealaisen opettajan tarvitsi vain joskus viitata näihin nimityksiin, niin ne heti saivat aivan toisen kaiun. Ne muuttuivat todellisuuksiksi. Ihmiset tunsivat taas ikuisuuden vaatimukset, ankarat kohtalon lait, joita ei kenkään voi välttää. Elämän ääretön tärkeys astui heidän sielunsa eteen ja he vapisivat niin kuin vavistaan kaikkituomitsevan Kuoleman edessä.

TOTTA VAI LEIKKIÄ?

Ja voiko toisin ollakaan? Oliko enää mitään mahdollisuutta heittää nuo asiat leikiksi, kun hän kerta oli niistä puhunut? Ei kukaan ihminen ollut vakavampi totuuden edessä kuin hän. Eli oikeammin, hän oli kuin totuuteen yhdistynyt ja tuntui alati asuvan sellaisessa piirissä, minne ei voinut tunkeutua mikään valhe tai epäselvyys. Eikä siinä piirissä eletty uskojen nojalla vaan näkemisessä. Ja mitä siitä piiristä puhuttiin, avasi ikään kuin kirkkaita välähdyksiä totuuksista, joita ei se, joka näki, enää voinut haihduttaa mielestään.

Itse hän sanoi: "jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, pitää heidän tekemän tili tuomiopäivänä", ja tämä tilinteon päivä tuntui hänellä olevan joka hetki. Miksikä hän olisi puhunut mitään tuonpuoleisista asioista, jos ne olisivat olleet hänelle tuntemattomia? Ei hän tuntunut voivan pakottaa ketään siveellisyyteen uhkauksilla, kun hän ei myöntänyt mitään arvoa keinotekoiselle hyveelle. Ja hänen ääretön säälinsä kärsiviä ja syntisiä kohtaan ei olisi sallinut hänen sanallakaan lisätä heidän kärsimyksiään, tulevien rangaistusten pelolla. Toiselta puolen ei totuus olisi antanut hänen pienimmälläkään viittauksella tuudittaa kuulijoitaan petollisiin unelmiin. Hän ei näyttänyt säästävän edes omia oppilaitaankaan vaan sanoi heille aina suoraan kaikkein karvaimmankin totuuden. Hän oli niin totuuden täyttämä, ettei kenenkään tullut mieleenkään kutsua häntä "rehelliseksi" tai "totuutta rakastavaksi", koska nämä ominaisuudet olivat hänessä lakanneet olemasta hyveitä ja tulleet häneksi itsekseen. Hän oli ikään kuin personoitu totuus.

Tätä kaikkea ajatellen me alamme aavistaa, että hänellä sittenkin mahtoi olla jotakin tietoa tuonpuoleisesta. Se ei kenties ollut vain myöhempien aikojen keksimä tarina, koska hän itse tuntui olevan siitä varma.

Vaikea on tällainen myönnytys meidän itserakkaudellemme. Nykyinen ihmisrotu on perinyt sen itsevarmuuden ja ylpeyden, joka oli juutalaisille ominainen. Se ei tahdo tietääkään muusta kuin omasta keksimästään tiedosta. Mieluummin se viihtyy kuinka suuressa tietämättömyydessä tahansa kuin tunnustaa, että todella jollakin ihmisellä saattaisi olla enemmän tietoa kuin sillä itsellään.

Paljon mieluummin nykyisin tunnustetaan, että Kristus oli itse Jumala. Se ei ensinkään ole loukkaavaa meille, sillä eihän ihminen voi kilpailla Kaikkitiedon kanssa. Ja silloin herännyt järki voi sitä makeammin hymyillä ja asettaa hänet haaveilijoiden joukkoon. Mutta vaaditaan vielä sangen kovia sysäyksiä, ennen kuin kristikunta todella tunnustaa, että sen perustaja oli ihminen, joka omisti tietoa enemmän kuin mitä on ollut oppineimmilla tieteilijöillä ja filosofeilla vuosisatojen aikana.

KRIITTINEN KANTA

Eikä ole hyvä jättää tätä kriittistä kantaa niin kauan kuin se perustuu johonkin totuudenrakkauteen eikä tiedonpelkoon.

Mutta emmekö voisikin Kristuksen suhteen asettua samalle kannalle kuin tiedemieheen nähden, joka kertoo meille tuntemattomista tosiasioista? Meidän ei tarvitse niihin uskoa, mutta yhtä vähän voimme väittää niitä vääriksi. Me vain kysymme: voimmeko mekin jollakin tavalla saada todistuksia, että hänen keksintönsä ovat tosia? Sillä tavalla voimme Kristustakin kuunnella sillä emmehän voisikaan ilman muuta myöntää hänelle mitään erikoisasemaa, jota emme käsitä.

Kirkko kuitenkin sanoo meille: "Ei sillä tapaa ole lupa lähestyä Kristusta. Häneen täytyy ehdottomasti uskoa, ilman vastaväitteitä, ilman selityksiä, ilman epäilyksiä. Hän on itse niin käskenyt."

Tämä herättää heti epäluottamustamme. Jos hän jotakin tällaista on vaatinut, on hän heti loukannut elämän järjellistä merkitystä. Jokainen ihminen herättyään ajattelemaan tuntee vaistomaisesti, että elämä on annettu hänelle totuuden etsimistä varten. Jos joku uskaltaa tätä tarkoitusta kieltää, niin hänen vastassaan on itse ihmisjärki ja aikojen kokemukset. Eivät edes Kristuksen siveyssäännöt ole saavuttaneet merkitystään ennen kuin vähitellen yksi toisensa jälkeen on kokemusten kautta opittu näkemään oikeaksi.

Kuinka onkaan? Asettiko hän itsensä ihmisten yläpuolelle ja käskikö uskomaan ilman muuta omiin sanoihinsa? Toivoiko hän, ettei hänen puheitaan arvosteltaisi niin kuin ihmisten sanoja vaan omaksuttaisiin ajattelematta?

"KRISTUS, JUMALAN POIKA"

Evankeliumit tosiaan tahtoisivat saattaa meitä näin luulemaan. Ne esittävät hänet lukijoilleen alusta saakka täydellisenä "Jumalan poikana", johon piti uskoa. Mutta nytpä tiedetään tutkimusten nojalla, että evankeliumit on kirjoitettu myöhemmällä ajalla, jolloin jo ihastuksen sädekehä oli himmentänyt alkuperäiset piirteet. Ja ovatpa itse evankeliumit säilyttäneet erään kertomuksen, joka täydellisesti sotii tuota myöhempää käsitystä vastaan. Kerrotaan, kuinka Kesarean Filippissä Jeesus kysyi oppilailtaan, mitä ihmiset hänestä arvelivat, ja silloin annettiin erilaisia vastauksia, mutta Pietari tunnusti: "Sinä olet Kristus, elävän Jumalan poika." Silloin Jeesus ankarasti kielsi tätä kenellekään sanomasta.

Tämä kertomus ei anna mitään sijaa epäilyksille. Sen kertovat kaikki historialliset evankeliumit miltei samoilla sanoilla. Se ei voi olla keksitty, koska se ei ole evankeliumien yleisen hengen mukainen. Mutta se todistaa hyvin paljon ja kriittiset tutkijat ovat pitäneet sitä perin tärkeänä. Se näyttää, että Jeesus ei edes omille oppilailleen, saatikka kansalle, ollut kertonut olevansa Kristus ja "Jumalan poika" eikä vielä silloinkaan sallinut sitä laveammalti kuulutettavan. Ja tämä kaikki siitä huolimatta, että hän tunnusti näiden sanojen merkitsevän jotakin tosiasiaa.

Miksi ei saanut tästä puhua? Syy näkyy hänen vastauksessaan Pietarille: "Autuas olet sinä, sillä ei liha eikä veri sitä ilmoittanut vaan Isäni, joka on taivaissa." Siis ei "lihan ja veren" äänen eli huulten todistukseen voinut eikä saanut luottaa tässä asiassa vaan ainoastaan "Isän" todistukseen. Ja muista paikoista tiedämme, että tämä "Isä" puhui hiljaisuudessa ihmiselle, kun hän vetäytyi sisimpään itseensä tutkistelemaan. Se siis on ihmisen kaikkein syvin ja todellisin vakaumus, jonka hän saavuttaa, kun hän asettuu silmästä silmään itse Totuuden eteen. Tämä kertomus kumoaa täysin sen väitteen, että Jeesus käski uskomaan itseensä sen nojalla, että hän oli muita ihmisiä merkillisempi. Hän ei vaatinut minkäänlaista uskoa itseensä, hän vain oli se, mikä oli, ja antoi jokaiselle täydellisen vapauden tästä tehdä johtopäätöksiä.

Voiko olla mitään järkevämpää? Voiko mikään olla kauempana itsensä korotuksesta? Eikä tämä kertomus ole ainoa, vaan monet muut kohdat sitä täydellisesti tukevat. Jeesus sanoi: "Ei kukaan voi tulla minun tyköni, ellei Isä vedä häntä." Ei siis ole mitään apua turvautumisesta toiseen ihmiseen, vaikka kuinka korkeaan, jollei kukin ole oppinut omassa sisässään tajuamaan "Isän" ääntä.

Ja kaikkialla hän näytti, kuinka yhdentekevää hänelle itselleen oli, mitä ihmiset ajattelivat hänen persoonastaan, vaikka hän ei vähääkään kieltänyt, että hänellä oli enemmän tietoa ja toisenlaisia kykyjä kuin muilla. "Ihmisen poika ei tullut palveltavaksi vaan palvelemaan." Näissäkin sanoissa näkyy, että hän kyllä tiesi ihmisten tulevan häntä kerran palvelemaan, vaikka hän kuinka selvästi sen olisi kieltänyt. Mutta se ei ollut hänen tahtonsa eikä tarkoituksensa. Hän vain ei voinut siinäkään kieltää tai estää ihmisten vapautta.

Ainoastaan neljännessä evankeliumissa Jeesus lausuu alinomaa: "Sillä, joka näkee Pojan ja uskoo häneen, on iankaikkinen elämä." Nämä sanat ovat saattaneet monet harhaan, koska niitä on käytetty kirkon oppien tukemiseksi. Mutta jos vähänkin tarkastelemme, missä hengessä ne on lausuttu, täytyy vain ihmetellä, kuinka niistä on edes voitu tehdä tällaista johtopäätöstä.

Mikä on se "Poika", jota on pyrittävä "näkemään" ja johon uskoessaan ihminen saavuttaa iankaikkisen elämän? Ei mikään kysymys ole saanut selvempää vastausta Jeesuksen sanoissa. Koko hänen puheensa pääsisällys oli opettaa ihmisiä tuntemaan, että he ovat "Jumalan Poikia" ja että heillä kaikilla on yhteinen "Isä." Hänen ensimmäisistä lauseistaan jo tämän kuulemme: "Autuaat ovat rauhantekijät, sillä heitä pitää kutsuttaman Jumalan Pojiksi." (Matt. 5:9.) [Alaviite: "Hyioi theou." Me joudumme tässä heti tekemisiin käännösvirheiden kanssa, jotka niin moninaisilla tavoilla ovat turmelleet raamatun merkityksen. Vastoin selvää tekstiä luetaan vielä aivan uusimmassa käännöksessämme "Jumalan lapsiksi", jotta annettaisiin tilaisuus teologisiin saivarteluihin ja vääriin tulkintoihin. Mutta itse Vulgatassakin sanotaan filii Dei.] Ja samassa vuorisaarnassa edempänä: "Rakastakaa vihollisianne ja rukoilkaa niiden edestä, jotka teitä vainoavat, jotta olisitte taivaallisen Isän poikia [Alaviite: Taaskin vastoin alkuperäistä tekstiä käännetty: "lapsia".], sillä hän antaa aurinkonsa nousta niin pahain yli kuin hyvienkin."

"SAMAA OLEMUSTA"

Mitä merkitsee tällainen nimitys "Jumalan Poika"? Pitkin historiaa on siitä äärettömästi kiistelty ja erääseen aikaan ei mistään muusta niin paljon puhuttu toreilla ja kaduillakaan. Silloin pysähdyttiin viimein siihen määritelmään, joka hyväksyttiin Nikean yleisessä kirkolliskokouksessa v. 325, että Poika on samaa olemusta kuin Isä (eli kreikankielellä homo-ousios). Poika ei saanut näet olla mitään vähempää. Pieninkin ero hänen ja Isän välillä olisi loukannut. Ja jos nuo sanat "Isä" ja "Poika" jotakin merkitsevät, niin ne tietysti juuri merkitsevät, että poika on samaa kuin Isä, uusi vesa samasta juuresta. Tiedekin on huomannut koko luontoa hallitsevan perinnöllisyyden ankaran lain, jonka mukaan kukin olento synnyttää samanlaisia jälkeläisiä, isän luonto siirtyy aina poikaan.

Mitä tämä erityisesti merkitsee Jumalan ja ihmisen suhteessa toisiinsa? Tämän on sattuvasti osoittanut kreikkalainen kirjailija Plutarkos (synt. n. 46 jKr.) vastatessaan kysymykseen: "Missä merkityksessä on Platon kutsunut korkeinta Jumalaa kaikkien olioiden Isäksi ja Luojaksi?" Hän selittää, että on erotus "luomisen" (eli "tekemisen" poieeis) ja "synnyttämisen" välillä. Esim. kuvanveistäjä tai kutoja tai rakennusmestari "luo" eli valmistaa teoksen, joka on tekijästään riippumaton eikä sisällä tekijän kaikkia ominaisuuksia. Sillä tavalla voi sanoa Jumaluuden luoneen eli tehneen maailman aineelliset oliot ja muodot. Mutta samalla tavalla hän ei ole luonut järjellisiä olentoja, jumalia ja ihmisiä, vaan on antanut niihin Itsensä niin kuin Isä poikaansa. "Niistä kahdesta osasta, joista maailma on kokoonpantu, nimittäin ruumiista ja sielusta, Jumala ei ole ensimmäistä (ruumista) synnyttänyt vaan muodostanut ja yhteenliittänyt ennen olleesta aineesta [Alaviite: Mitään luomista tyhjästä ei tunne itämainen eikä länsimainen filosofia. Tyhjästä ei tule mitään.], siten että hän rajattoman sitoi ja määräsi rajoituksiin ja muotoihin. Sielu sitä vastoin, joka omistaa järjen, ajatuskyvyn ja sopusoinnun, ei ole ainoastaan Jumalan työteos vaan osa Jumalasta eikä ole syntynyt ainoastaan hänen toimestaan vaan (lähtenyt ulos) hänestä itsestään."

Juutalaiset olivat tähän asti käsittäneet Jumaluuden vain Luojaksi, joka kyhää ihmisiä kuin saviastioita. Jos joskus puhuttiinkin "Isästä", niin sitä ei käsitetty sananmukaisesti. "Jumala" oli joku ihmisen ulkopuolella oleva olento, joka saattoi tehdä minkälaisia tahansa ihmisiä. Mutta nyt Kristus tuli maailmaan ja opetti, että jokainen ihminen on "Jumalan Poika". Hän ei omaa luontoaan konsanaan voi hävittää vaikka hän vaeltaisikin kaukana "Isän kodista" ja ravitsisi itseään sikojen ruualla. Milloin tahansa hän alkaa muistella syntyperäänsä, voi hän palata siihen kotiin, mistä hän on lähtenyt, tulla uudelleen siihen tilaan, joka kuuluu hänen todelliseen olemukseensa. Vierailla mailla ollessaan hän tuntee, ettei häntä "ole mahdollista kutsua Pojaksi", mutta kun hän tulee kotiin, ei hän muistakaan tätä lausetta käyttää, sillä hän huomaa, että kaikki on entisellään: hän on yhtä hyvin poika kuin ennenkin.

On kaikkein merkillisin teologian taidetemppu, että se on osannut himmentää tämän selvän totuuden, joka käy punaisena lankana kaikkien evankeliumien läpi. Ihmisen ainoa pelastus on siinä, että hän alkaa ymmärtää ja uskoa olevansa "Jumalan Poika", "yhtä Isän kanssa", so. itse Jumala, ja että hän alkaa elää tämän mukaan. Kun Jeesus sanoi: "uskokaa minuun!", niin hän myös selittää, mitä hän tällä tarkoittaa: "Joka uskoo minuun, ei usko minuun vaan siihen, joka minun lähetti… Joka minut näkee, hän näkee sen, joka minut lähetti... Jos minä itseäni kunnioittaisin, ei minun kunniani olisi mitään… En minä itsestäni taida mitään tehdä… En tullut taivaasta tekemään omaa tahtoani." Juuri sen tähden että hän ei tuntenut itse olevansa mitään, saattoi hän täydellisesti ilmentää sitä Isää, joka on kaikkein yhteinen Isä. Hän näytti, mikä tahto elää kaikkein ihmisten syvimmässä, vaikka he eivät usko tähän vaan kulkevat vierailla teillä, tehden kokemuksia muukalaisten majoissa.

VIISAUDEN PERUSTUS

Tässä yhdessä sanassa "Jumalan Poika" on ilmaistuna kaiken filosofian keskus. Tiedämme, että jo kreikkalaisen sivistyksen varhaisimmista ajoista alkaen ihmistä kutsuttiin "mikrokosmokseksi" eli "pieneksi maailmaksi". Kaikkeus oli "makrokosmos", "suuri maailma" ja Pythagoras, joka ensinnä antoi maailmalle nimen "kosmos", eli "kauneus", "järjestys", "sopusointu", selitti myös, että maailmankaikkeus on täydellinen kokonaisuus ja on itse Jumaluus [Alaviite: Ks. Pliniuksen lausetta siv. 52 tässä teoksessa.]. Jokainen ihminen on sen mukaan pienoiskuva Jumalasta ja hänessä asuvat kaikki kyvyt ja mahdollisuudet, mitä on itse Äärettömyydessä. Hänen tajunnassaan ovat idut kaikkiin "jumalallisiin ajatuksiin", joista maailma, näkyväinen ja näkymätön, on kokoonpantu.

Näin filosofia. Jeesus Nasarealainen muutti tämän filosofisen perustotuuden havaittavaksi ilmiöksi siten, että hän antoi kuvan ihmisen suunnattomista mahdollisuuksista. Oman persoonansa kautta hän avasi uuden kehitysjakson. Kaikki, minkä hän oli saavuttanut, oli jokaisen muunkin mahdollista saavuttaa, jos kerta kaikkien luonto oli yksi. Jollei meillä jokaisella olisi ollut mahdollisuutta tulla hänen kaltaisekseen, olisi kaikki hänen puheensa "Jumalan pojasta" ollut vain ivaa meidän heikkoudestamme. Mutta hän ei milloinkaan asettanut itseään muulla tavoin ihmisistä erilleen kuin siinä suhteessa, että hän tiesi sen, mihin toiset eivät vielä uskoneetkaan. Jos hän teki "ihmeitä" ja "merkkejä", niin hän teki niitä vain näyttääkseen, mitä voimia kuuluu jokaiselle ihmiselle. Hän sanoo seuraajilleen, että jos heillä olisi kipinäkin uskoa, voisivat he tehdä vielä suurempia töitä.

Siinäkin muodossa, johon tämä "Jumalan Pojan" usko kristikunnassa on pukeutunut aikojen kuluessa, on se ollut mahtavana kiihottimena ihmiskunnalle. Jos yksikin ihminen saattoi kohota tällaiseen henkiseen korkeuteen, niin jokaisella oli sama toivo ja päämäärä. Kuinka monelle tämä totuus keskellä pimeimpiä vuosisatoja yhtäkkiä saattoi selvitä, hänen itsekseen miettiessään oppia Kristuksesta. Kun hän synkkien epäilysten jälkeen viimein tuli huomaamaan, että Kristus ei tehnyt omaa persoonaansa Ehdottomaksi Jumalaksi, hän kysyi kohta itseltään: kuka hän sitten on? Ja sai silloin vastauksen: hän on — samaa kuin minä itse.

"MINÄ SANOIN: TE OLETTE JUMALIA"

Ne, jotka ovat korottaneet Jeesus Nasarealaisen ainoaksi Jumalaksi, ovat heittäneet hänen päälleen saman syytöksen, minkä hänen katkerimmat vihamiehensä tekivät. Ja kuitenkin itse hän on torjunut tämän syytöksen päältään sanoilla, jotka ovat selvää selvemmät. Juutalaiset tahtoivat kivittää hänet sen tähden, että muka "hän, joka on ihminen, teki itsensä Jumalaksi". Silloin hän vastasi nämä merkilliset sanat:

"Eikö teidän laissanne ole kirjoitettu: minä sanoin, te olette jumalia! Jos hän niitä kutsui jumaliksi, joille tuli Jumalan sana (Logos), kuinka te sanotte hänelle, jonka Isä on pyhittänyt ja lähettänyt maailmaan: ’sinä pilkkaat’, kun minä sanoin: minä olen Jumalan poika?" (Joh. 10:33-36)

Hän vetosi siis oman kansansa profeettoihin, jotka hekin, tuntiessaan sisässään Jumalallisen Tahdon, Sanan, olivat puhuneet Jumalan nimessä sanoen: "Näin sanoo Herra." "Minä olen Herra teidän Jumalanne." He olivat uskaltaneet asettua itse Jumalan edustajiksi, silloin kun tunsivat itse totuuden itsensä täyttävän. He olivat silloin olleet "jumalia". Ja kuitenkaan Kristus ei tahtonut itseään sanoa "Jumalaksi" vaan ainoastaan "Jumalan Pojaksi", kuten jokainen halvempikin ihminen saattoi itsestään sanoa, jos hän oli puhdas sydämestään. [Alaviite: Vertaa toisiinsa lauseita: "Autuaat ovat puhdassydämiset, sillä he näkevät Jumalan" (Matt. 5:8) ja "Ei kukaan ole koskaan nähnyt Jumalaa vaan ainosyntyinen Poika, joka on Isän helmassa, hän näytti" (Joh. 1:18) ja "Ei niin että kukaan on nähnyt Isän muu kuin se, joka on itse Jumalasta (syntynyt)." (Joh. 6:46)]

Samassa lauseessa hän kuitenkin selittää, miksi häntä suuremmassa mitassa kuin muita koski tämä nimi. Hän oli näet tullut tietoiseksi Jumalan tahdosta jo ennen kuin hän syntyi maailmaan. Ja miten hän oli tullut tästä tietoiseksi? "Isä on minut pyhittänyt." Siis hän ei ollut aina ollut niin pyhä ja täydellinen kuin hän nyt oli. Hän viittaa siis edellisiin kehityssarjoihin. Mutta hän ei käske niiden nojalla uskomaan, koska ei kukaan muu saattanut niitä tuntea kuin hän itse, vaan hän lisää: "Jollen minä tee Isäni töitä, älkää uskoko minua." (Jae 37) Koko hänen edellinen olemassaolonsa oli ihmisille jotakin yliluonnollista. Hän ei käskenyt uskomaan siihen, hän ei kertonut siitä mitään vaan ainoastaan käski katsomaan, millä tavalla hän nyt toimi maailmassa. Tässäkin hän turvautuu jokaisen ihmisen omiin tietoihin ja havaintoihin, sillä luonnollisesti kukaan muu ei voinut tietää, mitkä ovat "Isän töitä", kuin se, joka itsessään tajuaa saman tahdon ja tuntee, mikä olisi jumalallista, vaikkei hän itse kykenisikään sitä täyttämään.

