Kuka olen?

Tajuan olevani olemassa.

On jokin näkymätön, muodoton, selittämätön, joka minä huomaan olevani – minä itse.

Mitä se on, mistä se on tullut ja miksi se vielä tulee – ei se itsekään tiedä. Se vain ON.

En tiedä missä se on, onko se päässä, rinnassa, yläpuolella tai takana tai vieressä – kun suljen silmäni, luulen sen joskus olevan tuolla puolen maailmaa, se on kaikkialla yhtä hyvin kuin ei missään – SE ON.

Se on ehdoton, syytön, vailla siteitä – mikään muu ei sitä hallitse kuin – se itse. Mikään muu voima ei voi siirtää sen tahtoa hiuskarvaakaan oikealle tai vasemmalle, ennen kuin se itse siirtyy.

Se on yksinkertainen ja viaton kuin lapsi, eikä tietäisi muuten olevansa olemassakaan, jollei se huomaisi ympärillään jotakin, joka ei ole se itse.

Silloin se hämmästyy ja sanoo itsekseen: tuo ei ole minä, mikä minä sitten olen? Ja se katsoo ruumistaan ja sanoo: kas tässä minä olen, tällainen minä olen; tuossa on minän kaksi kättä, tuossa on sen kaksi jalkaa, se on näin pitkä, näin leveä, ei enempää eikä vähempää.

Mutta kohta se vetäytyy takaisin ja sanoo: ei tuo ole minä. Minä en tuosta tietäisi mitään, jollen aistimillani havaitsisi, niin kuin havaitsen muita samanlaisia muotoja ympärilläni. Se ei voi minua käskeä, mutta minä voin millä hetkellä hyvänsä sitä käännellä, liikuttaa, vieläpä tappaa. Mutta itseäni en voi tappaa, itseäni en voi liikuttaa. SE ON.

Minä olen joskus ennen tehnyt sopimuksen tuon ruumiin kanssa, että saan käyttää sen silmälaseja, sen kuulotorvia, sen puhe-elimiä ja että minä puolestani hoidan ja ravitsen sitä. Mutta se ei ole minä, enkä minä ole se, vaan me elämme kumpikin omaa elämäämme ja koetamme ymmärtää toisiamme.

Mutta mikä olen minä? Jos katson sisääni, vastaa aina sama ääni: minä olen se kuin minä olen, Ja silloin käännyn ulospäin ja koetan arvata, mikä olen ja minkälainen?

Huomaanpa tällöin olevani näyttämöllä, jossa saan koettaa näytellä sitä osaa, mitä tahdon näytellä. Ja minä valitsen sen, joka tuntuu hauskimmalta ja jossa suurin nautinto odottaa, valitsen ja yritän.

Olenko onnellinen? Ehkä olin, ehkä en ollut, mutta kohta kun näin, mitä se oli, en oikeastaan sitä kaipaakaan vaan tuota toista: siitä on paljon suurempi ilo, paljon pysyvämpi nautinto. Ja minä jätän yhden ilon, ja kiiruhdan toisen perään, ja vieritän muiden kanssa Elämän suurta pyörää.

Silloin kuulen äänen, joka sanoo: se ja se on kielletty; sinä et saa sitä tavoittaa? Sinun täytyy olla niin tai sinun täytyy olla näin, sinun täytyy totella Jumalaa.

Jumala! Se sana täyttää mieleni pyhällä kammolla ja kunnioituksella. Se on jokin suuri ja hyvä ja tahdon koittaa palvella Sitä, koska Se on antanut minulle elämän. Koetan tehdä Sille mieliksi omaa luontoani vastaan.

Silloin alkaa nousu ja lankeemus, nousu ja lankeemus, kieppuminen ristiriitojen välillä. "Minä teen sitä kuin en tahdo." Hämmästyn itsekseni. Tätäkö tulee koko ikuisuus olemaan? Onko minä ja Jumala aina ristiriidassa? Silloin jommankumman täytyy hävitä, ennen kuin rauha voi syntyä. Ja minä pysähdyn, ja sanon hitaasti itselleni: en voi tehdä omaa luontoani vastaan.

