Ganymedes
Kuin hehkut aamussa
ympärilläin
sa kevät, armain!
Sa lemmenonnella
tuhatkerroin
mun täytät, lämmöllä
pyhän tuntees,
sa iki-kaunis.
Jospa sun tavoittaa
käsin ma voisin!
Ah, sinun rinnallas
lemmessä lepään,
kukkasi, ruohosi
poveeni tunkevat.
Vilvoitat hehkuvan
rintani janon,
aamuinen tuuli!
Satakieli kutsuu
laakson sumuista.
Ma tulen! Ma tulen!
Minne, ah, minne?
Ylös, ylös on matka!
Pilvet painuvat
alaspäin, pilvet
taipuvat lempeni puoleen
Puoleeni, luokseni!
Sylissänne
ylöspäin!
Rakkauden sylissä!
Ylöspäin rinnallesi,
Kaikkeus-isämme!
Johann Wolfgang von Goethe
Suomennos: V. A. Koskenniemi
Taiteilijan iltalaulu
Ah, että voima sisäinen
mun liikkuis rinnassani,
ja että muoto täyteinen,
mun virtais sormistani!
Ma vielä etsin, haparoin,
mut aina tuohon palaan:
sun, luonto, tuntea jo voin,
sua kuvata ma halaan.
Kuin moni vuosi kulunut
niin ilotonna koitti!
Miss' oli nummi kuivunut
nyt ilon lähde soitti!
Sun luokses, luonto, halajan,
sun luonas tahdon elää.
Kuin vesi kaivon vilpoisan
ylt' ympär suihkees helää.
Mun voimani sa virvoitat
ja yli elon rajan,
ah, ikuisuudeks avarrat
sa ahtaat ääret ajan.
Johann Wolfgang von Goethe
Suomennos: V. A. Koskenniemi
Yö
Armahani luota lähtein,
samoelen hiljalleen,
kuljen välkkehessä tähtein
läpi metsän nukkuneen.
Luna nousee, valtavasti
tammilehdot kirkastaa.
Koivut sille hartahasti
pyhän savun suitsuttaa.
Varjot värjyy kuutamossa,
sydän vavahtaen lyö,
kulkee kuiske viidakossa.
Mikä onnentäysi yö!
Riemu! Autuus! Taivas sulle
suon ma öitäs tuhannen,
jos mun armahani mulle
antais yön vain ainoisen.
(1767)
Johann Wolfgang von Goethe
Suomennos: V. A. Koskenniemi
Prometheus
Peitä pilvisumuun, Zeus,
taivahasi,
koeta kuin poika, joka katkoo
ohdakkeita tiellään,
voimaas tammihin ja vuoriin!
Sentään sinun täytyy jättää
maani mulle,
majani, jot' et sa tehnyt,
lieteni,
min hehkun tunnet
kademielin.
En tiedä auringon alla
kurjempaa kuin te, jumalat!
Niukasti ruokitte
uhriveroilla
majesteettianne,
nääntyen, jolleivät
lapset ja kerjurit
olisi toivovia houkkoja.
Kun olin lapsi
enkä tiennyt kättäni pitemmälle,
käänsin harhaavan katseeni
päivää kohti kuin siellä
olisi korva pyyntöäin kuuleva,
sydän kuin minun,
surun painamaa armahtava.
Kuka auttoi minua
titaanien ylimieltä vastaan?
Ken pelasti minut kuolosta,
ken orjuudesta?
Etkö itse kaikki tehnyt,
pyhästi hehkuva sydän?
Sinä, joka nuorena ja viatonna
hehkuit, petettynä, kiitosta
nukkujalle ylhäällä tuolla.
Sinua kunnioittaa? Miksi?
Oletko keventänyt koskaan
raskautetun tuskia?
Oletko koskaan kuivannut
ahdistetun kyyneliä?
Eikö ole minua mieheksi takonut
kaikkivoipa aika
ja ikuinen kohtalo,
minun herrani ja sinun?
Luuletko ehkä,
että ma elämää vihaisin,
erämaahan pakenisin,
kun eivät kaikki
unelmat kypsyneet?
