Eero Ojanen
MITEN VOI OLLA NÄIN PALJON HYVÄÄ?
Filosofiassa 1900-lukua voisi perustellusti nimittää negativismin kulta-ajaksi tai aikakaudeksi. Tärkeää on ollut tieteen ja ei-tieteen erottaminen, jyrkkä rajanveto siihen mitä "mistä ei voida puhua" tai mikä ei ole tiedettä. Tieteellinen kriittisyys johtaa usein liioiteltuunkin minimalismiin: puhutaan vain siitä, mikä on täysin varmaa ja jätetään kokonaan tieteen ulkopuolelle se todellisuus, josta varmaa ei voida sanoa.
Saattaa kuitenkin olla, että itse tiedettä suurempi ongelma tässä suhteessa on se, millä tavalla tiedettä yleisesti arvostetaan ja kunnioitetaan. Kun maailmankuvasta halutaan tehdä "tieteellinen" tai tieteeseen pohjautuva, käy usein juuri niin, että se mitä ei voida pukea varmojen ja täsmällisten käsitteiden muotoon, alkaa näyttäytyä jonain vähemmän todellisena tai vähemmän tärkeänä.
Ja vaikka filosofiset suuntaukset ovatkin jyrkästi kiistelleet keskenään, lähes kaikkia tämän vuosisadan pääsuuntauksia on yhdistänyt metafysiikan ankara kritiikki. Metafysiikkakin on tosin eri suuntauksissa tarkoittanut varsin erilaisia asioita, mutta yhteistä on ollut, että sitä pitää vastustaa. Filosofian raikkaaseen ytimeen, metafysiikkaan ja sitä kautta moniin vähemmälle huomiolle jääneisiin koviin tosiasioihin palaaminen on eräs filosofian haasteita.
Eräs 1900-luvun tieteen tai pikemmin tieteeseen nojaavan yleisen maailmankuvan eräs perustavia asioita on ollut myös ihmisen, etenkin ihmisjärjen ja tietoisuuden lisääntyvä kritiikki ja eräänlainen vähättely.
Evoluutioteoria, Nietzsche, Freud ja lukemattomat muut postmoderniin saakka ovat tarjonneet aineksensa siihen, miten ihmisen teoreettisesta mitätöinnistä on tullut eräs älyllistä maailmankuvaa jopa hallitseva opinkappale. Ihmisen tietoisuuden ja etenkin hänen moraalisen olemuksensa kritiikki on usein rinnastettu maakeskeisen maailmankuvan kumoamiseen. Onhan koko tiedollisen maailmankuvamme vankimpia perusteita tarina, miten ennen uskottiin auringon kiertävän maata, kunnes opittiin tietämään asian olevankin päinvastoin. Nyt, tällä vuosisadalla on sitten monien mielestä opittu, että ihminen onkin vain laji muiden joukossa, pimeiden vaistojensa ja viettiensä ohjaama aggressiivinen kilpailija ja taistelija, jonka moraali on vain ahdistavan yliminän tuottamaa harhaa.
Näyttääkin paradoksaaliselta, että samaan aikaan kun ihminen tällä vuosisadalla on käytännössä todella nostanut itsensä maailman keskipisteeksi, hallinnut ja vallinnut paljon tehokkaammin kuin koskaan ennen, hän teoreettisesti on pikemmin mitätöinyt itseään ja omaa tietoisuuttaan.
Ehkä tämä yhteys ei ole satunnainen. Ehkä juuri tuo ihmisen itsensä mitätöinti ja kyvyttömyys tarkastella realistisesti omaa tietoisuuttaan, ennen kaikkea omaa henkeään, on osaltaan johtanut siihen, että ihmisen toiminta maailmassa on ollut niin tuhoisaa niin muuta maailmaa kuin häntä itseäänkin kohtaan.
Onhan ainakin eurooppalaisen 1900-luvun eräs perustarina ollut yhä uudelleen toistuva havainto, etten ohut on sivistyksen pintakuori ja miten sen alta vyöryvät esiin monenlaiset pimeän voimat.
Negativismi ei koske vain filosofiaa vaan paljon laajemmin koko 1900-luvun tiedollista ajattelua. Hyvin yleinen tietoisuuden muoto on sanoa, että "ihminenhän on vain" sitä ja sitä — eläin, kone, viettiolento, mitä milloinkin, mutta aina kun näin sanotaan niin ihminen on "vain" jotakin, vain yhtä asiaa tai vain yhdenlainen olento.