Taas kuljen omalla tielläni. Teen aivan niin kuin itse tahdon. En tunnusta mitään Jumalaa, mitään lakia, mitään velvollisuutta. Ja odotan jännityksellä, mitä nyt seuraa.

Nytkö vaivun pohjattoman pimeyden kuiluun, kun kiellän kaikki Jumalat ja taivaan vallat, kun poljen alleni siveyden ja säädyllisyyden lait enkä tunnusta mitään muuta lakia tai herraa kuin oman Itseni?

Ei, vaan elämä jatkuu edelleen miltei samalla tavalla. Niinkö pieni oli ero Jehovan ja Belsebubin välillä? Oliko se Jumala, jota ennen koetin palvella, vain itsestäni heijastunut kuva, ja se itse, jota nyt palvelen, taaskin yksi kuva samasta Jumalallisesta Itsestä, joka ei tunne itseään.

Se tahtoisi oppia kuitenkin itseään tuntemaan. Ja sen tähden se kutsuu itseään milloin Jehovaksi, milloin Brahmaksi, milloin Isikseksi, milloin Mariaksi, milloin Hengeksi, milloin Aineeksi milloin Yhdeksi, milloin Kaikeksi.

Mutta kerran se ei enää tarvitse nimeä. Etsivä käyttää nimeä, mutta kun hän on löytänyt, ei hän enää kaipaa nimeä. Mitä hänellä on, SE ON.

Mutta mistä hän löysi sen? Kun hän juoksi ja tavoitteli, huomasi hän, että aina yhtä ottaakseen hänen täytyi jättää kädestään se, mikä hänellä oli ennen. Ja näin hänen aina täytyi luopua ja luopua, mitä enemmän hän sai. Ja niin kauan kuin hän rakasti, mitä hän luotaan heitti, ei hän voinut olla onnellinen.

Silloin hän kerran huomasi, että minä ei voi mitään omistaa, jota hän ei rakasta eikä voi olla ilman mitään, jota hän rakastaa. Silloin rakkaus tuli avaimeksi, joka aukaisi portin uuteen elämään.

Mitä on rakkaus? Se on se yliaistillinen Ykseys ja Samaisuus, joka on aineellisuuden ja eristyksen vastakohta. Kaksi kappaletta on toisistaan erillään, jos ne ovat niin etäällä toisistaan kuin tähdet taivaalla tai niin lähellä kuin hiekanjyvät rannalla. Pieni välimatka on sama kuin suuri välimatka Äärettömyydessä. Kaksi kappaletta, joiden välillä olisi tyhjä avaruus, eivät voisi mitään vaikuttaa toisiinsa.

Kappaleet vetävät toisiaan puoleensa. Minkä tähden? Erilaiset vetävät toisiaan, sanotaan. Minkä tähden? Sen tähden että ne ovat yhden kokonaisuuden vaillinaisia osia, sen tähden että ne ovat yhtä ja pyrkivät yhdeksi. Ne pyrkivät yhdeksi, ja tämä pyrkimys on jo sisäisen ykseyden täytäntö, sillä mahdottomuuteen ei mikään luonnossa pyri.

Kaikki on rakkautta: kahden tähden taukoamaton vetovoima, joka pysyttää ne radoissaan ikuisuuksien aikana, niin kuin rakastetut eivät tahdo erota toistensa silmistä. Kahden atomin tavoittelu, kunnes ne yhtyvät yhdeksi ja muodostavat uuden aineen, jonka joka hiukkasessa on ykseys toteutunut ja entiset eri-aineet lakanneet olemasta. Sielu ja ruumis, ne kaksi vastakohtaa, pysyvät yhdessä rakkautensa kautta, sillä kumpikaan ei voi tulla toimeen ilman toista.

