Suuruudenhullu

"Tulkaa pienistä suuriksi ja suurista pieniksi."
Muinaiskristillisiä "Jeesuksen sanoja"

1.

Oli mies, joka näki kaikkialla ympärillään suuruudenhulluja. Ja itseään hän piti yhtenä näistä, mutta suurimpana sen tähden, että hän yksin luuli tietävänsä sen, mistä muut olivat tietämättä. Siinä oli hänen ylpeytensä, hänen suuruushaaveensa.

Luonto oli lahjoittanut hänelle terävän silmän, jolla näki syvälle ihmisten mieleen, ei kuitenkaan kyllin syvälle. Hän näki, kuinka pikkumaisia he kaikki olivat ja kuinka vähäpätöisiä olivat heidän harrastuksensa. Yksi himoitsi yhtä, toinen toista, mutta kaikki oli vain niin turhan turhaa. Se maali, johon he tähtäsivät, oli niin matalalla, eivätkä heidän nuolensa kantaneet siihenkään asti vaan pysähtyivät maan mustiin multiin. Ja kuitenkin he itse luulivat olevansa niin suuria!

Ei ollut niin ylhäistä, niin alhaista, ei niin rikasta eikä niin köyhää, joka ei luullut olevansa jollakin erityisellä tavalla kaikkia muita ihmisiä etevämpi. Kansankokouksissa puhujat koettivat kilvan saada äänensä ylinnä kuulumaan, sillä kukin heistä oli varma siitä, että suurin viisaus asui hänen päässään. Ja hallituksen käskyläisistä oli kullakin tiedossaan joku tärkeä suunnitelma, jota heidän esimiehensä eivät yhtään ymmärtäneet: kunhan hän vain pääsisi valtaan, niin hän toteuttaisi sen heti, ja se olisi suurta. Sillä jokaiselle heistä oli heidän oma aatteensa kaikkein tärkeintä maailmassa.

Toinen ihminen harjoitti kauppaa ja mietti yötä päivää, kuinka juuri hänen puotiinsa saataisiin kaikki maailman ostajat kootuksi. Hänestä oli luonnollista, että oikeus ja kohtuus vaativat kaikkia tekemään kauppojaan hänen luonaan. Hän oli niin kauan kehunut tavaroitaan muita paremmiksi, että hän viimein oli alkanut itsekin uskoa siihen.

Oppinut taas tutki omaa erikoisalaansa niin kauan kunnes tiesi, mitä siitä ylipäänsä saattoi tietää, ja nyt hän oli kaiken tiedon mestari. Hän oli mielestään kaikkia muita ihmisiä oppineempi, koska nämä eivät tienneet siitä asiasta paljon mitään. Vieläpä nuo moukat olivat niin typeriä, etteivät ollenkaan hävenneet olevansa tietämättömiä hänen tiedostaan eivätkä ensinkään halunneet oppia sitä.

Ammatinharjoittajissa ei ollut ketään, joka ei olisi jostakin erikoisesta asiasta ylpeillyt vertaistensa rinnalla. Suutari oli keksinyt paikan, mistä varmasti saattoi ostaa halvimmalla nahkaa, ja hän halveksi sydämensä pohjasta kaikkia kuolevaisia, jotka eivät tunteneet tätä tärkeää salaisuutta vaan kannattivat muita huonompia nahkatehtaita omaksi hirveäksi tappiokseen. Eikä ollut sitä halvinta käsityöläistä, tuskin sitä kadunlakaisijaakaan, jolla ei olisi ollut jokin keksintö, jonka hän yksin tunsi, ja jos hän vain piti mielessään tuon keksintönsä ihmeellisyyttä, hän tunsi olevansa kaikkia muita ihmisiä viisaampi ja merkillisempi. Ja hän saattoi olla tyytyväinen halvassa asemassaankin.

Vieläpä maankiertäjä, joka "kantoi päällään kaikkea omaisuuttaan" ja vaelsi kodittomana talosta taloon, oli omasta mielestään koko maailmaa mahtavampi, kun hänen ei tarvinnut ketään totella eikä kursailla. Hänkin tunsi olevansa kuin kuningas omalla alallaan ja halveksi syvästi niitä, jotka eivät osanneet samalla tavalla sylkäistä ja päästää meheviä kirouksia.