Ihminen siis halutaan palauttaa, tai pikemmin supistaa yhteen ainoaan perusasiaan niin että ihmisen (tai maailman) näennäinen monimuotoisuus voitaisiin selittää yhden ainoan periaatteen avulla. Tällainen pienentely toimii ainakin nykyisellään niin päin, että se mitä pidetään ylempänä tai korkeampana asiana, halutaan palauttaa johonkin alempaan. Taide, tai jokin muu hienona ja ylevänä pidetty asia, selitetään vain valtataisteluksi, biologiaksi, seksuaalisuudeksi, miksi milloinkin. Luodaan vaikutelmaa, että ainoastaan jälkimmäiset asiat tai vietit ovat varsinaista todellisuutta. Vallanhimon kaltainen asia on ilman muuta totta, sitä ei edes kysytä, mutta taiteen tai kauneuden luominen ei ole totta, sillä oikeasti, pohjimmiltaan kaikki sellainen on vain viettejä tai valtataistelua.
Tämä reduktionismin eli pienentelyn ajatusmalli on näkynyt selvästi muun muassa Freudin opissa yliminästä ja tavassa, jolla se on omaksuttu yleiseen tietoisuuteen. Yliminä on jotain, joka on "alemman", siis viettipohjan ja nimenomaan torjutun viettipohjan tuote. Yliminä on kyllä tavallaan totta ja ihmisen todellisuuteen väistämättä kuuluvaa, mutta se ei ole samassa mielessä totta ja alkuperäistä eli ensimmäistä kuin nuo alemmat vietit. Viime kädessä totta on vain se alempi, joka tämän logiikan mukaisesti tuottaa ylemmän.
Viime kädessä logiikka on ollut 1900-luvun ajattelun kulmakiviä monessa muussakin asiassa. Hallitseva markkinatalous opettaa puhtaassa marxilaisuuden hengessä talouden eli perustan ensisijaisuutta henkiseen kulttuuriin, "päällysrakenteeseen" nähden. Talouspolitiikan pitää määrätä koko yhteiskuntaa ja talouspolitiikan taas tulee perustua vain taloudelliseen asiantuntemukseen.
Sama logiikka toimii myös filosofian perustavassa kysymyksessä aineen ja tietoisuuden (tai hengen) suhteesta, joka on tietokoneiden ja etenkin niin sanotusti älykkäiden koneiden myötä saanut aivan uusia käytännön ulottuvuuksia. Aine nähdään tässäkin kernaasti ensisijaisena, vain se on pohjimmiltaan "todellista".
Pienentelyn ja alempaan palauttamisen logiikasta on toki monia eri muunnelmia. Alempi ei kaikissa versiossa suoraan määrää ylempää, vaan kyse voi olla jonkinlaisesta vuorovaikutuksesta ja jopa ylemmän suhteellisesta itsenäisyydestä, mutta viime kädessä ratkaisevaa tämän logiikan mukaan silti on aina alempi, ja asioiden selittämiseen riittää lopulta vain se yksi periaate tai näkökulma.
Tällaiselle ajattelutavalle ei kuitenkaan itsessään ole mitään välttämätöntä perustetta. Koko ajatusmalli, että kahden asian suhteessa toisen ja vain toisen tulee olla ensisijainen, on uskonvarainen asia. Sitä ei juuri voi osoittaa oikeaksi millään neutraaleilla argumenteilla, eikä empiirisesti, koska tällaisissa asioissa empiirinen näyttö riippuu myös siitä, millaisten teoreettisten ajatusmallien valossa empiriaa tutkitaan ja tulkitaan.
Erään hyvin perustavan näkemyksen mukaan tieteellisen teorian tulee selittää asiat mahdollisimman yksinkertaisella tavalla, ilman turhia lisäoletuksia ja tarpeettomia käsitteitä, mutta kuitenkin niin että kaikki olennaiset tosiasiat saadaan mukaan selitykseen. Selityksen yksinkertaisuus ja kaikkien olennaisten seikkojen mukaansaaminen eivät usein ole helposti yhdistettävissä. Jos kuitenkin tarkastelemme näiden vaatimusten valossa klassista kysymystä aineen ja hengen suhteesta, siihen löydetään varsin yksinkertainenkin vastaus.