LOGOS MAAILMANJÄRKI

Jeesus Nasarealainen asettaa itsensä tuossa puheessa yhdeksi renkaaksi profeettojen pitkään sarjaan, joille "tuli Jumalan Sana". Ja Johanneksen evankeliumin esipuheessa on mahtavilla sanoilla kuvattu, mitä on tämä Jumalan Sana. Siinä sanotaan: "Alussa oli Sana (Logos); se oli Jumalan luona, ja se oli Jumala. Kaikki on syntynyt siitä (eli "sen kautta" di autou) eikä sen ulkopuolella syntynyt mitään, joka syntyi. Siinä oli elämä ja elämä oli ihmisten valkeus... Se oli totinen valkeus, joka valistaa jokaisen ihmisen, joka maailmaan tulee. [Alaviite: Ei voi kylliksi ihmetellä meidän viimeisten raamatunkääntäjien rohkeutta, kun he ovat uskaltaneet tämän säkeen kääntää: "Tämä totinen valo, joka valistaa jokaisen ihmisen, oli tulossa maailmaan." Näin suunnatonta tekstiväärennystä on harvoin tehty edes katolisessa kirkossa. Lieneekö minkään maan raamatussa tähän asti uskallettu tätä jaetta näin kääntää? Se ei ainoastaan sodi alkutekstejä vastaan vaan hävittää koko esipuheen merkityksen, sillä koska tämä valo oli ihmisten elämä täytyy kysyä, millä ihmiset olisivat siihen asti eläneet, jos se nyt vasta oli tulossa maailmaan.] Ja Sana tuli lihaksi ja otti asuntonsa meihin (eskeenoosen en heemiin)." [Alaviite: Tämä perin tärkeä kohta on taasen turmeltu väärällä käännöksellä. "Eskenoosen" merkitsee telttaan asettumista, niin kuin ainakin ihmisruumiiseen, "lihaan". "En heemiin" on sanasta sanaan "meidän sisäämme". "Meidän seassamme" on sitä vastoin aivan mielivaltainen käännös. Vulgatakin kääntää: "habitavit in nobis".]

Kielemme puutteellisuus tekee tämän tekstin hieman vaikeatajuiseksi. Sen, mikä on käännetty "Sanaksi", voisi yhtä hyvin kääntää "Järjeksi" tai "Ajatukseksi", sillä alkukielen "Logos" merkitsee juuri tätä. Jo puolituhatta vuotta ennen Kristusta alkoi filosofi Herakleitos käyttää Logos-sanaa puhuessaan Maailmanjärjestä, Kaikkeudentajunnasta, johon jokainen ihminen on järjellään yhdistynyt. Se käsite oli aivan yleisenä stoalaisessa filosofiassa ja Kristuksen aikoina siitä esitti suurenmoisen järjestelmän juutalais-kreikkalainen filosofi nimeltä Filo Aleksandriassa. Tätä Maailmanjärkeä ei koskaan käsitetty yhdeksi rajalliseksi olennoksi vaan kaikkia yhdistäväksi Yhteistajunnaksi. Johanneskin kutsuessaan sitä Valkeudeksi, joka valaisee jokaista ihmistä, osoittaa, ettei sitä voi jakaa eikä yksi voi sitä pidättää itselleen, koska valo leviää vapaasti kaikkialle. Vielä kristilliset ajattelijat ja kirkkoisät monien vuosisatojen aikana tunnustivat, että Logos oli jokaisessa ihmisessä, mikäli heissä oli Järkeä, toisissa enemmän, toisissa vähemmän. Heistä oli mieletöntä ajatella, että Maailmanjärki olisi sisältynyt Kristukseen ja että siis sitä ei olisi ollut maailmassa ennen häntä, eikä hänen ulkopuolellaan. Mutta kaikista muista puhumatta itse Jeesus lausui, että "Jumalan Sana" oli puhunut jo profeetoissa, kuten hänessä.

LOGOS ITÄMAILLA

Ja kun mainitsemme ne, joille "tuli Jumalan Sana", emme voi olla huomioonottamatta niitä ihmiskunnan suurimpia, jotka muissa kansoissa levittivät samaa valoa. Nykyaikana on käsissämme "itämaiden evankeliumi", Bhagavad Gita, se maailmankirjallisuuden helmi, jossa yhtä selvästi kuin Johanneksen kirjassa esiintyy Logos, Maailmanjärki, puhuvana Minänä. Kun se luonnollisesti ei voi puhua jollei jonkin välikappaleen kautta, täytyy jonkun ihmisen tulla täksi välikappaleeksi. Muuten ei siitä maailma koskaan tietäisi. Silloin se ihminen puhuu niin kuin hänen omaa minäänsä ei olisi olemassakaan, eli Jeesuksen sanoilla: "Ne sanat kuin minä teille puhun, en minä itsestäni puhu, mutta Isä, joka minussa on, tekee työtänsä." (Joh. 14:10 ym.)

Bhagavad Gitassa Krishna tällä tavalla puhuu täydellisen jumaluuden nimessä. Hän sanoo: "Minä olen sama kaikissa olennoissa; ne jotka minua rakkaudella palvelevat, ne ovat Minussa ja Minä myös heissä." (9:29) "Minä olen kaikkien olentojen siemen eikä ole mitään liikkuvaa tai liikkumatonta, joka voisi olla olemassa minusta erillään." (10:39) "Herra asuu kaikkien olentojen sydämessä, oi Ardshuna. Hän taikavoimallaan (Maajalla) saattaa kaikki olennot kulkemaan läpi kehityskierroksen, ikään kuin ohjaten savenvalajan pyörää. Pakene hänen luokseen turvaa etsimään. Hänen armostaan sinä saavutat korkeimman rauhan, ikuisen asumuksen. Kieltäytyen kaikista velvollisuuksista tule Minun luokseni suojaan; älä sure, Minä vapautan sinut kaikista synneistä. Anna sydämesi minulle, antaudu kokonaan Minulle, uhraudu Minulle, kumarru Minulle, niin sinä totisesti tulet Minun luokseni. Minä annan sinulle vakuuden, sinä olet Minulle rakas." (18:61,62,65,66)

Kun kuulemme näitä säveleitä kaukaisilta maanääriltä ja kaukaisilta ajoilta, saamme vain yhä selvemmän käsityksen, että on olemassa sellainen yhteinen tajunta, josta ihminen voi tulla tietoiseksi ja joka tuottaa hänelle suurimman rauhan ja vakuuden. Bhagavad Gitassa ei ole pienintäkään mahdollisuutta käsittää tätä Minää puhujan Krishnan persoonaksi. Hän sanoo: "Kaikki, mikä on kuninkaallista, hyvää, onnellista, mahtavaa, ymmärrä, että se lähtee Minun loistostani." (10:41) "Kaikki pyrkimys, kaikki intohimo tähtää samaa kohti, olkoonpa se vaikka pelaajan kiihkeä voitonhalu." (10:36) "Kaikki tiet johtavat Minun luokseni", vaikka monet vaeltajat eivät tiedä, mitä kohti kulkevat.

ENSIMMÄINEN MYSTEERIO

Johanneksen evankeliumissa, missä yksin eikä muissa Jeesus tavataan lausumassa: "uskokaa minuun", nämä sanat eivät milloinkaan tarkoita hänen oppejaan ja hänen erikoista ilmennystään vaan yksinomaan sitä sisäistä Minätajuntaa, joka on kaikista muodoista riippumaton. Se näkyy yksin siitä, ettei milloinkaan selitetä, mitä hänestä tulisi uskoa. Sellaisissa kohdissa ei puhuta erityisesti mistään siveyssäännöistäkään, sillä nekin ovat kukin erältään jotakin rajoitettua, mutta tämä Maailmanjärki on ääretön, mittaamaton.

Tässä on "Jumalan Pojan" mysteerio. On olemassa ääretön tajunta, josta kaikki on lähtenyt ja joka pitää kaiken yllä ja jonka tahdosta jokainen laki toimii. Tästä tahdosta ihminen tulee tietoiseksi ei ainoastaan tutkimalla luontoa ympärillään ja tekemällä johtopäätöksiä sen lukemattomista ilmennyksistä vaan myöskin löytämällä saman tahdon, saman voiman ja saman tiedon omasta itsestään. Tämä on se ensimmäinen salaisuus, jonka Kristus paljasti maailmalle, vaikka se vastoin hänen kieltoaan muutettiin hänen oman persoonansa palvelemiseksi, vieläpä viimein alentui pelkäksi nimen jumaloimiseksi kaiken sen syrjäyttämisellä, mitä hän oli seuraajilleen asettanut tehtäväksi.

Minkä ihmeellisen havainnon olemme tutkiessamme tehneet? Kaukana siitä, että Jeesus Nasarealainen käskisi meidän uskoa jotakin vastoin järkeämme, hänen ensimmäinen oppinsa on juuri kehotus itsekullekin luottamaan omaan järkeensä. Kun hän sanoo: "uskokaa Poikaan", niin se Poika on juuri järjen valo, Logos. Me olemme "poikia" ainoastaan siinä määrässä kuin meissä elää itsetietoinen, eloisa järki. Niin pian kuin palvelemme jotakin toista olentoa, emme ole "Jumalan Poikia", sillä pojan ei sovi ketään totella paitsi Isää, sisintä itseään. Sitä tehden olemme vain orjia, palkkapalvelijoita, jotka emme tunne perintöoikeuttamme emmekä osaa käyttää sitä hyväksemme.

Oliko ihme, että tämä sanoma täytti maailman uudella elämällä? Eikö juuri tätä ihmiskunta kaivannut, kun se oli pettynyt kaikista jumalistaan? Kaikki ne, jotka tämän käsittivät uskon, alkoivat taas luottaa itseensä, käyttää järkeään, kuunnella oman sydämensä ääntä. Silloin he uskalsivat heti luopua siitä jumalanpalveluksesta, joka perustui veriuhreihin, tapahtukoot ne sitten Roomassa tai Jerusalemissa. He hetkeksi taas käsittivät, että ainoa todellinen jumalanpalvelus on rakkauden ja oikeuden lakien noudattaminen ihan jokapäiväisessä elämässä, kaikissa ajatuksissa ja teoissa.

KRISTUS — VOIDELTU

Meistä tuntui ensin, että Kristuksen persoona oli verho, joka peitti näkyvistä hänen antamat ihanat opetuksensa. Mutta kun hänen omien sanojensa valossa häntä tarkastelemme, ei hänen persoonansa olekaan verhona, vaan se on päinvastoin ovi, joka johtaa meitä ymmärtämään hänen oppiaan. Se ei suinkaan kehota meitä hylkäämään järkeämme kuunnellaksemme hänen sanojaan, päinvastoin on kaikkein voimakkain yllytys meille luottamaan itseemme ja siihen järjen valoon, joka sisällämme loistaa. Meidän täytyy tulla yhtä riippumattomiksi kuin hän kaikista "kirjoituksista" ja "profeetoista", niin että kyllä kunnioitamme niitä, mutta emme rajoita uskoamme siihen, mitä niillä on sanottavana.

Kuitenkin on vielä yksi asia, joka voi tuntua käsittämättömältä. Miksi hän antoi kutsua itseään "Kristukseksi"? Eikö hän sillä nimellä kuitenkin asettunut erikoisasemaan ja käskenyt itseään pitämään ehdottomana opettajana?

Mitä merkitsee Kristus eli se heprealainen sana, joka sitä vastasi, Mashiah eli Messias? Se merkitsee "Voideltu". Ja nytpä on Jeesus itse tarkasti selittänyt, mitä tällainen "voitelu" tarkoittaa. Heti ensimmäisen kerran kun hän esiintyi Nasaretin synagogassa, hän otti kirjan käteensä ja luki:

"Herran henki on päälläni; sen tähden se on voidellut minut julistamaan hyvää sanomaa köyhille, saarnaamaan vangeille vapautusta ja sokeille näön jälleen saamista, laskemaan sorretut vapauteen, kuuluttamaan Herran otollista vuotta." (Luuk. 4:18,19) Ja sulkien kirjan hän sanoi: "Tänä päivänä on tämä kirjoitus täytettynä teidän korvissanne."

"Voiteleminen" merkitsi siis, että hän tästä lähin oli alkanut käytännössä toteuttaa Jumalan tahtoa ja olla todellinen "Jumalan Poika" elämän näyttämöllä. Tähän hän oli saanut hengen käskyn. Mutta samanlainen hengen kutsumus voi tulla ja on tullut lukemattomille ihmisille kautta historian aikojen. He ovat tunteneet vastustamattoman kehotuksen lähteä auttamaan puutetta kärsiviä ja ilahduttamaan, vapauttamaan sorrettuja, valaisemaan tietämättömiä. "Kristuksen" virka siis ei ole muuta kuin "Jumalan Pojan" tietoisuuden muuttuminen teoriasta käytännöksi, ajatuksesta todellisuudeksi. Se on vain sen ilmentäminen, mikä on ollut aikojen alusta kätkettynä. Toisessa paikassa sanookin Jeesus: "Profetioissa on kirjoitettuna: He tulevat kaikki olemaan Jumalan opettamia." (Joh. 6:45) Ja tällainen on "jokainen ihminen, joka on kuunnellut Isää ja oppinut häneltä". Jeesus ei suinkaan sanonut maailmalle: "Teidän tulee uskoa olevanne Jumalan lapsia, minun yksin tulee elää sen mukaan." Päinvastoin hän kutsui kaikkia tähän työhön ja asetti sen välttämättömäksi ehdoksi jokaiselle, ken tahtoi seurata hänen jälkiään. Jokaisen niistä oli tultava samalla tavalla Kristukseksi, so. Herran työhön voidelluksi eli vihityksi.

JEESUKSEN KASTE

Mutta tämä voiteleminen ei ole vain kaunis lauseparsi. Ei kukaan voi omin päin alkaa tehdä tätä työtä, jollei hänellä ole "Jumalan Pojan mieli". Muussa tapauksessa hän on palkollinen ja vaatii aina itselleen jotakin korvausta eli hyvitystä palveluksistaan, ja jollei hän saa mielestään riittävää korvausta, jättää hän pian työnsä kesken. Vasta silloin kun ihminen ehdottomasti tuntee olevansa "yhtä Isän kanssa", hän voi toimia ja työskennellä Isän lailla, äärettömästä rakkaudesta ilman mitään rajaa, ilman palkkaa, omasta vapaasta halustaan. Kun tämä tajunta avautuu jollekin, silloin hänellä "ei ole muuta tietä" kuin antautua kokonaan elämään sen mukaan.

Nyt on kysymys tarkoittiko Kristus, että tällainen tajunnantila on joka ihmiselle mahdollinen vai ainoastaan hänelle itselleen? Voiko koskaan muille ihmisille täydellinen palvelus ja epäitsekkyys muuttua pelkäksi iloksi ja nautinnoksi? Voiko kuka tahansa ihminen tulla Kristukseksi — voidelluksi?

Vastauksen siihen antoi Jeesus kuolemansa jälkeen (kuten kerrotaan), kun hän jätti seuraajilleen käskyn: "Menkää ja opettakaa kaikkea kansaa ja kastakaa heidät nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen." Ja hän lisäsi: "Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu, mutta joka ei usko, se kadotetaan."

Tämä "kaste" on aivan samaa kuin se "voitelu", joka tekee ihmisen Kristukseksi. Helposti huomataan, että Kristuksen "voitelu" tapahtui juuri sillä hetkellä, jolloin hänet ulkonaisesti kastettiin. Vasta silloin hänelle avautui täydellinen tieto ja käsitys asemastaan Jumalan Poikana ja siitä asti hän alkoi sitä toteuttaa. Se oli juuri "Pyhän Hengen voitelu".

Kaikki neljä evankeliumia kertovat Jeesuksen kasteesta miltei samoilla sanoilla ja mainitsevat, että silloin: "Katso! Taivaat aukenivat hänelle ja hän näki Jumalan hengen tulevan alas niin kuin kyyhkysen ja jäävän hänen päälleen." (Matt. 3:16) Ja ääni taivaasta sanoi: "Sinä olet minun rakas poikani, sinuun minä mielistyn."

Tämä näky ja kuulo ei ollut mikään ulkokohtainen tapahtuma, sillä ei ole mitään merkkiä, joka osoittaisi, että kansa ympärillä sen havaitsi. Ainoastaan Kastaja näki ikään kuin kyyhkysen laskeutuvan ja aavisti, että tämä oli "Jumalan Poika". Mutta kuinka hämärä tämä tieto hänellekin oli, näkyy siitä, että hän vankilasta lähetti sanansaattajia kysymään, oliko Jeesus todella se tuleva.

Jeesus Nasarealaiselle siis tässä avautui korkeampi tajunta, hän teki merkillisen kokemuksen, joka muutti kokonaan hänen elämänsä. Parhaimmat Luukkaan tekstit sisältävät vielä muutamia hyvin tärkeitä sanoja. Tuo ääni taivaasta sanoi hänelle: "Sinä olet minun poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin." Että tämä teksti on alkuperäinen eikä myöhempi lisäys, tiedetään siitä, että monet kirkkoisät mainitsevat sen. Se näyttää, että halpa puusepän poika siinä tilaisuudessa ehdottomasti ja täydellisesti tunsi syntyvänsä Jumalan Pojaksi.

TÄYDELLINEN MUUTOS

Sen jälkeen hän ei enää voinut elää tavallisena ihmisenä. Hänessä oli tapahtunut niin täydellinen muutos oli, ettei hän voinut totuudenmukaisesti kutsua ketään isäkseen maan päällä. Siitä sai aiheensa se kansantarina, ettei hänellä ollut ensinkään luonnollista isää, vaan että hänen syntymänsä oli ollut poikkeus luonnon järjestyksestä. [Alaviite: Se, että tämä törkeä väärinymmärrys ei lähtenyt Jeesuksen lähimmiltä opetuslapsilta, näkyy jo esim. niistä sukuluetteloista, jotka löytyvät Luukkaan ja Matteuksen evankeliumien alussa. Jollei olisi luultu Jeesuksen Joosefista syntyneen, ei kenenkään olisi tullut mieleenkään laatia Joosefin sukutaulua.]

Ainoastaan suurin tietämättömyys voi luulla, että tuo sielullinen kokemus, tietoisesti Jumalan Pojaksi tuleminen, oli jossakin yhteydessä ulkonaisen kasteen eli vedellä valelemisen kanssa. Jo kertomuksesta näkyy, että Jeesus alistui tuohon toimitukseen kuten hän noudatti muitakin juutalaisten ulkonaisia tapoja eikä hänen kokemuksensa siitä johtunut. Ei Johannes Kastaja voinut aikaansaada tuollaisia sielullisia tuloksia, vaan hän itse sanoi: "Minä vain kastan vedellä, mutta minun jälkeeni tulee se, joka kastaa Pyhällä Hengellä ja tulella."

