Aura Jurva

Etsijä

Hän oli etsijä. Missä hän liikkui, tunsi hänet, sillä hänen otsallaan oli etsijän merkki ja hänen silmissään etsijän tuli. Hän voi tulla vastaasi keppikerjäläisenä, ruhtinaana, vanhuksena, nuorena, aina hänet tuntee ihmisjoukosta. Mutta ihmisten joukossa on hän vieras, muukalainen, yksinäinen. Hän kulkee outona tuhansien keskellä.

Hän kulki maita ja mantereita. Kulki kuningasluonteena, etsijänä, hallitsijana. Halveksittuna ja voittajana. Niitä on vain vähän, eivätkä heistäkään kaikki tavoita päämääräänsä.

Etsijä läksi sotajoukon mukana rintamalle, sillä lipussa olivat sanat: isänmaan ja kotien puolesta. Mutta he hävittivät toisten isänmaata ja toisten koteja, ja etsijä pettyi heidän suhteensa. Ja kun kunniamerkkejä jaettiin, pakeni hän kauas yksin, sillä sellainen kunnia oli hänelle hirmuista. Hän etsi totuutta, oikeutta ja rakkautta. Hän tahtoi taistella niiden avulla ja niiden puolesta ja luoda ympärilleen valoa, onnea ja rauhaa. Ei luoda verisiä haavoja, kärsimyksiä ja pimeyttä, eikä nostaa siitä kunniaa.

Hän tahtoi löytää sen suuren, sen korkean, sen puhtaan, jonka puolesta kannattaisi taistella ja jonka eteen voisi nöyränä polvistuen laskea elämänsä. Hän tunsi itsensä voimakkaaksi, tunsi kykenevänsä tekemään suuria tekoja. Luoda uusia maailmoja ja uusia aatteita. Ja viimein vaipua sen suuren jalkain juureen. Ja hän huusi: Herra, anna minulle elämässä sellainen tehtävä, joka kelpaa Sinulle.

Hän kulki vuorille ja näki taas joukon kulkevan lippuineen ja harppuineen, lauluineen ja huutoineen.

– Keitä olette? kysyi etsijä.

– Olemme ristinveljiä ja -sisaria, vastasi joukko.

– Minne menette?

– Menemme ylös Luojan luo.

– Ja mikä tunnus on lipussanne?

– Armoa ja rauhaa.

– Kenelle?

– Syntisille ja vangeille ja kurjille.

– Se kuulostaa kauniilta. Ottakaa minut joukkoonne.

– Oletko suuri syntinen?

– En, olen vain etsijä.

– Sinä olet tuomittu ja kadotettu.

– Eikö armoa ja rauhaa ole pystypäin kulkijoille?

– Ei ole.

Etsijä jäi katselemaan joukkuetta ja huomasi heidän kulkevan kuiluja kohti, vieden muuta kansaa, joka luotti heihin, mukanaan.

Etsijä huusi heille, että he kulkevat alaspäin, eivätkä ylöspäin. Silloin tuli lippua kantava, harmaapukuinen nunna hänen luokseen. Hänen rinnassaan oli hopeakilpi, jossa oli taas: armoa ja rauhaa, ja hänen silmissään paloi viha ja kiukku. Hän veti hopeakilpensä alta tikarin ja heitti sillä etsijää rintaan, mutta tikari kilpistyi takaisin, muuttui käärmeeksi ja pujahti harmaakaapuisen nunnan hopeakilven alle jälleen.

Ja ristiveljet kulkivat kuiluja kohden veisaten halleluja ja hoosianna, sillä he luulivat tehneensä otollisen työn. He pystyttivät nunnan kuvia pylväisiin, kirjoittivat hänestä ylistyskirjoja ja tanssivat kuin kultaisen vasikan ympärillä. Ja nunna antoi sen tapahtua, sillä kaikkien hänen uhrautuvien tekojensa pohjana oli oma kunnia. Ja hän sieti mieluummin kurjia ja vankeja kuin terveitä taistelijoita.

Etsijä kulki yksin ja mietti: Kuka näyttäisi hänelle elämän ongelman tien? Kuka antaisi ohjausta totuuden etsimiseen? Kuka rakastaa ja uhraa itsensä? Sotajoukko ja ristiveljet kulkivat kumisten ja helisten ja antoivat arvomerkkejä ja kunniaa itselleen. Ja kauniit heillä oli tunnuslauseet, liput ja kilvet.

– Ei maailman helinässä, vaan hiljaisuudessa selvinnee elämän arvoitus, arveli etsijä ja kulki yhä hiljaisille teille ja pimeisiin kammioihin. Mutta hän päätti, ettei lepää, ennen kuin on löytänyt, mitä etsii, eikä kumarra muille kuin sille ainoalle oikealle.

Sillä mikä suuri pilkka, tehdä hyviä töitä ja sitten antaa lyödä itsestään mitaleja ylistykseksi! Hyvät työt, ne ovat hiljaisuuden työt, joista ei edes vasen käsi tiedä, mitä oikea tekee. Ja kuinka paljon enemmän nämä hiljaiset hyväntekijät tekevätkään kuin nuo julkiset!