Ei kurjinkaan pahantekijä voi elää itsekseen – niin kauan kuin tämä itse ei tunne oikeata Itseään. Sen tähden on ihmisten keskinäisen kovuuden ja itsekkään pelon suurin huippu, kun he telkeävät toisiaan tyhjiin koppeihin, joiden alastomia seiniä ei onneton asuja voi rakastaa. Hänet on jätetty yksin oman itsekkyytensä pariin.

Samoin on ihmisen onnettomin kohtalo tulla mielipuoleksi, kun aukot tukkeutuvat maallisten ja taivaallisten olentojen väliltä ja poloinen jää omia haaveitaan hautomaan.

Rakkaus on kaikkien himojenkin takana, tietämätön, sokea rakkaus, pieni rakkaus, joka on suuremman esteenä. Miksi pyydän katinkultaa, kun oikea kulta on vieressäni? En sitä tekisi, jollen olisi sokea.

Ja sokea on jokainen meistä. Se osa itseä, joka tässä ruumiissa asuu, unohtaa sen osan, joka on toisessa muodossa. Mutta se ei voi itseään siitä erottaa. Ikuinen vetovoima yhdistää saman olemuksen eri osat toisiinsa. Ja se voima on rakkaus.

–e

Tietäjä — touko-kesäkuu 1910

Kieliasua on uudistettu sisältöön puuttumatta.

Minun sieluni

Minun sieluni! Koska me asumme samassa talossa, älkäämme olko vieraita toisillemme.

Keskustelkaamme yhdessä ja auttakaamme toinen toisiamme. Sinä toimit omassa maailmassasi, minä omassani.

Sinä tiedät paljon, josta minä en tiedä.

Ja minä taas tiedän paljon asioita, joista sinä et tiedä.

Sinä tunnet voiman ja viisauden lähteet, tutkit kohtalon salaisia lankoja, koettelet sydämien salpoja ja niiden lukkoja.

Minun tietoni taas ovat pihalta ja veräjän suusta ja naapurista, ohikiitäviä eläviä kuvia ja lukemattomien sanojen kaikua.

Ja tunnustan mielelläni, että sinun viisautesi on korkeampi.

Mutta älkäämme halveksiko toisiamme.

Emmekö kumpikin tarvitse toisiamme?

Niin vienosti sinä pudistat päätäsi, tunnustathan kai, ettet tule toimeen ilman minua?

Etkö! Miksikä sitten tulit tänne luokseni asumaan?

Mikset pysynyt niissä saleissa, joihin mikään tuskanhuuto ei koskaan kuulu?

Eikö sinun juuri tullut ikävä siellä? Eikö silmäsi väsynyt alituiseen valoon ja korvasi häiritsemättömään sopusointuun?

Etkö juuri sen tähden tullut minun kanssani asumaan, että tahdoit kuulla kuulumisia torilta ja tanhualta, ihmisten sekasortoisesta maailmasta minun kauttani?

Sinä pudistat yhä päätäsi ja ojennat kätesi minulle ja toisella kädellä viittaat ylöspäin.

Niinkö? Sitäkö varten sinä tulit tänne alas, että vetäisit minut täältä ylös ja veisit mukaasi korkeuden ihaniin, rauhaisiin asuntoihin?

Ah, siinäkö taas olemme. Se on ainainen riitakapula välillämme.

Aina kun minä löydän jonkin hyvän tielläni, sinä sanot: älä ihastu, se menee pian ohi.

Aina kun minä sanon: tässä tahdon viihtyä – sinä vedät pois ja viekoittelet katsomaan ylöspäin, missä minä en näe mitään muotoja tai elämää vaan ainoastaan muuttumattoman, häikäisevän valon.

Sinä sanot varmaan: siellähän on elämää, suurta, hehkuvaa, autuaallista. Siellä asuvat kaikki ne, joita rakastat.

Ah, jospa vain voisin siihen uskoa!

Näen kyllä, että tällä tasolla kaikki on niin pientä ja rajoitettua ja niin lyhytaikaista ja ohimenevää.

Mutta enkö voi etsiä uusia helyjä, jos entiset kadotan, enkö voi saada uusia ystäviä, jos entiset poistuvat, enkö aina ottaa ja ottaa?

