Subhadatta

Babylonin tähdet

Mahtavana kaareutuu tähtitaivas ikimuinaisen Babylonin yli. Pimeys on hajottanut meluavat joukot jättiläiskaupungin tuhansilta kaduilta ja viileät vuoristotuulet ovat lauhduttaneet päivän tukahduttavan kuumuuden. On ihana yö.

Siinä kaupunginosassa, missä kuninkaallinen linna ja ylhäisten palatsit ovat, ei vallitse lepo. Siellä juhlitaan niin kuin tavallisesti, juodaan ja tanssitaan yöt läpeensä. Milloin ovi avautuu, näkyy sisältä ääretön loisto ja ylellisyys ja väliin syöksyy huolettomia ja ilakoivia joukkoja ulos kirkkaasti valaistuihin puistikkoihin ja pilarikäytäviin vilvoittelemaan.

Mutta kauempana on pimeys. Siellä asuvat alemman kansan laajat kerrokset, joilla ei ole varoja yöllisten juhlien pitoon.

Mikä on se yksinäinen valo, joka ylhäisten asumasijoilta päin kulkee yhä kauemmaksi kautta pimeiden katujen? Se on poikanen, joka kantaa loimuavaa soihtua, ja hänen takanaan astelee nuori rohkea soturi, miekka vyöllään ja keihäs olallaan ojossa. Hän on puvusta päättäen ylhäistä sukua ja hänen silmistään kuvastuu päättäväisyys ja tarmo ja otsaltaan neuvokkuus, mutta hänen suunsa ympärillä on jo pilkallisen ja tyrannimaisen hymyn alkua.

Rohkeasti hän kulkee läpi köyhien kortteerien, missä kaikenlaiset onnesta osattomat asuvat, missä moni silmä väijyy pimeissä nurkissa ja moni nyrkki uhkaavasti puristuu. Mutta hänen silmänsä tunkevat valppaasti kaikkialle ja kätensä puristaa lujasti keihästä. Minne hän ohjaa kulkunsa tämä mies? Jo hän on jättänyt viimeiset hökkelit ja käy kautta laajojen riisivainioiden ja puutarhaistutusten, jotka piirityksen varalta ovat kaupungin muurien sisällä, Eufratin itäpuolella. Hänen edessään näkyy muureja korkeampana tuikkiva valo, joka ei ole tähti. Siellä pyhän puiston keskellä on auringonjumalalle, Shamashille, pyhitetty temppeli ja sen korkeasta tornista loistaa valo yön pimeydessä.

Puiston portille pysähtyy soihdunkantaja. Soturi irrottaa hänen soihdustaan palavan öljypuunoksan ja laskee hänet sitten menemään. Itse hän avaa ja sulkee raskaan portin ja etsii tiensä portaille, jotka kiertävät ympäri temppelin tornia. Hän sammuttaa valonsa, iskee keihäänsä maahan ja astuu ylöspäin. Korkealle päästyään katsoo hän yli kaupungin. Tähtitaivasta hän ei huomaa, vaan hän koettaa silmillään löytää kuninkaallisen linnan, Baalin temppelin ja muut mahtavat rakennukset. Mutta tornin toisella puolen näkee hän yli ylpeitten muurien tasankojen äärettömyyden ja pimeyden ja häntä puistattaa kummasti.

Hän astuu maton peittämiä portaita hiljaa kuin peläten häiritsevänsä hiljaisuutta. Jo hän on huipulle ehtinyt ja kiviaidakkeella kukkivien ruukkukasvien lomasta saattaa hän silmäillä yli tasakaton, samalla kun lehvät estävät häntä itseään näkymästä. Siellä istuu jaloryhtinen vanhus, jonka otsa ilmaisee syvää rauhaa ja viisautta ja jonka pitkä parta valuu kauas alas. Hänen rintaansa vastaan nojautuu nuori neito, ihana kuin aamurusko, kiharat keltaiset kuin Persian ruusuvuorien tyttärellä. Hän on kuin kasvanut vanhukseen kiinni ja seuraa tarkasti, kun tämä taululle piirtelee ihmeellisiä merkkejä. He tarkastavat pienen öljylampun valossa kuviota kirjoitustaululla. Toisella sivulla seisoo Shamash-jumalan kuvapatsas. Hänen kädessään on varras, jonka päässä vaskimaljassa palaa loimuava valkea.