VESIKASTE

On hyvin kummallista, että kristillinen kirkko on ottanut käytäntöön tuon Johanneksen vesikasteen ja luullut sen jollakin tavalla vastaavan sitä vihkimystä, jonka Jeesus jätti seuraajilleen tehtäväksi. Jo itse sanoista olisi pitänyt huomata, että oli suuri ero Kristus-kasteella, sillä se on "pyhän hengen" kaste ja siis henkinen, ilman ulkonaisia menoja tapahtuva. Koko elämänsä aikana Jeesus "kastoi" ympärillään olevia "pyhällä hengellä ja tulella" ja avasi heidän tajuntansa niihin korkeampiin maailmoihin, jotka hänelle itselleen olivat avautuneet, eikä hänen siinä tarvinnut käyttää mitään vettä. [Alaviite: Vesikastetta kutsuttiin "ainoastaan Johanneksen kasteeksi" (Ap. T. 18:25) eikä Jeesus pannut sille mitään merkitystä, vaikka hän salli opetuslastensa sitä käyttää, kuten muitakin seremonioita. (Joh. 4:2) Paavalikin kastoi joskus näön vuoksi vedellä, mutta sanoi toisaalla: "Minä kiitän Jumalaa, etten ole yhtään teistä kastanut... sillä ei Kristus minua lähettänyt kastamaan." (Kor. 1:14,17)]

Mikään ei tule niin suuresti herättämään tulevien sukupolvien ihmettelyä ja saattamaan heitä epäilemään meidän järkikykyjämme kuin se toimitus, jolla vastasyntyneitä lapsia yritetään "pelastaa" vettä valelemalla ja lukuja lukemalla. Vuosisatojen aikana on ollut unohdettuna se todellinen kaste eli "voitelu", jolloin ihminen tulee vihityksi "Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen". Onko koskaan huomattu vesikasteen synnyttäneen mitään tuloksia tai saattaneen ketään paremmin tajuamaan Isän, Pojan ja Pyhän Hengen mysteerioita? Todellinen kaste eli voitelu olisi sellainen, joka ehdottomasti muuttaisi ihmisen [Alaviite: Tästä "voitelusta" ("khris-ma") puhui Johannes epistolassaan: "Teillä on voide häneltä, joka pyhä on, ja te tiedätte kaikki... Ja se voide, jonka te häneltä saaneet olette, pysyy teissä ettekä tarvitse, että joku teitä opettaa, vaan se voide teitä kaikista opettaa."(1 Joh. 2:20,27)], niin kuin Jeesukselle tapahtui. Hän oli siitä hetkestä asti Poika, hän kuuli Isän äänen ja tunsi alati päällään eli sisässään Pyhän Hengen.

Tästä todellisesta "kasteesta" on miltei jokaisella ihmisellä jotakin aavistusta. Kukapa ei olisi huomannut, kuinka hänen tajuntansa on yhtäkkiä voinut avartua jonkun henkisemmän ihmisen paljaasta läsnäolosta? Jos hän vain mielessään laajentaa tätä kokemusta, voi hän ymmärtää, mitä merkitsi se historiallinen tapaus, joka sai aikaan Kristuksen tietoiseksi tulemisen ja antoi ensimmäisen aiheen kristinuskon syntymiseen. "Kaste" on kokemus, jolloin yhtäkkiä ilmenee sisäisistä maailmoista jotakin, mikä on ennen ollut kätkettynä. Varmaan kaikki suuret ihmiset ovat läpikäyneet tällaisia kokemuksia, tällaisia valtavia herätyksiä. Se, joka kulloinkin "kastaa", on vain ulkonainen välittäjä, joko ylempi tai alempi kehityksessä, hän voi usein itse hämmästyä enemmän kuin kastettava niistä vaikutuksista, jotka tulevat näkyviin. Syvin ihmistuntemus sanoo, että toinen ei voi antaa toiselle mitään, joka ei jo ole ollut uinuvana toisen sisällä.

Monella tavalla on näitä kokemuksia selitetty. Jeesus on antanut meidän ymmärtää, että hän kasteessa tuli tietoiseksi sellaisesta sisäisestä Itsestään, joka oli ollut olemassa ennen tätä elämää, kuten hän sanoi "Jumalan luona". Samalla tavalla ovat tätä selittäneet monet suuret viisaat ja tietäjät, Platon, Buddha, Plotinos. Koska kerrotaan Kristuksen kastaneen seuraajiaan — vaikka ilman vedenvalelua ja muita taikatemppuja — niin huomaamme, että hän katsoi jokaisella ihmisellä olevan tällaisen korkeamman puolen, josta hän voi tulla tietoiseksi. Kristus avasi oppilaissaan tiehyeen maisen ihmisen ja tuon "taivaallisen ihmisen" välille.

Muuten on huomattava, että kasteita eli vihkimyksiä on useampia. Jeesuskin, vaikka hän jo oli kastettu, odotti seuraavaa kastetta ja sanoi: "Minun pitää tulla kasteella kastetuksi, ja kuinka ahdistuksissani olenkaan, kunnes se täytetään." (Luuk. 12:50) [Alaviite: "Täytetään" on tässä sanottu sanalla (teleiousthai), jota käytettiin kreikkalaisten mysteerioissa vihkimisestä puhuttaessa.] Ja kun kaksi opetuslasta kerran pyysi saada hänen rinnallaan istua "valtakunnassa", kysyi hän, voisivatko he käydä saman kasteen läpi kuin hän itse vielä tulisi käymään. He vastasivat: "me voimme", ja hän myönsi todeksi, että se kokemus oli heidänkin edessään. (Matt. 20:23)

HENKINEN MAAILMA

Kristuksen kokemus kasteessa on niin selväpiirteisesti, niin luonnollisesti ja yksinkertaisesti esitetty, ettei järjellä ole mitään sanottavana sitä vastaan. Meidän on mahdotonta väittää sitä harhaksi, koska se teki hänet sellaiseksi, mikä hän oli, ja siten oli alkuna suureen maailmankäänteeseen.

Kaikilta ajoilta kerrotaan samanlaisista kokemuksista, jotka ovat sattuneet sekä korkeille että alhaisille ihmisille. Viime aikoina on näitä sielullisia tosiasioita alettu tieteellisesti tutkia ja käsitellä. Niinpä äsken manalle mennyt amerikkalainen filosofi prof. William James on kertonut näistä suuressa teoksessaan Varieties of religious experiences, josta kohta valmistunee suomenkielinen käännös. Siinä hän tekee eri ihmisten kokemuksista lopullisen johtopäätöksensä:

"Näkyväinen maailma on osa henkisemmästä avaruudesta, joka sille antaa sen pääarvon. Yhdistyminen tähän korkeampaan maailmaan eli sopusointuinen suhde siihen on todellinen päämäärämme." [Alaviite: Tällainen lausunto on sitä tärkeämpi, koska tutkija pysyy täydellisesti tieteellisellä pohjalla eikä suinkaan katso "Jumalan" olemassaoloa tai kuolemattomuutta tai muita dogmeja sillä todistetuiksi. Nuo opit ovat hänestä vain otaksumia ja vaillinaisia selityksiä sellaisten tosiasioiden johdosta, joita toistaiseksi vain hämärästi käsitämme.]

Meidän keskellämme on olemassa paljon ihmisiä, joilla on kokemuksia tuon toisen maailman olemassaolosta ja aavistuksia sen laadusta ja luonnosta. Mutta niitä on harvassa, jotka alati olisivat tietoisessa yhteydessä sen maailman kanssa. Ja aikojen kuluessa on ollut vielä vähemmän niitä, jotka ovat uskaltautuneet astua maailman eteen ja tuoda sisäiset kokemuksensa kirkkaaseen päivänvaloon, koska silloin kaikkien silmät kohdistuisivat heihin eivätkä he voisi kantaa sitä mittaamatonta edesvastuuta, mikä siitä syntyisi. Jeesus Nasarealainen oli yksi, joka täysin tietoisesti uskalsi kertoa olevansa "Kristus", "voideltu" eli "Vihitty", ja ottaa päälleen ne seuraukset, jotka siitä syntyisivät ja jotka eivät vieläkään ole loppuneet. Hänen oma kuolemansa oli vain ensimmäinen ja vähäpätöisin näistä seurauksista.

Mitä hän sitten tiesi kertoa siitä maailmasta, johon hän käänsi ihmisten huomion?

IV OPETUSTAPA

TOISTA KUIN MITÄ ODOTETTIIN

Ne, jotka seurasivat Kristusta ja kuuntelivat hänen opetuksiaan kauemman tai lyhyemmän aikaa, alkoivat pian aavistaa ja yhä varmemmin uskoa, että hän näki toiseen maailmaan, joka oli heiltä salattu. Hän sanoi tulleensa "Jumalan luota" ja monet heistä uskoivat Jumalan olennoksi, joka asui maailmassa samanlaisessa kuin meidän maailmamme, vain paljon kirkkaammassa ja ihanammassa. Siellä hän muka hallitsi enkelijoukkojaan ja oli nyt lähettänyt rakkaimman palvelijansa maan päälle kertomaan näistä autuuden asuinsijoista. He vain odottivat, että Kristus paljastaisi nuo ihmeelliset salaisuudet, jotka hän sanoi tuntevansa.

Sama huhu hänestä levisi myös yltympäri. Siksipä hänen luokseen kokoontui kaikenlaista kansaa kuulemaan profeettaa, josta enempi uskottiin kuin mitä konsanaan entisajan profeetoista oli uskottu. Sinne tuli maailman teillä nääntyneitä ihmisraukkoja, jotka eivät toivoneet tästä elämästä enää mitään kunnollista vaan ainoastaan kaipasivat jotakin korkeampaa olemassaoloa. Tuli myös omahyväisiä viisastelijoita, pilkantekijöitä, väittelijöitä. Tuli pakanoita sekä juutalaisia, tulipa kansanvanhimpia ja pääpappeja ottamaan vaarin, mitä tällä uudella saarnaajalla oli puhuttavana, ja katsomaan, oliko hänestä suuri vaara heidän uskonnolleen.

Eikä kenenkään tarvinnut lähteä tyhjänä pois. Kaikille tämä mies puhui asioita, jotka kävivät suoraan heidän sydämeensä. Hän puhui niistä asioista, jotka itse kullekin olivat kaikkein lähimpänä, puhui tästä heidän elämästään, hyveistä ja paheista, rakkaudesta ja sydämettömyydestä. Se, joka oli elämää ajatellut, löysi tästä vastakaiun kaikkein parhaimmalle, mitä hän koskaan oli ajatellut. Hän meni pois toisena ihmisenä, saatuaan uutta elämän intoa, tultuaan vakuutetuksi omien sisimpien ajatustensa oikeudesta.

Mutta niistä asioista, joista useimmat olisivat tahtoneet tietää, uusi profeetta ei puhunut. Hän ei kertonut siitä, mitä he varta vasten olivat tulleet kuulemaan. Tuonpuoleiset ja tulevat asiat hän näytti jättävän kokonaan ottamatta huomioon. Ne, jotka olivat kyllästyneet tähän maailmaan ja suuttuneet, saivatkin kehotuksen taas palata siihen takaisin, kärsiä vääryyttä ja sortoa ja köyhyyttä ja kuitenkin olla tyytyväisellä mielellä, vieläpä tuntea onnea ja autuutta. Ja ne, jotka olivat tulleet siinä tarkoituksessa, että saisivat näyttää viisauttaan, väitellä vastaan, eivät löytäneet mitään, johon käydä käsiksi.

Ihmisen itsekäs ymmärrys ei pyydä mitään niin ahnaasti kuin saada kaikkea sille outoa uhmata ja kieltää, kritisoida ja vääristellä. Mutta tässä se jäi sanattomaksi. Joskin hänen, Kristuksen, lauseita voisi monella tavalla penkoa, saivarrella, väännellä, se ei heitä haluttanut. Vaikka monetkin lauseet olivat sanamuodoltaan jyrkkiä, ristiriitaisia, liioiteltuja paradokseja, niin tässä ilmapiirissä tuntui siltä, että sanat olivat niin äärettömän vähäarvoisia ja kaikki vain riippui siitä, mikä ajatus oli niiden takana. Ja se ajatus oli usein hänen puhuessaan niin voimakas, että se tuntui aivan käsin kosketeltavalta.

Pappien päämiehetkin saivat palata tyhjin toimin. Turhaan he etsivät sellaista, mikä olisi loukannut temppelin ja synagogan arvoa. Vaikka monet tunsivat, kuinka kaukana hän oli pappien uskonnosta ja kuinka vähäarvoiset Moosekset säädökset ja koko temppelilaitos olivat hänelle itselleen, antoi hän niiden olla koskematta. Jos hän puhui kovia ja ankaria sanoja, sellaisia, jotka tunkivat läpi kuin miekanpistot, niin ne oli tähdätty vain sellaisia yleisiä paheita ja vikoja vastaan, joita kukaan ei voinut puolustaa. Hän ei yllyttänyt vastarintaan julkisia laitoksia ja vääriä oppeja vastaan, ei käskenyt hävittää mitään eikä asettaa omia säädöksiään sijalle.

TULI VALMIINA SYTTYMÄÄN

Hänen opetuslapsensakin pahastuivat tuosta. Miksi hän, jos hän niin paljon tiesi, ei sitä selvästi ilmoittanut? Hän näki ympärillään paljon vääriä oppeja ja erehdyksiä, tässäkin kansassa väiteltiin paljon tuonpuoleisista asioista. Miksi hän ei asettunut kaikkien riitojen ratkaisijaksi ja julistanut, mikä totuus on? Jos hän joskus korotti äänensä, silloin vapisivat röyhkeät hallitusmiehet, vieläpä roomalainen sadanpäämies kysyi itseltään, mahtaisiko hän osata sanallaan niin hallita käskyläisiään kuin tämä mies, jolla ei ollut mitään ulkonaista valtaa. Jos hän tahtoisi asettua uskollistensa etunenään, hän voisi johdattaa heidät taisteluun pakanoitten vääriä uskoja vastaan ja pakottaa koko maailman tunnustamaan hänen Jumalansa ja uskomaan, mitä hän käskisi. Nyt jo kuulijat riippuivat kiinni hänen jokaisessa sanassaan. Mitä sitten seuraisikaan, jos hän ilmoittaisi koko maailmalle olevansa Kristus, Jumalan lähettiläs! Kuka uskaltaisi väittää vastaan, jos hän sanoisi totuuden? Miksikä hän tyytyi puhumaan näistä jokapäiväisistä asioista, joista kuka tahansa muukin voisi puhua? Miksikä hän ei kertonut enemmän siitä elämästä, mistä hän oli tullut ja mikä kaikkia odotti kuoleman tuolla puolen?

Monet lähtivät pois hänen luotaan ja päättelivät: "Hän on viisas mies, mutta ei hän tiedä muusta kuin tästä maailmasta, missä me elämme. Häntä olisi hyvä totella, mutta se on liian vaikeata. Ja mitäpä se kaiken kaikkiaan kannattaa?"

SATUJEN MAAILMA

Mutta joskus hän antautui puhumaan sellaisista asioista, jotka eivät mahtuneet tähän jokapäiväiseen elämään. Silloin oltiin yhtäkkiä keskellä kansantarustoa, siinä olivat nuo tutut käsitykset paratiisista ja Abrahamin helmasta, Jumalan juhlapöydästä ja ikuisesta tulesta Gehennan laaksossa, ihmisen pojasta taivaan pilvissä, suuresta tuomiosta ja ylösnousemuksesta. Hän saattoi silloin puhua aivan niin kuin profeetatkin olivat niistä puhuneet, ikään kuin ne olisivat olleet luonnollisia, kaikille tunnettuja asioita. Hän siirsi kuulijat yhtäkkiä mielikuvituksen tarumaailmaan, ja kaikki tuli niin eläväksi, että he olivat näkevinään sen silmiensä edessä. Syvät huokaukset tai ihmettelyn huudot vain saattoivat keskeyttää jännittävää kertomusta.

Mutta kun kertomus oli päättynyt ja hän vetäytyi erilleen, saattoi yksi ja toinen epäröivänä tulla kysymään: "Ei suinkaan hän tarkoittanut, että kaikki todella olisi ihan niin kuin hän kertoi?" Ja silloin hän vastasi eikä yhtään kieltänyt: "Se oli kaikki vertausta. Ilman vertausta en ole koskaan mitään näistä puhunut."

Siis hän piti näitä vakavia asioita vain leikkinä. Kertoi heille satuja aivan kuin lapsille ja sadun lopussa antoi tietää: "Se oli vain kuvakieltä."

Mutta hänen kertomuksensa kuitenkin vaikuttivat niin voimakkaasti, että taikauskoiset eivät niitä voineet haihduttaa mielestään. He eivät ensinkään ottaneet uskoakseen, kun hän sanoi sen olevan vertausta, vaan he pitivät sitä täytenä totena ja saivat tukea kaikille entisille kuvitelmilleen. Vielä tänä päivänä näitä vertauksia luettaessa monet luulevat niiden tarkoittavan ulkokohtaisia asioita ja tapahtumia. Niin elävästi ne on kerrottu.

EI TIETOA MAAILMALLE

Mutta ajattelevilta ihmisiltä Kristus näillä vertauksillaan juuri särki pirstaleiksi vanhat uskonnolliset kuvitelmat. Kun hän näin vapaasti ja rohkeasti käsitteli pyhiä tarinoita satujen kannalta ja muodosteli niistä kertomuksia omien opetustensa valaisemiseksi, niin järkevät menettivät kaiken kunnioituksensa niitä taruja kohtaan. Ja niidenkin, jotka olisivat tahtoneet uskoa niihin kirjaimellisesti, oli joskus liian vaikeaa seurata mukana, kun hän esim. saattoi sanoa: "Helpompi on kamelin käydä neulansilmän läpi kuin rikkaan tulla taivaanvaltakuntaan." Eivät itse papit ja paavitkaan ole koskaan näitä lauseita ottaneet vakavalta kannalta.

Jeesuksen omat opetuslapsensa nuhtelivat häntä monta kertaa. "Miksi aina puhut kansalle vertauksissa? Näethän, että sillä hävität heiltä sen uskon, minkä he juuri ovat saamaisillaan sinuun? Mikset puhu suoraan, mitä tarkoitat?" Silloin hän vastasi heille vielä räikeämmillä sanoilla: "Minä varta vasten puhun vertauksilla, jotta he kuulisivat eivätkä ymmärtäisi." Ja hänen opetuslapsensa näkivät katkerasti, kuinka hän laski suuret joukot menemään pois luotaan ilmoittamatta heille salaisuuksia ja paljastamatta omaa tietoaan. Kansa oli kuullut kauniin kertomuksen ja meni kotiinsa sitä miettiäkseen tai pitääkseen sitä tyhjänä taruna. Ja Mestari, joka olisi voinut maailman käännyttää, tyytyi olemaan yksinäinen vaeltaja, joka Galilean vuorilla puhui käsittämättömiä sanoja tietämättömille laumoille.

Hän ei silloinkaan tahtonut asettua riitojen ratkaisijaksi kun kuuli pappien ja kirjanoppineiden väittelevän noista tuonpuoleisista asioista. Vaikka hän näki ihmisten huokaavan tietämättömyydessä ja epäilyksessä, ei hän tahtonut hajottaa heidän pimeyttään selvillä sanoilla. Vain joskus tapahtui, että hän kesken väittelyä tukki heidän suunsa jollakin kysymyksellä: "ettekö ole lukeneet, mitä se profeetta sanoo?" ja silloin he huomasivat, kuinka syvästi hän oli perehtynyt kaikkiin heidän kysymyksiinsä, mutta epätietoisuutta ei hän silloinkaan poistanut vaan lisäsi sitä ainoastaan uudella arvotuksella. Fariseukset eivätkä saddukealaisetkaan voineet päästä selville, mitä puolta hän kannatti.

SUURI VAIKENIJA

Mitä meidän on tästä ajateltava? Mistä johtui tämä Kristuksen vaikeneminen ihmiskunnan tärkeimmistä kysymyksistä? Vielä tänä päivänäkään filosofit eivät tiedä, mihin luokkaan eli kategoriaan hän olisi luettava. Merkillinen opettaja tämä, joka opettaa vaitiolollaan, samalla kuin hän sanoo kaiken tietävänsä.

Itse hän selittää oman arvotuksensa, sanoen: "Minä puhun ainoastaan sitä, mitä Isä minulle käskee." Mutta millä tavalla Isä käskee opettamaan? Se on: millä tavalla itse Luonto, suuri Jumaluus ihmistä opettaa? Eikö se opeta juuri ikuisella vaitiolollaan, ja jos jotakin ihminen tahtoo tietää, kuvia näyttämällä? Vertaukset ovat luonnon kieltä. Kaikkeus on suuri vertauskuvasto, pieninkin kastepisara heijastaa koko maailman metsineen, järvineen ja liitelevine pilvineen. Kaikki oliot, kaikki ilmiöt ovat kuvia suuremmista asioista ja nämä taas yhä suuremmista, ja niin edelleen. Paljasta, ehdotonta totuutta emme tapaa missään täällä ilmiömaailmassa emmekä voisikaan sitä käsittää yhtä vähän kuin saattaisimme paljain silmin kestää auringon valoa. Ainoastaan kuvien kautta me kehitymme, panemalla niihin yhä enemmän merkitystä, näkemällä niissä yhä syvempiä salaisuuksia.

Ja todellakin: jos tuonpuoleisia salaisuuksia, jos tulevia asioita voitaisiin joillakin sanoilla kuvata kuolevaisille, niin varmaan jumalat sen olisivat aikoja sitten tehneet. Millä hetkellä tahansa sekä ennen että jälkeen Jeesusta olisi ihmiskunta yhtä kipeästi kaivannut tietää ehdotonta totuutta. Epäilemättä se tieto olisi säästänyt meiltä monta tuskan kyyneltä, monta hairahdusta, mutta sitä ei ole suotu. Koko luonnonjärjestys osoittaa, että kukin olentojen luokka on pantu etsimään tietoa omin neuvoin, ponnistamaan, kokemaan, erehtymään ja oppimaan. Vaikeasti voitettavat muurit erottavat tietävämpiä tietämättömistä. Kuten me ihmiset emme voi ilmaista ajatuksiamme eläinkunnalle, emmekä puolestamme ymmärtää eläinten kieltä, niin myöskään meitä korkeammat olennot suuressa avaruudessa eivät voi asettua meidän kannallemme ja selittää meille, mitä he tietävät. Siksi saamme ratkaista omat probleemamme omalla järjellämme. Manalle menneet eivät ole kyenneet meille kuvaamaan tilaansa, jos ovatkin näyttäneet meille olemassaolonsa, joko unessa tai päivänvalossa ilmestyen. Kun meidän päivinä on yritetty "henkikoputuksilla" ratkaisemaan ikuisuuden asioita, on vain jouduttu yhä suurempiin sekavuuksiin.