Vastaus lähtee siitä, että molemmat ovat totta. Maailmassa on kahdenlaisia asioita, aineellisia (esineet, fyysiset kappaleet ym.) ja henkisiä (kieli, ajatukset, tunteet jne). Kumpaakaan ei voi selittää vain toisen avulla eikä vain palauttaa toiseen. Miksi silloin lainkaan pitää ajatella, että toinen tai toinen olisi se ensisijainen tai määräävä, koska kaikki tämänkaltaiset selitysmallit törmäävät erityyppisiin vaikeuksiin ja tarpeettomiin lisäkäsitteisiin. Yksinkertaisempaa on ajatella, että ne molemmat ovat aivan yhtä lailla totta ja todellisia. Ja koska aine ja henki toisaalta selvästikään eivät ole erillisiä maailmoja, vaan koko ajan toisiinsa liittyviä asioita, on selkeää sanoa, että kumpikin on ensisijainen toiseensa nähden. Väittämä voi vaikuttaa paradoksaaliselta, mutta se kuvaa juuri sellaista todellisuutta, jossa aine ja henki suhteessa toisiinsa ovat: todellisuutta joka muodostuu niiden molempien jatkuvasta yhteiselosta ja vuorovaikutuksesta.
Henki ja aine ovat siis yhtä totta ja yhtä perimmäisiä molemmat, samaa todellisuutta koko ajan ja samaa maailmaa, mutta silti erilaisia asioita. Siksi niiden tutkiminen tapahtuu osittain eri tavoilla: ne eivät ole yhteismitallisia, vaikka ne ovatkin yhtä lailla todellisia.
Jonkinlaiseen tieteellisyyteen pyrkivässä maailmankuvassa vallitsee yleinen lähtökohta, että aineelliset tai ainakin eksaktisti mitattavat asiat ovat ensisijaisia, mutta se on itse eräänlainen dogmi tai uskomus, jota ei voi perustella muulla kuin käytännön tilanteella. Tiede on ollut vahvimmillaan aineellisten tai muutoin mitattavien ilmiöiden tutkimisessa ja nimenomaan hengen alueella on paljon sellaista, johon tiede ei ole päässyt omilla keinoillaan yhtä hyvin käsiksi.
Tästä ei voi seurata, että henkiset ilmiöt olisivat vähemmän tosia. Välttämättömyydestä ei aina pidä tehdä hyvettä: jos jokin ilmiö on materiaa ja esimerkiksi nykyisillä mittalaitteilla helpommin mitattavissa, se ei tarkoita, että tuo ilmiö olisi jotenkin todellisempi tai perustavanlaatuisempi kuin mittalaitteiden tavoittamattomiin jäävä ilmiö. Mitattavuus, tai tarkemmin ottaen yksipuolinen materiaalinen mitattavuus ei ole mikään todellisuuden kriteeri.
Pienentelevä ajattelu on johtanut ihmiskuvan kaventumiseen. Yksi nykyajan tieteelle ja tieteeseen perustuvalle maailmankuvalle ominainen asia on sen tavaton kyvyttömyys nähdä ja tutkia hyvää. Harvoin näkee edes esitettävän erästä kaikkein perimmäisintä kysymystä: miten maailmassa voi olla niin paljon hyvää kuin siinä on?
Saati sitten että tuo kysymys todella käsiteltäisiin ja hyvän tutkimisen metodeihin sekä teoreettisiin edellytyksiin paneuduttaisiin kunnolla.
Etenkin yhteiskuntatieteet ovat syntyneet paljolti erilaisten ongelmien, ei-toivottavien ja "pahoina" pidettävien asioiden kuten rikollisuuden, väkivallan, hulluuden, sosiaalisten ongelmien, tai vaikkapa juoppouden ympärille. Tieteiden kokoama empiirinen perustieto ja koko niiden välittämä kuva maailmasta on syntynyt paljolti näiden asioiden parissa.
Jokin epäkohta, puute tai vääryys on helppo asettaa tutkimuskohteeksi, hyvää asiaa sen sijaan ei, vaikka hyvän olemassaolo on monella tapaa vielä paljon merkillisempi ja käsittämättömämpi asia kuin paha. Silti hyvää ei osata ihmetellä, vaan se otetaan kuin itsestäänselvyytenä.