Mutta äkkiä nostaa vanhus päätään ja sanoo:

"Tervetullut on jalosukuinen vieras."

Ja samassa nousee neito ja kaataa ruukulla jumalan soihtumaljaan lisää öljyä ja pihkaa.

Hämmästyneenä siitä, että hänen läsnäolonsa on aavistettu, astuu vieras esiin ja tervehtii käsivarret ristissä rinnoillaan. Hän toivottaa siunausta, mutta ei mainitse jumalain nimeä eikä notkista polveansa kuvapatsaan eteen.

"Onko rauha sydämessä?" kysyy vanhus.

"En tule vihamielessä. Pelko on turha."

Vanhus katsoo vierastaan kauan ja tutkivasti, astuu sitten kiviaidakkeen ääreen, silmäilee yli kaupungin ja lausuu verkalleen:

"Ymmärsit kysymykseni etkä voinut salata totuutta. Rauha ei asu niissä, jotka hyörivät tuossa ihmismeressä alhaalla, jotka ajavat takaa virvatulia ja taistelevat keskenään siinä ajossa, jotka eivät tunne taivaan ikuisia tähtiä.

Mutta ääretön on taivasten sopusointu ja rauha ja onnellinen on ainoastaan se ihminen, jonka sydämeen tämä rauha on astunut ja jonka elämä on sopusoinnussa ikuisten voimien kanssa...  Ja kuitenkin, kuitenkin minun sydäntäni aavistaa, että tuohon suureen ihmismereenkin, tiedottomien laumaan, ulottuvat taivaan mahtavat voimat, että sielläkin vallitsee järkähtämättömät lait, että hekin kaikki tietämättään kulkevat jotain suurta päämäärää kohden..."

Vanhus puhuu aivan kuin ypö yksikseen ja katselee ääretöntä taivaankantta kunnioituksella. Viimein hän kääntyy ja nyökäyttää päätään neidolle. Tämä noutaa viiniruukun ja tarjoaa vieraalle. Hänen kätensä eivät vapise eivätkä silmänsä laskeudu nuoren soturin edessä, vaan hänen katsantonsa on viaton kuin lapsen ja niin kummasti kysyväinen.

Ja juodessaan viiniä, joka ei tunnu päihdyttävän vaan niin ihmeellisesti elähdyttävän, katsoo nuori mies vuoroin vanhusta vuoroin neitosta. Ja yhtäkkiä valahtaa hänen sieluunsa kummallinen tunne, kodin tunne. Hänestä tuntuu, että nuo eivät ole hänelle vieraita vaan hänen vanha isänsä ja nuorempi sisarensa. Niin kummallinen on se tunne, että hän heti karkottaa sen luotaan ja sanoo istuuduttuaan:

"Olen tullut tänne sanani mukaan kuulemaan, mitä tähtesi tietävät kohtalostani kertoa. Minä en usko, mitä taidostasi huhuillaan, mutta vastustamaton halu on vetänyt minut tänne. Päivällä ilmoitin syntymähetkeni, nyt sano, mitä se on ilmaissut. Mutta varo, ettet syötä minulle mielettömyyksiä, sillä vielä kunnioitan sinua, vanhus!"

"Minä tiedän", vastaa vanhus, "että sydämesi ei ole taipuvainen eikä helposti vakuutettu. Ankarasti on isäsi sinua hallinnut, mutta hän ei saanut sinua alistumaan ja nyt, kun isäsi on kuollut, tahdot kapinoida kaikkia jumalien ja ihmisten lakeja vastaan."

Nuori mies hypähtää ylös, käsi miekallaan. "Miksi olet antanut palvelijoittesi seurata jälkiäni ja ottaa selkoa, kuka olen?"