IKUINEN MAAILMANJÄRJESTYS

Tämä on kuitenkin viisas ja oikea maailmanjärjestys. Me voimme järjellämme ymmärtää sen syyn ja merkityksen. Se on ainoa keino, jolla me voimme kehittyä vapaiksi, itsenäisiksi, itsetietoisiksi olennoiksi, "Jumalan Pojiksi", kuten Jeesus opetti. Ja vaikkemme osaisikaan ymmärtää tämän järjestyksen syytä, niin Elämä ei tee itsestään meille tiliä. SE ON, ja me saamme tyytyä siihen, hyväksymme sen tai emme.

Juuri se, että Kristus tajusi niin täydellisesti tämän lain, osoittaa hänen suuruutensa. Kuka meistä olisi voinut osoittaa sitä ääretöntä kärsivällisyyttä ja itsehillintää, että olisi voinut tietämättömien keskellä hallita suurta tietoaan laskematta siitä ulos muuta kuin juuri sen, minkä ihmiset voivat käsittää? Jos me löydämme pienen totuuden, nousemme heti jalustalle kuuluttamaan sitä kaikille suunnille. Hän tunsi ääretöntä vastuunalaisuutta kuulijoitaan kohtaan. Kun hän näki heidän seuraavan huultensa liikkeitä ja olevan valmiita umpimähkäisesti uskomaan, mitä tahansa hänen suustaan lähtisi, täytyi hänen pysyä vaiti. Hän ei tahtonut sitoa kuulijoittensa järkeä kertomalla sellaista, mikä olisi ollut heidän oman tietopiirinsä ja kokemuksensa ulkopuolella. Hän ei täyttänyt muita omilla "totuuksillaan", joita ei olisi käsitetty.

Siksipä hän aina puhui vain katkonaisesti, hämärästi, usein ristiriitaisesti, eikä selittänyt sanojaan. Mutta yhdestä asiasta voimme olla aivan varmoja: Kristus ei käskenyt ihmisiä, ei edes omia opetuslapsiaan, uskomaan mihinkään iankaikkiseen taivaaseen tai iankaikkiseen helvettiin, vielä vähemmän levittämään maailmaan sellaisia oppeja. Se ei kuulunut hänen evankeliumiinsa, hän ei istuttanut mitään tällaista uskoa seuralaisiinsa. Hän ei yleensä vaatinut heiltä uskoa minkäänlaisiin asioihin, joita eivät he olisi itsekin tienneet ja ymmärtäneet, vaan ainoastaan opetti puhdistamaan sydäntä ja täyttämään sen rakastavilla ajatuksilla.

KAUAS HARHAAN

Kuinka kauas on nykyään poikettu tästä Jeesuksen hengestä! Ne, jotka hänen sanoistaan ovat muodostaneet kirkollisia opinkappaleita ja julistaneet näitä hänen nimessään, vieläpä pakottaneet pieniä lapsia painamaan niitä mieleensä, eivät ole aavistaneet, minkä rikoksen ovat tehneet sitä Mestaria kohtaan, jonka nimeä käyttävät hyväkseen. Mikään ei ole ollut enemmän omiaan turmelemaan kaikkea totista henkisyyttä kristillisissä maissa kuin juuri nk. "uskonnonopetus". Ei ole jaksettu, tuskin yritettykään syventyä siihen henkeen, jossa Jeesus puhui.

Uskonnosta on — ainakin protestanttisissa maissa — poistettu kaikki salaperäisyys, kaikki, mikä herättäisi järkeä työskentelemään. Se, joka ei vielä ole oppinut edes ajattelemaankaan, saa jo edeltäpäin tietää kaikki asiat ikuisuuden alusta sen loppuun asti. Hänelle ei jää itselleen mitään tutkittavaa, hänelle vakuutetaan, että totuus on juuri näissä tarkoissa opinkappaleissa, sanallisissa vertauksissa. Se ei voi muuta kuin johtaa ajattelevaa ihmistä yhä suurempaan inhoon sitä uskontoa kohtaan, joka näin on paljastettu, ei ihailtavaksi vaan häväistäväksi.

Sitä vastoin Jeesuksen opetuksessa olivat "taivaan valtakunta", "ylösnousemus", "tuomion päivä", "Ihmisen pojan tuleminen" syviä, ihmeellisiä salaisuuksia, joiden syvyyksiin hän ei sallinut edes omien opetuslastensa kärkkäästi tunkeutua. Hänen suustaan ei saatu milloinkaan yksiselitteisesti kuulla, mikä ihmistä odottaisi kuoleman jälkeen. Kun kuulijat jo luulivat aavistavansa, että "Jumalan valtakunta" olisi se maailma, mihin vanhurskas joutuisi kuoltuaan, niin Kristus yhdellä sanalla saattoi murskata tämän toiveen: "Ei Jumalan valtakunta tule nähtävällä tavalla eikä voida sanoa: ’Katso täällä se on’, tahi ’Tuolla’, sillä, katso, Jumalan valtakunta on sisäisesti teissä" (Luuk. 18:20, 21). [Alaviite: Uusimman käännöksen mukaan, joka tässä viimeinkin on korjannut ilmeisen käännösvirheen: "teidän keskellänne". Mutta se vaikutus, minkä väärä käännös on synnyttänyt vuosisatojen aikana, ei ole niin helposti haihdutettu.]

Näin jäi jokainen vain sen sisäisen tiedon varaan, mikä hänellä saattoi olla omassa sydämessään. Me ymmärrämme nyt tuon opetuslasten huudahduksen, kun Jeesus viimeisillä hetkillään kertoi menevänsä takaisin Isän luo: "Katso nyt sinä viimeinkin puhut avoimesti etkä käytä mitään kuvakieltä." Kuinka selvästi tällainen huudahdus paljastaakaan, miten vähän he vielä tiesivät tuonpuoleisista. Eikä Jeesuksen vastaus anna suurta tukea heidän luulolleen, että totuuden aika olisi vieläkään tullut: "Nyt te uskotte (tietävänne). Katso tulee hetki, ja on jo tullut, jolloin teidät hajotetaan kukin omaanne, ja te jätätte minut yksin." (Joh. 16:28-32) Kuinka sattuvasti tämäkin "vertaus" kuvaa kristillisen kirkon tilaa läpi monien vuosisatojen. Jokainen uskoo tietävänsä ja seuraa omia uskojaan, mutta se Kristus, joka jotakin todella tiesi, jää yksin, sillä hänen äänensä puhuu vain äänettömyydessä ja harva on riittävän kuuro sitä kuunnellakseen.

VERTAUSTEN "SELITYKSIÄ"

Evankeliumissa kerrotaan useissa paikoissa, että Jeesus selitti opetuslapsilleen kaikkien vertausten merkityksen. Missä ovat nämä "selitykset"? Miksi opetuslapset eivät julkaisseet niitä? Miksei kirkolla ole niitä käytettävänä vaan jäljellä on ainoastaan paljaat, koruttomat vertaukset, sellaisina kuin Jeesus ne kertoi?

Evankeliumissa tosin muutamissa paikoissa mainitaan niitä selityksiä, joita Jeesus muka yksityisesti oli kertonut opetuslapsilleen. Mutta minkälaisia ovat nämä "selitykset"? Pelkkiä arveluita, jotka enemmän turmelevat vertausta kuin sitä valaisevat. Tästä ovat monet kriittiset teologiset tutkijat huomauttaneet. Todellisia selityksiä ei ole ensinkään talletettu evankeliumeissa.

Sattuva esimerkki on vertaus nisusta, mikä peltoon kylvettiin. Matteus (13. luvussa) kertoo Jeesuksen opetuslapsilleen selittäneen vertauksen siten, että pelto on maailma ja siihen Jumala muka on kylvänyt "valtakunnan lapsia", mutta perkele on hänen nukkuessaan (!) kylvänyt joukkoon "pahoja lapsia". "Elonaika" on "maailmanloppu" ja silloin tulevat enkelit ja korjaavat "valtakunnan lapset" taivaisiin, mutta polttavat "pahat lapset" tulisessa pätsissä.

Siis kaikkein raain ja karkein kansanomainen kuvitelma on tehty "selitykseksi" ja pantu Jeesuksen suuhun. Sen nurinkurisuuden huomaa heti tarkastaessa, mihin johtopäätöksiin se veisi. Sen mukaan joku "perkele" olisi kylvänyt "paholaisen lapsia", so. luonut maailmaan synnynnäisesti pahoja ihmisolentoja hyvien joukkoon. Voiko ajatella alhaisempaa käsitystä maailmanjärjestyksestä? Sitä vastoin "selittäjä" ei näy vähääkään ajattelevan, että juuri "perkele", "maailmanloppu", "tulinen pätsi" ovat uusia vertauksia, jotka olisivat ensin selitettävät, ennen kuin niillä voi valaista toista vertausta. Ajattelematon kuulija saattoi ilman kenenkään ohjausta saada juuri tuon käsityksen, joka on mainittu muka Jeesuksen antamaksi omille opetuslapsilleen.

Jo valistuneimmat kirkkoisät, kuten Gregorius Nyssalainen, ovat selittäneet tämän vertauksen sen oman hengen mukaisesti. Pelto on ihmissydän, johon elämän kuluessa kasaantuu sekä hyvää että pahaa sekaisin, mutta kuolemassa täytyy tapahtua ero: kaikki paha poltetaan pois, mutta hyvä korjataan talteen. Näin käsitettiin vertaus, silloin kun vielä oli elävää tietoa kristillisessä veljeskunnassa.

Tämä esimerkki riittäköön meille, vaikka samanlaisia voisi mainita useampia. Ne osoittavat selvääkin selvemmin, ettei meillä ole jäljellä mitään tietoa niistä opetuksista, joita Jeesus antoi opetuslapsilleen yksityisesti. Eikä ole ensinkään varma, että Jeesus opetuslapsilleen antoi tarkempaa suusanallista opetusta, sillä hänen opetuslastensa joukko oli kulloinkin hyvin satunnainen [Alaviite: Myöhemmin luultiin, että Jeesuksella aina oli matkassaan kaksitoista opetuslasta, vaikka nuo kaksitoista varta vasten valittiin heti lähetettäväksi ulos maailmaan ja ne sitten kulkivat ympäri kylissä. (Luuk. 9:2,6; Matt. 10:5 ja seur.)]. Hänen kannattajiensa hämmästys olisi hänen kuoltuaan ollut hyvin kummallinen seikka, jos he todella olisivat saaneet nimenomaista tietoa tuonpuoleisista mysteerioista. Voisimmepa vielä kysyä: miksi Jeesuksen opetuslapset olisivat olleet etuoikeutetussa asemassa muihin ihmisiin nähden? Eikö kaikille ollut tarpeellista tietää se, mikä heillekin oli? Huomatkaamme, että he eivät olleet suinkaan niin luotettavia, että heille olisi saattanut uskoa mitään salaisuuksia. He eivät kyenneet pitämään kätkössä, mitä Jeesus koetellakseen uskoi heille salaisuutena, vaan vähän ajan päästä se oli koko kansan suussa. Siitä on evankeliumeissa monta todistusta. Kuinka sitten opetuslapset kuitenkin tiesivät enemmän kuin muut ja kuinka me voimme saavuttaa heidän tietonsa?

TAJUTON IHMISMAAILMA

Jeesuksen hiljan löydettyjen sanojen joukossa on muuan lause [Alaviite: Grenfellin ja Huntin v. 1897 löytämästä, tunnetusta Oxyrhynchus-papyroksesta. Sisällys osoittaa, miksi se ei ole löytänyt paikkaa evankeliumeissa.], joka käy suoraan meidän sydämeemme:

Minä seisoin keskellä maailmaa ja näyin heille lihassa ja löysin kaikki juopuneiksi enkä löytänyt yhtäkään janoovaista heidän joukossaan. Ja minun sieluni näkee vaivaa ihmisten poikain tähden, sillä he ovat sokeita sydämestään eivätkä näe, he ovat köyhiä eivätkä tunne omaa köyhyyttään.

Näin huudahtaa tietäjä, katsellessaan yli ihmisten maailman. Mitä hän valittaa? Sitäkö, ettei meillä ole mahdollisuutta tietoa saavuttaa? Ei, vaan sitä, ettemme halua tietoa, emme ymmärrä sitä etsiä. Me emme osaa hyväksemme käyttää sitä mahdollisuutta, mikä meillä olisi, vaan kuljemme kuin huumattuina, elämme henkisessä köyhyydessä ja tyydymme olemaan siinä.

Koko tuo vuosisatojen kiista, tuleeko uskoa Jeesuksen sanoihin vai kieltää ne, on ollut aivan turha. Hän ei puhunut tuonpuoleisista asioista, jotta hänen sanoihinsa uskottaisiin, vaan jotta ihmiset heräisivät itse etsimään tietoa. Eikä hän silloin kehota meitä tutkimaan tähtien rakennetta tai valtameren pohjaa tai muita saavuttamattomia asioita, vaan hän seisoo keskellämme ja rohkaisee:

"Älköön etsivä lakatko, ennen kuin hän löytää, ja kun hän on löytänyt, tulee hän ihmettelemään, ja ihmeteltyään hallitsemaan ja hallittuaan levähtämään." [Alaviite: Samasta Oxyrhynchus-papyroksesta.]

UUDET AISTIT

Sama kehotus toistuu läpi evankeliumien: "Etsikää Jumalan valtakuntaa. Joka etsii, hän löytää." Ja kesken puhettaan hän huutaa suurella äänellä: "Jolla on korvat kuulla, hän kuulkoon. Jolla on silmät nähdä, hän nähköön."

Näitä sanoja olemme monta kertaa kuulleet, mutta emme koskaan ole tahtoneet käsittää niitä niin kuin ne kuuluvat. Nehän ilmaisevat ilman mitään epäilystä, että taivaan valtakunta on jotakin salattua, jota meidän itsemme täytyy etsiä esille, ja että meillä on siihen aistit, jos tahdomme niitä käyttää. Jos näillä lauseilla on vähänkin merkitystä, niin ne käskevät meitä käyttämään sellaista kykyä, joka kuuluu meille luonnostamme ja jolla saamme tietoa kaikista noista hämäristä salaisuuksista.

Ja nyt käsitämme, millä tavalla Jeesus johdatti oppilaitaan vertauspuheitaan ymmärtämään. Hän "avasi heidän silmänsä", kuten sanotaan. Hän opetti heitä käyttämään uutta aistia, jolloin ei tarvittu mitään "selityksiä" vaan he itse näkivät kaiken.

Heti oppilaitaan kutsuessaan hän vakuuttamalla vakuuttaa heille, että heidän ei tarvitse uskoa ainoastaan hänen sanojensa nojalla, vaan että he tulevat itse kaiken näkemään: "Totisesti, totisesti, minä sanon teille: te saatte nähdä taivaan avoinna ja Jumalan enkelein nousevan ja laskeutuvan Ihmisen Pojan päälle." (Joh. 1:52) Ja edempänä hän sanoo heille: "Autuaita ovat teidän silmänne, koska näkevät, ja teidän korvanne, koska kuulevat." (Matt. 13:16) Mutta kansasta sanotaan: "Työläästi he korvillaan kuulevat ja silmänsä he ovat ummistaneet, etteivät näkisi silmillään ja kuulisi korvillaan." (Matt. 13:15)

Kuinka luonnolliseksi muuttuukaan kaikki, jos käsitämme, että tajunnan maailmassa todellakin on olemassa jokin aisti, joka vastaa meidän ruumiillista aistiamme ja jolla voimme salaisesti tietoa saada, jos opimme sitä käyttämään. Silloin ymmärrämme, että on mahdotonta sanoilla kuvata tuon toisen maailman asioita sellaisille, jotka eivät itse osaa niitä aisteillaan havaita. He eivät voisi niitä käsittää, vaikka kaikkien ihmisten tai enkelien sanoja käytettäisiin. Vasta silloin kun he alkavat vähäsen nähdä, voi se, joka selvemmin näkee, ohjata heitä ja vähä vähältä paljastaa heille tuon uuden maailman salaisuudet.

Jos esim. ihmisten enemmistöltä puuttuisi näkemisen lahja ja jollekin heistä avautuisi silmät, niin hän todella tietäisi paljon enemmän kuin toiset, mutta hän ei voisi millään jakaa tätä tietoaan muille. Hän voi tosin vertauspuhetta käyttämällä vakuuttaa ja todistaa heille, että hän havaitsee sellaista, mitä he eivät havaitse, mutta milloinkaan he eivät häntä täysin käsitä, ennen kuin he itsekin näkevät. Samalla tavalla sille, jolta puuttuu kuulemisen kyky, parhaimmatkaan taulut ja kuvat eivät voi avata pääsyä sävelten mittaamattomiin valtakuntiin.

Jos nyt Jeesus oli sellainen, joka "näki" eli "kuuli" sellaisella henkisellä aistilla, joka meille on vasta kehittymässä, niin hän saattoi katsella ympärillään tuossa toisessa maailmassa ja huhuilla: "Onko ketään, jolla on silmät nähdä? Onko ketään, jolla on korvat kuulla?" Ja jos oli sellainen, niin he yhdessä voivat keskustella niistä asioista, mitä näkivät, mutta muille heidän sanansa kuulostivat vain sadulta.

Näin tulee ymmärrettäväksi tuokin Jeesuksen hämärä lause, kun hänen oppilaansa häneltä kysyivät, miksi hän puhui kansalle aina vertauksia. Hän vastasi silloin: "Jolla on, sille annetaan, ja hänellä on oleva yllin kyllin; mutta jolla ei ole, häneltä otetaan sekin, mikä hänellä on." Jolla on näkemisen lahja, hän oppii yhä paremmin näkemään, mutta jolla ei sitä ole, hän tulee noista oudoista puheista vain yhä sekavammaksi. Hän käsittää kaikki oman nykyisen maailmansa kannalta, omien rajoitettujen aistiensa mukaan.

MYSTIKKOJEN KOKEMUS

Tämä kaikki ei ole mikään nykypäiväinen keksintö, vaan kaikki mystikot ovat pitkiä aikoja puhuneet niistä sisäisistä, henkisistä aisteista, jotka voivat ihmisille avautua. Sama tutkija, jonka jo ennen olemme maininneet, prof. William James, tekee seuraavat johtopäätökset tutkittuaan kaikkia maailmankirjallisuudessa talletettuja kertomuksia mystikkojen kokemuksista: "Niille yksilöille itselleen, joille ne tulevat, ne ovat ehdottomasti vakuuttavia." Sitä vastoin "niissä ei ole sellaista todistusvoimaa, joka velvoittaisi noista kokemuksista paitsi jääneet hyväksymään arvostelematta kuvauksia niistä". Ja miksi niin? Sen tähden että kaikkien mystikkojen on ollut aivan mahdotonta aistimaailman sanoilla selittää sisäisen näön tosiasioita niitä näkemättömille.

Kuunnelkaamme, mitä eräs suuri mystikko kirjoittaa 1700-luvun loppupuolella:

"Ehdotonta totuutta ei ole aistimaailman ihmisellä; se on ainoastaan sisäisen ja henkisen ihmisen hallussa, jolla on siihen vaadittava elimistö, eli tarkemmin puhuen, jolla on sisäinen elin, millä hän vastaanottaa ehdotonta totuutta tuonpuoleisesta maailmasta, henkinen kyky, joka havaitsee henkisiä asioita yhtä ulkonaisesti ja luonnollisesti kuin ulkonaiset aistit havaitsevat ulkonaisia ilmiöitä.

Tämä henki-ihmisen sisäinen kyky, tämä metafyysisen maailman aisti on valitettavasti vielä tuntematon niille, jotka havaitsevat vain ulkonaisen, sillä se on Jumalan valtakunnan mysteerio...

Kuinka voisi olla toisin? Näkemiseen tarvitaan silmät ja kuulemiseen tarvitaan korvat. Jokainen näkyvä esine tarvitsee vastaavat aistimet. Niin myös tuonpuoleiset asiat tarvitsevat erityisiä aisteja — ja nämä aistit ovat useimmilta ihmisiltä suljetut. Sen tähden he arvostelevat metafyysistä maailmaa nykyisten aistimiensa järjellä, aivan kuin sokea kuvailee värejä ja kuuro arvostelee ääniä — ilman tarvittavia välineitä...

Ennen kuin tämä intuitiivinen aisti meissä tulee toimivaksi, meillä ei voi olla mitään varmuutta korkeammista totuuksista. Tämän henkisen aistimiskyvyn avaaminen on uuden ihmisen mysteerio, ja se on uskonnon korkein tarkoitusperä täällä maan päällä, sen uskonnon, jonka äärimmäinen päämäärä ei ole muu kuin ihmisten yhdistäminen Jumalaan hengessä ja totuudessa." [Alaviite: Eckartshausen, "Pilvi pyhäkön päällä", I Kirje: Tekijä puhuu sitten näistä henkisistä aistimista paljon laveammin ja tarkemmin, vaikka meillä tässä ei ole tilaisuutta häntä seurata pidemmälle.]

Sen verran olemme tutkiessamme huomanneet Jeesuksen sanoista — ja eri aikojen mystikot ovat niitä vahvistaneet — että meillä täällä ruumiissa ollessamme on tilaisuus tutkia tuonpuoleisen maailman mysteerioita ja omaa kohtaloamme eteen ja taaksepäin. Meidän ei tarvitse odottaa mitään merkillisiä mullistuksia ja "maailmanloppuja" siihen tilaan tullaksemme, meidän pitää vain avata henkiset silmämme näkemään sitä tajunnan maailmaa, joka alati on ympärillämme ja joka on ollut siinä luomisen ajoista asti. Siinä vallitsevat varmat lait ja me voimme oppia näitä lakeja tuntemaan yhtä varmasti kuin fyysisessä maailmassa löydämme varmoja luonnonlakeja. Vaikka uusi salaisuus aina odottaakin kunkin salaisuuden takana ja vaikka aina tulee riittämään tutkimusta, niin jo pienikin tieto tästä toisesta maailmasta tekee elämämme monin verroin rikkaammaksi ja ihanammaksi. Tulemme todella huomaamaan, että tietämättömyys näkymättömän elämän todellisuudesta on samaa kuin sokeana oleminen, jota omassa maailmassamme olemme tottuneet pitämään miltei sietämättömänä onnettomuutena.

