V. H. V.

Mietiskelystä sananen

Päättäkäämme joka päivä pyhittää osa ajastamme mietiskelylle. Miksi meille on annettu ajattelun ja keskittymisen ihmeellinen kyky, jolla voimme milloin tahansa kutsua silmiemme eteen minkä tahansa haluamamme kuvan, jollemme käyttäisi sitä? Oikeastaan on väärin kutsua sitä kyvyksi, kun ennen pitkää huomaamme, että se on tosi olemuksemme. Ihminen ei ole muuta kuin ajattelemisen ja tietoisuuden keskus. Ajattelussa, tuntemisessa ja tahtomisessa on elämämme sisällys. Sielumme sisällä elää koko tämä ulkonainen maailma, siellä liikkuvat aurinko, kuu ja kaikki tähdet, sinne jokainen esine, jokainen ilmiö, jonka matkallamme kohtaamme, heijastaa kuvansa. Jokainen kukka, joka kaunistaa tien vierustaa, jokainen silmäys, jonka vastaantulija luo sieluumme, jättää sinne unohtumattoman jäljen, mutta vielä enemmän meihin vaikuttaa jokainen ajatus, jonka itse olemme panneet alkuun tai joita vastaanotamme.

Koska ajatteleminen on korkea toimintamme, jumalallinen puoli elämästämme, niin jos tahdomme saada siitä tosi hyötyä, täytyy meidän etsiä sellainen aika päivästä, jolloin olemme täysin vapaita kaikista muista tehtävistä ja huolista ja uhrata se ajattelun hallintaan, mietiskelyyn. Silloin meidän täytyy vetäytyä erilleen muiden ihmisten seurasta, sillä kukaan muu ei voi meitä tässä auttaa, toinen ei voi puolestamme keskittää ajatustamme.

Jokaisella ihmisellä, olkoon hänen elämänsä järjestetty kuinka kurjasti tahansa, pitää olla joka päivä tilaisuus ainakin yhteen sellaiseen hetkeen, jolloin hän voi palauttaa sieluunsa harmonia ja koota voimaa siitä lähteestä, mistä kaikkeus saa ravintonsa. Hänellä on siihen yhtä suuri oikeus ja velvollisuus kuin ruumiin elossa pitämiseen.

Hänen täytyy sillä hetkellä olla vapaana kaikista häiriöistä. Silloin ei pidä olla lähettyvillä mitään, mikä kääntäisi ajatuksia puoleensa. Ruumiissa täytyy vallita täydellinen lepo. Vatsa ei saa olla työssä. Plenus venter non studet libenter – "täysi vatsa ei mielellään ahkeroi", oli sanontatapa, jonka jo koululaiset huomaavat todeksi.

Tässä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä ihminen voi menetellä monella tavalla. Jos hän oppii mietiskelemään oikealla tavalla, hän voi tällä saavuttaa mitä tahansa. Ajatus on kaikkein suurin voima meidän maailmassamme, ja usein tuntuu siltä, että jos ihminen voisi oikein hallita ajatustaan ja tahtoaan, hän voisi ikään kuin vivulla vääntää suuret kivimuurit nurin, tai vielä paremmin, jos hänellä samalla olisi kestävyyttä, hän voisi nostaa ne pystyyn keskitetyllä tarmolla.

Mutta se, joka ryhtyy ajattelemaan keskittyneesti, huomaakin pian, että ulkomaailman objektiiviset "todellisuudet" ovat hänen omaan tajuntaansa nähden harhaa, sillä "ei mikään ruumiillinen, ei mikään eristystä tunteva, ei mikään muu paitsi Ikuinen voi häntä auttaa". Siksi hän ei ryhdykään ajatuksillaan suunnittelemaan mitään ulkomaailmaa varten, ennen kuin hän ensin on oppinut tulemaan ajatuksensa herraksi. Hän kääntää ajatuksensa pois kaikesta tavallisesta elämästä ja varsinkin kaikesta, mikä koskee hänen omaa personallista minuuttaan, jottei hän vahingossakaan sekoittaisi mietiskelyynsä itsekkäitä halujaan ja toivomuksiaan.

Hän ottaa sen sijaan jonkun persoonattoman ja puhtaasti aatteellisen asian ja keskittää siihen koko sielunsa voiman. Silloin hän ehkä ensin huomaa joutuvansa suureen pimeyteen, tuskalliseen pimeyteen. Tuhannet ajatukset piirittävät hänet kuin ilkkuvat kiusanhenget. "Mitä sinä oikeastaan aiot? Mihin sinä pyrit? Mitä luulet tietäväsi?" Kaikenlaiset kysymykset täyttävät hänen mielensä ja yrittävät kääntää hänen huomionsa pois siitä asiasta, joka oli mietiskeltävänä. Ja jos hän onnistuukin pitämään ajatuksiaan kohteeksi ottamassaan asiassa, ei hän omasta mielestään voi saada siitä mitään selvyyttä. Hän joutuu sekaannukseen ja tuntee olevansa kaikkien tuulten heiteltävänä.

Sillä hetkellä on suurin kiusaus hänen edessään: halu jättää sikseen ja heittäytyä johonkin toimeen, missä ei tarvitsisi ajatella keskittyneesti. Äsken niin ikävä työ tuntuu nyt helpotukselta sen sietämättömän vaivan rinnalla, että pitäisi ajatusta keskittämällä lähteä kulkemaan aivan tietöntä, pimeätä korpea, ilman päämäärää, ilman johtoa.

On miltei yhdentekevä, minkä asian ihminen ottaa keskittymisen kohteeksi. Kunhan hän vain ryhtyy siihen ainoana silmämääränään saada tietää totuus, niin hän ehdottomasti ensin joutuu tekemisiin sen hämärän voiman kanssa, jota kristinuskossa on kutsuttu saatanaksi, viholliseksi, kiusaajaksi. Nietzsche kutsuu sitä paholaiseksi, joka istuu niskassa ja kaataa korvaan lyijypisaroita. Se on aivan yksinkertaisesti luonnon inertia, hitauden voima, joka miltei ottaa ruumiillisen muodon hänen edessään. Kosmoksen jumalallisessa järjestyksessä se on ehdottomasti välttämätön, jotta olisi olemassa se, jota vastaan olennot saisivat harjoittaa voimiaan.

Jos mietiskelijä kukistaa tämän vihollisen päättävästi ja tarmokkaasti, silloin hänelle aukeaa korpien keskellä taivaallinen näköala. Hän näkee päivänpaisteisen aukeaman, jossa kultaiset kukat nuokkuvat ja toivon satakielet visertävät.

Tietäjä – syyskuu 1912

(Lyhennelmä, kieliasua uudistettu.)