Dalailama

Harjoituksia tarkkaavaisuuden lisäämiseksi

Yksi perustavanlaatuisimmista mielenharjoituksista on valppauden vaaliminen, erityisesti oman hengityksen tarkkailuun nojautuen. Mielenvalppaus on olennaista, jos aikoo päästä tietoisesti ja kurinalaisesti tajuamaan kaikkien mahdollisten ilmiöiden ilmaantumisen omassa tajunnassaan tai välittömässä ympäristössään. Normaalissa olotilassamme meidän mielemme ei enimmän osan ajasta tarkkaa pysyvästi mitään ja ajatukset liikkuvat kohteesta toiseen satunnaisella ja hajanaisella tavalla. Kun harjoitamme mielenvalppautta, opimme aluksi tulemaan tietoisiksi tästä hajaantumisen prosessista, jotta sitten voimme lempeästi hienovirittää mielen seuraamaan paljon suorempaa polkua niihin kohteisiin, joihin haluamme huomiomme kiinnittää. Perinteisesti hengitystä on pidetty ihanteellisena instrumenttina valppauden harjoittamiseen. Hengityksen valitsemisen suuri etu on siinä, että hengittäminen on vaistomaista ja ponnistuksetonta toimintaa, jotakin sellaista, mitä teemme niin kauan kuin olemme elossa, joten harjoitukselle ei ole tarvetta etsiä ankarasti muuta kohdetta. Kehittyneemmässä muodossaan valppausharjoitus tuo suuremman tarkkaavaisuuden valmiuden lisäksi sanomattoman hienostunutta herkkyyttä kaikkea välittömässä läheisyydessä ja omassa tajunnassa tapahtuvaa kohtaan, olipa se kuinka vähäistä tahansa.

Yksi tärkeimmistä valppauden harjoittamisen alkutekijöistä on tarkkaavaisuuskyvyn kehittäminen ja käyttäminen. Koska merkittävä osa lapsista kärsii tarkkaavaisuushäiriöistä nykymaailmassa, varsinkin vauraammissa yhteiskunnissa, minulle on kerrottu, että parhaillaan ponnistellaan suuresti sen hyväksi, että tarkkaavuuden taitoja ja tarkkaavuutta aiheuttavaa dynamiikkaa ymmärrettäisiin. Tässä buddhalaisuuden pitkä historia tarkkaavuuden harjoittelusta systemaattisella mentaalisella kurinalaisuudella voisi auttaa eteenpäin. Buddhalaisessa psykologiassa "tarkkaavuus" on määritelty taidoksi, jonka avulla mieli suunnataan valittuun kohteeseen minä hetkenä tahansa kokemamme aisti-informaation moninaisuudessa. Tässä yhteydessä emme puutu monimutkaisiin teoreettisiin kysymyksiin tarkkaavuuden yksiselitteisestä määrittelystä — eli onko se yksittäinen mekanismi vai onko olemassa useammanlaisia tarkkaavuuksia vai onko kyseessä vain sama asia kuin ajattelun kontrolloidussa käyttämisessä. Sen sijaan voimme ottaa tarkkaavuuden tietoisena aikomuksena, joka auttaa meitä valitsemaan kohteesta tietyn piirteen tai ominaisuuden. Tarkkaavuuden pidennetty ja vapautunut käyttäminen auttaa meitä ylläpitämään valitun asian jatkuvan huomion kohteena.

Tarkkaavuuden harjoittaminen liittyy läheisellä tavalla siihen, miten opimme kontrolloimaan mentaalisia prosessejamme. Olen varma, että monet niistä nykypäivän nuorista, jotka kärsivät tarkkaavaisuushäiriöistä, pystyvät kyllä nauttimaan tarttuvasta elokuvasta ilman keskittymisongelmia. Heidän ongelmansa liittyy kyvyttömyyteen kohdistaa tarkkaavuutta tahdonvaraisesti silloin, kun tapahtuu enemmän kuin yksi asia samanaikaisesti. Toinen tekijä liittyy tottumukseen. Mitä harjaantumattomampia me olemme, sitä suurempi on ponnistuksen tarve sekä harkiten suoritettu välitön ja ylläpidetty kohteen tai tehtävän tarkkaaminen. Harjoituksella hankitun tottumisen kautta me kuitenkin tulemme vähemmän riippuvaisiksi tällaisesta tarkoituksellisesta yrittämisestä. Tiedämme omakohtaisesta kokemuksesta, että harjoituksen kautta jopa ne tehtävät, jotka vaikuttavat alussa äärimmäisen vaivalloisilta, saattavat muodostua lähes automaattisiksi. Buddhalaisessa psykologiassa ymmärretään, että kurinalaista harjoittamista ylläpitämällä tarkkaavuuden käyttäminen, joka aluksi vaatii suurta ponnistusta, tekee vähitellen tilaa rajalliselle osaamiselle, jossa tarvitaan vielä jonkinlaista ponnistusta, kunnes lopulta tehtävä muuttuu ponnistuksettomaksi ja spontaaniksi.

Toinen tarkkaavuuden kehittämisen harjoitus on yksipisteinen keskittyneisyys. Tässä harjoituksessa havaitsija voi valita minkä tahansa ulkoisen tai sisäisen kohteen, mutta sen on oltava sellainen, että hän pystyy helposti hahmottamaan sen mielessään. Harjoitus etenee siten, että huomio kiinnitetään tarkoituksellisesti valittuun kohteeseen ja koetetaan pitää se siinä niin pitkään kuin mahdollista. Harjoitukseen kuuluu etupäässä kahden kyvyn käyttäminen eli huomiokyvyn (joka pitää mielen havainnan kohteeseen kiinnittyneenä) ja mielensisäisen valppauden, joka kykenee erottamaan, onko mielessä hajamielisyyttä vai ei ja onko huomion valppaus päässyt löyhentymään. Tämän harjoituksen sydämessä on harjaantuneen mielen kahden ominaisuuden kehittäminen — pidennetyn huomion vakauden ja kirkkauden tai eloisuuden, jolla mieli voi tarkata kohdettaan. Lisäksi harjoittajan tarvitsee oppia, miten ylläpidetään mielentyyneyttä niin, ettei hän liitä kohteen tarkasteluun liiallista itsetutkiskelua, joka voisi vääristää tai horjuttaa mielen rauhallisuutta.

Kun harjoittaja huomaa mielensisäisen tarkastelun tuloksena, että hän on menettänyt tarkkaavuuden, hänen on vain tuotava mieli hellävaraisesti takaisin kohteen tuntumaan. Alkuvaiheessa ajanjakso hajamielisyyden ja sen huomaamisen välillä saattaa olla suhteellisen pitkä, mutta säännöllisen harjoittamisen myötä se lyhenee. Kehittyneemmässä muodossaan tämä harjoitus antaa havaitsijan pysytellä pitkiä jaksoja valitun kohteen tuntumassa, ja hän voi huomata kaikki mahdolliset muutokset, joita tapahtuu joko kohteessa tai tajunnassa. Tämän lisäksi harjoittajan sanotaan saavuttaneen mielennotkeuden ominaisuuden, jossa mieli on muuttunut hyvin helppokäyttöiseksi niin, että se voidaan vapaasti suunnata mihin tahansa kohteeseen. Tätä tilaa kuvataan pysyvän seesteisyyden saavuttamiseksi (sanskritiksi shamatha, tiibetin kielellä shine).

Poiminta teoksesta Maailmankaikkeus atomissa


Etusivu

Mietiskely