Äänetön Ääni

            Päivästä päivään, vuodesta vuoteen,
            soi vierelläni Äänetön Ääni.
            Kaihoten, kutsuen, vetäen, vaatien,
            Kutsuen, niin kuin äiti rannalla
            seisoen kutsuu lastaan
            mi' yöhyen helmaan häipyi,
            Pettävälle permannolle,
            Ilkkuvalle iljanteelle,
            Tähtiä tavoittaessaan.
            – Tule lapsi, äitis huutaa,
            Älä kulje kauemmaksi!
            Kuulee lapsi eikä käänny,
            Havaitseepi eikä heitä
            Vaellustaan vaarallista,
            Taivalta tietymätöntä.

Heräsin kerran kesäisenä yönä, ja kuulin puutarhasta avatun ikkunan alta satakielen laskevan liverryksiään. Se lauloi, se lauloi niin kuin sen rinta olisi ollut pakahtua sanomattomasta kaihosta. Enkä minä voinut enää maata, sillä sydämeni vastasi säveleeseen, ja hiivin ulos ja astelin paljain jaloin kastehelmeistä ruohikkoa. Aurinko oli juuri nousemaisillaan, ja itäinen taivaanranta kajasti valoisana, hehkuvana, ennustaen päivän kultaista kehrää. Koko luonto seisoi liikkumattomana, hartaasti odottaen, ja satakieli yksin lauloi.

Silloin sieluuni nousivat mahtavina maininkeina kesän, nuoruuden, terveyden, vapauden, onnen voimat ja olisin tahtonut sulkea syliini koko jumalallisen luonnon suuressa riemussani.

Mutta sitten satakielen laulu vaikeni ja kylmä viima puhalsi. Kylän koirat heräsivät haukkumaan, ja lumous oli poissa. Minusta tuntui, että kaikki muu oli ollut pettävää ja katoavaista ja satakielen ääretön kaipauksen sävel ainoa todellinen – eikä se lintu sen koommin ole minulle sillä tavalla laulanut.

Nyt aikojen kuluttua kuitenkin tuntuu niin kuin se ei olisikaan ollut mikään tavallinen lintu vaan näkymätön henki, joka silloin lensi sisääni; otti asuntonsa rintaani, teki sinne pesänsä ja laulaa siellä yhä niin kuin sinä aamuna. Ja minä tiedän, mitä se ääni tahtoisi: se tahtoisi laulaa minut irti kaikesta kiintymyksestä maalliseen ja kääntää kaikki ajatukseni Korkeimman puoleen ainaiseen ylistykseen ja palvelukseen. Mutta tämä ruumistajunta, joka on ansaittu asuntoni, vastaa voimattomana "en jaksa, en jaksa" ja riippuu kiinni haihtuvassa.

Oi Elämä, kelvottomille sinä tuhlaat lahjasi!
Mutta tyhjentymätön on lähteesi, lkiolevainen.
Oi maa, kehnosti me täytämme tehtävämme sinun povellasi,
Mutta rajaton on kärsivällisyytesi, suuri Äiti,
ja korkea niin kuin taivas on armahtavaisuutesi.

Äänetön ääni, ystävistä parhain, auttajista ainoa. Etkö konsanaan väsy, etkä väisty? Kaikkialle seuraat sinä, maailman markkinahumuun ja toraan ja suruttomuuden teille. Itse koskaan saastumatta, alentumatta moittimaan ja vaikeroimaan vaan aina yhtä lempeänä, yhtä rohkaisevana, nostavana ja ylentävänä.

Minä makaan maassa niin kuin pölkky avuttomana, ja kuulen sinun kertovan siitä maasta, missä autuus asuu, eikä aurinko koskaan laske, missä rakkaus ja rauha hallitsevat eikä tuskan ääntä tunneta.

Mutta jäsentäkään en liikuta lähteäkseni kulkemaan tätä luvattua maata kohti, joka kaukaisuudessa kangastaa. Eikä kukaan muu voi kulkea sitä matkaa puolestani, jollen itse tahdo jalkojani käyttää. Jollen itse tahdo nousta ja päättäväisesti tallata niitä petollisia lakastuvia kukkia, joita Elämä on tielleni koetteeksi heittänyt.

Kuinka kauan sinä laulat, Äänetön Ääni, joka olet kaikkia maailman ääniä ihanampi, lempeämpi ja kuitenkin kaikkein vähimmin toteltu ja rakastettu. Jos minä koetan sinua tukahduttaa, niin sinä kajahdat vastaani kaikkialta, lapsen naurusta, ystävän katseesta, vanhuksen vakavista sanoista. En voi sua paeta minnekään, sinä seuraat kaikkialle, sillä sinä olet osa omaa itseäni – korkein osa. Ja tiedänhän minä, että sinä äänetön, näkymätön, selittämätön ääni olet kaikkia maailman voimia vahvempi, että sinä vuoretkin voit siirtää ja johtaa kansakuntia niin kuin tuuli heinäsirkkaparvia, ja tiedän sen, etten koskaan tule sinua voittamaan enkä tukahduttamaan vaan että minun kerran täytyy minun sinulle alistua, kokonaan, kaikkinensa – mutta sittenkin yhä katselen ruumisluontoani ja tahtoisin samalla sitä palvella, sitä, jonka tiedän harhojen herättäjäksi, tyhjäksi, ontoksi koteloksi. Kahleet sitovat sielua eivätkä murru niin kauan kuin se itse niitä – rakastaa. Sillä se on tietämätön ja pelkää tietoa ja ajatusta.

Mutta minä rukoilen sinua, Äänetön Ääni, Kaikkeushengen kaiku! Älä väsy, älä lakkaa laulamasta kaihovirttäsi paremman puolesta, ehkä kuitenkin tästä varjosta voisi vielä syntyä uusi ihminen, parempi ja todellisempi. Jos sinä poistut, niin jään yksin ja kuolema kulkee vierelläni, se alinomainen kuolonelämä, joka jäytää lihaa ja luita ja kuluttaa hengen voimia, kunnes lyö ajan ankara kello ja otollinen hetki on mennyt.

Oi kuule, sinä et vastaa. Oletko jo jättänyt minut, minne olet paennut, ystävä, johtaja, valtias, herra? Minä arvaan – sinä et usko minun totisesti kaipaavan sinua, vaikka huulillani huudankin. Sinä tahdot, että etsisin sinua, työssä ja totuudessa. Sinua en voi käskeä enkä komentaa, ainoastaan totella ja palvella. Sinä tulet ja menet, kuinka itse tahdot, niin kuin tuulenhenkäys.

Vaikene sieluni, ole hiljaa ja odota!

V–ö

Tietäjä – marraskuu 1908

Kieliasua on uudistettu sisältöön puuttumatta.


Etusivu

Sekalaiset