Tässä istun, teen ihmisiä
kuvani mukaan,
suvun kaltaiseni
kärsimään, itkemään
nauttimaan, iloitsemaan,
suvun, joka ei sinua kunnioita,
suvun kuin minä!
Johann Wolfgang von Goethe
Suomennos: V. A. Koskenniemi
Jumaluus
Jalo olkoon ihminen,
avulias ja hyvä,
sillä se yksin
erottaa hänet
kaikista olennoista,
joita me tunnemme.
Olkaa tervehdityt, korkeat,
tuntemattomat,
joita me aavistamme!
Ihmisen esikuva opettakoon
uskomaan teihin.
Sillä vailla tunteita
aivan on luonto:
aurinko paistaa
hyville ja huonoille,
pahantekijälle
loistavat kuin parhaalle
kuu sekä tähdet.
Tuuli ja virrat,
ukkonen ja sateet
vyöryvät tietään,
tempaavat ohitse
kulkiessansa
toisen jälkeen toisen.
Niin myöskin onni
sokkona kulkee,
valitsee poikasen
viattomat kiharat,
milloin taasen kaljun,
syyllisen päälaen.
Ikuisten, rautaisten
lakien pakosta
täytyy meidän
olemassaolomme
kehä käydä umpeen.
Ainoastaan ihminen
kykenee mahdottomaan,
hän yksin valikoi,
erottaa, tuomitsee,
hän vain voi hetkelle
kestävyyttä antaa.
Häll' on yksin lupa
hyvää palkita,
pahaa rangaista,
parantaa ja pelastaa,
kaikkea eksyvää
ohjata tielle.
Jumalille suomme
kunnian kuin ois he
ihmisiä, tekisivät
suuressa sen, minkä
meistä parhain pienessä
tekisi tai tahtoisi.
Jalo ihminen olkoon,
avulias ja hyvä!
Väsymättä luokoon hän
hyödyllistä, oikeaa,
olkohon esikuva
aavistettuin jumalten.
Johann Wolfgang von Goethe
Suomennos: V. A. Koskenniemi
Ihmisyyden rajat
Kun ikivanha
taivahan isä
levollisin käsin
vyöryvistä pilvistä
siunaavat salamat
maanpäälle kylvää,
suutelen viimeistä
viittansa lievettä
lapsekas vavistus
rinnassa syvällä.
Sillä ei jumalten
kanssa sovi mitata
itseään ihmisen.
Jos hän ylös pyrkii,
koskettaa päälaella
tähtiä taivaan,
eivät tapaa maata
allansa anturat,
heittelevät häntä
pilvet ja tuulet.
Jos hän seisoo lujin,
jäntevin jäsenin
kestävällä, pysyvällä
maapohjalla,
ei hän voi päästä
edes tammen,
ei edes köynnöksen
korkeuden tasalle.
Mikä erottaa
ihmisistä jumalat?
Jumalten edessä
kulkevat aallot,
ikuinen virta:
meidät aalto nostaa,
meidät aalto nielee
ja me uppoamme.
Pieni kehä
saartaa elämämme,
suku suvun jälkeen
asettuu riviin
olemassaolon
jatkuvaan jonoon.
Johann Wolfgang von Goethe
Suomennos: V. A. Koskenniemi
Jos muodoin tuhansin sa itsesi peität
Jos muodoin tuhansin sa itses peität,
sa, kaikkeinrakkain, kohta tunnen sun,
jos taikahunnut yllesi sa heität,
ma sentään kaikkialla tunnen sun.
Miss' sypressien rungot kohoavat,
sa, kaikkeinsolakin, ma tunnen sun,
kun kanaalissa laineet lipattavat,
sa, kaikkeinsuloisin, ma tunnen sun.
Kun vesisuihkun helmet ilmaan heittyy,
sa, kaikkileikkinen, ma tunnen sun,
kun pilvi muodostuu ja toiseen peittyy,
sa, kaikkimuotoinen, ma tunnen sun.
Kun suven keto tähtikukin palaa,
sa, kaikkitähtinen, jo tunnen sun,
ja muratti kun pilana halaa,
sa, kaikkisyleilevä, tunnen sun.
Ja koska aamu syttyy vuorten takaa,
sua, kaikkivalaiseva, tervehdän
ja koska kirkkauttaan taivas jakaa,
sua, kaikkiavartava, hengitän.