Arvaan, että tahtoisit sanoa: eikö tuo sinua väsytä, eikö erot ole haikeita, eikö työ ole raskasta?

On, sieluni, on, minä tunnustan. Mutta mitä minun sitten pitäisi tehdä?

Tahdotko, että minun pitäisi kaikki tämä uhrata ja kääntää kasvoni tuntemattomaan?

Tarkoitatko, että jos totuttaisin silmäni valoa katselemaan, voisin siinä erottaa kirkkaampia muotoja, ihanampia olentoja kuin mitä täällä alhaalla löydän?

Minä puhun, mutta sinä olet niin ääneti ja vakaa, ja sinulta on niin vaikea saada vastausta ja niin vaikea kuulla, mitä sanot.

Sinä hymyilet säälivästi, ikään kuin tarkoittaisit, että minä en tahdokaan saada vastausta kysymyksiini vaan että itsekin tiedän, mikä vastaus on oikea.

Voi, ystäväni, sinä olet aina niin varma asiastasi, täytyykö sinun aina päästä voitolle ja minun aina joutua häviölle?

En voisi sitä kärsiä, jollet sinä olisi niin ylen lempeä voitetulle.

Ah, sieluni, tiedäthän sinä, että rakastan sinua, vaikka alati riitelen sinua vastaan.

Ja minä riitelen sen tähden, etten ymmärrä sinua. Mutta opeta minua, sillä sinä olet vanhempi, viisaampi minua.

Sinä olet käynyt siellä, missä valtaistuimen ympärillä istuvat ne 24 vanhinta ja valtaistuimella se Sanomaton.

Oi, olkaamme taas ystäviä, tuntekaamme, että olemme yhtä – edes hetkeksi!

–e

Tietäjä — huhti-kesäkuu 1911

Kieliasua on uudistettu sisältöön puuttumatta.

Missä paratiisi?

Yli rannattoman Arabian aavikon lepää yö, tyyni, äänetön, salaperäinen. Sen yön vertaista ei ole muualla nähty. Tähdet kiiluvat ja säkenöivät niin kirkkaina, että niiden valossa voi kulkea, silloinkin kun kuu ei loista taivaalla. Majesteetillinen juhlallisuus täyttää kaiken, ei ole mitään muuta kuin ihminen ja hänen ympärillään ainoastaan äärettömyys, niin valtava, että se astuu suoraan hänen sisäänsä.

Tuossa istuvat piirissä erämaan tummat pojat, nuo vapaat ja rohkeat vaeltajat keltaisen hiekan ja taivaan välillä, nuo hehkuvatunteiset mutta vakavat ja hillityt beduiinit. He istuvat jalat ristissä polttaen pitkiä piippujaan, ja pieni tuli palaa heidän keskellään. Joskus kuuluu kamelien äännähdys tai vaimojen liikkumista teltassa.

Kasim Omri – jota myös kutsutaan "Siniseksi Ratsastajaksi" hänen sinisen viittansa tähden – kertoo:

Minä ajoin takaa pakenevaa strutsia kauas tiettömään erämaahan enkä huomannut, ennen kuin minut yllätti samum, erämaan pyörretuuli. En osannut varoa, ennen kuin tunsin sieraimissani sen kuuman henkäyksen, ja minun täytyi etsiä turvaa hevoseni alta viittaani käärittynä. Ylitseni kävi pyörre ja hevoseni – uskollinen sielu, jota olin rasittanut uuvuksiin asti ja joka ei ollut saanut aikaa edes hengähtää – ei kestänyt kauempaa, vaan kun myrsky oli ohi ja minä kaivauduin ylös hiedasta ja oikaisin jäseniäni, niin kumppanini lasimaiset silmät tuijottivat elottomina. Monta kyyneltä vuodatin sen vielä pehmeälle ja lämpimälle turvalle, mutta Allah asettaa kaikki oikein, siunattu olkoon Hän.