Tämän kaiken ihmisten suuruudenhulluuden tuo nuorimies huomasi, ja sen tähden hänestä tuli ihmisten vihaaja. Hänen mielestään maailmanpyörä vieri tuon ainoan navan – itsensä suurentelemisen – ympärillä. Ja itseään hän vihasi kaikkein eniten, koska hän huomasi itsessään saman hulluuden oireita. Hän olisi tahtonut tukahduttaa ne vähitellen omasta itsestään.

Hän oli yksin maailmassa. Lähimmät sukulaiset olivat kuolleet, ja kaukaisemmat eivät hänestä välittäneet eikä hän heistä. Hän oli kouluttanut itsensä isän perinnöllä, kunnes huomasi, että ihminen voi parhaiten koota tietoja omin päin mistä tahansa ja kuinka tahansa. Silloin oli hän jättänyt tavalliset koulut ja alkanut käydä elämän koulua. Ystävistään hän vieraantui, kun he rupesivat pilkkaamaan häntä hänen itsepäisyytensä vuoksi. Jottei hänen tarvitsisi olla heidän silmätikkunaan, hän muutti asumaan toiseen kaupunkiin. Maailma oli hänestä pyöreä pallo, joka puolelta samanlainen. Väliäpä sillä missä asui!

Täällä vieraassa kaupungissa hän päätti ryhtyä koviin toimiin ja tehdä perinpohjaisen lopun kaikesta suuruudenhulluudesta omassa itsessään. Hän ei tahtonut olla kauempaa narrina muiden narrien joukossa. Hän kaipasi olla sellainen, josta ei kukaan ihminen tietäisi mitään, kaipasi olla täydellinen nolla kaikenlaisten lukujen keskellä. Olla aivan kuin olematon, ja kuitenkin liikkua ihmisten parissa, ikään kuin olisi yksi heistä! Olla silmänä ja korvana, mutta itse mykkänä! Hän tahtoi tehdä itsemurhan – sielullisesti eikä ruumiillisesti.

Hän muutti asuntoa kuukausi kuukauden perästä, kunnes ei kukaan enää voinut seurata hänen jälkiään. Ja viimeksi hän muutti nimensä ja valitsi sellaisen, joka jo oli tuhansilla muilla. Näin hän häipyisi tuntemattomaksi muiden joukkoon. Kukaan ei voinut tietää, mistä hän oli tullut, mitä hän aikoi, missä hän asui, kuka hän oli.

Pian hän oppi huomaamaan, että jokainen tarve, jokainen vaatimus, jokainen mielihalu sitoi hänet muiden joukkoon ja oli alkuna loppumattomiin persoonallisiin suhteisiin. Noissa persoonallisissa suhteissa taas oli alituinen kiusaus suurentelemiseen, joko liiallisen ylpeyden tai liiallisen nöyryyden takia. Mutta hänpä ei tahtonut olla missään tekemisissä kenenkään kanssa, ei velassa muille eikä velkojana. Ankaralla itseponnistuksella hän kuoletti itsestään kaikki ne tavat ja taipumukset, jotka vaativat lähentymistä muihin ihmisiin, ja vihdoin hänestä tuli täydellinen erakko keskellä suurkaupunkia.

Itse asiassa täällä tuhansien keskellä oli kaikkein helpointa kätkeä itsensä. Maaseudulla hänen olisi ollut paljon vaikeampi pysyä huomaamattomana. Täällä hänellä oli huone, johon hän ei milloinkaan laskenut ketään luokseen. Hän piti itse huolta kaikesta, mikä koski ruumiillista elantoa. Tarpeensa ruuassa, juomassa ja vaatetuksessa hän oli supistanut vähimpään määrään eikä tarvinnut siinä kenenkään apua.