Ma mitä tiedän, tunnen maailmata,
sen, kaikkein viisain, tunnen kauttas sun.
Kun lausun Allahin ma nimet sata,
niin liitän jokaisehen nimes sun.
Johann Wolfgang von Goethe
Suomennos: V. A. Koskenniemi
Läsnäolo
Kaikki ennustaa sua:
Näyttäikse aurinko armas,
Seuraat sa, toivon ma, pian.
Kedolla astutko sa,
Olet sa ruusujen ruusu.
Liljain liljakin myös.
Karkeloiss' liikut sa koska,
Liikkuvat kaikki myös tähdet
Kanssas ja ympäris sun.
Yö! siis olis nyt yö!
Nytpä sun loistosi voittaa
Loistoa kultaista kuun.
Hempeä, armas sa oot,
Ja kukkaset, kuu sekä tähdet
Palvelee, päivyt, vaan sua.
Päivyt! -- Siis mullekin oo
Luojana herttaisten päiväin:
Elo ja iäisyys siin'!
Johann Wolfgang von Goethe
Suomennos: Knut Ferdinand Ridderström
Jälleentapaaminen
Niinkö jälleen, armas tähti,
vastahani rintas lyö!
Poiesko jo tuska lähti,
loppui erottava yö?
Niin, sa olet rinnallani,
elämäni, ainoinen!
Kun ma muistan murhettani,
nykyisyyttä vapisen.
Maailma kun muinoin kerran
lepäs luona Jumalan,
kaikui mahtikäsky Herran
kautta kaiken olevan:
Tulkoon! Tuskaa huokaavaiset
ilman ääret raikuivat.
Tolsistansa olevaiset
kaaoksessa kulkivat.
Valo pimeydestä julki
astui Luojan maailmaan,
synkät alkuvoimat kulki
eri teille toisistaan,
ikuisuuden mykän mailla
kulki kukin suunnalleen,
kulki kaipausta vailla
aavain yöhön hiljaiseen.
Kulki kaikki matkan loiton,
yksikseen jäi Luojakin.
Silloin ensi aamun koiton
sytti voima Allahin.
Aamurusko säteillänsä
valoi riemun maailmaan.
Olevaiset lemmessänsä
etsi taasen toisiaan.
Lähestyä jälleen tohti
mikä kuului yhtehen.
Kääntyi tunne toistaan kohti,
kääntyi katse toisehen.
Kaikki, mikä eros kerran,
yhtyi halki aavan, yön.
Meille siirtyi voima Herran,
siirtyi ihme luomistyön.
Aamun siivet, kautta vaivain
luokses toivat, armas, mun,
sinetöi yö tähtitaivain
pyhän liiton solmitun.
Riemuinemme, suruinemme
oomme lapsia me maan.
Soikoon sana: Tulkoon! -- emme
eroo enää milloinkaan.
(1815)
Johann Wolfgang von Goethe
Suomennos: V. A. Koskenniemi
Henkien laulu yli vetten
Sa ihmis-sielu
Oot kaltainen ve'en:
Se taivaast' tulee,
Se taivaan nousee.
Ja taasen ales
Sen maahan täytyy
Ain' vaihetellen.
Jos korkealt' virtaa
Vuori-kyljeltä
Kirkas suihkunsa,
Hän heittäyy hellästi
Pilvilaineina
Sulja-paadelle;
Sen suosimana
Sitt' kulkee verkoillen
Ja hiljaa vilisten
Ales syvyyteen.
Jospa kallioit' kohoo
Tiellä putouksen,
Hän vihoissaan kuohuu
Ain' asteettain
Ales kuiluhun.
Laaka-uomassaan
Sitte laaksoja luikkii;
Ja pinnassaan
Jo ihailee kasvojans'
Kaikki tähdet.
Tuuli on aaltojen
Ylkämies armas,
Tuuli ain' pohjalta
Kuohuja tuo.
Sa ihmis-sielu
Kuin moinen oot ve'en!
Sa ihmis onni
Kuink' kaltainen tuulten!
Johann Wolfgang von Goethe
Suomennos: Knut Ferdinand Ridderström
|
Etusivu |
Runoja |