Ja koska tietoa tuotetaan paljon enemmän pahoista asioista kuin hyvistä, meillä on myös taipumus nähdä huonot asiat todellisempina kuin hyvät. Kun asiat menevät huonosti, sanotaan että palataan maan pinnalle, tai todellisuuteen. Kun asiat menevät hyvin, tällaisia ilmaisuja ei käytetä, vaikka maailmassa eli todellisuudessa tapahtuu molempia asioita, hyviä ja huonoja.
Tässä ei ole nyt lainkaan kysymys siitä, onko hyvää maailmassa paljon tai vähän tai kumpaa on enemmän, hyvää vai pahaa. On hyvän määrä ja niiden keskinäinen suhde mikä tahansa, hyvää joka tapauksessa on olemassa, ihmiset tekevät myös hyvää ja he ovat hyviä.
Hyvän ihmisen olemassaolo nähdään usein ongelmallisena tai jopa mahdottomana asiana, mutta syynä on yleensä hyvin yksinkertainen käsitesekaannus: hyvä ja täydellinen sekoitetaan toisiinsa. Kun puhumme hyvästä ihmisestä, mielikuvamme alkavat pian tuoda esiin täysin moitteetonta, moraalista ja rikkeetöntä ihmistä, siis ei-ihmistä, joka todella onkin ihmiselle kenties mahdottomuus. Mutta ihminenhän voi olla hyvä vaikka hän on myös muuta kuin hyvä, tekee myös muuta kuin hyvää ja hänellä on puutteensa. Hyviä ihmisiä on paljon ja maailmassa on myös empiirisesti hyvää ehkä paljon enemmän kuin pinnalta katsoen luulemme.
Se taas, että emme realistisesti näe tässä maailmassa vallitsevaa hyvää, johtuu juuri siitä, että meiltä tuntuu puuttuvan alkeellisetkin välineet ja kriteerit hyvän käsittelyyn.
Saatetaan esimerkiksi edellyttää, että hyvän tekemisen tulisi olla täysin pyyteetöntä eli että jos ihminen tekee hyvää, hän ei saisi saada siitä palkkaa tai muuta korvausta. Tällä kriteerillä hyvien ihmisten tai hyvien tekojen määrä saadaan kyllä putoamaan aika vähäiseksi, mutta millä tämä kriteeri itsessään perustellaan? Se on täysin tyhjän päällä. Ihminen voi olla hyvä, hän voi tehdä hyvää ja tuottaa tekemisellään maailmaan lisää hyvää, vaikka hän saa tekemisestään itselleen myös ansaitsemansa rahallisen korvauksen.
Kun hyvyyttä ei osata nähdä realistisesti, eräänä maailmaan kuuluvana tosiseikkana vaan maailma eli todellisuus halutaan leimata vain pahaksi, niin silloin hyvyys nousee helposti jotenkin maailman yläpuolelle, lähes ylimaalliseksi ja yli-inhimilliseksi asiaksi. Jotain erityistä, hyväksi koettua ihmistä voidaan silloin palvoa aivan ylettömästi, eikä hän ole enää tavallinen ihminen lainkaan. Tällainen suhde hyvään on myös ongelmallinen, mutta sen taustalla onkin juuri tuo hyvän todellisuuden kieltäminen.
Hyvän voisi nähdä pikemmin jokapäiväisenä, arkisena hyvyytenä, jota maailmassa on ja joka ei vain ole olemassa vaan jonka varaan maailma osaltaan myös nojaa. Ilman hyvyyden olemassaoloa ihmisen olemassaoloa tai hänen kulttuuriaan ei mitenkään empiirisesti tai rationaalisesti voi selittää.
Hyvän todellisuuden myöntäminen on aivan eri asia kuin maailman pahuuden kaunistelu tai pahuuden kieltäminen. Oikeastaan asia on päinvastoin: juuri maailmassa niin vahvana vallitseva pahuus saa siinä myöskin vallitsevan hyvyyden näyttämään sitä merkillisemmältä ja sitä tärkeämmältä tutkimuskohteelta.