Mutta vanhus viittaa rauhoittavasti kädellään ja sanoo: "Muuta palvelijaa ei ole minulla kuin tämä poikani tytär, joka ei väisty viereltäni, vaan väsymättä minua vaalii ja hellästi hoitelee. Mutta kun tähtikartasta seurasin vaiheitasi tähän asti, enkö silloin nähnyt, kuinka raskas oli mahtavan auringon valta oman johtotähtesi yli? Ja niin kauan kuin nuorukainen ei ole holhouksesta päässyt, eikö aurinko ole hänen isänsä valta ja kuri? Mutta kun näin johtotähtesi kaksi kuukautta sitten nousevan taivaanrannan yli ja auringon alenevan, silloin aavistin, että olit päässyt omaksi herraksesi. Ja tarvitsiko minun epäillä, kun sormessasi näin tuon kalliin sormuksen, varmaan suvun ylpeyden, joka isäsi kuoltua hänen pojallensa jäi?"

Suonet pullistuvat nuoren miehen ohimoilla, hän seisoo jäykkänä ja ylpeänä ja huudahtaa:

"Sinä hämärien valtojen tulkki! Sanasi eivät minua vakuuta vaan kiihottavat. Sano siis minulle ja ilmoita kaikki, mitä tähtesi kertovat minulle tapahtuvan, sano tarkalleen ja selvästi, niin minä tahdon taisteluun nousta noita valtoja vastaan, tahdon nähdä onko ihminen oma herransa vai täytyykö hänen nöyränä kumartaa tuntemattomia mahteja. Viimeiseen veripisaraan asti tahdon kamppailla, kunnes olen hämärien jumalien vallan tyhjäksi tehnyt ja ihmisten pilkaksi ja nauruksi!"

Mutta vanhuksen silmä ei hätkähdä eikä vavahda, vaan hiljaa nyökäyttelee hän päätään ja vastaa rauhallisesti:

"Minä tiesin sen, kun tähdistä luin luonteesi tarmon ja uljuuden. Sen tähden en etsinyt esille, mitä heikommille kuolevaisille joskus etsin, tulevia onnen päiviä rohkaistakseni heitä ja onnettomuuden hetkiä valmistaakseni heitä. Mutta näin kyllä, että sinussa oli oleva mies, joka raivaa oman tiensä eikä tottele jumalien ohjausta".

Soturi istahtaa hämillään, kun hän kuulee vanhuksen sattuvat sanat, mutta hän virkkaa:

"Sinua kunnioitan, vanhus, että selkeästi tunnustat, kuinka mitättömät tähtesi ja jumalasi ovat miehen tahdon edessä. Mutta turhaan olen minä siis tullut tänne taitoasi tutkistelemaan. Anna minulle öljypuusoihtu, niin tahdon rauhassa mennä matkaani."

"Malta, poikani", vastaa vanhus, "yö on ihana, eikä kukaan lähtöäsi toivo, ei edes oma sydämesi. Vähän sinä tunnet viisauden salaisuuksia, jos luulet meidän uhraavan elämämme arvailemiseen ja ennustelemiseen noille ihmishoukille, jotka eivät osaa surua eikä iloa hyväksensä käyttää. Mutta me viisauden palvojat tiedämme, että suurempi ja tärkeämpi kuin ulkonainen maailma on ihmisen sisäinen maailma. Joka siitä tahtoo tietoa saada, hänelle me voimme paljastaa hänen sydämensä sopukat ja antaa tietää, mitä mahdollisuuksia ja mitä vaaroja hänen sisässään piilee. Kalliimpi kultaa ja Intian jaloja kiviä on sellainen tieto."

"Ihmeellinen vanhus, kummasti sinä mieltäni sytytät! Sinäkö tuntisit minun sydämeni? Haluni palaa kuulla kaikki, mitä aavistat, kerro!"