Näin hän eli joitakuita vuosia, tehden vain sen verran työtä kuin hän tarvitsi vähäisiä menoja korvatakseen, ja juopa hänen ja muun ihmiskunnan välillä kasvoi yhä suuremmaksi. Hän tuli omasta mielestään yhä pienemmäksi ja pienemmäksi. Mutta ihme kyllä! Aina jäi sellainen viimeinen jäännös, jota ei mitenkään voinut haihduttaa. Istuessaan yksin täydellisessä tyyneydessä ja hiljaisuudessa ja katsellessaan pienestä ikkunastaan yli kaupungin hyörinän, hän saattoi iloita siitä ajatuksesta, ettei kukaan olento ajatellut häntä, ettei kukaan tiennyt hänestä paitsi hän itse. Hän oli luopunut kaikista haluista eikä antanut kenenkään tietää tästä luopumisestaan. Mutta oliko hän nyt täydelleen vapaa kaikesta suuruudenhulluudesta? Näin hän kysyi itseltään, ja silloin hän syvimmältä sielustaan löysi sen pienen toivomuksen, että jospa sentäänkin löytyisi joku, joka tietäisi siitä. Vaikkapa se olisi kaukaisessa tulevaisuudessa joku olento, joka saisi tietää hänen suuren "uhrauksensa", niin jo tuo ajatus paisutti häntä ja tuotti mitä suurinta nautintoa. Hän saattoi paistattaa itsensä tuon tuntemattoman olennon ihailun lämmössä. Häntä sittenkin hiveli hienosti tuo kunnia.

Hän toivoi, että tämä viimeinen itserakkauden jäännös häviäisi, mutta mitä kauemmin hän eli erakkoelämäänsä, sitä suuremmaksi kasvoi hänen arvonsa omissa silmissään. Hän ihaili itseään siitä, ettei hän kaivannut ihmisten kunniaa. Tämä ajatus oli hänen paholaisensa, joka piinasi häntä sekä päivällä että yöllä. Viimein hän tuli vakuuttuneeksi siitä, ettei hän tulisi milloinkaan tällä tiellä saavuttamaan sitä päämäärää, mihin pyrki: täydellistä vapautumista omasta itsestään.

2.

Silloin eräänä aamuna pitkän valvotun yön jälkeen hän teki päätöksen. Hän ajatteli: miksi me kaikki luulemme itsestämme suurta, miksi toivomme ja halajamme, että meitä ja meidän tekojamme ja ajatuksiamme pidettäisiin ihmeellisempinä ja tärkeämpinä kuin ne ovat? Miksemme todella tahdo olla suuria, saada suuria aikaan? Olkoon ihminen rehellisesti niin suuri kuin hän voi olla, tunnustakoon itselleen ja muille, että hän tahtoo olla juuri sellainen kuin on, näyttäköön hän olevansa jotakin parempaa kuin vain maan matonen!

Hän hypähti ylös vuoteeltaan, heitti vaatteet päälleen ja sytytti tulen uuniin. Siitä oli tuleva se rovio, jonka läpi hän astuisi uuteen elämään. Hän keräsi pöydältään kaikki, mitä siinä oli, kirjoitusvälineet ja muut tavarat, ja antoi niiden mennä uuniin. Sitten hän veti laatikkonsa esille ja mätti molemmin käsin liekkeihin koottuja kalleuksiaan edes katsomatta niihin. Seinältä hän otti alas taulut, jotka olivat viihdyttäneet väriensä loistolla hänen silmiään, kun hän palasi omaan suojaansa kuljeskeltuaan pitkin kaupungin harmaita katuja. Ja hyllyltä hän alkoi ottaa alas kirjojaan, ensiksi vanhoja koulukirjoja... Mutta ah! Minkälaisia muistoja niihin liittyikään – muistoja menneistä päivistä, jolloin mieli oli aina kirkas ja vapaa ja onnellinen eikä tiennyt mistään ylemmyydestä tai alemmuudesta, rikkaudesta tai köyhyydestä. Hänen silmänsä viipyivät kauan noissa teoksissa, jotka olivat vähitellen käyneet hänelle rakkaiksi, varsinkin koulusta lähdettyään. Ja muutkin kirjat olivat yhtä rakkaita, eikä hän voinut olla selailematta niitä viimeisen kerran, ennen kuin ne menivät liekkien uhriksi. Niissä oli koko hänen vanha itsensä kätkettynä, niissä oli kaikki ne ajatukset ja mielialat, jotka olivat hänessä viihtyneet, ennen kuin hän tuli itsetietoiseksi olennoksi.

Sen jälkeen hän kokosi kaikki taloustarpeensa ja täytti niillä romulaatikkonsa särkien ne pieniksi palasiksi. Kenenkään muun ei pitänyt saada näiltä lautasilta syödä ja mahdollisesti kysyä, kuka ja minkälainen ihminen oli niitä ennen käyttänyt. Romulaatikon hän kantoi ulos ja tyhjensi sen pihan perällä.