Hyvyys voi tosiaan näyttää tässä maailmassa omituiselta asialta, sellaiselta jonka avulla ei käytännössä pärjää, ja joka siten tuntuu täysin epätarkoituksenmukaiselta. Hyvyyttä ei aina todellakaan palkita eikä se ole tätä maailmaa hallitseva valtavirta — mutta juuri siksi sen olemassaolon pitäisi kiinnostaa entistä enemmän. Miksi maailmassa kaikesta huolimatta on hyvää ja miksi ihmiset kaikesta huolimatta tekevät hyvää, vaikka se ei maailmassa edes ole palkitsevaa?
Osavastaus on siinä, että hyvä on ihmisen todellisuuden eräs kaikkein perustavin asia. Ihminen mittaa koko olemassaoloaan ja maailmaansa paljolti hyvän käsitteellä. Hyvän ja hyvien asioiden olemassaolo on toivottavaa, hyvän vastakohta ei-toivottavaa. Hyvä on kyllä monimerkityksinen käsite mutta toisaalta hyvinkin yksiselitteinen asia.
"Minun on hyvä olla" — onko olemassa täsmällisempää ja kirkkaampaa lausetta, selkeämpää totuutta?
Hyvällä on monia merkityksiä ja eri ihmiset pitävät sangen erilaisia asioita hyvinä, mutta jos juutumme vain asian tähän puoleen, voimme kadottaa otteen kaikkein olennaisimpaan tosiasiaan, siihen, että hyvä on täysin kiistatta olemassa ja vieläpä hyvin keskeisenä asiana maailmassamme, vaikka emme pystyisikään täsmälleen sanomaan mitä tuo hyvä on.
Itse asiassa hyvä on todellista ja eräs maailmaamme määräävä tosiseikka juuri siksi, että me emme kykene sitä tarkoin määrittelemään. Se, että hyvää ei voi määritellä minkään toisen avulla, kertoo juuri siitä että hyvä on itse kaikkein perimmäisintä todellisuutta, sitä mikä pohjimmiltaan on. Kun elämme tässä maailmassa ja tutkimme sitä, joudumme aina olettamaan tiettyjä asioita. Oletamme, että maailma on olemassa, ihmisiä on olemassa ja että minä olen olemassa. Nämä asiat voidaan filosofiassa asettaa kyseenalaisiksi, mutta käytännössä eletään kuitenkin sen pohjalta, että ne ovat olemassa. Hyvä on myös tällainen perusasia, ihmisen perimmäinen tavoite ja asioiden perimmäinen mittari.
Hyvän monimerkityksisyys tai jonkinlainen epämääräisyys ei siten lainkaan todista, että hyvä olisi jollain tapaa epätodellinen tai epäolennainen asia. Asia on täsmälleen päinvastoin: hyvä on niin olennainen, perustava ja syvä todellisuutemme osa, että siitä ei saa samalla tavalla täsmällistä otetta kuin jostain vähäpätöisemmästä ja ulkokohtaisemmasta asiasta.
Mutta hyvän tutkimisen vaikeus johtuu myös siitä, että hyvään on tiedollisesti vaikeampi suhtautua. Paha on helppo torjua itsen ulkopuolelle, pelkäksi tutkimuskohteeksi ja mielellään poistettavaksi asiaksi. Hyvän kanssa voi tulla jotenkin vaivautunut olo eikä hyvässä tietenkään ole sellaista jännittävyyttä kuin pahassa.
Hyvän tutkimisessa vaikeaa onkin juuri perusasenteen löytäminen. Hyvä on jotain, jota kannatamme ja johon sitoudumme, mutta joka ei silti ole mitään "ihmeellistä" " vaan yksi tutkittava realiteetti maailman muiden asioiden joukossa. Miten tutkin hyvää ja samalla pyrin siihen, on periaatteellinen ongelma, joka ei riipu siitä, mitä hyvällä tarkoitamme. Mutta jos hyvän tutkiminen otetaan tässä mielessä vakavasti, se johtaa moneen muuhun kysymykseen, nimenomaan tiedon ja itsetiedostuksen, tai tiedon ja sivistyksen suhteista.
Hyvyyttä tutkiva ankara tiede ei siis ole vain hyvää koskevien arvostusten objektiivista analysointia tai vastaavaa, vaan se vaatii arvioimaan myös kysymystä tosiasioiden ja arvojen suhteesta.
Hyvän olemassaoloa ja hyvää koskevien kysymysten luonnetta voidaan valaista myös siihen läheisesti liittyvän totuuden käsitteen kautta. Totuudesta puhuttaessa törmätään usein hyvin samantapaisiin ongelmiin.