Ja vanhus otti savisen kirjoitustaulun ja alkoi:

"Minä näin ja katso! syntymähetkeäsi vallitsi kaksi mahtavaa tähteä, Dagon (Jupiter) ja Assur (Mars). Ja se merkitsee, että se sielu, joka sillä hetkellä astui ruumiiseen, oli Dagonin ja Assurin sukua. Ja eikö Dagon ole kuningasten tähti ja Assur soturin? Siis sinun sydämeesi on Dagon istuttanut jalouden ja ylevyyden, jokapäiväisyyden halveksimisen ja ainaisen kaihon korkeammalle. Ja Assur on antanut tulisen innon ja tarmon ja kiivaan pyrkimyksen. Olenko erehtynyt?"

"Jatka! Tahdon kuulla valaisevampaa."

"Myöhemmin, jos tahdot, kerron tarkempia kohtia, nyt tahdon kertoa, mihin nämä luonteesi suuret pohjavirrat johtavat. Olen kääntänyt silmäni tulevaisuuteen ja katso! minä näen edessäsi kaksi tietä. Vielä et ole valinnut, mutta jompaa kumpaa on elämäsi retki kulkeva. Kerronko?"

"Yö on pitkä, minä kuuntelen."

"Toinen tie on ainoa, jonka olet nähnyt, ja jollet nosta silmiäsi, olet sokeasti kulkeva ohi tienristeyksen, pysähtymättä edes valitsemaan. Sinä olet silloin noudattava luonteesi päällimmäistä vaistoa. Suurkuninkaan palvelukseen sinä astut soturina isäsi esimerkin mukaan. Hän lähettää sinut valtakunnan ääriin kukistamaan urhokkaita kansakuntia ja kokoomaan Babylonin vallalle kultaa ja kunniaa. Minä näen" – ja vanhus katselee haaveksivasti yli tasankojen avaruuden – "tiesi on oleva loistava. Edellä kulkee suuren sotapäällikön maine ja takana osoittavat savuavat kylät ja hävitetyt laihot hänen kulkuaan. Suuria aarteita ja orjajoukkoja sinä mukaasi tuot ja karsain silmin näet, kuinka kulta kasataan kuninkaan ennestään täysiin rahastohuoneisiin ja orjat rakentavat yhä uusia palatseja tyrannille. Mutta nöyrästi sinä otsallasi kulutat hänen astinlautaansa ja odotat aikaasi. – Se on tuleva. Pian urheutesi maine on niin suuri, ettei se voi jäädä palkatta. Mutta jo lymyilevät kadehtijat ympärilläsi ja kuiskuttelevat sinusta pahoja sanoja. Voitolle on sinun niistä päästävä, on, vaikka täytyisi sydänveren vuotaa. Dagonin jalouden lähteen sinä sydämessäsi salpaat. Alennut käyttämään samoja keinoja kuin nuo matelijat, petturit, tunnottomat vihollisesi. Ja taas pääset voitolle. Valtakunnan suurin maakunta on nyt sinun herruudessasi ja olet siinä täydellinen itsevaltias. Kaikki olet saavuttanut, mitä sydämesi toivoi: kunnian, rikkauden ja vallan.