Olin yksin suuressa erämaassa, enkä tiennyt, missä itä, missä länsi. Harhailin kauan. Yön valvoin keihäs ojossa sakaalien nauraessa ympärilläni, ja aamulla jatkoin taas kulkuani. Mutta voimani petti, ääretön kuivuus kouristi kurkkuani, ja verestyneissä silmissäni alkoi liikkua kangastavia kuvia, ihania lehtoja ja rehottavia puita. Monta askelta otin turhaan niitä tavoittaakseni, kunnes ne haihtuivat ilmaan silmieni edessä.

Jätin sieluni Allahin huomaan, mutta silloin näin pienen ryhmän palmupuita, jotka liehuivat hiljaa tuulessa eivätkä poistuneet, vaikka minä katselin niitä. Viimeisillä voimillani ponnistin, ja tulin niiden luo -- ja siinä oli lähde, kivinen kaivo erämaan kulkijoita varten. Kun katsoin yli sen laidan, näin syvällä sen pohjassa omat kasvoni. Mutta ei ollut astiaa, millä ammentaa vettä. Köyden pätkä riippui katkenneena alas reunalta, eikä ollut mitään keinoa saada virvottavaa veden pisaraa. Minä hourin, raastoin käteni verille kaivon kivisiä seinämiä vastaan, ja huusin Allahia avukseni, mutta turhaan. Hänen tahtonsa oli tutkimaton. Silloin en tiennyt, mitä tein, sanoin sielulleni hyvästi ja hyppäsin syvään kaivoon.

Vesi peitti pääni, enkä tiedä, mitä tapahtui. Kaikki muisto menneisyydestä oli kadonnut minulta. En tiennyt, kuka olin, missä olin ja miten olin tullut tänne. Tunsin vain, että olin ilman tuskia, ilman huolia, keveä ja vapaa kuin ilman lintu ja olin keskellä suurta puutarhaa. Mahtavat palmut liehuivat pääni päällä, ja niiden keskellä kasvoi suuria ruusupensaita täynnä lukemattomia kukkia, ja niiden takana näkyi hedelmäpuita, jotka notkuivat hedelmien painosta. Suuria, meheviä, kultaisia ja tummanvihreitä omenia, viikunoita ja granaatteja riippui kiiltävien lehtien välissä, ja maa oli täynnä suuria tulppaaneja ja lepattelevia kirjavasiipisiä perhosia.

Kävelin ympäri, en ajatellut mitään, kaikki tuntui minusta luonnolliselta. Heittäydyin ruohikkoon, ja annoin päivän paistaa, ja nauroin itsekseni katsellessani kuoriaisia, jotka kapuilivat suuressa ruohometsässä ja ajoivat toisiaan takaa. Kuuntelin sirkkojen sirinää, ja katselin eloa ja kauneutta ympärilläni. Vierelläni solisi virvoittava lähde.

Ojensin käteni, ja otin oksalta omenan, joka aivan kuin näytti odottavan ottajaa. Se oli juuri kypsynyt, tuoksuva, punakellervä, suloinen katsella ja maistaa. Haukkasin sitä, ja unohduin taas katselemaan niitä kauneuksia, joita Allah oli luonut. Ajattelin, että loppumaton on Hänen viisautensa, Hän keksii enemmän kuin me ehdimme edes ihmetellä.

En tiedä, kuinka kauan olin ollut siinä, kuitenkin yhtäkkiä kaikki ihanuus oli poissa. Minä kaipasin jotain. Outo levottomuus hiipi minuun. Omena putosi kädestäni, nostin pääni ja tuijotin ympärilleni. Mikä nyt? Jotakin puuttui. Nousin ylös, ja aloin rientää eteenpäin tietämättä minne ja miksi. Juoksin läpi puutarhan, ensin hitaammin, sitten välittämättä oksista, jotka pieksivät kasvojani, ja kivistä, joihin tuon tuostakin kompastelin. Juoksin kauan, kunnes pysähdyin. Sileä, valkoinen seinä oli edessäni.