Kiistelemme siitä, mikä on totuus ja miten sen voi saavuttaa, tai onko sitä lainkaan mahdollista saavuttaa. Joku sanoo, että mitään totuutta ei ole olemassakaan, mutta tämän väitteen hän itse esittää hyvin varmana totuutena ja siten päinvastoin myöntää totuuden olemassaolon.
Sen sijaan paljon vähemmän ihmettelemme sitä, miksi totuus ylipäätään on ihmiselle niin tärkeä asia. Miksi ihminen oikeastaan etsii totuutta tai välittää sellaisesta asiasta kuin totuus, miksi se on asia jonka varassa hän maailmaansa mittaa? Miksi totuus on asia, jonka olemassaolosta edes viitsitään kiistellä? Miten on mahdollista ja miten voidaan selittää, että ihmisen maailmassa ylipäänsä on sellainen asia tai ongelma kuin totuus? Miten on mahdollista, että ihminen ylipäänsä voi edes etsiä totuutta, tai epäillä sellaisen asian olemassaoloa, josta hänellä täytyy siis olla jokin käsitys, että hän osaisi sitä epäillä?
Totuuden tai sen olemassaolon kieltäminen perustuu useimmiten varsin yksinkertaisiin väärinkäsityksiin. Jos huomautetaan, että esimerkiksi tiede ei ole pelkkää pyyteetöntä totuuden etsimistä, tai että niin sanottu totuus yleensä palvelee jonkun ryhmän etuja, väitteet pitävät toki paikkansa, mutta ne eivät mitenkään poista tai selitä totuuden vielä perustavampaa ongelmaa.
Asian voikin jälleen nähdä aivan päinvastoin: koska totuus tässä maailmassa todella näyttää kietoutuvan tai hukkuvan aivan muihin asioihin, ja pyyteetön totuuden etsijä ei todellakaan yleensä hyvin menesty, sitä ihmeellisempää on, että ihmisillä kuitenkin on jokin idea totuudesta ja että monet ihmiset silti itsepintaisesti etsivät totuutta. Ja taaskaan ei ole kysymys siitä, kuinka harvinaista tai yleistä aito totuudellisuus on, sillä olkoon se kuinka harvinaista tahansa, se on yksi maailmaan sisältyvä tosiasia, joka kaipaa oman tutkimuksensa ja ihmettelynsä.
Hyvän tavoin myös totuus onkin päinvastoin maailmassa niin perustava asia, että emme saa sitä mihinkään erilliseen haarukkaan. Kaikki tiede ja tiedonvälitys perustuu jollain tavalla ajatukseen totuudesta, totuuden jonkinlaisesta olemassaolosta. Mutta totuus ei ole pelkästään tieteeseen liittyvä asia, vaan koko ihmisen eläminen tapahtuu sen arvioinnin pohjalta, ovatko asiat tosia vai ei. Onko esimerkiksi ihmisen aistihavainto suurin piirtein todellisuuden mukainen, on asia joka ratkaisee ihmisen pärjäämistä maailmassa. Jos ihminen aistiensa perusteella arvioi kymmenen metriä leveän ojan vaikka puolimetriseksi ja astuu sen yli, hän kastuu.
Totuus on, hyvän ohella, eräs kaikkein perustavin suhde jossa ihminen maailmassa elää. Ihminen elää suhteessa ulkomaailmaan ja koska kysymys on siitä, että ihminen aisteillaan ja ajatuksillaan hahmottaa itselleen tuota ulkomaailmaa niin silloin nuo kaksi — oma tietoisuus ja objektiivinen ulkomaailma — ovat molemmat olemassa ja todellisia, eri asioita, mutta myös toisiinsa liittyviä. Niiden välinen suhde tai se, mikä ne yhdistää, on totuus, tai ainakin totuus on tuon välittävän suhteen olennainen sisältö. Siksi totuus on ihmiselle äärimmäisen käytännöllinen asia, elämän ankara välttämättömyys, ei mikään epämääräinen tai pelkästään ylevä asia.