Hän kulki eteenpäin. Noidat noituivat ja peikot pärisivät hänen ympärillään lumoten lupauksillaan väärille teille. Mutta etsijä ei kuunnellut heitä.

Hän meni kammioon, jossa viisaat, oppineet, tietäjät ja taitajat istuivat pöydän ympärillä tutkimassa vanhoja pergamentteja ja papereita. Heillä oli pitkät, oppineet nenät, mutta huonot silmät. He olivat puetut mustiin oppineiden kaapuihin ja korkeihin hattuihin. Ja jokaisella oli hanhensulkakynä keltaisissa, kurttuisissa sormissaan.

Kuivalla äänellään he viisastelivat ja väittelivät, sanoja saivartelivat ja hiuksia halkoivat, pääsemättä pois sekavasta ajatuskulustaan. Pitkät nenät kiinni kirjoissaan, joissa oli tomua tuuman paksuisesti. Siellä he viisautta virittivät, taitoja tavoittivat, tietoja tekivät ja homehtuivat. Ilma heidän ympärillään oli ummehtunutta ja kuolettavaa. Toukat teutaroivat vanhojen kirjojen kansissa.

Etsijä katseli heitä ja rykäisi.

Pian nostivat viisaat pitkät nenänsä tomuisista pergamenteistaan ja tarkastelivat ensin äänetönnä suurennuslasiensa lävitse tulijaa, kuiskivat keskenään ja pyörittelevät kuivia silmiään.

– Ken olet, joka uskallat tulla valittujen viisasten istuntoon?

– Olen etsijä, kuin tekin.

Nyt alkoi selaileminen ja lehtien käänteleminen, pään puistaminen ja nenän nuuskiminen.

– Nimeäsi ei ole viisasten kirjoissa. Etkö tiedä, tämä on valittujen valtakunta? Mitä haluat?

– Haluaisin ensinnä avata ikkunat ja ovet, päästää auringon sisälle, jotta näkisin ja tuntisin viisautenne. Antaisin tuulen hieman tuulettaa, jotta huomaisin tiedon höyryn nousevan teistä.

Näin sanoen avasi etsijä ikkunat ja ovet. Ja katso! Sankka tomupilvi kohosi ilmaan pimittäen sen. Oppineet aivastelivat ja pyörivät pelästyneenä paperiensa joukossa. Tuuli kiidätteli niitä nurkasta nurkkaan, ne lahosivat, hajosivat ja nousivat tomuna ilmaan ja hävisivät ulos.

– Sinä saat hävitystä ja sekamelskaa aikaan! Koko taide, tiede ja suuret opit ovat vaarassa sinun vuoksesi! huusivat viisaat etsijälle ja iskivät hanhensulkakynällään naarmuja etsijään, luullen siten murhaavansa hänet.

Silloin etsijä jätti ihmisten asunnot ja touhut, sillä niissä hän ei löytänyt totuutta, eikä rauhaa ja kulki kauas yksin. Kulki erämaiden halki ja suurten merten ylitse. Ja joka askeleella sai hän uutta voimaa ja onnea. Mereltä hän sai meren mahdin ja erämaalta sen rauhan. Ja hän tuli korkealle, huipulle, jonne vain rohkeat uskaltavat vain ne, jotka ovat valheen turhuuden karistaneet kintereiltään.

Siellä hänen eteensä avautui uusi maailma, kaunis ja avara. Siellä puhalsi voimakas tuuli ja siellä helotti mahtava aurinko. Ja ilma oli ikuisesti sinistä. Siellä kaikki maan tomu rapisi kauas. Ja ken ei uskaltanut näyttäytyä tuulessa, auringossa ja ilmassa, hän ei myöskään uskaltanut nousta huipulle, joka hohtavana kohosi yli kaikkien muiden. Ja siellä hän tapasi sen, iäisen, suuren, kirkkaan, jota turhaan oli ennen etsinyt. Osa hänen olemuksestaan, ajatus hänen ajatuksestaan, ihme hänen ihmeestään tunsi etsijä olevansa. Miksi ihmiset pakenivat häntä? Miksi he hukuttivat hänet maan tomuun?

Etsijä polvistui ensi kerran ja lausui:

– Otatko minut vastaan, oi korkein? Suurin vikani ihmisten mielestä oli se, että olen etsinyt ja etsinyt pystypäin.

– Ja mitä haluat minulta? kuuli hän äänen kysyvän ylhäältä.

– Haluan kiittää sinua, sinä ainoa, siitä että olet luonut minut ikuisesti etsijäksi ja antanut minulle etsijän merkin. Ja sallinut minun löytää Sinut, oi Korkein.

– Mene voittajain joukkoon! kuului ääni. Mutta vaella maanpäällä jälleen outona, yksinäisenä, sillä se on etsijän ja voittajan osa.

Ruusu-Risti — syyskuu 1925