UUDEN AJAN KOITTAMINEN

Nykyaikana on pitkän pimeän kauden jälkeen alettu kaikkialla kääntämään huomiota noihin sisäisiin aisteihin ja niiden kautta "etsimään taivaan valtakuntaa" Jeesuksen kehotuksen mukaan. Ennenkin on etsitty ja usein löydetty, mutta se on tapahtunut aivan kuin sattumalta, sillä etsiminen on harvoin ollut itsetietoista. Nyt me jo alamme tuntea ja nähdä hyvin paljon asioita. Sekin, että helvetillä uhkaileminen kaikuvat nykyään kuuroille korville, on todistuksena siitä, että korvamme ovat herkistyneet kuulemaan ääniä, jotka ovat lähempänä todellisuutta.

Tulemme kohta kohdalta käymään läpi Jeesuksen vertaukset ja näkemään, kuinka pitkälle voidaan niiden merkitystä selittää ihmissanoilla. Ainakin ne vievät meidät portille asti, jossa voimme seisoa kolkuttamassa, kunnes portti meille avataan. Jollei vertauksista olisi apua, ei niitä olisi käytetty. Ne eivät paljasta salaisuutta, mutta ne kätkevät sen turvallisesti sanojensa lomiin.

Edellä mainitsemamme Eckartshausen sanoo vertauskuvista:

"Suuri ihmiskunta ei kyennyt käsittämään korkeata sisäistä totuutta ja olisi ollut liian suuri vaara uskoa kaikkein pyhintä kyvyttömille ihmisille. Sen tähden verhottiin sisäiset totuudet ulkonaisiin ja näkyviin sanoihin ja kuviin, jotta ihmiset aistiessaan ulkonaista, joka on sisäisen vertauskuva, voisivat vähitellen turvallisesti lähestyä sisäisiä henkisiä totuuksia... Ulkonaisen kristillisen kirkon menot ja symbolit muodostettiin suurten muuttumattomien perustotuuksien esikuvan mukaan ilmaisemaan asioita, joiden voimaa ja tärkeyttä on mahdotonta kuvailla ja jotka paljastetaan täydellisesti ainoastaan sisimmän pyhäkön tuntijoille."

Ja Jeesuksen sanat ovat hyvin merkitseviä: "Mitkä teitä vetävät valtakuntaan, jos valtakunta on taivaassa? Taivaan linnut ja muut eläimet, sillä ne ovat maan yläpuolella ja maan päällä, ja meren kalat — nämä teitä vetävät." [Alaviite: Taas samasta Oxyrhynchus-papyroksesta.]

Ei tajunnan maailmaa lähestytä siten, että tuijotetaan tyhjään avaruuteen, vaan siten että tarkastetaan ainemaailman ilmiöitä ja niitä verrataan sisäisiin vastaavaisuuksiin.

MUITA SYITÄ VERTAUKSIIN

Meidän päivinämme on mahdollista selvemmin kuin koskaan ennen käsitellä vertauskuvia ja tunkeutua rohkeasti niiden sisäiseen henkeen. Mutta vuosisatojen väärät ajatusmuodot ovat syvälle syöpyneet yhteiskuntaruumiiseen ja sen tähden usein tuskastumme ja kysymme: "Miksi on käytetty juuri sellaisia vertauskuvia, jotka voivat johtaa niin suuriin väärinkäsityksiin?" Vieläpä olemme valmiit tästä sysäämään syyn Kristukseen ja halveksimaan häntä puutteellisen esityksen vuoksi. Ja kuitenkin niin monet väärinkäsitykset ovat johtuneet vain käännösvirheistä ja tahallisista "tekstikorjauksista", jotka olisi voitu oikaista, jos aiemmin olisi harjoitettu samaa kriittistä tutkimusta, mikä nykyään on suurten sivistysmaiden kunnia.

Kuitenkin meidän on hyvä tarkastella, mitkä erikoiset syyt saivat Kristuksen puhumaan niin kuin hän puhui. Epäilemättä hän olisi voinut valita paljon selvempiä ja toisenlaisia vertauskuvia, mutta hänellä oli tarkoituksensa. Hän tunsi ajan tarpeen ja näkyi tietävän, millä tavalla suuri ihmiskunta olisi sillä hetkellä autettavissa.

Kun hän huusi yli maailman ja tahtoi, että sanansa leviäisivät kaukaisimpaan soppeen ja sytyttäisivät uuden innon etsimään henkistä totuutta, hän ei voinut puhua niin kuin kirjaa sanellen. Filosofi saattaa sanarikkaassa laajassa teoksessaan tyhjentää itsensä ja selittää monelta kannalta, mitä hän tahtoo sanoa. Sellainen filosofi oli Jeesuksen aikakaudella Plotinos, jonka teokset vielä tänä päivänä sisältävät vastustamatonta viisautta olemassaolon tärkeimmistä kysymyksistä. Mutta näitä kirjoja lukivat silloin ja myöhemmin vain oppineet ja viisaat ja ne, joilla oli runsaasti aikaa. Niissä lauseet olivat todella hiottuja, eivätkä ne sisältäneet mitään järkeä loukkaavaa. Mutta ne eivät tunkeutuneet kansojen syviin kerroksiin.

Kristuksen tehtävä oli toinen. Hän ei puhunut ainoastaan sivistyneille, nerokkaille, kehittyneille ihmisille vaan kaikille. Siksipä hänen sanansa saattoivat levitä ainoastaan, jos ne olivat muodoltaan lyhyitä, ytimekkäitä, sattuvia ja purevia. Niitä jäi jokainen ihmeissään punnitsemaan, niitä ei luettu kirja edessä, vaan ne painettiin mieleen; niitä ei selailtu vain vapaahetkinä, vaan niitä mietiskeli maamies pellolla kulkiessaan auransa jäljessä tai nainen, joka puuhasteli kodin askareissa. Mitäpä hyötyä olisi ollut, jos Jeesus olisi nostanut pienen ystäväpiirinsä tiedon korkeuksiin, jos sitten suuri työtätekevä, kärsivä, tietämätön maailma olisi jäänyt ilman? Ei, mieluummin hänen sanansa olkoot lähimmille ystävillekin arvoituksia, kivenkovia hedelmiä, joiden kuoren puhkaisemiseksi täytyi purra kielensä verille ja hampaansa rikki. Lapselle ei jää mieleen pysyvästi arvoituksen tärkeä merkitys, jos häntä heti autetaan ratkaisemaan sitä, vaan ainoastaan jos hän saa sitä viimeiseen asti tuskissaan miettiä, ikään kuin siitä riippuisi henki ja elämä.

Sattuvasti Jeesus on kuvannut tällaista opetustapaa verratessaan sitä siementen kylvöön. Se ei ole valmiiksi paistetun leivän syöttämistä juhlapöydän ääressä, vaan jokaiselle kuulijalle annetaan vain pieniä siemeniä. Nämä siemenet ovat ajatusaiheita. Siemen jää hyödyttömäksi, jollei se putoa ajattelijan sieluun, jossa se voi itää ja alkaa hiljaisesti kasvaa, kunnes se tuottaa runsaan sadon. Jos siemen jätettiin silleen, so. jos vertauskuva omaksuttiin sellaisenaan ilman syvempää käsitystä, niin se pian kuihtui ja kuoli. Siitä jäi vain kuori jäljelle, se menetti kaiken itämiskyvynkin. Jeesus siis suorastaan neuvoi kuulijoitaan tekemään johtopäätöksiä hänen sanoistaan yhä pitemmälle ja pitemmälle, kunnes niistä kasvaisi täydellisyyden puu, jonka oksilla voisivat pesiä kaikki taivaan linnut, so. johon mahtuisivat kaikki ajatukset, jotka muistakin lähteistä tulisivat.

Tämäkin vertaus sanan kylvöstä on peräti turmeltu sillä selityksellä, joka on pantu Jeesuksen suuhun. Siinä saamme kuulla tarkan selonteon eri maanlaatujen merkityksestä, mutta itse pääajatus peittyy siten näkyvistä, nimittäin että vertaus on siemen, joka ei anna ravintoa, jos se sellaisenaan hotkaistaan, vaan se on pantava itämään ja kärsivällisesti odotettava sen tuleentumista. Nyt saarnaajat luulevat, että Jumalan valtakuntaa voidaan levittää suurella pauhulla kaikkiin taivaan tuuliin, ennen kuin on sen merkitys selvinnyt.

Vertauksillaan Kristus perusti oman uskonnon, jossa vallitsi täydellinen ajattelun vapaus ja hengen sisäinen työskentely. Vertauskuva ei milloinkaan sido, koska se ei väitäkään olevansa itse todellisuus, se kehottaa vain syventymään itseensä ja löytämään itsessään yhä laajempaa sisällystä. Jokaisella todellisella vertauskuvalla, olkoon se luonnossa tai tietäjän puheessa, on monta merkitystä, koska kaikkeuden moninaisuudessa sama laki toistuu useammilla tasoilla, useammissa piireissä.

Emme suinkaan aavistaneet, kun ryhdyimme tutkimaan Jeesuksen vertauskuvia, kuinka ihmeellisiä salaisuuksia niistä selviäisi ihan järkiperäisellä tavalla. Mutta niistä asioista puhumme teoksen toisessa osassa.

V KAKSI TIETÄ

MISSÄ MESTARI-AVAIN?

Jeesuksen vertaukset ovat ohjeita ja viittauksia, jotka auttavat meitä ymmärtämään nykyisen ja tulevaisen elämän salaisuuksia, tuonpuoleisen eli tajunnan maailman lakeja. Mutta niitä tutkiessamme joudumme aloille, mitkä aina ovat olleet erilaisten mielipiteitten temmellyskenttänä. Me joudumme pakostakin monessa kohdassa ristiriitaan perinnäisten käsitysten kanssa, sillä gnostilainen ja mystinen tutkimus on aina löytänyt syvempiä merkityksiä sanojen sisältä, eikä sen silloin sovi alentua kirjainta palvelemaan.

Mutta ennen kuin siirrymme näille kiistanalaisille laduille, voimme kysyä: eikö Kristuksen opissa ole löydettävissä sellaista yhteistä perustaa, jonka päällä kaikki voisivat seistä? Eikö hän — jos hänellä kerran oli niin laaja ja syvällinen tieto — voinut jollakin tavalla aivan lyhyesti kirkastaa koko elämän salaisuutta? Eikö hän ole antanut maailmalle mitään sellaista ydintotuutta, joka olisi avain kaikkiin myöhempiin mysteerioihin?

Me uskomme, että tällainen avain löytyi. Me uskomme, että se oli ensimmäisen seurakunnan hallussa ja että he niin kauan pysyivät täydellisessä sopusoinnussa ja veljellisessä yksimielisyydessä kuin he tätä yhteistä avainta käyttivät. Heillä ei ollut silloin mitään kiistaa opista, sillä se totuus, minkä he kaikki näkivät, oli niin yksinkertainen ja silmiinpistävä, ettei siitä syntynyt mitään väittelyä. Vasta kun tuo mestari-avain katosi muiden avainten joukkoon, ei sitä osattu erottaa muista ja monet lukot ovat siitä asti olleet suljettuina.

Mutta löytääksemme tuon mestari-avaimen, tuon ydintotuuden, me emme voi turvautua yksin evankeliumeihin. Se on jo siitäkin syystä mahdotonta, ettei mikään evankeliumi ole lähtenyt suorastaan tuosta Jeesuksen opetuslasten pyhitetystä piiristä. Ne ovat kulkeneet monien käsien kautta, kuten esim. Luukas itse esipuheessaan tunnustaa. Vaan vielä enemmän siitä estää niiden sisällys, sillä ne pyrkivät ainoastaan yhdenjaksoisesti ja niin puolueettomasti kuin suinkin kertomaan kaikkea, mitä Jeesuksen historiasta ja hänen opetuksistaan tiedettiin. Mutta tuo "puolueettomuus" on useinkin samaa kuin tietämättömyys ja epävarmuus siitä, mitä Jeesus kullakin puheellaan tarkoitti. Ja jos joskus evankelistan oma mielipide pistäytyy esille ikään kuin vahingossa, niin jäämme ihmetellen kysymään, kuinka pintapuolinen se on.

Tämän huomaamme selvästi kolmessa ensimmäisessä eli nk. "synoptisissa" evankeliumeissa. Ainoastaan Johanneksen evankeliumi tekee siitä poikkeuksen. Ehkä juuri sen tähden synoptikot ovat säilyttäneet kaikkein luotettavimman historiallisen tradition, että niiden kirjoittajat koettavat pitää oman ajatuksensa syrjässä. Ne ovat erinomaisia raaka-aineiden varastohuoneita, mutta sitä kalleinta helmeä, mikä tuossa varastossa löytyy, sitä mikä arvollaan korvaisi kaiken muun, eivät he ole selvästi ilmoittaneet.

TÄRKEÄ LÖYTÖ

Sitä vastoin varhaisimmat kirkkoisät tietävät kertoa vielä aikaisemmasta kirjoituksesta, jota he kutsuvat "apostolien opiksi". Se oli pyhä kirja silloin, kun kristityillä ei vielä ollut muuta raamattua. Siihen nojaavat muut teoksensa, alkaen kaikkein vanhimmasta "apostolisesta isästä" Barnabaasta, joka toistaa sitä miltei sanasta sanaan.

Tämä kirjanen on meillä jäljellä, jollei aivan alkuperäisessä muodossa, niin mitä parhaimpana jäljennöksenä. Sen löydöstä ja merkityksestä lausuu sen kääntäjä jumaluusopin professori Paul Drews:

"Useista toisen vuosisadan kristillisten kirjailijain lausunnoista tiesimme jo kauan sitten, että erästä kirjoitelmaa nimeltä "Apostolien oppia" oli paljon käytetty, vieläpä pidettiin pyhänä kirjoituksena. Katkelmia tästä kirjoitelmasta saattoi kyllä koota säilyneistä otteista, jopa eräs katolilainen oppinut pani uudelleen kokoon sen ensimmäisen osan erinäisten lähteitten nojalla, mutta itse kirjoitus pysyi meille tuntemattomana aina vuoteen 1883. Silloin Nikomedian metropoliitta Philotheos Bryennios julkaisi sen ensimmäisen kerran Konstantinopolin jerusalemilaisesta luostarista löydetyn käsikirjoituksen mukaan, jossa hän oli sen tavannut. Käsikirjoitus, joka on kirjoitettu v. 1056 ja nykyään talletetaan Jerusalemissa, näyttäytyi kokonaisuudessaan tekstiltään erinomaiseksi ja Bryennios antoi siitä yhtä mainion painoksen. Sitä paitsi on meille nyt myöskin tullut tunnetuksi sangen vanha latinalainen käännös Apostoli-opin ensimmäiseen osaan, joka kyllä yleensä vastaa kreikkalaista tekstiä, mutta kuitenkin monessa kohdassa luo siihen tärkeätä valaistusta."

Kerrottuaan sisällyksestä hän vielä lausuu sen historiasta:

"Apostolien oppia on hyvin runsaasti käytetty kirkollisessa kirjallisuudessa. Yhä uusia todistuksia tulee siitä päivänvaloon, eikä ole vähäksi arvattava se merkitys, mikä tällä kirjalla on ollut idän ja lännen kirkolliseen elämään!"

Alkaen Klemens Aleksandrialaisesta ja Origineesta, hän luettelee useita kirkkoisiä, niiden joukossa kaikkein "oikeaoppisimpia" kuten Tertullianuksen, Eusebiuksen ja Hippolytoksen, jotka ovat käyttäneet tätä kirjaa pyhänä kirjana. Tiedetäänpä, että sitä on käytetty kastekaavana, siis ensimmäisenä uskontunnustuksena, ennen kuin alettiin tietämättömiä lapsia kastaa ja tämä toimitus menetti merkityksensä. Hän lopettaa sanomalla:

"Yllä oleva todistaa, että Apostolien oppia laajassa määrässä on käytetty vielä keskiajankin alettua; se on jättänyt jälkeensä äärettömän paljon (unendlich viele) jälkiä."

Näin jo ulkonainen traditio asettaa tämän teoksen kristillisten lähdekirjojen tasalle, vieläpä niiden kaikkien edelle. Evankeliumitkin uskaltavat väittää olevansa kirjoitettuja ainoastaan joidenkin apostolien tai heidän seuraajiensa mukaan. Tämä sitä vastoin kantaa päällekirjoituksena "Herran oppi kahdentoista apostolin kautta kansakunnille (Didakhee kyriou dia toon doodeka apostoloon tois ethnesin). Eikä tätä kirjoitusta milloinkaan ole väitetty "äpäräksi" (spurius), kuten niin monta muuta alkukristillisyyden kirjaa, eikä syytetty vääräoppiseksi. Sen katoaminen on yhtä salaperäinen kuin sen jälleen löytäminen tällä ajalla. Mutta kummallakin voi olla merkityksensä.

Kaikesta päättäen meillä tässä on hallussamme alkukristillisyyden kaikkein tärkein ja kaikkein pyhin lähde. Ennen kuin opetuslapset Kristuksen käskyn mukaan hajaantuivat ympäri maailman saarnaamaan hänen oppiaan kaikille kansoille, olivat he koossa ja tekivät itselleen selväksi, mikä oli hänen kaikkien käskyjensä ja opetustensa ydin. Ja me voimme ajatella, että tässä kaikkein tärkeimmässä neuvottelussa itse Kristus oli heidän keskellään ja valvoi sitä ohjelmaa, mikä laadittiin erilaisia kansoja (= "pakanoita") varten hänen nimessään esitettäväksi. Kirjoituksen sisällys todistakoon, onko tämä usko turhaa.

KAHDENTOISTA APOSTOLIN OPPI

HERRAN OPPI KAHDENTOISTA APOSTOLIN KAUTTA KANSAKUNNILLE

[http://web.ukonline.co.uk/stmarkcoc/teachings.html]

On kaksi tietä, toinen elämään ja toinen kuolemaan. Mutta suuri on ero näiden kahden tien välillä.

Elämän tie on tämä: ensiksi rakasta Jumalaa, joka sinut on luonut. Toiseksi: rakasta lähimäistäsi niin kuin itseäsi. Mutta kaikkea sitä, mitä et tahdo sinulle tehtävän, älä sinäkään tee kellekään toiselle.

Näissä sanoissa on seuraava oppi:

Siunatkaa niitä, jotka teitä sadattelevat, rukoilkaa vihollistenne puolesta, vieläpä paastotkaa vainoajienne edestä. Sillä jos rakastatte niitä, jotka teitä rakastavat, mitä armoa siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin? Vaan te, rakastakaa niitä, jotka teitä vihaavat, niin ei teillä ole mitään vihollista. Kieltäydy lihallisista ja ruumiillisista himoista. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle toinenkin, niin olet oleva täydellinen. Jos joku vaatii sinua virstan, mene hänen kanssaan kaksi. Jos joku sinulta ottaa viitan, anna hänelle ihopaitakin. Jos joku sinulta ottaa omasi, älä vaadi sitä takaisin, sillä et voisikaan (sitä saada). Jokaiselle, joka sinulta anoo, sille anna äläkä vaadi takaisin, sillä Isä tahtoo, että kaikille annettaisiin hänen omista armolahjoistaan. Autuas on, joka antaa käskyn mukaan, sillä hän on rankaisematon. Voi sitä, joka ottaa. Jos hän hädässä ottaa, on hän syytön, mutta jos hän ilman hätää mitään ottaa, on hänen tili tehtävä, miksi hän on jotakin ottanut, ja mitä tarkoitusta varten. Heitettynä vankeuteen tulee hän kuulusteltavaksi sen johdosta, mitä on tehnyt, eikä pääse sieltä ulos, ennen kuin on maksanut viimeisen rovon. Onhan tässä suhteessa sanottu sana: "hikoilkoon anti kädessäsi, kunnes olet oppinut, kellekä sen annat".

Nyt toinen lain käsky:

Älä tapa. Älä tee huorin. Älä lapsia raiskaa. Älä ole irstas. Älä varasta. Älä harjoita noituutta. Älä sekoita myrkkyä. Älä tapa lasta äidinkohdussa, äläkä tapa vastasyntyneitä. Älä pyydä lähimmäisesi omaisuutta. Älä vanno väärää valaa. Älä sano väärää todistusta. Älä saata pahaa huutoa aikaan. Älä pidä mielessäsi kärsittyä pahaa. Älä ole kaksimielinen ja kaksikielinen, sillä kaksikielisyys on kuoleman ansa.

Puheesi älköön olko petollinen eikä tyhjä vaan voimakas teon kautta. Älä ole ahnas, älä rosvoilija, älä ulkokullattu, älä ilkeä, älä turhamainen. Älä tee mitään pahoja juonia lähimäistäsi vastaan. Älä vihaa ketään, vaan oikaise muutamia, rukoile toisten puolesta ja taas toisia rakasta enemmän kuin omaa sieluasi.