Silloin sydäntäni kouraisi. Jo ymmärsin, mitä kaipasin. Kumppania, inhimillistä, ajattelevaa olentoa, jolle puhua, jonka ääntä kuunnella, jonka lämmintä kättä puristaa omassani. Eikö täällä ole ketään? Huusin, ja pelästyin omaa ääntäni. Kaikki kävi hiljaisemmaksi. Linnut pelästyivät ja jäivät kuin kivettyneinä oksilleen istumaan. Puutkin tuntuivat pysähtyvän huojumasta ja katsovan kummastellen minua, joka häiritsin tätä ainaista rauhaa. Koko luonto odotti, mitä tuleman piti. Kuitenkaan mitään ei tullut, kaikki jäi aloilleen. Minä käsitin, ettei täällä ollut koskaan käynyt ketään, ja mielipuolen tavoin lähdin juoksemaan toiseen suuntaan. Juoksin kauan, mutta sitten pysähdyin: edessäni oli sama valkoinen seinä – käännyin sivulle, riensin taas eteenpäin epätoivon kiihkolla, ja huomasin viimein, että minne käännyinkin, sama muuri oli edessäni. Sillä ei ollut mitään loppua, vaan se kiersi puutarhan ympäri ja joka kohdassa se oli vailla aukkoja, ulottuen korkealle minun ylitseni.

Riensin pitkin muuria, otin kiven maasta ja iskin sillä seinämää. Pieni murunen vain siitä lohkoutui, muuri tuntui voittamattoman paksulta. Toivottomuus ajoi minua eteenpäin. Nyt alkoi nousta ajatuksia. Mikä olento olin? Olinhan ihminen, olinhan joskus elänyt samanlaisten olentojen parissa, hourinko nyt, näenkö unta, olenko elossa vai olenko jo kuollut? En kuitenkaan jaksanut paljon pohtia, kaiken voittava pelko esti muut ajatukset paitsi yhden: miten päästä pois täältä?

Silloin kulkiessani pitkin muuria huomasin äkkiä raon. Olikohan salama halkaissut kiven, vai miksi oli syntynyt pitkä aukeama muuriin? Alaosa oli vajonnut alas ja työntynyt esiin, niin että muodostui kapea mutkainen polku ylös harjalle asti. Painauduin muuriin kiinni, ja yritin kiivetä. Vaikeaa se oli, kaksi kertaa löysin itseni maasta, mutta taas ponnistin ja viimein käteni tapasivat muurin yläreunan. Pelastettu! Odotin tuokion rauhoittuakseni, ja nostin sitten pääni yli muurin harjan...

Samassa kaikki oli ympärilläni pilkkopimeää. Kylmä väristys kulki lävitseni, ja jäin liikkumattomana aloilleni pitkäksi aikaa. En kuitenkaan menettänyt tajuntaani, vaan muistin aivan selvästi puutarhan ja mitä siinä olin kokenut ja kuinka olin suurella vaivalla saanut pääni yli muurin harjan. Mutta missä nyt olin? Läpitunkematon pimeys oli ympärilläni, ja joka jäseneni värisi kylmästä. Ja kuitenkin hengitin kiihkeästi ilmaa, olin elossa. En uskaltanut liikuttaa jäsentäkään, ettei tämäkin haihtuisi ja ehkä minä syöksyisin olemattomuuteen.

Olin tässä tilassa kauan, kun äkkiä nostin pääni ja näin ylhäällä korkealla puolikuun muotoisen valokaaren. Tuoko on se puolikuu, joka valaisee tietä paratiisiin astujille? Ajatus kulki pääni läpi, mutta samassa liikahti käteni ja minä huomasin seisovani vedessä kaulaa myöten, ja se puolikuu oli kaivon reunus, johon aurinko paistoi. Minä olin syvällä kaivon pohjalla.

Vasta silloin minulle selvisi kaikki. Olin pudonnut kaivoon, mennyt tajuttomaksi, mutta kuinka lieneekään, olin löytänyt jalansijan ja saanut pääni yli vedenpinnan. Janoni palasi nyt, kallistin pääni ja join ahnain siemauksin raitista vettä.