Nyt olet miesiässä ja nuoruuden temmellysilo ja vaaranhimo alkaa suonissasi jäähtyä. Jalopeuran, totisen kuninkuuden haltijan, olet häkkiin sulkenut ja nyt se alkaa rautojaan ravistaa. Koetat laskea sen irti murtamaan muureja, jotka itse olet koonnut ympärillesi ja jotka estävät sinua onnen ja kauneuden ja totisen ihmisyyden lähteiltä. Turhaan! Jos koetat vähänkin laskeutua korkealta tyranninistuimeltasi, heti on ympärilläsi onnenonkijain parvi, ahneus, petos ja epäilys. Jos ojennat kätesi jotakin auttaaksesi, niin ajan päästä katsot ja näet vetäneesi hänet vielä suurempaan kurjuuteen. Epätoivoisena käännyt pois ja etsit edes itsellesi onnea, etsit ihmistä, jota voisit rakastaa, joka sinuakin rakastaisi, mutta katkera on pettymyksesi...  Kun korskean seurueesi kanssa ratsastat ohi maamiehen matalan mökin ja näet lasten pakenevan ja vaimon mökin ovella pelolla ja ihailulla katselevan ylhäisten menoa, silloin on huulillasi katkera ivahymy, kun vertaat omaa elämääsi noiden yksinkertaisten ihmisten puhtaaseen onneen ja elämäniloon. – Yökaudet heittelehdit vuoteellasi eikä sinua miellytä kutsua huilunsoittajattaria itseäsi huvittamaan eikä ole sinulla todellista ystävää, jolle uskoa sydämesi huolia. Ajattelet elämää ympärilläsi etkä voi sokaista sielusi läpitunkevaa silmää – joka on Dagonin kuninkaallinen lahja – vaan näet koko alastomuudessaan kaiken inhottavan turhuuden ja halpamaisuuden ja epätoivoisen ilottomuuden. Sillä päiväperhoksi et ole luotu. Sinä halveksit ja vihaat sitä maailmaa, jossa elät, mutta jos tahtoisit muuttaa ikivanhoja tapoja ja sääntöjä, niin tiedät, että oma kukistumisesi heti on oven edessä. Ja sen tähden olet orja ja..."

"Lopeta! Minä en tahdo enää kuulla solvauksiasi. Kuinka uskallat sinä pappi heittää tuollaisia varjoja elämäni tielle?"

Hän seisoi ja polkaisi lattiaa puhuessaan. Mutta muulla tavoin hän ei osoittanut kopeuttaan, koska hän näki neidon pelon ja kummastuksen. Vanhus istui silmät maahan luotuina ja vastasi vihdoin:

"Minä uskallan, sen tähden että rakastan. Ja rakastan sinua sen tähden, että näen sinussa niin paljon suurta piilevän, ja aavistan, että sinusta voisi tulla kansan sankari ja onnen antaja tuhansille."

"Mitä, onko se ivaa? Vai tämäkö", lisäsi hän kuin itsekseen, "on se toinen tie?"

"Miksi kummastelet, kun sanon, että sinussa piilee paljon, enemmän kuin tuhansissa muissa? Eikö jo ole itseäsi monasti tympäissyt ikäkumppaniesi kehnous ja halpamaisuus ja heidän piittaamattomuutensa ja velttoutensa? Etkö ole tuntenut olevasi syntynyt suurempaan elämään kuin mikä sinua on odottanut?"

Soturi katsoi syrjään välttääkseen vanhuksen tutkivaa katsetta, mutta heikko punastus osoitti aavistuksen osuneen oikeaan. Vaan hän kysyi:

"Mutta mikä on se toinen tie, jonka sanoit olevan edessäni valittavana."

"Sitä tietä minä en voi sanoa, oi poikani. Itsesi on sinun löydettävä se. Minä voin ainoastaan kehottaa etsimään ja neuvoa, kuinka on etsittävä. Sillä se ei ole mikään valmis tie eikä ennalta viitoitettu, vaan itsesi on raivattava se tie tuntemattomiin maihin. Ne ovat harvat ihmisten lasten seassa, jotka uskaltavat mennä omaan itseensä, aukaista itselleen uuden uran ja kulkea sitä täydellä sydämellä. Ole sinä yksi niistä harvoista, sillä jos ponnistus on suuri, on päämäärä vielä suurempi. Sinun täytyy jättää kaikki, missä nyt olet kiinni vain puolella sydämellä ja vetäytyä pois kaikesta, mikä estää henkesi ajattelua.

Ja tuska ja suuri työ on sinulla oleva, kun tutkistelet nähdäksesi, mikä on olemisesi salaisuus ja tarkoitus ja mitä on maailma ja sen mahtavat voimat. Ja vanhoista aikakirjoista tulet tuntemaan kansojen vaiheita ja entisten suurten miesten tekoja, ja viisasten kirjoituksista olet juova tietoa ja voimaa ja uskoa kuin syvästä rautasuonisesta lähteestä vuoren juurella."