Lapseni, pakene kaikkea pahaa ja kaikkea, mikä on sen kaltaistakin. Varjele itseäsi vihalta, sillä viha vie tappoon. Älä kiivaile, älä kiistele, älä kiihdy, sillä kaikesta sellaisesta syntyy murhatekoja. Lapseni, älä ole epäpuhdas ajatuksissasi, sillä se vie huoruuteen. Älä käytä irstaita puheita eikä julkeita silmäniskuja, sillä se kaikki johtaa aviorikoksiin. Lapseni, älä katso linnun lennon merkkejä, sillä se vie taikauskoon. Älä ole velho, älä tähdistä ennustaja älä lumoaja, älä edes katsokaan siihen päin, sillä se kaikki vie taikauskoon. Lapseni, älä ole valehtelija, sillä valhe vie varkauteen. Älä ole rahanahne, äläkä kunnianhimoinen, sillä se kaikki johtaa varkauteen. Lapseni, älä nureksi, sillä se vie rienaukseen. Älä ole röyhkeä, äläkä häjymielinen, sillä se vie parjaukseen. Ole sävyisä, sillä sävyisät saavat periä maan. Ole pitkämielinen, sääliväinen, vilpitön, rauhallinen ja hyvä ja kunnioita aina arasti niitä sanoja, jotka olet kuullut. Älä korota itseäsi, äläkä salli sielusi tulla ylimieliseksi. Älköön sielusi etsikö kanssakäymistä korkeiden kanssa vaan oikeamielisten ja vaatimattomien kanssa. Kaiken, mikä sinulle tapahtuu, ota hyväksi, sillä tiedäthän, ettei mitään tapahdu ilman Jumalaa.

Lapseni, muista päivällä ja yöllä sitä, joka ilmoittaa sinulle Jumalan Sanan (Logoksen). Kunnioita häntä niin kuin Mestaria (eli Herraa, kyrion) sillä se, joka ilmoittaa Herran herrauden, se on Herra. Etsi joka päivä pyhien kasvoja virkistääksesi itseäsi heidän sanoillaan*. Älä pane alkuun hajaannusta, vaan ennemmin saata rauha riitelevien välille. Tuomitse oikein; älä katso persoonaa, milloin erehdyksiä on korjattava. Älä epäröi sen suhteen, mikä tapahtumaan tulee. Älä ojenna käsiäsi ottamiseen äläkä niitä peräytä antamisesta. Kun voit, anna käsilläsi sovitus synneistäsi. Älä epäröi antamasta, sillä tulet kokemaan, kuka on oikea palkan maksaja. Älä käänny tarvitsevan luota pois, vaan jaa kaikkea veljellesi äläkä sano, että se on omaasi. Sillä jos teillä on yhteys katoamattomissa, kuinka paljon enemmän katoavaisissa!

Älä vedä käsiäsi pois poikasi tai tyttäresi luota, vaan opeta heille nuoruudesta asti jumalanpelkoa. Älä anna katkeralla mielellä käskyjä palvelijallesi tai palvelijattarellesi, jotka toivovat samaan Jumalaan, jotta he eivät kadottaisi pelkoaan Jumalaa kohtaan, joka molempien yläpuolella on. Sillä hän ei tule kutsumaan muodon jälkeen vaan tulee niiden luo, joita henki on valmistanut. Mutta te palvelijat, olkaa isännillenne alamaiset niin kuin Jumalan kuvalle pelolla ja kunnioituksella.

Vihaa kaikkea ulkokultaisuutta ja kaikkea, mikä ei ole Herralle otollista. Älä koskaan lyö laimin Herran käskyjä vaan säilytä, mitä olet saanut, siihen mitään lisäämättä tai siitä poistamatta. Seurakunnassa (valittujen keskellä) tunnusta ylitsekäymisesi, äläkä ryhdy rukoukseen huonolla omallatunnolla.

Tämä on tie elämään.

Mutta kuoleman tie on tämä: ennen kaikkea on pahaa ja kirouksenlaista: murha, huoruus, irstaus, aviorikos, varkaus, taikausko, noituus, myrkynsekoitus, ryöstö, väärät todistukset, ulkokultaisuus, kaksimielisyys, viekkaus, turhamaisuus, pahansuopaisuus, röyhkeys, ahneus, ruma puhe, kateus, julkeus, ylpeys ja rehentely. (Tällä tiellä käyvät) ne, jotka hyviä vainoavat, totuutta vihaavat, valhetta rakastavat, ne jotka eivät tunne vanhurskauden palkkaa, eivät riipu kiinni hyvässä, eivät oikeassa tuomiossa, eivät pidä silmiään auki hyvää näkemään, mutta kyllä pahaa, ne joista sävyisyys ja kärsivällisyys on kaukana, jotka rakastavat turhuutta, pyrkivät puolestaan kostamaan, eivät sääli köyhiä, eivät näe vaivaa vaivaisten puolesta, eivät tunnusta Luojaansa, lapsia murhaavat, turmelevat Jumalan kuvan, kääntyvät pois tarvitsevien luota, sortavat ahdistettuja, ovat rikkaitten kätyreitä, heikkojen vääriä tuomareita, syntisiä kauttaaltaan. Olkaa, lapset, kaikesta tästä varjeltuja!

Katso, ettei kukaan sinua käännä pois tältä opintieltä, sillä hän neuvoo sinua pois Jumalan luota. Jos voit kantaa Herran koko iestä, olet täydellinen; vaan jollet voi, tee, mitä voit.

[*Alaviite: Sekä persoonallisella seurustelulla että vielä enemmän pyhien ja viisaiden ihmisten teosten lukemisella ja jokapäiväisellä tutkistelemisella. Suom.]

Tähän päättyy alkuperäinen Apostolien oppi, sillä se jatko, joka sitten seuraa kreikkalaisessa keskiaikaisessa käsikirjoituksessa, muodostaa aivan uuden kirjoituksen, jonka henki ja sisällys on toisenlainen. Se, että tämä jatko ei kuulu tekstiimme, näkyy siitä, että se puuttuu vanhasta latinalaisesta käännöksestä eikä saa tukea isien mainitsemista otteista. [Alaviite: "On huomattavaa", sanoo edellä mainittu kääntäjä ja julkaisija prof. P. Drews, "että meillä Ap. Opin ensimmäiseen osaan on muinaiskristillisessä kirjallisuudessa useitakin selviä rinnakkaistekstejä — eikä ainoastaan otteita — sitä vastoin nämä miltei kokonaan puuttuvat, mitä tulee teoksen muuhun osaan." Näistä ja muista seikoista hän tekee johtopäätöksen, että ensimmäinen osa — se, minkä olemme tähän ottaneet — oli itsenäinen kirjoitus ja eheä kokonaisuus. Joku myöhempi jäljentäjä on siihen vain liittänyt tuon toisen kirjoitelman.]

YKSI AINOA TOTUUS

Tässä on siis Kristuksen opin ydin, se evankeliumi, jota hänen opetuslapsensa lähtivät levittämään maailman kansoille, täyttäen Mestarinsa käskyä: "Menkää ja opettakaa heitä pitämään kaikkea, mitä minä olen teille käskenyt." Tällainen oli se täydellisyyden sanoma, joka olisi voinut vapauttaa ihmiskunnan, jos se olisi sellaisenaan otettu vastaan ja pantu käytäntöön. Ja jokainen ihminen tunnustaa nöyrästi polvistuen, että jos hän voisi toteuttaa näitä korkeita totuuden, rakkauden ja itsensäkieltämisen ihanteita, olisi hän täyttänyt elämänsä kutsumuksen.

Helposti huomataan myös, että tämä on täydellisesti yhtäpitävää sen kanssa, mitä evankeliumien ja varsinkin vuorisaarnan mukaan tunnemme Jeesuksen opetuksista. Tässä ei ole jälkeäkään mistään vieraista opeista, jotka saattaisivat meitä epäilemään tekstimme oikeaperäisyyttä. Mutta vielä selvemmin huomataan sen alkuperäisyys siitä, ettei siinä esiinny mikään niistä dogmeista, mitkä myöhemmin tunkeutuivat Kristuksen evankeliumiin ja vähitellen himmensivät hänen kirkkaan elämänoppinsa.

Tässä, jos missään, on löydettävissä se ydintotuus, jota olemme lähteneet hakemaan. Voi sanoa, että tämä on ainoa dogmatiikka, jota Kristus itse oli mukana laatimassa, sen jälkeen hän kuin avasi opetuslastensa silmät. Ja sen ihmeellisin ominaisuus on se, ettei siinä ole mitään oppijärjestelmää, vaan että se sisältää yhden ainoan totuuden, sen joka on ilmaistuna alkusanoissa. Kaikki muu on vain tämän ydintotuuden valaisemista, sen hengen selittämistä ja käytäntöön sovelluttamista. Noita elämänsääntöjä voitaisiin joko vähentää tai lisätä — henki niissä kaikissa on sama — ne eivät muuta sitä pääajatusta, joka alkusanojen mukaan voidaan ilmaista muutamalla lauseella:

Kaksi on tietä, toinen elämään, toinen kuolemaan. Ole hyvä, niin käyt elämän tietä. Ole paha, niin kuljet kuoleman polkua. Tai vielä lyhyemmin: Hyvä pysyy, paha häviää.

Onko kukaan ihminen konsanaan selvemmin ja yksinkertaisemmin ratkaissut suuren elämänarvoituksen? Satojatuhansia on kirjoja kirjoitettu ja maailma on täynnä lukemattomien sanojen kaikua, mutta perussumma kaikesta tiedosta on näin lyhyesti ilmoitettu. Me aavistamme, että juuri sen sanomattoman yksinkertaisuuden vuoksi se on jäänyt useimmilta huomaamatta. Näihin muutamiin sanoihin on Kristus koonnut yhteen mittaamattomat tietonsa ja tarjoaa ne ihmiskunnalle, ikään kuin sanoen: "Jos näihin sanoihin uskotte, niin tiedätte sen, mitä tässä maailmassa voitte tietää. Jollette tähän usko, mitä hyödyttää kaikki muu tieto?

KAIKKEUDEN PERUSLAKI

Ja todella voimme sanoa, että näiden muutamien sanojen totuudesta riippuu koko maailmanjärjestyksen oikeus ja sopusointu. Niissä on paljastettu laki, jonka vaikutuksella ei ole rajoja. Jos se on todellinen kaiku olemassaolon perussävelestä, niin tämä sävel soi kaikkialla ja läpi ikuisuuden. Ei voi olla kahta ristiriitaista jumaluutta, ei kahta vastakkaista maailmantahtoa. Jos tämä laki pitää paikkansa, niin maailmankaikkeus on rakennettu ehdottoman monismin eli ykseyden perustalle: paha häviää ikuisesti olemattomuuteen eli näyttäytyy harhaksi, mutta hyvä lakkaamatta kasvaa ja laajenee rajattomiin. Jos se taas ei pitäisi paikkaansa, ei olisi olemassa mitään jumaluutta, ei uskontoa, ei maailmanjärkeä, vaan kaikki olisi kaaosta, sokeain voimain temmellystä, kurjuutta ja onnettomuutta.

Laki pahan katoavaisuudesta ja hyvän pysyväisyydestä on ikään kuin se keskus, jonka ympäri kiertää suuri Maailmanpyörä: jos se pettää, niin kaikki pettää, jos se pysyy, ei ihmisellä ole mitään pelkoa. Elämä on kuin mahtavat vaunut, jotka vierivät täydellisyyttä kohti. Kaikki, mikä on pahaa ja ristiriidassa elämäntahdon kanssa, murskautuu pyörien alle. Mutta kaikki, mikä liittyy elämänpyörään, auttaen sen kulkua, toimien sen kanssa sopusointuisesti, elää tulevaisuutta varten ja tulee kannetuksi eteenpäin.

Tämä laki on niin äärettömän tärkeä, että sen täydellinen tunteminen voi johtaa meidät vapautukseen kaikesta pelosta, kaikesta surusta ja epätoivosta. Raskaimmatkin tappiot ja onnettomuudet tulevat merkityksettömiksi, jos tätä lakia sovelletaan niihin. Häviön syynä on aina ollut jokin paha, mikä on loukannut sopusoinnun lakia ja siten valmistanut itselleen häviön. Pahan täytyy poistua, jotta hyvä ja aina parempi voisi tulla sen sijalle. Kuolema on olemassa sitä varten, ettei mikään paha voisi jäädä pysyväiseksi; elämä sitä varten, että hyvä voisi ikuisesti kasvaa ja lisääntyä.

Jos syvennymme tähän maailmanlakiin, huomaamme, että elämä saa siitä kaikkine vähäpätöisimpine tapauksineen aatteellisen sisällön, suuren päämäärän ja tarkoituksen. Se, että tässä todellakin on kysymys laista, joka vaikuttaa sekä suuressa että pienessä, näkyy loppusanoista: "Jos voit kantaa Herran koko iestä, olet täydellinen; jollet voi, tee mitä voit." Tämä on ikuinen laki eikä sen toimintaan vaikuta, paljonko me pienet ihmiset kunakin hetkenä osaamme sen tarkoitusta toteuttaa. Jokaisella teollamme niitämme erehtymättömästi joko elämää tai kuolemaa. Kristus ei ollut se utopisti, joka olisi luullut maailman yhtäkkiä alkavan näitä elämänsääntöjä kaikessa toteuttamaan. Hän paljasti lain ja sanoi: "Jolla on korvat kuulla, hän kuulkoon."

KOKEMUKSEN TODISTUS

Tämä hänen opetuksensa ydintotuus on meitä kaikkein lähimpänä. Sitä voimme alati tutkia ja sen tutkiminen tuottaa mitä tärkeimpiä käytännöllisiä tuloksia. Tarkastaessamme omaa tajuntaamme, huomaamme, että ainoastaan sellaisina hetkinä olemme tunteneet todella elämämme, kun olemme tavoitelleet jotakin epäitsekästä, jotakin hyvää ja ihanteellista. Silloin on elämämme kasvanut, kun olemme lähestyneet rakkaudella muita ihmisiä, ottaneet osaa heidän ajatuksiinsa ja tunteisiinsa, koettaneet auttaa heitä ja sulautua heihin. Sitä vastoin kaikki, mikä on tarkoittanut yksinomaan omaa itseämme ja millä olemme muita vahingoittaen etsineet itsellemme nautintoa, jättääkin jälkeensä tyhjyyden ja autiuden tunteen, kuoleman esimaun. Ja joskin elämän jokapäiväisessä hyörinässä tämän usein unohdamme ja arvelemme, että elämä elettynä itseämme varten on todellista elämää, niin saattaa tulla hetki, jolloin tajuntamme kohoaa korkeammalle. Ja kun silloin katselemme taaksepäin, tunnemme katkeruudella, että se väliaika, jolloin palvelimme ruumista ja tätä persoonallisuutta, olikin hukkaan mennyttä, se ei ollut elämää vaan kuolemaa. Me huomaamme kutistuneemme, kuihtuneemme, mitä enemmän olemme seuranneet itsekkyyden ääntä ja unohtaneet rakkauden ja totuuden ja velvollisuuden kutsut.

Ja jos katsellaan ulkonaista maailmaa, huomataan, että siinäkin kaikki menestyy sen mukaan, kuinka paljon on siihen pantu puhdasta epäitsekkyyttä. Voisi luulla liike-elämässä ainakin menestyksen riippuvan keskitetystä omanvoitonpyynnöstä. Mutta kokemus näyttää toista. Se, joka työskentelee yksinomaan omaa persoonallisuuttaan varten, voi rakentaa suuria suunnitelmia, mutta hänellä ei ole kykyä niitä toteuttaa. Hänellä ei ole ystäviä, ei luottoa, kaikki halveksivat, kadehtivat, vihaavat häntä. Hän ei voi kestää taistelussa kaikkia vastaan vaan sortuu pian tässä ristiriidassa, jollei hän ole jo joutunut omien himojensa uhriksi. Hänellä ei ole tulevaisuutta.

Jos katsotaan niitä suuria liikkeitä, jotka menestyvät, niin niissä voidaan aina löytää joku henkilö, jossa piilee menestyksen salainen syy. Se voi olla joku näennäisesti aivan huomaamaton henkilö, joka tekee tarmokasta, rehellistä työtä, ei omaa itseään ajatellen vaan jotakin suurempaa päämäärää tavoittaen. Ehkä hän tahtoo turvata rakkaittensa toimeentulon tai ehkä hänellä on joku kaunis ihanne, jonka toteuttamiseksi hän tarvitsee varoja. Joka tapauksessa hän ei pyri omaan mukavuuteen ja nautintoon vaan kaipaa jotakin hyvää, jotakin pysyväisen arvoista.

Jos taas joku hanke on epäonnistunut, voidaan aivan matemaattisella tarkkuudella löytää epäonnistumisen syy ja huomata sen tapahtuneen jostakin rikkomuksesta suuren yhteiselämän lakeja vastaan. Voi sanoa ruumiillisenkin elämän kestämisen riippuvan mukautumisesta siihen rakkauden ja himottomuuden ihanteeseen, jonka Jeesuksen käskyt paljastavat. Jokainen luonnonlakien loukkaus, jokainen vihanpurkaus tai hillittömyyden seuraaminen lyhentää elämämme mittaa, ja kun mitta on kulutettu, seuraa kuolema. Sitä vastoin se, jota sanotaan "itsensäkieltämiseksi", osoittautuukin käytännössä mitä suurimmaksi itsen voitoksi ja siunaukseksi.

KUOLEMA — SEKIN SIUNAUSTA

Mutta mitä on sitten tuo kuolema, joka on seuraus kaikesta pahasta? Onko se kirousta, onnettomuutta, Jumalan vihan ilmausta? Emmekö päinvastoin näe, että se on vain saman Hyvän Lain toinen puoli? Siinä ei ole mitään vihaa eikä kostoa. Ainoa onnettomuus olisi, jos paha voisi jäädä olemaan, omaksi ja muiden turmioksi. Nyt kuolema on se hyväntekijä, joka vapauttaa maailman siitä, mikä tuottaa epäsointua. Kuoleman laki on yhtä suurta armoa kuin elämän laki.

Kärsimyksillä ja rangaistuksilla ei ole mitään sijaa tämän suuren Maailmanlain piirissä. Kuolema ei pitkitä kärsimystä, vaan se lopettaa sen. Se ei enää rankaise, vaan se sovittaa kaiken rangaistuksenkin. Viisaasti sanoi Jaakob: "Kun himo on siittänyt, niin se synnyttää synnin, mutta kun synti on täyttynyt, synnyttää se kuoleman." (1:15) Tai Paavali: "Kuolema on synnin palkka." (Room. 6:23) Paha on kärsimystä sitä tehtäessä ja jälkeenpäin, mutta kuolema sen kärsimyksen lopettaa. Jollei paha uudistu, on ihminen siitä vapautunut.

Itsekkään nautinnon rangaistus, joka viimein saattaa ihmisen sitä inhoamaan, ei ole niinkään siitä mahdollisesti koituvat kärsimykset vaan paljon enemmän se kuoleman tyhjyys, joka mielen valtaa juuri sillä hetkellä, kun se on saavuttanut kaipauksensa. Se tuntee kalmankatkeraa hajua keskellä nautintoa. Saituri ei vapaudu himostansa, jos elämä tekee turhaksi hänen pyyteensä, vaan vasta silloin kun hän jää tuijottamaan siihen kultaan, jonka hän on itselleen koonnut. Vain itseään palvellessaan ihminen on rajoittanut itseään, kieltäytynyt todellisesta elämästä ja voittanut tyhjyyttä, harhaa. Hän on "hankkinut ruokaa kuolon mustille kyyhkysille".

Mutta samalla tästä opimme, ettei ole mitään ehdotonta pahaa olemassa, sillä mikään olento ei suorastaan toivo muille pahaa eikä elä toisia vahingoittaakseen. Jokainen ainoastaan rikkoo muita vastaan siinä määrin kuin ne ovat hänen itsekkyytensä tiellä. Eikä toisaalta kukaan meistä ole puhtaasti epäitsekäs. Sen tähden ei myöskään ole mitään ehdotonta kuolemaa. Kaikki vain muuttuu toiseksi. Se, joka eilen on työskennellyt kuolemaa varten, voi tänään ruveta Elämän palvelukseen. Jokaisessa muodossa on jotakin epätäydellistä, siis jotakin "pahaa", kuolemaa. Sen tähden kuoleman laki ilmiömaailmassa tunkeutuu kaikkialle. Toinen muoto väistyy toisen, täydellisemmän tieltä. Elämällä ei voi olla mitään rajoja, sen täytyy aina etsiä uutta ja uutta. Maailmassa on ainoastaan suurempaa hyvää ja pienempää hyvää. Pienempää hyvää me kutsumme "pahaksi", jos se meiltä estää suuremman hyvän.

Voisimme kääntää tämän lain päinvastaiseen muotoon ja sanoa: "kaikki, mikä jää elämään, on hyvää; kaikki, mikä häviää, on pahaa". Silloin huomaamme vielä selvemmin, kuinka kaikki on suhteellista meidän maailmassamme: ehdotonta, ikuisesti pysyvää me emme saata löytää emmekä tajuta, vaan me ainoastaan kasvamme ja kehitymme sitä kohti. Muuttumatonta ikuisuutta, ääretöntä kaikkiallista täydellisyyttä emme saata edes käsittääkään, vielä vähemmän kaivata, siksi elämän ja kuoleman alituinen vaihtelu on meidän kasvattajamme. Joka päivä "kuolee" yksi osa meistä ja syntyy uusi tilalle. Onko elämä uudessa muodossa suurempi vai pienempi, sen itse ratkaisemme.