Näin hän vähitellen puhdisti huoneensa kaikesta, mitä hänellä oli ollut maailmassa. Monta rakasta muistoa hän oli kaivanut esille, monesta kappaleesta oli ollut niin vaikea luopua, mutta hänen ei ollut tapana hievahtaa päätöksestään, ennen kuin oli saattanut sen perille. Viimein ei ollut jäljellä muuta kuin paljaat seinät, vuode, muutamia tuoleja ja pöytä. Ne hän jätti tuleville asukkaille, koska ne olivat perin yleisiä tavaroita. Mutta kirjahyllynsä hänen täytyi särkeä ja tunkea tuleen, koska se oli tehty hänen omien määräystensä mukaan ja sisälsi hänen omaa itseään. Lopuksi hän lakaisi ja pesi huoneensa lattian – sellaiseen työhön hän oli hyvin tottunut, ja niin oli kaikki valmiina.

3.

Kun hän oli työnsä päättänyt, oli päivä mennyt mailleen. Syksyinen hämärä oli saapunut. Koko päivä oli kulunut tähän hävitykseen, mutta olihan sen kokoamiseen mennyt vuosikausia. Hän oli nyt vapaa. Hän astui ulos katsomatta jälkeensä, lukitsi oven ja meni isännän luo maksamaan vuokraansa.

"Minä muutan. Tässä on huoneeni avain, ja tässä on maksu kahden kuukauden ajaksi eteenpäin."

"Vai niin, herra aikoo muuttaa. Ja mikä on uusi osoite?"

"Jos tarvitaan, ilmoitan sitten."

"Onko jo tavarat muutettu? Minä en ole huomannut?"

"Ne ovat poissa. Mitä jää, olkoot uusia tulokkaita varten. Kiitän teitä isännyydestänne."

"Eipä mitään", vastasi isäntä hätäisesti tietäessään, ettei hän koskaan ollut tehnyt mitään vuokralaisensa mukavuudeksi, "mutta miksi muuttaa nyt näin äkkiä?"

"Niin kuin sanoin, kiitän teitä vielä kerran isännyydestänne. Jääkää hyvästi."

Hän painoi hatun päähänsä ja läksi.

Portilla hän näki pienen lapsen leikkivän. Hän tiesi, että se oli köyhän portinvartijan tyttö. Sille hän jätti kukkaronsa ja sanoi:

"Vie tämä äidillesi."

"Äidille", sopersi tyttö, joka tuskin vielä osasi kävellä, "Liisa vie äidille", ja hän lähti taapertamaan äitinsä luo.

Nuorimies hymyili katsellessaan hänen jälkeensä. Hän tiesi, kuinka turhaa tulisi äidillä olemaan saada tytöltä tietää, kuka kukkaron antoi, sillä portin kautta kulki monta ihmistä läpi joka päivä. Siinä meni viimeinen osa hänen menneisyydestään. Nyt hänellä oli tyhjät kädet tyhjissä taskuissa.

Hän kulki alas keskikaupungille ja käveli edestakaisin sen katuja pitkin. Tavan takaa hän katseli kelloaan, ikään kuin odottaen jotakin hetkeä. Viimein hän jäi seisomaan lyhtypatsaan viereen ja näytti katselevan sekuntejakin. Äkkiä hän painoi kellon taskuunsa, kääntyi ja katsahti ympärilleen. Samassa ohitse kulki lihavahko herrasmies, nähtävästi kauppias. Hän lähti seuraamaan tätä.

Nuorimies oli tottunut tarkkailemaan ihmisiä. Takaapäinkin hän huomasi herran huolettomasta käynnistä, että tämä oli työnsä päättänyt ja nyt oli vailla päämäärää. Luultavasti hän oli vastikään nauttinut hyvän päivällisen tulematta kuitenkaan tyydytetyksi ja nyt odotti tilaisuutta viihdyttääkseen itseään jollakin tavoin.

Tultiin pieneen puistikkoon. Herrasmies – sanokaamme kauppias – istuutui huohottaen penkille. Nuorimies kulki ohi, mutta palasi pian toiselta suunnalta ja istuutui samalle penkille. Kun he olivat hetkisen äänettömästi "tunnustelleet" toisiaan, kääntyi nuorimies nöyrästi mutta arvokkaasti kauppiaan puoleen.

"Anteeksi, hyvä herraseni", hän sanoi, "saisinko tehdä pienen kysymyksen?"