"Ah mikä tulevaisuus! Minäkö mustaksi papiksi, nurkissa rukouksia sopertamaan ja kansaa viekkaudella villitsemään, minäkö?"

"Miksi veresi on niin pikainen, ettet tahdo kuunnella? Ennen kuin olet itsestäsi selvillä, et voi mitään oikeata ulkonaisesti toimia. Mutta kun olet löytänyt oman olemuksesi sisimmän tahdon ja kaipuun ja olet antanut tämän tahdon voimakkaaksi varttua, niin että sillä hallitset omaa itseäsi ja kaikkia elämän ehtoja, – silloin on edessäsi koko maailma. 'Vapaana suuria sieluja varten on maa', sanoo vanha sana. 'Ne, jotka ovat kutsutut uutta rakentamaan ja luomaan, eroavat torin touhusta ja pikkuihmisistä, mutta he palaavat miehinä ja kuninkaina, vaikka valtikkaa ei näy'. Ja silloin kutsuu todellinen elämä, jossa löydät mitä sielusi halajaa: työtä ja ponnistusta ja taistelua. Mutta kaikki olkoon sopusoinnussa tähtien kanssa, ettei se kiroukseksi muutu. Jos vielä rakastat veristä leikkiä, niin saat taistella, mutta vain sorrettujen puolesta. Mutta jos vanhoista kirjoista olet oppinut, että väkivalta-voitto on hetkellinen ja voittajalle turmiokas, ja että elämä on jalompi uhri kuin kuolema, silloin astut esiin kansanjohtajana ja saavutat tuhansien kiitollisuuden ja rakkauden. Ja jotta et väsyisi, niin kuin niin monet, on ennen kuin aavistatkaan vierelläsi seisova sellainen elämäsi sulostuttaja, joka tuhatkertaisesti korvaa palatsien rikkauden ja kunnian. Niin sanovat tähdet.

Ja nyt, minä näen, että vielä syvästi naurat näille sanoille ja että aiot antaa ne pilkalle alttiiksi. Mutta oman menestyksesi tähden rukoilen sinua: älä niin tee. Sinä hetkenä, jolloin iloisessa seurassa olet ikäkumppaneittesi ivattavaksi kertonut ja paljastanut mitä täällä olet kuullut, sinä hetkenä olet heittänyt pois oman elämäsi ja kirous on sinua seuraava, kirous itsesi nostama. Ja minä annan sinulle merkin: kun sattumalta tulet jollekin ihmiselle maininneeksi jotain Shamashin temppelistä ja sen papista ja samalla nostat viinimaljan huulillesi, niin juoma on kirvelevä suussasi kuin sappi ja sinä viskaat maljan pois kauhistuen."

Näin sanoen nousi vanhus ja vei kolme kertaa molemmat kämmenensä aivan vieraan kasvojen editse silmäillen häntä tiukasti ja mutisten outoja sanoja.

Hetken maailma pyöri vieraan silmissä, mutta selvittyään hän virkkoi:

"Akat kieltä kannelkohot, miehen on suunsa suistaminen. Mutta onko auringon alla mitään, joka minua käskee sinun neuvojasi tottelemaan?"

"Ei mikään, jollei oma itsesi. Nuori mies! sinä pidät minua haaveksijana ja luulet, ettei minun sydämessäni ole liikkunut tuhansia ääniä ja riehuvia tunteita. Mutta kerran olin minäkin sinun asemassasi...  Niin, tahdon kertoa sen tarinan. Anna minulle kätesi tyttäreni."