KADOTUS — KATOAVAISUUS

Jos verrataan Jeesuksen ydinoppia siihen, mitä myöhempänä aikana on kutsuttu "kristinuskoksi", huomataan, että ero on sangen tuntuva. Kun Jeesus opetti: "Kaikki paha on katoavaista", kuuluu ihmisten keksimä oppi: "paha ei voi koskaan katoa, vaan pysyy ikuisesti Jumalan vihan alla". Ei millään ajatusponnistuksella voi ymmärtää, millä tavalla raamatun "kadotus" on saatu merkitsemään "ikuisia rangaistuksia". Vielä tänä päivänäkin ihmiset kuullessaan sanan "kadotus" kuvittelevat edessään tulisia liekkejä ja muita ikuisen piinan välikappaleita. Mutta alkutekstin "apooleia", samoin kuin suomenkielen "kadotus" ja muiden kielten vastaavat sanat merkitsevät aivan yksinkertaisesti hukkaan joutumista, tyhjiin raukeamista, häviämistä olemattomuuteen. Siinä ei ole viittaustakaan jatkuviin kärsimyksiin.

Jos väitetään, että kadotus merkitsee kärsimystä, täytyisi sanoa, että koko ihmistä alempi luomakunta on tuomittu ikuisiin kärsimyksiin, sillä sehän on katoavaisuuden lain alainen. Tajuton luonto ei voi itsetietoisesti toteuttaa hyvän lakia, ja sen tähden sillä ei ole itsetietoista kuolemattomuutta. Onko se silti onneton? Kärsiikö se? Menkäämme ulos luontoon, hengittäkäämme vapaata ilmaa, katselkaamme tuulen nuokuttamia kukkia vihreällä nurmella tai taivaan liiteleviä pilviä tai leikkiviä perhosia, ja sanokaamme: eikö luontoa elähdytä ehtymätön onni ja rauha, sopusointu ja tyytyväisyys?

Jos otamme oppia luonnosta, emme miltään puolelta nureksi maailmantahtoa vastaan, vaan sanomme rauhallisesti: "ota pois minusta, mitä on pahaa, ja lisää, mitä on hyvää". Jos olisi joku ihminen, jossa ei löytyisi mitään epäitsekästä, ei mitään hyvän kaipausta, ei totuuden rakkautta, niin se ei enää olisi ihminen vaan eläin ja kuolisi niin kuin eläin kuolee. Kristus ei ole tälle alemmalle esittänyt elämälle mitään pelotuksia tai kostonuhkauksia. Sen onni ja siunaus on saada sammua, lakata olemasta, kun se on kuluttanut loppuun rajallisen elämänsä.

Toiselta puolen siis Kristuksen suuri laki on täydellistä materialismia. Ruumiin laki on itsekkyys, alituinen ottaminen ja kuluttaminen pysyäkseen voimassa, ja siksi ruumis on tuomittu kuolemaan ja sen keralla kaikki, mikä siihen liittyy. "Maailma katoaa ja hänen himonsa", sanotaan tästä "pikku maailmasta". Materialismi näkee tämän ankaran lain eikä huomaa olemassaolossa muuta puolta. Se ei näe ihmisessäkään muuta kuin sellaisia elintoimintoja, jotka suorastaan riippuvat ruumiin tarpeista ja elimistön fyysisistä ja kemiallisista prosesseista. Nämä tietysti lakkaavat samalla kuin ruumiskin lakkaa toimimasta.

Mutta Kristuksen laissa on kokonaan toinen puoli, jota ei materialismi tunne: elämän tie. Se on meidän kannaltamme ikään kuin lisälahja. Tähän asti olemme olleet katoavaisia noustessamme eläinkunnasta ihmisyyttä kohti, ja meissä on vielä paljon eläintä. Mutta nyt on meissä alkanut herätä sellainen tajunta, joka on kokonaan riippumaton ruumiin tahdosta ja haluista, ja silloin kuuluu meille sanoma — todella "hyvä sanoma", euangelion —: on olemassa tie elämään. Sen tien tunnusmerkkinä on kaiken sen kieltäminen, mikä kuuluu ruumiillisuuteen, ja nousemista itsetietoiseen vapauteen ja työskentelyyn suuren maailman puolesta ja kanssa.

KUOLEMAN TUOLLA PUOLEN

Jo nykyisessä ruumiselämässä näemme, kuinka suuresti irtautuminen omasta persoonallisuudesta ja osanotto muiden elämään rikastuttaa ja lisää meidän oman elämämme sisältöä. Kun edes vähänkin astumme rakkauden lain alueelle, silloin vasta tunnemme todella elävämme, jokainen hetki siinä maailmassa sisältää enemmän kuin viikkokaudet kuivan aineellisuuden tantereilla. Ja kun kuoleman hetki tulee, silloin se ihminen, joka on vain ottanut muilta, riistänyt itselleen ja koettanut tyydyttää omaa etuaan, tietää varmasti, että se kaikki, mitä varten hän on elänyt, otetaan häneltä, eikä siitä tule olemaan mitään jäljellä. Sitä vastoin se ihminen, jossa on herännyt kipinäkin epäitsekästä rakkautta, ei voi niin varmasti uskoa, että tämä rakkaus tulisi häneltä kuolemassa otettavaksi. Se on osa häntä itsestään. Siihen ei ole katoavaisuuden lailla ollut mitään valtaa tässä elämässä, vaan se on säilynyt läpi kaikkien kohtalon vaiheiden, iloissa ja suruissa. Nytkö sen pitäisi ruumiin keralla sammua?

Ei, mitä enemmän hänen ruumiinsa heikkenee, sitä kirkkaammaksi käy hänen sisäinen tajuntansa ja hän eroaa tästä maailmasta hymy huulillaan, vaikka hän tänne saapui itkien. Oliko hänen toivonsa turha?

Kristus ei tässä yksinkertaisessa alkuopissaan puhu mitään ihmisen tulevasta kohtalosta eikä tuonpuoleisesta maailmasta. Elämän ja kuoleman laki pitää paikkansa, vaikka ajateltaisiin yksinomaan tätä ruumiillista elämää ja nykyistä taivalta. Puhdas, epäitsekäs vaellus kuuluu kaikille ihmisille, uskokoot he elämän jatkumiseen tai ei.

Mutta se, ken uskoo, että Kristuksella oli jotakin tietoa, hän käsittää, ettei Mestari olisi näin puhunut ihmisille elämän ja kuoleman tiestä ja jättänyt sen ainoana oppinaan suurelle maailmalle, jollei hän olisi ollut varma sen ehdottomasta kaikkiriittäväisyydestä. Jollei hän olisi tiennyt, että se pitää paikkansa tuolla puolen yhtä hyvin kuin tällä puolen, ei hän olisi siihen perustanut kaikkea opetustaan. Vaan juuri siinä on hänen tietonsa merkitys, että hän voi nähdä paljon kauemmalle kuin kukaan meistä ja kertoa, minkälainen taival on siellä, minne katseemme ei ulotu. Ja hän lausuu: "Olkaa huoleti, sama laki siellä kun täällä: se kuolee, minkä tulee kuolla; se elää, minkä tulee elää." Joskin elämä siirtyy pois näkyvistämme, niin emmehän tässäkään maailmassa ole sitä koskaan silmillämme nähneet tai käsillämme koskettaneet.

Ennen kuin ihminen käytännössä tuntee, mitä on todellinen elämä, järjen ja rakkauden hallitsema, ei hänelle ole mistään merkityksestä, uskooko hän kuolemanjälkeiseen elämään vai ei. Kristus laski tiedon perustuksen yksinomaan kokemukselle ja sen tähden hän alkuopissaan ei mainitsekaan niitä vertauksia, jotka viittaisivat tuonpuoleiseen olemassaoloon.

TIEDON LAINA

Vaan jos olemme huomanneet ja alkaneet uskoa, että Kristus näki myös suuriin kaukaisuuksiin, ymmärrämme, mikä suunnaton merkitys hänen työllään oli maailmassa. Jos odottaisimme, kunnes tiede keksinnöillään ja havainnoillaan olisi todentanut tuon näennäisesti niin yksinkertaisen lain, saisimme viihtyä kenties miljoonia vuosia tietämättömyydessä. Kukapa tiedemies uskaltaisi niiden vähäisten tosiasioiden nojalla, jotka kohtaavat silmiämme, tehdä johtopäätöstä, mikä käsittäisi koko ikuisuuden? Ja kuitenkin tämän lain tunteminen on meille tärkeä nyt ja joka hetki. Sen tähden sellaiset suuret Mestarit kuin Kristus ja hänen kaltaisensa tulevat maailmaan, näyttävät kuvan täydellisestä elämästä ja kertovat, että se on ikuisesti sammumaton. Silloin vähempitietoiset kuolevaiset voivat lainata heidän tietoaan ja elää hyvässä toivossa sekä lähteä turvallisella mielellä kuoleman ulapalle.

Tällainen "laina" ei ole mitään häpeällistä. Se on kuitenkin kerran takaisin maksettava. Tuo tieto on äärettömien aikakausien kuluessa todennettava, ja meidän on pala palalta pienimpiä yksityiskohtia myöten tutkittava, pitääkö se paikkansa. Vasta silloin voi se tulla omaksemme. Samanlaista "lainaa" on suurin osa, mitä me nykyään omistamme. Onkohan meillä ihan omaa oikeutta edes jokapäiväiseen leipäämme, sillä emmehän ole sitä itse luoneet vaan ainoastaan laskeneet siemenen maahan ja odottaneet, kunnes luonto on kasvattanut siitä viljan?

Tiedon Mestari tunkeuduttuaan — ehkä kaukaisia aikoja sitten — läpi kaikkien ilmiöiden, kautta näkyväisten ja näkymättömien maailmoiden, itse siihen Äärettömään Tahtoon, joka hallitsee kaikkea olemassaoloa, voi sieltä astua ulos ja sanoa kärsiville ja epätoivoisille maan lapsille: "Minä tunnen Isän tahdon." Ja nyt näemme, mitä tämä merkitsee. Ensimmäinen sanakin tästä Isän tahdosta, ensimmäinen kaikukin elämän alkusäveleestä, paljastaa niin sanomattoman viisauden ja sopusoinnun, että meille sen kuullessamme tuntuu kuin ei siihen enää voisi muuta lisätä. Onko ihme, että opetuslapset tämän tajutessaan laskivat kätensä alkuperäisen evankeliumin päälle ja vannoivat, ennen kuin maailmaan lähtivät: "Tämä on Herran sana. Olkoon meidän puheemme kyllä ja amen, ja mitä siihen lisätään, on pahasta." Eli "Apostolien opin" omilla sanoilla: "Älä laiminlyö Herran käskyjä, vaan säilytä, mitä olet saanut, siihen mitään lisäämättä tai siitä pois ottamatta." Siksi ensimmäiset opetuslapset eivät ole jättäneet muuta jälkeensä kuin tämän lyhyen yhteisen evankeliumin.

OLIKO MAAILMALLA USKOA?

Mutta kuinka maailmassa kävi? Ei ollut ihmisillä uskoa edes sinapinsiemenen vertaa. Ei monikaan tahtonut tietää noin yksinkertaisesta elämänopista ja ruveta noita käskyjä seuraamaan. Ei voi olla mahdollista — arveltiin — että Kristus olisi tuollaista opettanut. Täytyy olla joku muu päämäärä kuin pelkkä elämä ja joku muu tie kuin itsensä kieltäminen. Ja näin laadittiin uusia oppeja, toisia toistensa jälkeen, ja ihmisiä käskettiin uskomaan näihin. Uskomaan! Nyt ylistettiin uskoa ja luultiin sillä tultavan autuaiksi, vaikka oli alettu sillä, että Kristuksen oppi epäuskolla hylättiin.

Jos olisi ollut kaksi Kristusta: toinen, joka opetti tuntemaan elämän ikuista, muuttumatonta lakia, ja toinen, joka lupasi "pelastaa" häneen uskovat pois kaiken todellisuuden piiristä ilman heidän omaa ponnistustaan, niin meillä kaiketi on suurempi luottamus edelliseen. Meidän Kristuksemme ei tosin puhu mistään "sovituksesta", hän ei käske itseään jumaloimaan, päinvastoin suorastaan kehottaa kunnioittamaan jokaista, ken herättää tämän elämänymmärryksen, ikään kuin hän olisi Herra ja Mestari [Alaviite: Ks. Apostolien oppia.]. Mutta sitä suuremmalta näyttää meistä hänen viisautensa.

Oikeastaan on hieman väärin kutsua tätä totuutta ensinkään "Jeesuksen opiksi" tai "apostolien opiksi". Se on yhtä pätevää, julistipa sitä kuka tahansa. Se on jotakin, mikä ei muutu aikojen vaihdellessa vaan on ikuisesti soiva sävel.

MOOSES JA BUDDHA

Siksi voimmekin löytää jälkiä samasta viisaudesta kaikilta maailman ääriltä ja kaikilta ajoilta. Tässäkin Juudan kansassa oli hämärässä muinaisuudessa vaikuttanut suuri profeetta, Mooses, joka sai tietonsa ollessaan "kasvoista kasvoihin" Jumalansa kanssa. Kun hän oli kuolemaisillaan, kutsui hän kansansa koolle ja puhui sille juhlallisen vakavasti:

"Minä otan tänä päivänä taivaan ja maan todistajaksi, että minä panen eteenne valittavaksi elämän ja kuoleman, kirouksen ja siunauksen." (5 Moos. 30:19)

Mooses ei ollut kansalleen puhunut mitään kuolemanjälkeisestä elämästä. Se "elämä", johon hän käänsi heidän toivonsa, oli onnellinen elämä, "siinä maassa, minkä Herra teille ja teidän siemenellenne antaa". Mutta hänen mahtava valansa osoittaa, että hän tiesi tämän elämän ja kuoleman lain syleilevän taivasta ja maata ja ulottuvan paljon kauemmaksi kuin hänen kovakorvainen kansansa silloin vielä aavisti. Ei häntä turhaan oltu kasvatettu kaikessa Egyptin viisaudessa. (Ap. T. 7:22) Varmaan hänkin oli vihitty niihin mysteerioihin, jotka paljastavat kuoleman salaisuudet.

Jos katsomme ympäri maailman, voimme kaikista uskonnoista löytää saman ydintotuuden, jonka Kristus omaa nimeään siihen liittämättä jätti opetuslapsilleen julistettavaksi. Itämaiden suuri opettaja Buddha puhui alituisesti siitä syntymän ja kuoleman virrasta, josta ihmisen tulee kohota todelliseen elämään.

"Niin kuin virran vedet syöksyvät eteenpäin eivätkä milloinkaan palaja, niin on ihmisen elämä. Se, mikä on mennyt, ei tule takaisin. Oi, mikä onni on päästä tästä tilasta."

"Usko voi kulkea virran yli. Viisas, joka elää uskosta, hän nauttii epäitsekkyyden autuutta, heittää pois kaikki esteet ja saavuttaa vapautuksen kuolemasta. Kuulemisesta tulee tieto, joka tuo valaistuksen; usko, joka tottelee käskyjä, johtaa viisauden tielle; kun ihminen kestävästi tällä tiellä kulkee, löytää hän pelastuksen kärsimyksestä ja kykenee kulkemaan yli häviön ammottavan kuilun ja pelastumaan siitä."

"Vakavuus on kuolemattomuuden tie; ajattelemattomuus kuoleman tie. Ne, jotka pyrkimyksessään ovat totisia, eivät kuole; ne, jotka ovat ajattelemattomia, ovat jo kuin kuolleet."

"Opetuslapsi on pääsevä voitolle tästä maasta ja tuonelasta ja jumalien maailmasta. Opetuslapsi on löytävä hyveen selvästi viivoitetun tien niin kuin etsivä ihanan kukan."

"Harvat ovat ihmisten joukossa ne, jotka pääsevät toiseen rantaan; muut vain juoksevat edestakaisin pitkin tätä rantaa. Mutta ne, jotka seuraavat velvollisuutta, kun se on heille hyvästi saarnattu, ne pääsevät pois kuoleman valtapiiristä, kuinka vaikeata siitä onkin päästä." (Dhammapada)

Mutta meidän ei tarvitse etsiä kaukaisista maista ja ajoista tämän suuren elämäntotuuden kaikuja. Meille tajuttavalla tavalla ja tieteellisen erittelyn tarkkuudella on nämä tiet meille viitoittanut aikakautemme suuri ajattelija venäläinen Tolstoi. Suorastaan elämää tarkkaamalla ja tunkeutumalla tajuntansa syvyyteen hän on nähnyt ja tuntenut saman lain ja sen selvittänyt ajalleen. Yli kolmekymmentä vuotta sitten hän kirjassaan "Elämä" esitti sen saman, mitä Apostolien opissa luemme. Mahdollisesti hän on tuntenut tämän teoksen, joka silloin vastikään oli löydetty, mahdollisesti ei. Joka tapauksessa hän ei perusta oppiaan mihinkään muuhun kuin jokaisen ihmisen omaan järkeen.

Lyhyt selonteko tuosta Leo Tolstoin teoksesta lienee paikallaan, ennen kuin lopetamme esityksemme siitä, mikä on Kristuksen opin ydin.

LIITE:

"ELÄMÄ" TOLSTOIN MUKAAN

Lyhyt selonteko Leo Tolstoin kirjasta "Elämä" (kirj. v. 1887).

VÄÄRÄ TUTKIMUSTAPA

Eräällä miehellä oli mylly. Hän oli sen perinyt isältään, ja tämä taas esi-isältään. Ja hän tiesi varsin hyvin, kuinka sitä oli hoidettava, jotta se jauhaisi kunnollisesti. Mutta jostakin syystä hän oli saanut päähänsä ruveta miettimään kaikkia sen koneiston yksityiskohtia. Eikä hän ainoastaan miettinyt koneistoa vaan alkoi myös tutkia sitä virtaa, josta mylly sai vetensä, ja kyseli, mistä vesi sai alkunsa jne. yhä kaukaisempia ja kaukaisempia asioita. Mutta näin tehdessään hän laiminlöi kokonaan myllynsä hoitamisen. Naapurit valittivat turhaan hänen huolimattomuuttaan, ja kun he eivät millään voineet saada hänen mieltään muuttumaan, he viimein jättivät tuomatta viljaansa hänen myllyynsä ja se jäi seisomaan.

Elämä on se mylly, jota ihminen on pantu hoitamaan Elämän tarkoituksena on, että se elettäisiin hyvin. Tätä elämän tarkoitusta ihminen ei voi koskaan laiminlyödä saamatta siitä rangaistusta. Siksipä kaikki kysymykset, jotka estävät huolenpitoa tästä pääasiasta, ovat turhuutta.

Juutalainen ja kristitty väittelivät. Juutalainen keksi kaikenlaisia viekkaita saivarteluja, jotka veivät pois pääasiasta, kunnes kristitty läpsäytti hänen kaljua päätään ja kysyi: "Mistä kuului ääni, päästä vai kallosta?" Silloin jäi juutalainen vihdoinkin sanattomaksi.

Tähän asti on elämän ymmärtämiseksi aina tutkittu, mistä elämä johtuu ja mistä se on kokoonpantu. Tehdään aivan samoin kuin mylläri teki myllynsä kanssa. Mennään soluihin asti ja tutkitaan, kuinka solut syntyvät ja kuinka elämä on niistä muodostunut sellaiseksi kuin se nyt on. Lopuksi tullaan siihen selitykseen, että elämä on määrättyjen fyysisten ja kemiallisten voimien toimintaa. Niistä riippuu, että elämä on sellaista kuin se on. Jokainen ihmisen elintoiminta on tältä kannalta yhtä luonnollinen ja hyvä kuin toinenkin.

Mutta jos todella tiede voisi tuntea, kuinka elimellinen aine syntyy epäelimellisestä ja kuinka luonnon voima muuttuu tunteeksi, tahdoksi ja ajatukseksi, niin mitä sitten? Ei vielä ensinkään tiedettäisi, kuinka on elettävä. Ne, jotka uskovat tieteeseen, uskovat siihen aivan kuin juutalaiset Messiaaseen. Ihmisen ei tarvitse muka muuta tehdä kuin odottaa, että tiede selvittää sille kerran elämän. Mutta ajatteleva ihminen alkaa itse tutkia.

TAISTELU OLEMASSAOLOSTA

Jokainen ihminen elää ainoastaan omaa hyväänsä varten, hän ei voi ajatella elämää toivomatta siitä onnea. Elämä merkitsee jokaiselle ihmiselle onnen kaipuuta ja autuuden etsimistä.

Ensin hän luulee olevansa aivan yksin maailmassa. Hänelle ei ole mikään muu elämä todellista kuin hänen omansa. Mikään ei ole arvokasta, joka ei tule hänelle itselleen.

Mutta tätä omaansa etsiessään hän huomaa, että hänen onnensa riippuukin muista olennoista. Ja hän huomaa, että näillä muilla olennoilla on aivan sama käsitys elämästä kuin hänellä itsellään. Jokainen etsii niistä yksinomaan omaa onneaan ja on valmis riistämään kaikilta muilta heidän onnensa, so. heidän elämisehtonsa. Ihminen huomaa, että maailma on kokoonpantu olennoista, jotka ovat sidotut toisiinsa ja kuitenkin kaikki alati tahtovat toisiaan syödä ja lopettaa. Tämä ei voi tuottaa heille onnea vaan suurta pahaa.

Ja vaikka hän itse voisikin menestyksellä taistella muita persoonallisuuksia vastaan, osoittaa järki ja kokemus hänelle, että ne onnelta näyttävät, jotka hän riistää omalle minälleen nautinnoksi, ovat vain näytteitä siitä kärsimyksestä, joka aina yhdistyy nauttimiseen. Mitä kauemmin hän elää, sitä selvemmin hän näkee, että kyllästyminen, vaivaantuminen ja kärsimys tulevat yhä suuremmtksi ja nautinnot yhä pienemmiksi. Hän lähestyy vanhuutta, heikkoutta ja kuolemaa joka hetkellä elämässään.