Kauppiaan ilme oli tähän asti loistanut suurta tyytyväisyyttä, mutta nopeasti se synkkeni. Hän aavisteli, että häneltä pyydettäisiin rahaa ja oli valmis lähtemään. Nopeasti hän mittaili kumppaniaan, pääsemättä selvyyteen, oliko tuo rikas vai köyhä, oppinut vai oppimaton.

"Niin nähkääs, minä olen omituisessa asemassa. Olen kasvanut yksinäisissä oloissa ja pikkumaisten ihmisten keskellä. Mutta lopuksi minä en voinut sietää sitä. Tahdoin tehdä maailmassa jotain merkityksellisempää, päästä vähän erikoisempaan asemaan, lyhyesti sanoen, tulla suureksi millä tavalla tahansa."

Kauppiaan silmät suurenivat. Tämä oli hieman outoa puhetta tuntemattomalta mieheltä puistikon penkillä. Mutta hän oli erikoisen hyvällä tuulella, ja nyt oli luvassa jotakin mielenkiintoista.

"Niin", jatkoi nuorimies, "ja minä arvelin, että täällä kaupungissa löytyy se, mikä on jotakin suurta. Mutta minä en tunne täällä ketään ihmistä, jolta voisin neuvoa kysyä. Etteköhän te voisi sanoa, kenen puoleen kääntyä?"

Miehen äänessä ei ollut mitään, joka olisi pannut epäilemään hänen totisuuttaan. Kauppiaan ilme kirkastui. Hän nousi ja sanoi: "Olkaa hyvä ja tulkaa mukaan, niin saamme jutella."

He astuivat ravintolaan. Nuorimies huomasi pian, mikä kiinnosti kauppiasta enempi kuin itse keskustelun aihe.

"Viiniä vai olutta?" kysyi kauppias häneltä sisään tultaessa.

"Samantekevää", vastasi hän kooten ajatuksiaan. Kauppias meni ja tilasi viiniä.

Oikeastaan erakkomme ei ollut maistanut väkeviä pitkiin aikoihin. Kerran hän oli niitäkin koetellut, kuten tahtoi maailmassa kaikkea koettaa, mutta jättänyt ne pian sikseen, kun huomasi niiden häiritsevän järjen käyttöä. Nyt ja varsinkin tällä hetkellä nuo juomat täyttivät hänet inholla, mutta nähtävästi hän oli tehnyt sellaisen päätöksen, joka ei sallinut hänen missään poiketa syrjään, ja niin hän istui maistelemassa viiniä kauppiaan kanssa.

"Niin, kuinka kerroittekaan? Mitä te aioitte tehdä?" kysyi kauppias.

"Sitäpä juuri tahtoisin tietää. Minä olen valmis mihin tahansa. Olen maailmassa oppinut vähän jokaista työtä, minulla on hyvät voimat, luja terveys, kova tarmo, niin että kun johonkin ryhdyn, kyllä sen loppuun saatan. Ja minulle itselleni on samantekevää, mihin ryhdyn, kunhan se on jotakin suurta ja merkityksellistä. Tahdon näyttää maailmalle, että ihminen pystyy siihen mitä tahtoo."

"Vai niin, vai niin", toisti kauppias ihmeissään ja näytti aivan unohtaneen lasinsa. Tämä hämmästytti häntä, joka itse oli tottunut aivan vastakkaiseen elämäntapaan eikä mitenkään olisi tahtonut luopua mukavuuksistaan ja nähdä vaivaa ja ponnistella.

"Niin, miksi minun pitäisi haudata itseni mitättömyyteen? Enkö minä ole yhtä hyvä kuin joku toinenkin? Jos tahdon, kyllä minä lyön parhaat insinöörit laudalta. Kun he väsyvät, minä olen vielä parhaissa voimissani. Katsokaa näitä käsivarsia!"

Ja hän näytti suonikkaita käsivarsiaan, joita hän oli harjoittanut, jottei sallisi ruumiinsa veltostua. Kauppiaan kunnioitus kasvoi, sillä hän näki, ettei miehen vahvuus ollut lihoissa vaan päässä. Hän uskalsi vielä tehdä yhden kysymyksen.

"Oletteko lukenut mitään?"

"Tarpeeksi, että voin tulla toimeen missä hyvänsä. Turhista tiedoista minä viis veisaan!"

"Entä kieliä?"

"Was wollen Sie, Durchlaucht? Sprechen wir deutsch? Oder französisch?"