Ja hellästi hyväillen neidon kiharoita alkoi hän: "Minuakin odotti miehuuteni kynnyksellä soturin loistava tulevaisuus. Kaikki oli minulle suosiollisena, oma äiti yksin vastusti. Kyynelsilmin hän vannotti minua, etten antautuisi sellaiseen, jossa menettäisin oman sieluni ja tekisin tuhansia onnettomiksi. Hän oli paljon kokenut, äitiraukkani, ja tunsin, että hän puhui totta. Ja kuitenkaan, kuitenkaan en totellut...  Se on elämäni katkerin muisto... Menin suurkuninkaan hoviin ja pian jo kilpailin suuresta päällikkyyspaikasta. Kilpailijani oli veriviholliseni! mutta kiihotin hänet kaksintaisteluun, haavoitin häntä vaikeasti ja paikka oli minulle avoimena.

Palasin voittajana sotaretkeltä, kultaa ja kunniaa ansainneena. Kun tulin talolleni, tapasin sen tyhjänä, katto palaneena ja saviseinät mustina törröttäen. Vanhalta palvelijalta sain kuulla, että taloni oli eräänä yönä sytytetty palamaan ja kun asukkaat liekkien loimusta etsivät pelastustaan, oli yön pimennoista lentänyt vaimooni sala-ampujan myrkytetty nuoli ja rakkaimpani nuori kaunis puolisoni oli heittänyt henkensä kauheissa tuskissa, jättäen minulle vielä imeväisen pojan. – Viholliseni oli kostanut, sen näin heti.

Palvelijani asunnosta pihan perällä löysin äitini, joka pelon ja kärsimysten murtamana teki loppuaan. Maailma pimeni silmissäni. Mutta äitini ei lausunut ainoatakaan moitteen sanaa, ei muistuttanut neuvoaan, jonka olin hylännyt, lausui vaan hyvästin minulle ja toivotti siunaten elämääni onnea.

Olin menettänyt äitini ja puolisoni ja seisoin taas yksin maailmassa. Poikani lähetin Persian vuoristoon sisareni luo kasvatettavaksi. Ja taas oli edessäni suuri valinta. Minua houkutti kosto ihanana, lumoavana. Saada kostaa onneni hävittäjälle! Mitä minun nyt enää kannatti vetäytyä pois valitulta tieltäni? Sotilaaksi olin ruvennut, liian myöhäistä oli katua, siis eteenpäin taisteluihin, kostoon, kunniaan ja mahtavuuteen. Kauan taistelin tämän sisäisen ääneni kanssa. Vetäydyin hiljalleen pois ihmisten piiristä enkä antanut kenenkään huomata, mitä sisässäni liikkui. Mutta parempi pääsi voitolle, enkä ole koskaan katunut tätä toista valintaani. Jätin kaiken, mitä minulla oli ja tulin uuteen elämään. Paljon olen sen jälkeen kokenut ja vanhuuteni päivinä tulin tämän temppelin vartijaksi ja sain poikani tyttären viimeisten vuosieni sulostuttajaksi.

Mutta silmäni jo himmenevät ja tähdistä näen, ettei kuolinhetkeni ole kaukana. Sitä ennen tahtoisin jättää jollekin perinnöksi sen tiedon, jonka pitkän elämäni aikana olen koonnut. Mutta en ole löytänyt nykyisen nuorison joukossa ketään, jolle voisin uskoa viisauden syvimmät salaisuudet. Totuus on unohtunut. Monet, monet papit eivät enää tiedä mysteerioita olevankaan jumaluskon takana eivätkä kehota nuorukaisia etsimään elämän salaisuuksia, vaan antavat heille valmiit opit ja sanovat: usko tai olet kirottu! Niillä, jotka vielä tuntevat totuuden, ei ole uroon rohkeutta astua sitä toteuttamaan. Eikö sitten missään olisi sitä sankaria, joka tahtoisi luopua itsekkyydestään, puhdistaa sydämensä ja tulla totuuden aseeksi tällä ajalla? kysyin itseltäni. Silloin sanoi minulle viisas ystäväni: ‘Hän tulee sieltä, mistä vähimmän toivot löytäväsi’.

Mutta miksi vaivaan vierasta näillä puheilla? Hän on ehkä jo väsynyt kuulemaan vanhan sanoja".