Ihminen käsittää, että hänen on mahdotonta hankkia pysyvää elämää ja onnea persoonallisuudelleen. Se, mitä hän pitää itselleen arvottomana, suuri maailma, ihmisten ja kaikkien olentojen elämä, se pysyy ja elää ainiaan. Elämä ja onni on mahdollinen ainoastaan muille olennoille, joiden olemassaoloa hän ei tunne eikä tahdo tuntea.

Tämä kaikki ei tule ihmiselle mieleen ainoastaan pimeinä hetkinä, vaan se täyttää viimein hänen koko olemuksensa vastaansanomattomalla todellisuudellaan.

ELÄMÄN TODELLINEN TARKOITUS

Jos voisi olla todellista persoonallista onnea, niin se kuitenkin aina kulkisi tyhjäksi tulemista kohti. Jokainen ihminen, nuori tai vanha, tietää tämän.

Kaikkein kaukaisimmista ajoista asti suuret ihmiskunnan opettajat ovat koettaneet ratkaista tätä elämän suurta arvoitusta ja heidän vastauksensa ovat kaikki yhtäläiset.

He sanovat: "Todellinen elämä on itsensä kieltämistä, se on Jumalan käskyjen tottelemista, se on järjelle alistumista." Ja Kristus, kooten yhteen kaikkien muiden vastaukset, sanoi: "Elämä on rakkautta Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan, ja se antaa ihmiselle onnen."

Näitä vastauksia vahvistaa todeksi miljoonien elämänkokemus. On todistettu ja todistetaan yhä, että yksilöllisen onnen halun sijalle voi syntyä se kaipuu, että muut olisivat onnellisia, eikä tätä kaipuuta vähennä elämän kärsimykset ja kuoleman pelko.

Mutta aina on ollut ihmisiä, jotka eivät ole käsittäneet, että tämä on koko elämän ratkaisu, vaan ovat koettaneet opettaa ihmiskunnan valistamiseksi muita oppeja.

Farisealaiset opettavat, että sellainen elämä, joka itsessään on väärä, voidaan parantaa uskomalla tulevaiseen elämään.

Toiset, joita voisimme kutsua kirjanoppineiksi, kieltävät kaiken muun paitsi näkyvän elämän, eivätkä näe mitään nurinkurista tässä elämässä. He väittävät, että farisealaisten oppi tulevasta elämästä ei ole muuta kuin taikauskoa ja että eläimellinen olemassaolo on ainoa ihmisen elämä.

Nämä kahdenlaiset ihmiset — farisealaiset ja kirjanoppineet — kiistelevät aina keskenään. Kummatkaan eivät ratkaise, kuinka elämä on elettävä, ja he kiistellessään estyvät näkemästä, että ihmiskunnalla on ollut opettajia, jotka ovat selittäneet, mitä elämä on.

Kaikkein karkeimmat ihmiset vastaavat kysymykseen, mitä on elämä: "Elämä! Sehän on luonnollisesti ruumiin liikunto ja toiminta, joka alkaa syntymässä ja loppuu kuolemaan." Ja tiede, tutkiessaan aineellisia ilmiöitä, tulee samaan johtopäätökseen ja väittää elämän lain olevan taistelua olemassaolon puolesta. Siten se antaa tukea ihmisen alhaisimmalle vaistolle.

Mutta järjen herätessä ihminen heti huomaa, kuinka nurinkurinen tuo johtopäätös on. Hän ei voi tunnustaa omaksi elämäkseen pelkkiä ruumiin elontoimintoja. Hänen oma elämänsä on alkanut vasta silloin, kun järki on hänessä herännyt. Kaikki muu sitä ennen on ollut vain unelmoimista, näkyjen näkemistä, jotka kulkevat silmien ohi. Vastasyntynyt lapsi ei tiedä elävänsä. Jos joku sen elämän katkaisee, ei se sitä ymmärrä. Ei mikään ole mielettömämpää kuin lukea ihmisen järjellistä elämää vuosissa. Ei koskaan voi löytää sitä kohtaa, mistä se olisi alkanut. Ihminen ei voi edes kuvitella, että tämä järkitajunta olisi syntynyt isästä ja äidistä määrättynä vuotena. Hän pitää itseään tajuntansa kautta yhtyneenä muihin järkiolentoihin, jotka ovat mitä kauimpana hänestä ajassa ja paikassa, jotka ovat eläneet kenties tuhansia vuosia ennen häntä muissa maailman osissa.

Kun järki herää ihmisessä, hän joutuu ristiriitaan eläimellisen elämän kanssa. Vaikka hän kuinka koettaisi, hän ei enää voi uskotella itselleen, että olisi mahdollista saavuttaa mitään pysyväistä nautintoa omalle itselleen. Ei hän myöskään voi uskoa, että todellinen elämä olisi saavutettavissa vasta haudan tuolla puolen, vaan hänen sisällään on vaatimus, että elämällä pitää olla järjellinen tarkoitus täällä nyt jo.

Järki, jonka pitäisi olla hänen ylevin kykynsä, tuntuu myrkyttävän hänen koko olemassaolonsa. Hän ei voi enää elää mukana siinä pyörteessä, johon hän on joutunut elettyään vain vaistomaisesti sen mukaan, mitä hän on nähnyt ympärillään. Ne menot ja tavat, erikoiset puvut, erikoiset säännöt, joita kussakin maassa pidetään välttämättömänä ihmisen elämälle, eivät saa häntä vakuuttuneeksi siitä, että niissä piilisi elämän tarkoitus.

Tämä järjen herääminen voi viedä hänet epätoivon partaalle. Jos hän saavuttaisikin persoonallista onnea, huomaa hän, että sen loppu on kuitenkin ehdottomasti kuolema, ja sitä vaikeampi vain tulee olemaan, kun täytyy siitä luopua. Tuskissaan ajatellen tätä elämän sovittamatonta ristiriitaa, hän tahtoisi yhdellä hetkellä katkaista gordilaisen solmun ja lopettaa elämänsä päästäkseen tietämättömyyteen kaikesta.

UUSI LUONNOLLINEN ELÄMÄ

Mutta tämä vain merkitsee, että hän ei vielä tunne sitä uutta elämää, johon hän on astunut. Se, mikä hänestä ensin tuntui sairaalloiselta ja mahdottomalta — persoonallisesta onnesta kieltäytyminen — onkin järjen elämälle yhtä luonnollista kuin linnulle lentäminen. Vaikka linnullakin on jalat, ei se merkitse, että sen tulisi maan päällä kävellä.

Jos eläin tuntisi ainoastaan sen elintoiminnan, mikä on kasvissa ja missä ei kysytä mitään omaa ponnistusta, tuntuisi siitä ensin tuskalliselta, kun pitäisi itse ruveta liikkumaan ja nähdä vaivaa ruoan keräämiseksi. Se tahtoisi vain maata hiljaa ja hengittää, niin kuin kasvi, mutta se ei voi enää, kun siinä on herännyt eläimen tajunta.

Ihmisessä on kasvin elämä, joka tapahtuu hänen ruumiissaan itsetiedottomasti ilman hänen ponnistustaan, ja eläimen elämä, joka etsii itselleen nautintoa käsittämättä että ei voi saada sitä. Mutta kumpaakaan näistä hän ei voi tunnustaa omaksi itsetietoiseksi elämäkseen. Ne ovat vain muistoja entisistä kehityskausista. Ne antavat ainoastaan työainekset hänen käytettäväkseen. Vaikka ihminen hulluna tai tuskanhoureessa tai intohimossaan tai päihtyneenä liikkuisi kuinka paljon tahansa, emme kutsu tätä hänen oikeaksi elämäkseen. Mutta olkoon hän kuinka heikko, liikkumaton, tautivuoteella lepäävä, ja jos hänen järkensä työskentelee, tunnustamme hänet eläväksi.

Ruumiillinen elämä ja sen tarpeiden tyydyttäminen on rajoitettua, mutta hänen järkensä toiminta ja hyvän toivomus on rajoittamaton.

Kun ihminen kerran järjessään näkee, että pyrkimys laajentaa persoonallisuutta ja tehdä se häviämättömäksi ei voi tuottaa muuta kuin keskeytymätöntä ristiriitaa ja kärsimystä, niin hän on syntynyt uuteen elämään. Hän kieltäytyy siitä, minkä kuitenkin täytyy hukkua ennemmin tai myöhemmin. Kysymys, kuinka persoonallisen onnen vaatimus voidaan sovittaa maailman menoon, joka tekee tämän onnen mahdottomaksi — se kysymys onkin ratkaistu jo kauan sitten. Ja aina on ollut hämmästyttävää niille, jotka ovat sen ratkaisseet, että he tuntevat ikään kuin tienneensä ratkaisun jo kauan sitten ja ainoastaan unohtaneensa sen. Niin yksinkertainen ja itsestään johtuva se on.

On vain yksi mahdollisuus ristiriidan lopettamiseen: että kaikki elävät muiden hyväksi ja rakastavat muita enemmän kuin itseään.

Silloin kaikki näkyy uudessa valossa. Jos ihminen vain mielessään myöntää, että hänen ainoa järjellinen elämänsä on muiden hyvän palveleminen, silloin lakkaa persoonallisen nautinnon jano. Erehtyvä tajunta sanoo: "se on mahdotonta", ja kuitenkaan ei ole yhtään ihmistä, joka ei juuri tähän "mahdottomuuteen" olisi perustanut elämänsä parhainta onnea. Ei ole yhtään ihmistä, joka ei olisi tuntenut, kuinka hänestä itsestään riippumattomien olentojen onni on tullut hänen nautinnokseen.

Koko ihmiskunnan kehitys on ollut epäsovun vähentämisessä ja taistelun lievittämisessä. Vihollisuudesta ja ristiriidasta on tultu yhä lähemmäksi ykseyttä ja sopusointua.

"Tarpeita", jos niihin katsotaan, voi olla lukemattomia, sillä ihminen aina pitää itselleen tarpeellisena sitä, mitä hän haluaa. Jos hän elää niitä tyydyttääkseen, ei niillä koskaan tule olemaan rajoja. Mutta on mahdotonta, ettei tämä tulisi väsyttäväksi, jos hän järjellä katselee elämää.

RAKKAUS

Kaikki ihmiset tuntevat sen tunteen, joka ratkaisee elämän monet ristiriidat. Se on rakkaus. Rakkaus on ainoa ihmiskunnan järjellinen toiminta.

Monet luulevat, että rakkaus on satunnainen ilmiö muiden ilmiöiden joukossa. Se on heistä pikemmin kuin tauti, joka aikanaan huumaa ja sitten tuottaa ikävyyttä. Mutta tällainen satunnainen rakkaus ei ole vielä todellista. Se on hetkellistä mieltymystä yhteen persoonallisen elämän tilaan enemmän kuin toiseen. Rakkauden täytyy tulla todelliseksi, alituiseksi sieluntilaksi. Se on mitä järjellisin, valoisin ja sen tähden tyynein ja iloisin mielentila, lapsille ja järkeville ihmisille ominainen. Koettakoon ihminen todellisella tunteella sanoa itselleen: "minä rakastan – yhdentekevää, kuinka minun itseni on, minä en mitään kaipaa", niin hän huomaa, kuinka paha tahto katoaa ja rakkaus kuohuu esiin hänen sydämestään.

Satunnainen intohimo ei pelasta olemassaolon ristiriidasta. Ainoastaan silloin kun ihminen antaa toisille, ei vain jonkin osan ajastaan ja varoistaan vaan oman itsensä, uhraa kaiken elämänsä, kuluttaa ruumiinsa, ainoastaan silloin hän alkaa tuntea sitä onnea, joka on rakkauden palkinto. Ja ainoastaan siinä tosiasiassa, että tällainen rakkaus löytyy, on maailman perustus. "Me tiedämme, että olemme tulleet kuolemasta elämään, sen tähden että rakastamme veljiämme", sanoo Johannes. "Se, joka ei veljeään rakasta, se pysyy kuolemassa." Rakkaus on se, minkä kaikki tunnemme, jollei mikään väärä oppi pimitä sitä.

Kuka ei olisi, vaikkapa vain yhdenkin kerran, tuntenut sitä tunnetta, jolloin hän tahtoisi rakastaa kaikkia, isää, äitiä, veljiä ja pahoja ihmisiä, koiraa, hevosta, jopa ruohonkortta maassa. Hän vain haluaa, että jokaisella olisi hyvä olla ja että kaikki olisivat onnellisia. Ja vielä enemmän hän haluaa, että hän itse voisi toimia ja antaa itsensä ja koko elämänsä muiden onnellistuttamiseksi.

Mutta rakkauden täytyy itsestään kasvaa. Jos siihen tartutaan karkein käsin ja huudahdetaan: "nyt tahdomme ruveta harjoittamaan rakkautta kaikkia kohtaan", niin sen käy niin kuin kukan, joka maasta temmataan irti: se kuihtuu, rakkaus muuttuu turhaksi tunneherkkyydeksi.

Kaikki, minkä ihminen rakkaudelle tekee, on vain pahaksi. Ainoa, millä voi jouduttaa sen kasvua, on antaa järjen valon paistaa sen yli.

Ihmisen järjellinen elämä on silloin näkymätön, mutta epäämättömän todellinen, joka hetki tapahtuva eläimellisen luonnon alistaminen järjelle ja rakkaudelle. Koettamalla yhä parantaa olotilaansa, ei hän koskaan rauhaa saavuta, sillä ei mikään olotila lihassa ole parempi kuin toinen. Se on laki yhtä hyvin kuin että vesi järvessä ei voi toisaalla kohota korkeammalle kuin toisaalla.

MITÄ ON KUOLEMA?

"Ei ole mitään kuolemaa", sanovat kaikki maailman opettajat. Ja jokainen elävä olento tuntee saman sielussaan sillä hetkellä kuin hänen tajuntansa selviää. Minä olen tietoinen elämästäni, ei siten kuin olen ollut tai tulen olemaan vaan näin: minä olen, en koskaan missään ala enkä koskaan missään lopu. Ei ole mitään käsitystä ajasta ja paikasta liittyneenä elämisen tunteeseen. Kuoleman pelko on vain vaistomainen tieto siitä, ettei ihminen tunne elämää eikä omista sitä.

Tietoisuus elämästä ei ole samaa kuin tietoisuus ruumiin elämisestä. Keski-iästäni, nuoruudestani, lapsuudestani en useinkaan muista mitään. Ainoa, mikä määrää kunkin yksilön oman elämän, on hänen mieltymyksensä toiseen tai toiseen. "Minä rakastan tätä, minä en rakasta tuota", siinä on hänen minuutensa perusta. Kaikkiin vaikuttaa ulkomaailma samalla tavalla, mutta he ottavat vaikutuksen eri tavalla vastaan, riippuen sisäisestä luonteestaan, mieltymyksen ja vastenmielisyyden tunteistaan.

Tämä erityinen minä ei ole alkanut syntyessä. Maailmaan tullessaan on ihmisellä hyvin määrätyt ominaisuudet, miksi hänen täytyy rakastaa toista, mutta ei toista. Suhteeni maailmaan ei ole siis alkanut tästä ruumiista eikä tästä aistimuselämästä. Minäni on tullut paikattomuudesta ja ajattomuudesta.

Siitä näen, että ruumiini voi tulla tyhjäksi, mutta ei elämä. Lihan kuolema tosin hävittää tietoisuuden ajallisesta elämästä. Mutta tämä tapahtuu meille alinomaa pitkin elämäämme. Se, mikä sitoo kaikki tajunnantilat yhteen, on jokin mielistyminen toiseen asiaan ja kylmyys toista kohtaan, minkä vuoksi pidän kiinni toisesta ja toinen minulta häviää; se on kykyni rakastaa hyvää ja vihata pahaa — se muodostaa minäni. Tätä kykyä ei ajoittainen tajunnan pysähtyminen voi sammuttaa yhtä vähän kuin unen hetkellinen tajuttomuus muuttaa minut toiseksi.

Sellainen ihminen, joka ymmärtää elämän, tietää tuoneensa erityiset suhteensa maailmaan, rakkautensa toisia kohtaan ja vastenmielisyytensä toisia kohtaan, salatusta edellisestä elämästään. Koko hänen nykyinen elämänsä on yhä uusien suhteiden muodostaminen ja rakkauskyvyn kasvattaminen ja laajentaminen.

"Veljeni kuolee. Side välillämme katkeaa. Hän ei ole olemassa minuun nähden ja samaten mekään emme tule olemaan niihin nähden, jotka meidän jälkeemme tulevat."

Mikään ei selvemmin todista, että kuolema on harhaa, kuin tämä. Mitä on tapahtunut? Se, mitä olen ennenkin tietänyt veljestäni, on yhä olemassa. Se on muisto hänen henkisestä kokoonpanostaan. Tämä muisto ei ole ainoastaan kuva, se on se sama näkymätön ilmakehä, joka ympäröi hänen elämänsä; se vaikutti minuun ja muihin hänen elämänsä aikana vaikuttaa, nytkin hänen kuolemansa jälkeen. Jopa nyt se vaikuttaa voimakkaammin.

Eikä siinä kylliksi. Tämä kuolleen veljeni elämä ei ainoastaan vaikuta minuun vaan astuu minuun sisälle.

On mahdotonta vakuuttaa itselleen kuolemattomuutta. Ihminen uskoo kuolemattomuuteen ainoastaan silloin kun hän ymmärtää, että elämänsä ei ole yksi aalto vaan se ikuinen liikunto, joka tässä elämässä näyttäytyy yhtenä aaltona.

Ilman epäilystäkään minä päätän, että elin ennen syntymääni ja että tulen elämään ei ainoastaan nykyisen hetkellisen elämäni jälkeen, jossa nykyään tapaan itseni, vaan jokaisen muun hetkellisen ajan jälkeen, joko ennen tai jälkeen ruumiillisen kuolemani.

Me valitamme, kun emme nyt ymmärrä paljoakaan siitä, mikä on tapahtunut meille ennen syntymäämme ja mikä tulee tapahtumaan kuoltuamme, mutta se on samaa kuin jos valittaisimme, ettemme näe sitä, mikä on näkemiskykyämme tuonnempana. Jos sen näkisimme, emme näkisi sitä, mikä on sen rajojen sisäpuolella.

Järkeni näyttää vääjäämättömästi, että todellinen elämäni ei alkanut syntyessäni, vaan että onni aina on ollut olemassa. Tämä onni kasvaa täällä, kunnes se tulee niin suureksi, etteivät mitkään rajoitukset voi sitä pidättää, ja silloin sen täytyy siirtyä toiseen olemassaoloon. Järki vie ihmisen elämän tielle, joka ikään kuin pitkän yhä laajenevan tunnelin toisessa päässä näyttää hänelle epäämättömän kuolemattomuuden ja onnen.

Maallinen elämä on täynnä kärsimyksiä. Ja kuitenkaan ihmiset eivät lopeta itseään. He tuntevat vaistomaisesti, että tämä kärsimys on välttämätöntä elämän kasvamiselle. Eläin ei kysy miksi on kärsimystä. Mutta ihminen esim. maatessaan tappotantereella ei mietiskele ainoastaan jalassaan pakottavaa haavaa vaan enemmän sitä syytä, joka on tuottanut kärsimyksen.

Hänen ainoa tehtävänsä järjellisenä olentona on tunnustaa tekemänsä synti, katua sitä ja myöntää totuus.

On sellaisia kärsimyksiä, jotka eivät riipu itsestäni. Niiden syyn ymmärrän, kun tunnustan koko menneen ja tulevan elämäni onnen olevan lakkaamattomassa yhteydessä muiden ihmisten ja luontokappaleiden onnen kanssa. Minun täytyy tunnustaa, ettei persoonallisuuteni ole minä itse. Sen tähden olen ihminen ja yksilö, että ymmärtäisin muiden yksilöiden kärsimykset ja että jokaisessa kärsimyksessä näkisin kärsimyksen yleisen syyn — erehdyksen.

Ihmisen elämä on pyrkimystä onneen, ja se, mitä hän etsii, annetaan hänelle. Kuolema ja kärsimys on ainoastaan rikoksia, jotka ihminen itse on tehnyt omaa elämänlakiaan vastaan. Sille ihmiselle, joka elää olemuksensa lain mukaan, ei ole olemassa kuolemaa eikä kärsimystä. "Tulkaa Minun tyköni te, jotka työtä teette ja olette raskautetut. Ottakaa minun ikeeni päällenne ja oppikaa minusta, sillä minä olen sävyisä ja nöyrä sydämeltäni, ja te löydätte levon sieluillenne. Sillä minun ikeeni on helppo ja kuormani on keveä." Ihmisen elämä on pyrkimystä hyvään. Elämä ei voi olla kuolemaa eikä hyvä voi olla pahaa.

Jatkuu...

Etusivu

Eri uskonnot

V. H. V.

KRISTINOPIN ALKUPERÄINEN OPPI ELÄMÄSTÄ JA KUOLEMASTA

I KRISTUKSEN OPIN YDIN

Tämä kirja

II Tuonpuoleiset vertaukset

III Ylösnousemus ja jälleensyntyminen

IV Paavalin tietoviisaus

IV Paavalin tietoviisaus

V Kirkon oppi

LÄHDEKIRJOJEN NOJALLA KIRJOITTANUT

V. H. V.

JOHDANTO: TIEDON PUUTE

I KIRJA

KRISTUKSEN OPIN YDIN

I MAAILMAN TILA

II USKO JA TIETO

III KRISTUKSEN PERSOONA

IV OPETUSTAPA

V KAKSI TIETÄ

KAHDENTOISTA APOSTOLIN OPPI

LIITE:

"ELÄMÄ" TOLSTOIN MUKAAN

KRISTINOPIN ALKUPERÄINEN OPPI
ELÄMÄSTÄ JA KUOLEMASTA