Tästä seuraa, ettei totuus ole aina niin ihmeellinen asia. Totuutta on maailmassa ja ympärillämme vaikka kuinka paljon. Väite että kaikki on harhaa, on tässä mielessä usein yliampuva ja joskus voi olla jopa niin, että asiat enimmäkseen ovat totta. Ainakin se lähtökohta, että totuus samaan tapaan kuin hyvä kohotetaan joksikin ylimaalliseksi ja melkein mahdottomaksi asiaksi, on väärä. Samoin väite, että ihminen vajavaisuutensa, ristiriitaisuutensa tai muiden seikkojen vuoksi ei voisi löytää tai tavoittaa totuutta. Asia on pikemmin päinvastoin: totuus on jotain, joka kuuluu juuri ihmisen maailmaan ja totuuden ongelma on juuri ihmiselle tyypillinen, siinä mielessä ihmisen perusvietti. Kun ihminen tajuaa, että ulkomaailma ja hänen näkemyksensä tuosta maailmasta ovat eri asioita, mutta myös toisiinsa liittyviä asioita ja saman todellisuuden osia, tästä ristiriidasta nousee totuudellisuuden ongelma. Jos havaintomme tai ajatuksemme olisivat välittömästi samaa kuin ulkoinen todellisuus, mitään totuuden ongelmaa ei olisi.
Totuus ei silti ole vain käytännöllinen asia, vaan sellainen ihmisen perusvietti tai tarve, joka menee myös hänen välittömän käytännöllisen selviämisensä tuolle puolelle. Ihminen kysyy myös sellaisia asioita, ja etsii sellaista totuutta, joka ei näytä liittyvän hänen omaan välittömään elämäntilanteeseensa. Mutta kun ihminen etsii molempia asioita, läheisiä ja kaukaisilta näyttäviä, ja totuus liittyy niihin molempiin, nousee väistämättä kysymys, ovatko nuo kaukaisilta näyttävät asiat sittenkään niin merkityksettömiä? Jospa ihmisen tarve saada tietoa ja totuutta myös maailman synnyistä syvistä onkin hänen selviämisensä kannalta samalla tapaa tarpeellista kuin tarve saada aistien välityksellä suurin piirtein totuudenmukainen kuva konkreettisesta lähiympäristöstä?
Yksi tapa kieltää totuuden olemassaolo tai ainakin sen ehdottomuus on vedota siihen, että totuuksia näyttää olevan niin paljon, jokaisella ihmisellä on oma totuutensa, ja mitään yhteistä totuutta ei niin muodoin ole. Tämäkin ajatuskulku voidaan nähdä aivan toisin päin.
Mielestäni vankimpia todisteita totuuden olemassaolon ja sen absoluuttisuuden puolesta on juuri se, että ihmisillä on paljon erilaisia totuuksia ja käsityksiä totuudesta. Siitähän näkee, että totuus on todella tärkeä ja keskeinen asia ihmisen maailmassa: se koskettaa jokaista, jokaisella on siitä omia käsityksiään. Jos olisi olemassa vain yksi totuus, jonka kaikki todella hyväksyisivät, niin silloin totuus luultavimmin olisi jokin aika vähäpätöinen asia muiden joukossa eikä se koskettaisi kaikkia ehkä lainkaan.
Totuuden absoluuttisuus löytyy ja avautuu juuri sen kautta, että ihmisellä on perustava totuudellisuuden vietti ja hyvin erilaisia pyrkimyksiä totuuteen. Tästä ei seuraa, että kaikki totuudet olisivat yhtä hyviä.
Kauneus on samalla tavalla eräs tämän maailman absoluuttinen eli ehdoton ja siten perustava tosiasia. Ihmisen toimintaa ja käyttäytymistä on usein täysin mahdoton ymmärtää rationaalisesti ilman kauneuden käsitettä. Ihmisen itsepintainen ja usein epätarkoituksenmukaiseltakin näyttävä pyrkimys kauneuteen, samoin kuin hyvyyteen ja totuuteenkin, selittyy kaikkein loogisimmin sillä, että kaikki kolme ovat hyvin totta, ihmisen todellisuudessa vankasti läsnä olevia perusasioita. Kauneus liittyy varmasti sukupuoliseen houkuttelevuuteen ja sen kaltaisiin asioihin, mutta kauneutta ei voi kokonaan palauttaa noihin asioihin eikä selittää vain niiden avulla, vaan se on yhtä lailla olemassaoleva tosiasia kuin ne vietitkin, joihin se yhdistyy.
luku teoksesta Hyvyyden filosofia (1998)