Ja hän laski kätensä tyttärensä käsivarrelle ja viittasi syrjään. Heleä puna nousi immen kasvoille, kun hän totteli ja toi soittokoneen polvilleen ja hiljaa alkoi viritellä sitä. Se ei ollut Babylonin huulisoittimia vaan vierasta mallia: kolmekulmaisen jalustan päälle oli viritetty seitsemän kieltä. Vieras kyllä huomasi, että vanhus ei tahtonut häneltä vastausta vaan tahtoi tyynnyttää hänen ajatustensa virran.

Pian kajahti sävel yön hiljaisuudessa, vienosti ja tenhoavasti ja sitten siihen yhtyi neidon väräjävä ääni. Vieras oli lumouksissa, hän ei ollut koskaan sellaista kuullut. Hänelle aukeni ikään kuin toinen maailma, jota hän ei ollut aavistanut olevankaan. Hänelle tuli mieleen muistoja lapsuuden ajoilta liriseviä puroja, aurinkoisia lehtoja ja lasten huoleton, leikkivä parvi. Hän näki nuorukaisten käyvän ruusuvuorilla ja haaveksien katsovan sinitaivaan ääriä. Hetkisen autuus! – iankaikkisuus – hän ei olisi tahtonut laskea sitä luotaan, mutta se oli jo mennyt. Jo vyöryivät surujen toivottomat laineet kanteleesta ilmoille, ihmiselämän ääretön tuska ja kaiho. Mutta yli kaiken kuului neidon ihana laulu, tyynenä, uskonvarmana ja toivorikkaana kuin joutsenen riemulaulu ennen kuolemaansa ja kaikki loppui ihmeellisen rauhan ja sopusoinnun säveleeseen.

Neidon katse oli liitänyt tähtitarhoja myöten kohtaamatta vierasta ja nyt kätki hän kasvonsa ja kyyneleensä vanhuksen valkoisiin hapsiin.

Kauan aikaa vallitsi hiljaisuus. Kukaan ei tahtonut häiritä tunnelmaa. Mutta soturin sydän oli vangittu. Hän tiesi, että hänen joskus vielä täytyisi palata tänne, mutta ihmeellinen kunnioitus esti häntä millään lailla ilmaisemasta tunteitaan ja hän päätti, ettei palaisi, ennen kuin olisi arvokas seisomaan vanhuksen edessä miehenä.

Vihdoin hän nousi tehdäkseen lähtöä. Mutta vanhus katseli ylös ja viittasi heikkoa ruskotusta itäisellä taivaanrannalla: "Viivy vielä hetkinen. Te siellä alhaalla olette harvoin nähneet auringon nousevan tasankojen takaa. Ihana on se hetki, jolloin uusi päivä koittaa maailmalle. Mutta vielä ihanampi", lisäsi hän hiljempää, "on se hetki, jolloin totuuden aurinko koittaa ihmisen sydämessä".

Eikä tarvinnut kauan odottaa. Hetkessä hävisivät yön varjot ja jo kohtasi auringon ensimmäinen säde Shamash-jumalan kuvapatsasta ja noita kolmea sen alla. Heidän suonissaan vavahti elämänvirta, joka auringosta valui yli koko luonnon ja heidät valtasi hetken suurenmoisuus. Vanhus seisoi, käsivarret ristissä rinnoilla ja hänen huuliltaan hymisi pyhiä rukouksia, neito oli langennut polvilleen. Ja soturi ei voinut enää vastustaa: ensimmäisen kerran alistui hänen sielunsa täydellisesti elämän mahtavalle, tuntemattomalle hallitsijalle, sen kaikki omat äänet vaikenivat ja se täyttyi jumaluuden sanomattomalla rauhalla ja autuudella...

Hänen sielunsa oli liian täysi hänen voidakseen mitään puhua. Kun heidän silmänsä eivät enää kestäneet auringon loistoa, toivoivat he rauhaa toisilleen – viimeinen paljon merkitsevä silmäys – ja vieras oli mennyt.

Omatunto – 1907