Vähitellen pääni selkeni. Tunsin olevani luonnollinen, elävä ihminen ja aloin käyttää järkeäni. Muistin köydenpätkän, joka riippui yli kaivon reunan, ja siltä penkereeltä, missä seisoin, onnistuin kurottamaan käteni siihen. Viimeiset voimani ponnistaen kiipesin ylös, ja sain oikaista jäseneni kuumalle hiekalle ja nukahtaa.

En tiedä, kuinka kauan lienen maannut, mutta aurinko oli taas taivaalla ja lähdin uudistetuin voimin kulkemaan. Pian tapasin kamelin tuoreet jäljet hiekassa, ja seurasin niitä, kunnes löysin teidät, ja nyt olen kertonut kumman kokemukseni ja kysyn teiltä, te Seilamin heimon arvokkaat miehet: mikä oli puutarha, jossa löysin itseni, ja kuinka saatoin olla niin kauan veden alla kuin puutarhassa makasin?

Kun Omri oli lopettanut kertomuksensa, oli hiljaista. Vaimotkin, jotka Omrin kertoessa olivat kokoontuneet pienen, puoleksi sammuneen nuotion ympärille, seisoivat yhtä hiljaa kuin miehet, eikä kuulunut muuta kuin jokin sirkan ääni tai kellon kilahdus lampaan kaulassa.

Avaruus hengitti sanattomana niin kuin ennenkin, ja yö mietti yhtä hartaasti kuin ennenkin sitä Olemassaolon Suurinta Salaisuutta, jota kukaan ei vielä ole paljastanut.

Mutta viimein yksi istuvista miehistä virkkoi:

– Ihmeellinen, oi kunnioitettava vieraamme, on kertomuksesi. Ihmeellinen ja outo kuulla. En usko, että yksikään meistä kykenee selittämään sinulle, mitä olet nähnyt paitsi vanha sheikki Uleima Akbar. Hänen viisautensa on avara ja syvä kuin valtameri. Koraanin hän tuntee tarkoin ja senkin on jo kauas jättänyt ja kyntää omilla hevosillaan ennen kyntämättömiä maita. Totisesti hän on viisas, hänen vertaistaan emme ole tavanneet.

Kaikkien silmät kääntyivät valkopartaiseen sheikkiin, josta puhuttiin, mutta hän näytti vaipuneelta syviin ajatuksiin ikään kuin hän ei olisi kuullutkaan niitä ylistäviä sanoja, mitä hänestä lausuttiin. Kukaan ei rohjennut häneltä kysyä enempää eikä vaatia häneltä vastausta.

Taas vallitsi äänettömyys. Joku naisista jo kuiskasi jotakin kumppaninsa korvaan ja vetäytyi pois. Hän ei malttanut olla juoksematta kertomaan teltassa oleville sitä kummallista tarinaa, jonka oli kuullut.

Viimein kuului Uleiman ääni, tyyni ja vakava. Siitä äänestä kaikuivat monien päivien rikkaat kokemukset ja monien öiden syvät ajatukset. Ja hän virkkoi:

– Miehet, lapset, sillä minä olen nähnyt teidän kasvavan silmieni edessä – Allahin ihmeet ovat joka päivä uudet. Hän antaa meidän nähdä silmillämme vertauskuvia ja tunnustähtiä, että oppisimme kyselemään ja tiedustelemaan hänen salaisuuksiaan. Vieraamme on nähnyt merkillisen unen, ja me teemme hyvin, että otamme siitä vaarin ja tutkistelemme, mitä voimme oppia siitä. Veljet, tuokaa pyhä kirja tänne.