Kauppiaan pää oli pyörällä. Mutta häntä miellytti tämä mies, ehkä sen tähden, että tämä oli niin suuri hänen itsensä vastakohta. Hän koetti miettiä vakavasti, mitä pitäisi vastata, mutta ei keksinyt mitään. Hänen päätti ottaa asian leikin kannalta, varmaan toinenkin vain tarkoitti leikkiä.

"Vai niin, ystäväiseni ", sanoi hän. "Teillä on hyvin hyvät tuumat. Ja maailmassa on todellakin sangen merkillisiä asioita, jotka välttämättä pitäisi toimittaa, jos vain olisi toimittajaa. Katsokaa esimerkiksi tuota kirkontornia toisella puolen toria. Näettekö?"

Ruskottavaa iltataivasta vastaan häämötti vielä selvänä korkea kirkontorni.

"Näenhän tuon", sanoi nuori mies.

"No, ettekö huomaa, kuinka muodoton se on? Niin kaunis kirkko ja tuollainen ruma hattu sen päässä! Se on aivan kuin minä panisin silkkihattuni maamoukan päähän ja lähtisin itse kulkemaan katuja pitkin päässäni hänen repaleinen päähineensä. Enkö minä ole monta kertaa sanonut, että tuollainen kirkon kupoli häpäisee koko kaupunkiamme? Se pitäisi ottaa pois, maksoi mitä maksoi. Mutta he nauravat sille aina, kun minä puhun siitä. "Kirkkohan on aivan uusi", he vastaavat, "se nielisi hirveitä kustannuksia." Mitä siitä, sanon minä, se pitää ottaa pois. Sitä ei siedä katsella.

"Kas siinä, nuorimies, siinä on teillä elämäntehtävä. Silloin teitä mieheksi sanoisin, jos toimittaisitte tuon kirkontornin huipun pois ja teettäisitte uuden paremman sen tilalle. Sen näkisi jokainen ihminen koko kaupungissa, ja kaikki tietäisivät, että te olette tehnyt jotakin."

Hän lämpeni puhuessaan, sillä näytti todellakin siltä, että tuon kirkontornin moittiminen oli hänen lempiajatuksensa. Kun hän lopetti, hän löi nyrkkinsä pöytään, niin että lasit kilahtivat, ikään kuin hän olisi uskonut, että tosi oli kysymyksessä. Mutta hänen silmänsä kävivät suuriksi, kun hänen kumppaninsa niine puheineen nousi ja sanoi kohteliaasti:

"Minä kiitän teitä, herraseni. Te olette minut pelastanut kaikesta epäröimisestä. Nyt näen selvästi, ettei mikään muu voi olla tälle kaupungille tärkeää kuin tuon ruman kirkontornin poistaminen ja uuden paneminen sen sijalle. Se tulee olemaan minun suuri tehtäväni. Sille minä uhraan elämäni. Tuhannet tulevat näkemään ja ihmettelemään, kun tuo häpeä kerran korjataan pois, ja silloin minä tiedän tehneeni jotakin suurta. Minä toivon, että te itse vielä saatte nähdä sen tapahtuvan, palkaksi hyvästä neuvostanne. Minä kiitän teitä!"

Hän ojensi kätensä ja kauppias oli pakotettu melkein hervottomasti ojentamaan omansa. Hän oli mykkänä hämmästyksestä. Ennen kuin hän ehti toipua, oli mies hävinnyt.

Hän ei malttanut lähteä mihinkään, ennen kuin oli tyhjentänyt tilatut viinit. Mutta silloin hän heti riensi ystäviensä luo ja alkoi kertoa tapauksesta. He huomasivat hänen ottaneen naukkuja ja nauroivat makeasti hänen kertomukselleen. He arvelivat, että hänen piintynyt päähänpistonsa, kirkontornin korjaaminen, oli pannut hänet aivan sekaisin. Jatkoivatpa he hänen kertomustansa omilla lisäyksillään ja tekivät siitä sellaisen pilajutun, että kauppias ei sen koommin uskaltanut väittää keskustelussaan tuon tuntemattoman miehen kanssa olleen mitään perää. Tuskin hän itsekään enää uskoi siihen, kun kaikki nauroivat sille.

(Jatk.)

- e

Tietäjä — tammikuu, helmikuu 1912

Kieliasua uudistettu sisältöön puuttumatta.


Etusivu Sekalaista