Eräs ketterä nuorukainen nousi ja haki kamelin laukusta hienosti kirjaillun käärön, aukaisi sen, otti esille Koraanin, suuteli sitä ja ojensi sen sheikille. Sheikki käänsi sen lehtiä ja sanoi:

– Näin sanotaan kahdeksannessatoista suurassa, joka on Mekassa kirjoitettu:

Kun sheikki oli lukenut nämä sanat pyhästä kirjasta, antoi hän pois käärön ja hiveli monet kerrat partaansa. Mutta viimein hän taas puhui:

– Ihmisten kovakorvaisuuden tähden profeetta ei voinut kaikkea viisauttaan ilmoittaa heille. Mutta Allah on suuri ja antaa meidän yhä vielä nähdä merkkejä hänen voimastaan. Katso ystävä, joka olet tullut joukkoomme, Korkein tahtoi ilmoittaa sinulle kolme salaisuutta.

Ensimmäinen salaisuus on se, että kun me täällä ajamme takaa kirjavasiipisiä, nopeajalkaisia lintuja, niin yhtäkkiä Allah voi temmata pois parhaimman ystävämme viereltämme ja me jäämme yksin keskelle erämaata. Silloin ei ole muuta kuin kuuma hiekkakenttä ympärillämme ja sisällämme polttava jano.

Ja toinen salaisuus on se, että vaikka silloin meille tarjottaisiin paratiisin yrttitarhat, niin emme löydä niissä onnea itsellemme. Meistä tuntuu kuin olisimme levänneet ja nauttineet siellä vuosia, vaikka olemme vain ummistaneet ja taas avanneet silmämme. Sillä aika on ainoastaan omassa mielikuvituksessamme. Tuhannen ajastaikaa on Herralle niin kuin yksi päivä ja yksi päivä niin kuin tuhannen ajastaikaa, sanoo profeetta Juudan maalta.

Ja kolmas salaisuus on se, että me kaipaamme pois siitä onnesta, joka on vain itseämme varten, me kaipaamme pois siitä paratiisista, jota korkeat muurit rajoittavat, ja vaikka sieltä tultuamme löytäisimme itsemme syvän kaivon pohjasta, olkoon mieluummin niin, kunhan meillä on vain toivo, että taas pian pääsemme vertaistemme pariin ja saamme sulautua heidän elämäänsä, vuodattaa itsemme heihin ja ottaa heiltä vastaan, mitä heidän sielunsa voi antaa.

Sillä ihmisen sielusta on tuleva pulppuava lähde, josta alati juoksee elävää vettä. Se, joka itseään varten elää, on turhaan elänyt, ja hänen pitkät vuotensa ovat olleet vain yksi tuokio avaruuden ajassa. Mutta se, joka tekee sielullaan työtä rakkauden ilossa, voi muuttaa silmänräpäyksen vuodeksi ja vuoden tuhansiksi vuosiksi.

Veljet, emmekö ole Allahille kiitolliset siitä, että hän on antanut meidät toisillemme eikä jättänyt meitä yksin kulkemaan tässä maailmassa ymmärtämättä toistemme sydämen kieltä, niin kuin emme ymmärrä linnun kieltä. Erämaakin on eloa ja iloisuutta täynnä, jos on ystävä vierellämme ja heimon lapset ympärillä, mutta paratiisin yrttitarha on kuin ahdistuksen asunto ja kärsimyksen luola, jollei ole ketään, joka ääntämme ymmärtäisi ja vastaisi meille samalla kielellä.

Näin puhui sheikki hiljaisena yönä, hitaasti ja rauhallisesti, niin kuin se, joka tietää, ettei ole mitään tärkeämpää kuin totuuden tieto, ja hänen kansansa lapset kuuntelivat häntä niin kuin isäänsä ja niin kuin veljet vanhinta veljeä ja painoivat hänen sanansa sydämeensä. He rakastivat kaikki häntä, sillä hän kantoi heidän sielunsa ylös suurille ylängöille, missä päivä ei mene milloinkaan mailleen, eikä väsymys, tauti eikä hengen heikkous tunnu, ja missä vallitsee ikuinen rauha.

–e

Tietäjä — heinä-elokuu 1910

Kieliasua on uudistettu sisältöön puuttumatta.